Part 2

KATI VIRTANEN. Kahvia ainakin osaan keittää.

HOFFMANN. Sen minä uskon, -- mutta käsitöistä et tiedä mitään?

KATI VIRTANEN. Tiedänpä. Antakaapas kätenne niin povaan teille. Minä olen taitava kädenkatsoja.

HOFFMANN. Mene jo tiehesi täältä.

KATI VIRTANEN. Kiitos käskystänne. Niin, kylläkai te sitte tulette?

HOFFMANN. Sitte kun vastaanotto-tunti on loppunut.

KATI VIRTANEN. Yksi asia vielä, tohtori. Te annoitte kerran oksennuspulveria minun isälleni juuri silloin kuin hänen olisi pitänyt kaikista vähimmin sitä saada. Hän tuli heti paljon sairaammaksi ja oli kovin vihastunut teihin. Minä olen ehkä näyttänyt mielestänne kovin tuhmalta, mutta päätin jollain tavalla kostaa isäni puolesta. Hyvästi! (pois).

HOFFMANN (yksin). Häh! -- mitä sinä tyttö letukka, -- vai niin, vai oksennuspulveria. Maltapas, -- sinulle minä vielä oksennuspulveria annan! Vai tuli hän sairaammaksi. -- Kyllä se on viimeinen virka tämä lääkärin toimi, jos missään niin tässä ihmisen kärsivällisyys on kysymyksessä. Silloin tällöin haetaan sairaan luokse, -- kirjoita sitte "resefti", mutta mihin? Paperia ei ole. Muste on vanhaa ja homehtunutta, toisinaan kahviporolla höystettyä, entäs kynä, -- sama jos kirjoitat tulitikulla, -- ja puolitusinaa likaisia lapsia ympärilläsi. Toiset pyörtyy verinaarmun nähdessään ja toiset mutisevat, jos vähän erehtyy ja niin on kissasta karhu valmis. Ei lääkärikään ole muuta kun ihminen, (kolkutetaan). Tulkaa sisälle!

NEITI HOLMSTRÖM. Herra tohtori, hyvää päivää! Ai ai! Hammastauti, kova hammastauti.

HOFFMANN. Vai niin, vai niin. Ikävä asia -- -- -- syömähampaitako? -- -- --

NEITI HOLMSTRÖM. Ei syömähampaita, ei niitä vaan -- -- --

HOFFMANN. Silmähampaita, jaha.

NEITI HOLMSTRÖM. Ei, ei niitäkään, vaan ai, ai!

HOFFMANN. Vaan -- --

NEITI HOLMSTRÖM. -- -- tuota viisauden-hammasta ai, ai!

HOFFMANN. Vai viisauden-hammasta. Noh, lienee parasta että tempaamme sen pois.

NEITI HOLMSTRÖM. Niin kai lienee, -- mutta jos te sentään ensin vähän tarkastaisitte -- eiköhän tuota mitenkään voisi parantaa ilman pois ottamatta.

HOFFMANN (tarkastaa). Kerpuuki, kerpuuki. Sitä on vaikea parantaa, paras on, kun otetaan pois.

NEITI HOLMSTRÖM. Mutta se ottaa niin kipeää, ai ai!

HOFFMANN. Kyllä sen nyt noin ikä-ihminen kärsii.

NEITI HOLMSTRÖM. Ikä-ihminen? Olenko minä ikä-ihminen -- -- -- parhaassa naima-ijässä. Sanokaas, herra tohtori, kuinka vanhan luulette minun olevan?

HOFFMANN. Minä siitä viis! Jos te olette naima-ijässä, tahi siitä alle, eli päälle, niin se ei koske minua. Minä tarkoitin, että te ette enään ole mikään lapsi, ja voitte siis helposti kestää yhden hampaan nyhtäykseu.

NEITI HOLMSTRÖM. Mutta ajatelkaas, jos minä pyörryn.

HOFFMANN. Entäs sitte? Senlaisia tapahtumia olen minä paljon nähnyt. Kas niin, käykää nyt istumaan tähän.

NEITI HOLMSTRÖM. Vaan jos te kuitenkin nukuttaisitte, ennenkun -- -- --

HOFFMANN. Turhuuksia. Se on vaarallista, sillä siinä useinkin voi nukkua ainiaaksi.

