Part 6

Kuinka hyvin hän muistikaan kaikki — pienen kuusiryhmän, tuolla taustalla kohoavan jyrkän nurmikkotöyrään! Hän pysähtyi talon portille. Matala kivirakennus, marjakuusiportti ja kukkivat pensaat — kaikki oli ennallaan. Yksinpä vanha, vihreä tuoli oli nurmikolla ikkunan alla, sama tuoli, jolle hän oli noussut ottamaan Meganin kädestä avaimen. Hän kulki pitkin kujatietä ja nojasi hedelmätarhan veräjään — harmaaseen, luurankomaiseen veräjään, niinkuin silloinkin. Musta sikakin kulkea taapersi tarhassa puiden välissä. Oliko totta, että oli kulunut kuusikolmatta vuotta, vai oliko hän nähnyt unta ja herännyt tapaamaan Megania, joka odotti häntä suuren omenapuun alla? Vaistomaisesti hän vei kätensä harmahtavaan partaansa ja palasi todellisuuteen. Avaten veräjän hän ohjasi askelensa suolaheinän ja nokkosten yli vanhan omenapuun juurelle. Muuttumaton sekin! Vähän paksummalti harmaanvihreää sammalta, pari kuivaa oksaa — muuten olisi saattanut uskoa, että hän oli eilen halannut sen sammalista runkoa Meganin paettua paikalta ja hengittänyt sen tuoksua, kuutamon valaisemien kukkien näyttäessä hengittävän ja elävän hänen päänsä yllä. Kevät oli varhainen, muutamia umppuja oli jo näkyvissä. Mustarastaat lauloivat, käki kukahteli, päivä helotti lämpimänä ja säteilevänä. Kaikki oli käsittämättömässä määrin samanlaista — soliseva puro, pieni vedenpatoutuma, jossa hänen oli tapana istua pärskyttäen vettä rinnalleen ja käsivarsilleen. Ja tuolla kedolla näkyi vanha pyökkiryhmä ja kivi, jolla mustalaiskummituksen oli tapana istua. Ja menneen nuoruuden kaipuu, polttava ikävä, tuhlatun rakkauden ja ihanuuden tunne ahdisti kurkkua. Tämän jylhän ihanan maakamaran tarkoituksena oli varmaan, että täällä saisi puristaa innostuksensa hurman sydäntään vasten niinkuin taivas ja maa tekivät! Ja kuitenkaan ei voinut sitä tehdä!

Ashurst käveli pienen puron partaalle, ja katsoen alas vedenpatoutumaan hän ajatteli: "Nuoruus ja kevät! Mihinhän ne molemmat ovat häipyneet?" Ja äkkiä, peläten että joku kohtaamansa henkilö häiritsisi häntä hänen muistelmissaan, hän palasi kujatietä takaisin ajotielle. Auton luona seisoi vanha harmaapartainen työmies nojaten keppiinsä ja keskustellen autonajajan kanssa. Ukko herkesi oitis puhumasta, kosketti kunnioittavasti hattuaan ja valmistautui jatkamaan ontuen matkaansa kujatietä kohti.

Ashurst osoitti kädellään kapeaa, vihreää kumpua. "Voitteko sanoa, mikä tämä on?"

Ukko pysähtyi; hänen kasvoilleen tuli ilme, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Olette kääntynyt oikean henkilön puoleen."

"Se on hauta", selitti hän.

"Mutta miksi se on tehty tänne?"

Ukko hymyili...

"Se on kokonainen tarina, voisi sanoa. En kerro sitä suinkaan ensimmäistä kertaa — ihmiset kyselevät usein tuota kumpua. Sitä sanotaan näillä seuduilla 'neidon haudaksi'."

Ashurst ojensi ukolle tupakkakukkaronsa.

"Pistäkää piippuun!"

Ukko kosketti taaskin hattuaan ja täytti hitaasti vanhan savipiippunsa. Hänen silmänsä, jotka tirkistelivät ryppyjen ja karvojen seasta, olivat vielä hyvin kirkkaat.

"Jos sallitte, herra, niin istahdan hetkeksi, jalkaani särkee hiukan tänään."

Ja hän istuutui mättäälle.

"Tuolla haudalla on aina kukkia. Eikä se myöskään ole aivan yksinäinen. Paljon väkeä ajaa tästä ohi noilla uusilla autoilla ja muilla — ajat eivät ole enää niinkuin ennen. Tytöllä on seuraa täällä ylhäällä. Otti, raukka, itse hengen itseltään."

"Ymmärrän", sanoi Ashurst. "Hauta tienristeyksessä! En tiennyt, että sitä tapaa vielä noudatetaan täällä."