NEITI HOLMSTRÖM. Voi, voi! kun minua peloittaa.

HOFFMANN. Se on suotta. Niin, tuohan se on, tuo takimmainen?

NEITI HOLMSTRÖM. Ei se se ole. Kyllä sitäkin ennen särki, vaan se paikattiin, -- se plombeerattiin oikein hyväksi, eikä sitä ole enään sen ko'ommin särkenyt.

HOFFMANN. Vai niin, -- no se on siis tällä toisella puolella.

NEITI HOLMSTRÖM. Ei suinkaan. Siellä on tekohampaat.

HOFFMANN. Tekohampaat. No missä se viisaudenhammas sitten on? Vai onko se niitä tekohampaita kun särkee.

NEITI HOLMSTRÖM. Suokaa anteeksi, hammastautisen kanssa ei sovi leikkiä laskea.

HOFFMANN. Selittäkää sitte tarkemmin. Noh, mikä hammas se nyt temmataan?

NEITI HOLMSTRÖM. Tuo tuossa, tuo, -- -- mutta ettehän te vaan noilla? -- -- -- Nehän ovat tavalliset hohtimet.

HOFFMANN. No niin. Kyllä näillä hammas lähtee.

NEITI HOLMSTRÖM. Mutta eihän ne sovi suuhunkaan, ja voisittehan niillä vielä särkeä kalliit tekohampaani.

HOFFMANN. Ottakaa pois tekohampaat siksi aikaa.

NEITI HOLMSTRÖM. En ikänä! En millään ehdolla! Joku vielä näkisi ja saisi tietää minulla olevan tekohampaat! -- En koskaan!

HOFFMANN. Kärsikää sitte hammastautia!

NEITI HOLMSTRÖM. Niin teenkin. Tuhat kertaa ennemmin kärsin hammastautia kuin ottaisin tekohampaat suustani. -- Mutta kummallista -- eihän minulla enään olekaan hammastautia, ei niitä enään kivistä ensinkään, -- olisikohan ne säikähtäneet noita hohtimia? Kiitos parannuksesta herra tohtori -- -- mutta älkää vaan sanoko kellekään että minulla on tekohampaat.

HOFFMANN. Mitäpähän vaaraa tuosta sitte olisi?

NEITI HOLMSTRÖM. Vai mitä vaaraa, -- olenhan minä vielä naimaton.

HOFFMANN. Ja neitenä pysyttekin.

NEITI HOLMSTRÖM. Kuinka niin? Hyi toki ja jos tahdotte, niin en minä ikänä naimisiin menekään. Näin on tuhat kertaa parempi. Hyvästi! (pois).

RIKKONEN (tulee ja aivastelee). Tshi! herra tohtori, tshi! Minulla on hirveä nuha, tshi! -- Minä en voi olla aivastamatta, en minuuttiakaan, tshi. Mitä pitää minun sille tekemän? tshi! Auttakaa minua! Parantakaa minut jos vaan suinkin voitte, tshi. Minä luulen että se sai alkunsa siitä kun kerran kurillani pistin nuuskaa nenääni, tshi! ymmärtäkää etten ollut koskaan ennen sitä haistanut, tshi! ja tällaista sitä nyt piisaa illasta aamuun ja aamusta iltaan, ja jos tätä vielä pitkältä kestää, niin aivastan minä nenän irti päästäni, tshi! se tuntuu kuin se jo heiluisi, -- ikäänkuin se olisi poissa alkuperäiseltä paikaltansa, tshi! Voi herran pojat, tämä ei ole hauskaa, tshi!

HOFFMANN. No mikä pani teidät vetämään sitä nuuskaa nenäänne?

RIKKONEN (yhä aivastellen). Niin mikä pani. Siinäpäs se kysymys onkin, jota en itsekään tiedä, Sen vaan tiedän, että kauheat ovat sen seuraukset...

HOFFMANN. Joko se on tuota tekoa kauvankin pitänyt? Hiidessä! -- ettekö nyt voi sitä vähääkään pidättää.

RIKKONEN. En herra tohtori! tshi. Eilen aamulla se alkoi, -- ei tosin näin taajaan -- mutta yhä se vaan tshi, pahenee. Mitä minun on tekeminen?

HOFFMANN. Yhä edelleenkin aivastella, siksi kunnes se itsestään taukoaa. -- Aivasteleminen tulee useinkin jonkun taudin edellä ja -- -- (ovelle kolkutetaan). Odottakaa siellä.

TIKKANEN (ulkoa). Minä en voi kaumemmin odottaa. Heti paikalla herra tohtori! (tulee sisään).

HOFFMANN. Ohoh! Taitaa olla henki kysymyksessä.

TIKKANEN (taajaan nikottaen). Eipä paljon muutenkaan, hyvää päivää! Minulla on tämmöinen kauhea tauti, niinkuin itse kuulette. Toissa iltana jouduin muutamien ystävieni pariin ja taisin luullakseni olla hieman humalassa silloin, sekä mahdollisesti sitte kylmettyä. Eilen aamusta asti on tätä nikottamista kestänyt, Se jutkahuttelee niin pahasti tuolla sydämessä ja kurkussa. Kuulettehan te sen tohtori? Auttakaa nyt pian minua tästä, sillä jos tätä vielä huomiseen kestää niin silloin on sydän suussani, minä laudalla ja henkivakuutuyshtiö saa kärsiä 10,000 markan tappion. Mitä minun on tekeminen?

HOFFMANN. Miksi joitte itsenne humalaan?

TIKKANEN (yhä vaan nikottaen). Enhän minä juonut. -- Ne toiset, nehän ne joivat mun humalaan, se tahtoo sanoa: juottivat mun humalaan.

HOFFMANN. Teillä itsellänne ei siis ole mitään päättämiskykyä. Teidän täytyy siis tanssia toisten pillien mukaan?

TIKKANEN. Ei suinkaan herra tohtori, ei, ei. Kyllä se oli minun omasta vapaasta tahdostani. En minä ollut sidottuna kenenkään talutusnuoraan, mutta -- --

HOFFMANN. Oletteko voinut nukkua tuon taudin saatuanne.

TIKKANEN. En hetkeäkään, Siinähän sitä juur' ollaan. Tuo alituinen ruumiin hytkäys ja nykäys, tämä on aivan kauheata. Tohtori! minun pitää tästä pian päästä.

HOFFMANN. No niin, no, kunpahan nyt tutkitaan. (Rikkoselle). Ettekös tekään nyt voisi pidättää sitä aivastustanne edes hetkeksikään?

RIKKONEN (yhä vaan aivastellen). Se on mahdotointa.

HOFFMANN. Niin kutsuttu nuhakuume alkaa useinkin nikottamisella. Nikottaminen, samoin kuin aivasteleminenkin on tavallisesti sen taudin alkuoireita, ja niistä se voipi koitua aina keuhkokuumeesen asti. Istukaa nyt, niin minä tutkin tätä nikottamista tarkemmin. (Ovelle kolkutetaan). Malttakaa nyt siellä! Täällä on jo kaksi sisällä.

SUNDSTRÖM (tulee hirveästi haukotellen). Nyt maltti pois. Tästä on leikki kaukana veli Hoffmann. Hyvää päivää, -- mutta auta minua ennenkuin suuni repeää.

HOFFMANN. Ihme ja kumma, tänäänhän on omituisia sairaita.

SUNDSTRÖM. Veli Hoffmann, minä en ole nukkunut kahteen yöhön, enkä kahteen päivään ja jos tätä alituista haukottelemista vielä kauvemmin kestää, niin on suuni pian korvieni kanssa yhdessä, Sen lisäksi kalvaa leini sääriäni ja reumatismi käsivarsiani. Pelasta nyt, veli hyvä, minua edes tästä haukottelemisesta.

HOFFMANN (Tikkaselle). Ettekös tekään voisi vähän hiljempaa nikottaa.

TIKKANEN, Se on mahdotointa. Yhä se vaan tuntuu yltyvän.

HOFFMANN (Sundströmille). Se on ilkeä tauti tuo haukotteleminen. Eikö veli voisi nukkua?