"Siitä on jo kauan aikaa. Meillä oli silloin kirkkoherra, joka oli hyvin jumalaapelkääväinen mies. Odottakaas, ensi Mikonpäivän aikoihin tulen olleeksi eläkkeellä kuusi vuotta, ja olin juuri viidenkymmenen, kun se tapahtui. Ei ole enää elossa ketään, joka asiasta tietää enemmän kuin minä. Tyttö asui tässä naapurissa, samassa talossa, missä minäkin olin työssä, rouva Narracomben luona — talon omistaa nyt Nick Narracombe. Teen toisinaan vielä hänelle joutohetkinä pikkutöitä."

Ashurst, joka seisoi veräjään nojaten ja piippuaan sytytellen, piti koukistettua vasenta kättään kasvojensa edessä vielä kauan sen jälkeen kun tulitikku jo oli sammunut.

"Entä sitten?" virkkoi hän, ja hänestä itsestään tuntui, että hänen äänensä oli käheä ja omituinen.

"Sellaisia tyttöjä ei ole kuin yksi sadasta. Tyttöparka! Lasken tähän haudalle kukkasen joka kerta kun kuljen ohi... oli kaunis ja kiltti tyttö, vaikk'eivät tahtoneet haudata häntä kirkkomaahan eivätkä sinnekään, minne hän itse oli toivonut tulevansa haudatuksi."

Vanha työmies vaikeni ja laski karvaisen, känsäisen kämmenensä mättäälle sinikellojen joukkoon.

"Vai niin", huokasi Ashurst.

"Luulen, että se juttu on tavallaan jonkinlainen rakkaustarina", jatkoi ukko, "vaikk'ei kukaan koskaan sitä saanut tarkoin tietää. Kukapa voi arvata, mitä nuori tyttö saattaa saada päähänsä — mutta se nyt on minun luuloni." Ukko pyyhkäisi turvetta kädellään. "Minä pidin siitä tytöstä enkä usko, että oli yhtään ihmistä, joka ei pitänyt tytöstä. Mutta hän oli liian helläsydäminen — siinä vika oli, niin uskon."

Ukko katsahti Ashurstia silmiin. Ja Ashurst, jonka parrakkaat huulet vapisivat, mutisi taaskin:

"Vai niin!"

"Oli kevät, juuri nämä ajat tai lieneekö ollut hiukan myöhempi — omenapuiden kukkimisaika — ja meillä oli tuollainen nuori yliopistoherra asumassa täällä talossa — kunnon poika muuten, mutta hiukan koppava. Pidin hänestä paljon, enkä milloinkaan havainnut, että hänen ja tytön välillä olisi ollut mitään, mutta minun uskoni on, että hän pani tytön pään pyörälle."

Ukko otti piipun suustaan, sylkäisi ja jatkoi:

"Nuoriherra lähti sitten tiehensä ihan äkkiä, ja jäi sille tielleen. Tuolla talossa on vielä tänä päivänä tallella hänen selkäreppunsa ja muita pikkutavaroita. Minusta on kumma, ettei hän koskaan lähettänyt niitä noutamaan. Hänen nimensä oli Ashes tai jotakin sinnepäin."

"Vai niin", virkkoi Ashurst vielä kerran.

Ukko kostutti kielellään huuliaan.

"Tyttö ei koskaan kertonut mitään, mutta siitä päivästä lähtien, jolloin nuori mies hävisi, hän tuntui melkein kuin sekapäiseltä. En ole elämässäni nähnyt ihmisen niin muuttuvan, en ikinä. — Talossa oli toinen nuori mies, Joe Biddaford, ja tämä piti tytöstä paljon. Arvaan, että poika kärtti ja kiusasi tyttöä eukokseen. Tyttö alkoi jo näyttää aivan hurjalta. Väliin iltaisin, kun tulin kotiin vasikoita paimentamasta, näin hänen seisovan puutarhassa suuren omenapuun alla noin vain tuijottamassa suoraan eteensä. 'En tiedä, mikä sinua vaivaa', tuumin silloin itsekseni, 'mutta säälittävän näköiseksi olet muuttunut'."

Ukko sytytti sammuneen piippunsa ja katseli sitä mietteissään.

"Entä sitten?"

"Muistan, kuinka kerran sanoin hänelle: 'Mikä sinua vaivaa, Megan?' — tytön nimi oli Megan David, kotoisin Walesista niinkuin tätinsäkin, vanha rouva Narracombe. 'Sinä suret jotakin'. — 'En minä mitään...' väitti hän, mutta kaksi kyyneltä vieri pitkin poskea. 'Sinähän itket — mikä sinun on?' ihmettelin minä. Hän painoi kätensä sydämelleen: 'Tuntuu niin kipeältä, mutta kipu kyllä pian paranee. Mutta jos jotakin tapahtuisi, tahtoisin, että minut haudataan tämän omenapuun alle.' — Naurahdin: 'Mitä sinulle voisi tapahtua? Älä ole tyhmä.' — 'Ei', sanoi hän, 'en aio olla tyhmä!' No, minähän tiesin, kuinka kummallisia tytöt voivat olla, enkä ajatellut enempää koko asiaa. Mutta kaksi päivää myöhemmin, kello kuusi illalla, kun tulin paimenesta, näin jonkin tumman möhkäleen purossa, lähellä omenapuuta. Sanoin itsekseni: 'Varmaankin sika! Onpa kummallinen paikka sialle!' Sitten menin lähemmäs ja näin, mitä siellä oli."