SUNDSTRÖM (yhä haukotellen). Mikäs sitten olisikaan -- ja vaikka parhaalla tahdollani sitä koetankin, niin ei siitä tule sittenkään mitään tuon alituisen haukottelemisen takia. --

HOFFMANN. Jos minä nyt määräisin jotain nukutus-ainetta, joka samalla poistaisi tuon haukottelemisen, -- jotain uni-pilleriä.

SUNDSTRÖM. Mutta, niinkuin veli tietää, niin se määräys pitää olla hyvin laimea, sillä jos univettä eli pilleriä on määrätty liian suuri portiooni, niin se nukuttaa ikipäiviksi, ja ennemmin minä toki haukottelisin kun nukkuisin ijäiseen uneen, se tahtoo sanoa -- nyt vielä, sillä kaikkihan me kuolemme, mutta -- -- --

HOFFMANN. Turha huomautus. Minä määrään vaan hiukan oopiumia ja -- -- --

SUNDSTRÖM. Oopiumia! Ei, ei, -- se ei käy laatuun. Minä olen siitä aineesta raittiusmies, -- jotain muuta, veli hyvä, jotain muuta, -- mutta miksi tuo herra tuossa niin aivastelee, ja miksi tuo toinen noin nikottaa?

HOFFMANN. Omituinen tauti kummallakin. Toinen on sen saanut nuuskasta ja toinen on ollut humalassa.

TIKKANEN (Sundströmille). Ja miksi te sitä kysytte? Kovinpa tekin näytte aukovan suutanne.

HOFFMANN. Minä todella ihmettelen, sillä te kaikki olette hyvin omituisia sairaita.

SUNDSTRÖM. Siltä näyttää. Olemmepa tosiaankin kovan onnen poikia. Mutta ehkä veli on hyvä ja koettaa parastansa, ainakin mitä minun tautiini tulee?

RIKKONEN. Tshi! Minä olin täällä ensimmäinen. Kuinka kauvan täytyy mun aivastella?

TIKKANEN. Ja minä olen nummero kaks'. Kuinka kauvan pitää minun nikottaa?

SUNDSTRÖM. Mutta hyvät ystävät, minä olen vanhempi, ja niinmuodoin minulla on etuoikeus. Minun täytyy ensin päästä haukotuksestani.

RIKKONEN. Järjestys! Minä ensin, herra tohtori tshi! tshi! Minä ensin!

TIKKANEN (yhä nikottaen). Älkää unhottako, että minä olen nummero kaks'.

RIKKONEN. Tshi! Herra tohtori! Mitä minun pitää tekemän aivastukseni kanssa? tshi!

SUNDSTRÖM. Veli! Mitenkä tulee minun menetellä haukotukseni kanssa?

TIKKANEN. Mitäs minulle sanotaan tästä nikotuksesta?

SUNDSTRÖM. Veli! Minulla olisi kiire, -- tärkeät asiat kotona -- --

RIKKONEN. Järjestys! -- sanoin jo äsken tshi! ymmärrättekö että minä olen tässä jo kauvan odottanut ja -- -- tshi!

HOFFMANN. Hiljaa, hiljaa! Järjestys, sanon minäkin! Yksi puhuu ensin.

SUNDSTRÖM. Niin, niin. Ettekö nyt voi olla yhtä siunaamaa hetkeä aivastamatta, ja ettekö tekään voi sitä nikottamistanne heittää, siksi kun minä selittäisin, tästä ha -- -- au-kotuksestani.

TIKKANEN (Sundströmille). Olkaa huutamatta siinä. Repäsette suunne, ja tohtori ei kuule nikotustani.

SUNDSTRÖM. Jeeveli vieköön! Pata kattilaa soimaa, -- varokaa vaan ett'ei teidän sydämenne halkea mokomista nykäyksistä.

RIKKONEN. Älkää väitelkö. Olkaa hiljaa niin kauvan kun aivastus on minusta lähtenyt.

SUNDSTRÖM. Veli! Päästä jo minua tästä haukotuksesta! -- --

RIKKONEN. -- -- ja minua aivastuksesta -- --

TIKKANEN. -- -- ja minua nikotuksesta. Eihän tätä kauvemmin kestä, vaikka sydän olis hylkeen nahasta.

HOFFMANN. Lempo soikoon! hulluksi tässä ihminen tulee. Malttakaa nyt ja olkaa kärsivällisiä. Minä parannan teidät kaikki hyvin pian, -- mutta kyllä se tulee maksamaan noin vähän tavallista enemmän sairasta kohti. Ensin aivastaja!

NEULANEN (syöksee nauraen sisälle). Hyvää päivää! Minä olen pakahtua naurusta! hi-hi-hi, herra tohtori, auttakaa minua ja se pitää tapahtumaan hyvin pian! Auttakaa ennenkun kuolema tulee. Eilen aamulla pisti oppipoika neulalla minua sierameen. -- Kuulittehan, sierameen! hi-hi-hi -- -- Ensin minä vain aivastelin hi-hi-hi --

HOFFMANN (osoittaen Rikkosta). -- -- ehkäpä yhtäläisesti kuin tämä tässä?

NEULANEN. Niin, ehkä! hi-hi -- -- Sitte alkoivat kaikki toiset siellä verstaassa nauramaan ja voi sun helkkari, kun se tarttui hi-hi-hi. Eilen aamusta asti olen minä yhtämittaa nauranut, -- ja mikä tässä taudissa on hullumpaa, niin se on sen nopea tarttuminen. Minä olen sitä tartuttanut jo toisiinkin. Kuka ikänä tuolla kadullakin katsoo minuun, niin heti pitää hänen nauraman ja tätä tänlaista on kestänyt eilis aamusta asti, -- herra auta, -- minä sanoin, eiles aamusta asti.

SUNDSTRÖM. Oaah! Niin olen minäkin haukotellut. Oaah!

NEULANEN. Hi, hi, hi! Vai niin, sepä hauskaa.

TIKKANEN. Ja minä nikottanut.

NEULANEN. Hi hi hi. Se huvittaa minua.

RIKKONEN. Mutta minä onneton olen aivastellut.

NEULANEN. Hi-hi -- Jaa'a. Siitä on leikki pois. Tämäkin alkoi aivastuksella herra tohtori, ja koettakaa nyt parastanne, sillä tätä kiusallista naurua en minä enään kauvemmin voi kestää.

HOFFMANN. Ei se ole vaarallista. Nauravan suuhun on hauskempi katsoa kuin itkevän.

NEULANEN. Alkää, tohtori hyvä, minua kauvemmin kiusatko. Kyllä minä jo mieluimmin itkisin, kun -- hi hi -- --

HOFFMANN. No niin. Minä tahdon koettaa parastani. Ottakaa nyt huomioonne te kaikki, ja tarkkaan tehkäät määräykseni mukaan. Kunkin teistä täytyy istua alallansa noin pari tahi kolme minuuttia. Ensinnäkin tulee teidän aivastella niin paljo kuin suinkin voitte, ja teidän täytyy nikottaa enemmän kuin tavallista. Veljen täytyy haukotella niin paljon kuin suu myöten antaa, ja teidän täytyy pitää vatsastanne ja nauraa kaikin voimin. Sitte on ihme, jos ette parane (itsekseen). Tässä lienee jokin koira haudattuna, mutta minä tahdon ottaa siitä selvän. Niin, tehkää nyt kuten käskin, parin minuutin perästä tulen jälleen (pois). (Noin parin minuutin ajan tekevät kukin Hoffmann'in määräyksen mukaan, kunnes Sundström alkaa puheen).

SUNDSTRÖM. Minä luulen että nyt on jo kulunut pari minuuttia. Mahtoiko hän mennä valmistamaan jonkinlaisia lääkkeitä?

TIKKANEN. En tiedä. Mutta minusta tuntuu, kuin siitä olisi kulunut jo viisi minuuttia.

RIKKONEN. Hyvät ystävät! -- sanokaa viisitoista minuuttia.

NEULANEN. Sanokaa puoli tuntia. (Huutaa). Tohtori hoi! Minnekä te menitti? Minä en vielä ole lakannut nauramasta!

SUNDSTRÖM (huutaa). Veli hoi! Suuni tuntuu jo repeävän.

TIKKANEN. Oi, voi, hoi! Nikottaminen yhä yltyy.

RIKKONEN. Auttakaa! Kuinka kauvan aivastutatte te minua!

HOFFMANN (tulee). Mikä hätänä! Kuinka? Yhäkö entisellään? Ettekö tosiaankaan tunne vieläkään minkäänlaista huojennusta?