Vanhus vaikeni. Hänen ylöspäin kääntyneissä silmissään oli kirkas, kärsivä katse.

"Siellä oli tyttö, pienessä vedenpatoutumassa, kallionkielekkeen juurella — samassa paikassa, missä olin nähnyt sen nuoren herran jonkin kerran käyvän huuhtoutumassa. Kasvot olivat kääntyneet veteen päin. Kiven juurella, juuri hänen päänsä kohdalla, oli rentukkakimppu. Ja kun sain näkyviin kasvot, ne olivat kauniit — rauhalliset kuin lapsella — ihmeen kauniit. Kun lääkäri tuli, hän sanoi: 'Tyttö ei olisi voinut hukuttautua tuohon vesilätäkköön, jollei olisi ollut hurmiotilassa!' Niin, kasvoista päättäen hän oli ollut juuri sellaisessa tilassa. Täytyi itkeä — niin kaunis hän oli. Oli jo kesäkuu, mutta hän oli jostakin löytänyt kukkivan omenapuunoksan, jonka oli pistänyt tukkaansa. Siksi uskon, että hän oli hurmiotilassa, kun oli voinut niin iloisena käydä kuolemaan. Puron poukamassahan ei ollut vettä enempää kuin puolitoista jalkaa. Kerroin, miten hän oli sanonut haluavansa päästä hautaan omenapuun alle. Mutta talonväet eivät pitäneet siitä, niin uskon. Olisi näyttänyt liiaksi siltä, kuin hän olisi suunnitellut tekonsa edeltäpäin. Ja niin hänet haudattiin tänne ylös. Silloinen kirkkoherra oli hyvin tarkka kaikissa tällaisissa asioissa."

Taaskin vanhus silitti kämmenellään turvetta, jolla istui.

"Omituista", lisäsi hän, "mitä tytöt voivat tehdä, kun ovat rakastuneita. Tällä oli rakastava sydän. Arvaan, että se oli murtunut. Mutta emme milloinkaan saaneet _tietää_ mitään."

Vanhus kohotti katseensa ikäänkuin odottaen kiittävää sanaa kertomuksestaan, mutta Ashurst olikin jo mennyt menojaan, aivan kuin häntä ei olisi ollutkaan.

Kukkulan laella, vähän matkaa sen paikan takana, jonne oli kattanut lounaan, Ashurst heittäytyi pitkälleen, kasvot maata vasten. Niin oli siis hänen hyveensä saanut palkkansa ja Kypron jumalatar, rakkauden jumalatar, kostanut! Ja Ashurstin kyyneltyvien silmien eteen kohosivat Meganin kasvot omenankukin koristetun, tumman, märän tukan ympäröiminä. Mitä väärää oli siinä, mitä tein? ajatteli hän. Mitä oikein olen tehnyt? Mutta hän ei voinut löytää vastausta. Kevät, leimahtava intohimo, sen kukat ja laulu — kevät hänen ja Meganin sydämessä! Rakkausko vain oli vaatinut uhrin? Kreikan mies oli oikeassa — "Hippolytoksen" sanat pitivät paikkansa vielä tänä päivänä!

Niin hullu Rakkauden sydän on ja kullankimaltavat siivet sen. Se minne kevään tuopi päälle maan, sen taikamahdin alle kaikki taipuu. Ja kaikki, mik' on nuorta, vapaata, niin metsässä kuin joissa, vuorilla, kaikk' kaikki, mikä maasta tullut on tai päivän heltehessä hengittää, ja kesken ihmisten ja kuninkaiden sun mahtis, Kyprolainen, suurin on.

Vanhat kreikkalaiset olivat oikeassa. Megan! Pikku Megan-parka, joka kerran laskeutui tuon kukkulan rinnettä! Megan vanhan omenapuun alla, odottamassa ja tuijottamassa eteensä. Megan kuolleena, otsallaan kauneuden leima!

Ääni kuului sanovan:

"Kas! sielläkö sinä olet! Katsohan tänne!"

Ashurst nousi, otti vaimonsa vesiväriharjoitelman ja tarkasti sitä sanaa sanomatta.

"Onko etuala sinusta onnistunut, Frank?"

"On kyllä."

"Mutta siitä puuttuu jotakin, eikö niin?"

Ashurst nyökkäsi myöntäen. Mitä siitä puuttui? Omenapuu, laulu ja kulta!