KAIKKI. Emme. En minä ainakaan.

HOFFMANN (itsekseen). Siinäpä on neljä omituista sairasta. (Aivastaa, nikottaa, haukottelee ja nauraa jäljitellen heitä). Luulenpa, peeveli vieköön, että heidän tautinsa tarttuu minuunkin. Vai niin, vai ei yhtään huojennusta, Siinä tapauksessa täytyy minun koettaa viimeistä, mutta vaarallisinta keinoa. (Ottaa pyyhinliinoja sekä sitoo Rikkosen ja Tikkasen silmille. Käärii Sundström'in pään kokonaan nyyttiin, vaan Neulaselle ei mitään). Jos tämä keino ei auta, niin tunnin perästä olette joka mies toisessa maailmassa.

KAIKKI. Tunnin perästä!

HOFFMANN. Tunnin perästä. Pitkältä ei teillä ole miettimisen aikaa. Nyt tahdon koettaa viimeistä keinoa, ja ehkä aljetaan aivastajasta. (Tarttuu Rikkosta nenään sekä kuljettaa siitä häntä pari kertaa ympäri näyttämön, jonka jälkeen asettaa hänet liina silmillä istumaan paikallansa).

RIKKONEN. Ai, ai, hiidessä! Nipistätte liian kipeästi, herra tohtori!

HOFFMANN. Ei tee mitään. Kohta on aivastus kadonnut. Ja nyt tulee teidän vuoronne. (Tarttuu Tikkasta tukkaan ja pyörittää jotenkin tuntuvasti).

TIKKANEN. Riittää, jo riittää! Se ottaa hemmetin kipiää! Hellittäkää! -- Kyllä minä lakkaan vähemmälläkin.

HOFFMANN. Vai lakkaatte vähemmälläkin? Mutta kuitenkin saatte olla varma siitä, että tämän lääkityksen voimasta nikotus hävisi. (Päästää liinat Tikkasen ja Rikkosen silmiltä), ja luulen myös, ett'ei se enään aivan äkkiä palaja -- ja koska teitäkään ei enään kuulu aivastuttavan niin päästetään pää siteistä. Teitä yhä vielä naurattaa, mutta kyllä minä sen pian lopetan. (Läimäyttää Neulasta korvalle). Kas noin, nyt ei enään naurata, luulen ma.

NEULANEN. Saakeli! -- Se oli liiaksi, Sitä työtä ette tehneet ilmaiseksi.

HOFFMANN. En suinkaan. Maksun vaadin minä reseftistäni.

SUNDSTRÖM. Kuinkas kauvan veli minua kiusaa?

HOFFMANN. Hetken aikaa vaan. Veli odottaa vielä kärsivällisesti muutaman minuutin. (Ottaa vesi-karahvin ja valelee siitä vettä Sundström'in päähän). Joko tuntuu helpoittavan?

SUNDSTRÖM. No, ompahan kuin vähän helpoittaisi; -- mutta milläs veli valelee mun päätäni?

HOFFMANN. Lusikka-vedellä. Ymmärtäähän veli, että se on samaa kuin sievesi.

SUNDSTRÖM. Lusikka-vedellä! -- Mutta eikö se ole jotain polttavaa ainetta?

HOFFMANN. On, varmasti polttavaa. Mutta senlaisessa taudissa ei senlaista auta katsoa. Kyllä ne ovat nyt viimeisetkin hiukset veljen päästä heltivät.

RIKKONEN. Parasta lienee tästä lähteä -- -- --

SUNDSTRÖM. Seis! Kukaan ei saa lähteä ulos. Tästä nousee ankara prosessi. Katsokaa tarkkaan kuinka tämä kaikki tapahtuu. Kuulitteko? Olettehan nähnyt kaikki? Minun viimeisetki hiukseni -- pankaa se muistiin!

HOFFMANN. Minä olin pakoitettu niin tekemään, sillä muuten suu olisi ollut vaarassa.

SUNDSTRÖM. Voi, voi! Kuinka päätäni kirveltää. Sitä polttaa niin kauheasti. Auttakaa, -- minä olen jo helvetin portilla.

HOFFMANN. Ei vielä, ei vielä, veli. Se on vaan lusikka-veden tavallinen ominaisuus. Kun se on aikansa polttanut, niin sitte lakkaa, jäljen kamalan se tosin jättää, mutta -- -- --

SUNDSTRÖM. Voi, voi, voi! Sitä olisi pitänyt vedellä laimentaa, ai, ai ai! Sitä kirveltää niin hirveästi. En minä luullut tässä näin pitkälle mentävän. Voi! oletteko te toiset täällä vielä? Ota veli hyvä pian tämä nyytti päästäni.

HOFFMANN. Mutta jos veljeä vielä haukotuttaa?

SUNDSTRÖM. Ei, -- minä vakuutan. Ei ensinkään. Päätäni vaan polttaa niin kamalasti. Voi voi, -- nyt se tulee kaljuakin kaljummaksi.

HOFFMANN. Koska haukotus on mennyt, niin päästetään pää pintehestä.

SUNDSTRÖM. Se on parasta, veli Hoffmann. Minä jo kadun että tämän kepposen kanssa näinkin pitkälle mentiin. Huh, huh -- jaa, olettehan te toisetkin täällä vielä. Katsokaa nyt vieraan miehen puolesta jos minun päässäni on jotain kamalaa jälkeä. Voi, voi kun sitä polttaa.

HOFFMANN. Minä luulen että veljen haukotustauti muuttui pääntaudiksi. Miksikäs teidän toisten tauti muuttui? (Rikkoselle). No, miksi ette enään aivasta?

RIKKONEN. Siksi että minua ei haluta.

HOFFMANN (Tikkaselle). Entäs te? Mikäs teiltä nikottamisen vei?

TIKKANEN. Tunsin tuolla päässäni viisi luista sormea jotka jokseenkin pahasti sekaantuivat hiuksieni kanssa. Siitä syntyi kai jonkinlaista sähköä joka peloitti nikotuksen, vaan joka sen sijaan suussa pani hampaat toisiansa vasten kiristelemään.

HOFFMANN. Oiva lääke. (Neulaselle). Minä huomaan, ett'ei teitäkään enään naurata.

NEULANEN. Ei, eikä minua todellisesti äskenkään naurattanut, mutta kun ihmiset kertovat että te annatte senlaisia lääkkeitä, jotka saattavat nauramaan, niin päätin minä koettaa, jos myöskin voisitte naurusta parantaa. Hyvin se kävi. Vastapulverin annoitte naurupulverille ja saamani korvapuusti olkoon siitä maksuksi. Mutta nyt voitte maksaa kerrankin velkanne. Nyt minä vaadin maksun lisäaineista ja vaatteiden työpalkasta.

RIKKONEN. Äsken kiskoitte minua tarpeettomasti nenästä. Aivastuksen parannuksesta riittäköön maksuksi nenäni liikanainen puristus jota vieläkin kirvelee. Vaan sen sijaan on teidän nyt maksaminen tämä lasku, jonka olette meidän kauppahuoneesen velkaa.

TIKKANEN. Minua ei ole koskaan ennen nikottanut, mutta kun astuin tuon kynnyksen yli tähän huoueesen, niin se alkoi, -- vaan oikeastaan se oli isäntäni käskystä, sillä teidän tämän vuotinen vuokranne on vielä maksamatta ja ennenkuin täältä lähden niin täytyy minulla olla rahat, ylössanomisen uhalla.

HOFFMANN. Senlaiset karhuamiset ja huomautukset eivät sovellu vastaanotto-tunnilla.

TIKKANEN. Muulloin teitä ei saa nähdä. Päivät pysytte kun karhu pesässänne ja herra ties missä illat oleskelette.

HOFFMANN. Vai niin. Noh, koska minä olen teidät kaikki parantanut, niin annan minä teille vastalaskun. Ensinnäkin ilmoittakaa isännällenne että neljännes vuoden vuokra on merkittävä minun hyväkseni teidän parantamisestanne.

TIKKANEN. Olkaa hiidessä. Nikotuksesta kiskoitte hiukseni.

HOFFMANN. Kuka sen on sanonut? Näkikö veli Sundström että minä olen häntä hiuksista kiskonut?

SUNDSTRÖM. Mitenkä minä olisin voinut nähdä kun pääni oli nyytissä.

HOFFMANN. Niin, teillä ei ole vieraita miehiä. Merkitkää siis neljännes vuoden vuokra hyväkseni.

TIKKANEN. Tämä asia ei tähän pääty. Hyvästi! (pois).

HOFFMANN. Jatkukoon, jatkukoon minun puolestani.

NEULANEN. Tahdotteko heti maksaa saatavani!

HOFFMANN. Suuriko se olikaan?

NEULANEN. Kaksikymmentä markkaa.

HOFFMANN. Jaa, teillä oli vaikea tauti ja minä olen sen parantanut, siis molemmin puolin olemme kuitit.

NEULANEN. Minä en tähän suostu. Kaupungin-voudin saatte niskaanne vielä tänäpäivänä. Hyvästi. (Pois).

HOFFMANN. Antaa tulla vaan! (Rikkoselle). No mitäs te vielä odotatte?

RIKKONEN. Minä odotan saatavaani.

HOFFMANN. Turha vaiva. Minä en kuitenkaan maksa.

RIKKONEN. Minä en saa lähteä pois, ennenkun olen rahat saanut.

HOFFMANN. Siinä tapauksessa on minun laittaminen teille joku huone kuntoon täällä.

RIKKONEN. Ette siis aijo maksaa?

HOFFMANN. En. Teillä oli vaikea aivastustauti, jota muut lääkärit eivät olisi voineet parantaa. Te voitte maksaa minun puolestani sen laskun.

RIKKONEN. Kylläpä sen vielä maksatte, jos ei hyvällä niin pahalla. (Pois).

HOFFMANN. Ha-ha! -- No mitäs veli Sundström sanoo?

SUNDSTRÖM. Mitäpä minä sanon. Tuo hiiden lusikkavesi, sehän se taitaa tehdä lopun tästä elämästä.

HOFFMANN. Mikä lusikkavesi?

SUNDSTRÖM. Mikäkö? Se, jolla veli valeli mun päätäni. Voi, voi kuinka sitä kihelmöi.

HOFFMANN. Joutavia. Veli saa olla huoletta, ei se ollut lusikka-vettä, -- mutta eihän se haukotus olisi muuten mennyt.

SUNDSTRÖM. Mitä? Eikö se ollutkaan lusikkavettä?

HOFFMANN. Puhdasta vettä, tuosta karahviinista, mutta minun täytyi sanoa sitä lusikkavedeksi, sillä eihän se haukotus muuten olisi pelästynyt.

SUNDSTRÖM. He, he, he! Totisesti, minun täytyy sanoa, että veli on viisas lääkäri; mutta onko se aivan varma, ett'ei se ollut lusikkavettä.

HOFFMANN. Varma totuus.

SUNDSTRÖM. Niin -- ja eihän mun päätäni enään kihelmöikään. Minä luulen että se oli turha pelko, -- tuonlainen säikähdys, joka pian menee ohitse, -- -- mutta muistaahan veli Hoffmann sen yön, kun me korttia tuota -- -- -- ja minä jäin vähän saamiseen, -- sentähden minä -- -- --

HOFFMANN. Vai sentähden? -- Niin, oikein. Minä taisin vähän hävitä silloin veljelle.

SUNDSTRÖM. He, he, he! Ei maksa vaivaa mainita, he, he, he! Jaa, hah! Paljokos minä nyt olen veljelle maksamista tästä haukotuksen parannuksesta?

HOFFMANN. No -- -- oliskohan viisi markkaa --

SUNDSTRÖM. Viisi markkaa! Niin viisikö markkaa, -- niin, tuota, mutta eiköhän veli tuosta vähän tinkisi, -- vettähän se vaan oli. -- Minä ajattelin että, eiköhän tuosta yksi markka -- -- --

HOFFMANN. Liian vähän. -- Mutta mitenkäs paljo se olikaan, -- se minun häviöni siinä korttipelissä?

SUNDSTRÖM. Niin, en minäkään sitä niin varmaan muista. Mutta sen minä muistan aivan varmaan, että minä, siinä viimeisessä pelissä voitin veljeltä 12 mk. Ja sentähden minä oikeastaan tänne, -- -- -- niin, älä pahastu veli Hoffmann, mutta rahaa se sekin on.