Part 5

TORKKOLA. Ooh -- kyllä minä itsekin! (Istuutuu). Noin ikään. Puhuppas sitten. Kummiapa se äitisi siinä. Minä olen oikein utelias! Sehän merkillistä oli.

LIISA. Sitä minäkin! Ei hän muuten noin omituinen ole. Mutta nyt en saa hänestä mitään tolkkua. Kun minä tulin kotiin ja kerroin hänelle että te olitte lähettänyt minut kotiin taas, sanoi hän, että minä olin menetellyt kuin nauta. Mutta kun minä sanoin, että te aijoitte huomenna kaupunkiin Nykäsen kanssa, kirjallisesti luovuttaaksenne talonne hänelle, silloin tuli hoppu -- silloin hän sai myllärin valjastamaan hevosen tulisimmassa kiireessä, rahalla ja kauniilla puheilla tietysti, ja laittoi minun lähtemään takaisin tänne tuossa paikassa, jotta minä ennättäisin tänne ennen päivän koittoa, -- ja hän syleili ja suuteli minua lähtiessäni, aivan kuin olisimme elinajaksi eronneet, Ja kirjeen hän pisti matkaani.

TORKKOLA. Kirjeenkö.

LIISA. Niin, kirjeen teille.

TORKKOLA. Näytä tänne. Tämähän käy yhä kummallisemmaksi.

LIISA (Ottaa esille kirjeen). Ja minun piti toimittaa niin, että saisitte lukea sen heti, -- ja teidän piti lukea se yksin, hän sanoi.

(Antaa hänelle kirjeen.)

TORKKOLA. Olkoon menneeksi sitten!

(Korjaa lampunvarjostinta.)

LIISA (Menee ikkunan luo ja katsoo siitä ulos).

TORKKOLA (Avaa kirjeen ja lukee. Laskee hetken kuluttua kirjeen pöydälle ja pitelee päätään). Herra jumala -- voiko se olla mahdollista?

LIISA. Mikä teidän on? Mitä hän kirjoittaa?

TORKKOLA. En oikein tiedä -- pitänee lukea toistamiseen, -- tulehan tänne minua auttamaan, tyttöseni -- tule ja pitele lamppua lähempänä.

LIISA (Menee lähemmäksi ja valaisee lampulla paperia).

TORKKOLA (Lukee) "Raskaalla sydämmellä lähetän sinulle omasi takaisin. Ja kirjeen luettuasi riippuu itsestäsi, tahdotko sen omaksesi tunnustaa. Muussa tapauksessa otan minä sen ilolla takaisin taas! Sillä minun ei tarvitse hävetä häntä, ja se on varma se. Tyttö, joka nyt tulee luoksesi toisen kerran tänään, lähetettiin pienenä lapsena minun luokseni, kun vaimosi ei tahtonut häntä taloonsa jäämään. Mutta hän tahtoi hänestä kunniallista ja rehellistä ihmistä, ja silloin piti minun toimittaa hänet takaisin sinulle. Minä olen viivytellyt niin kauan kuin voin, mutta nyt en voi sitä tuonnemmaksi lykätä vahingoittamatta tyttöä." -- Jumala sinua siitä siunatkoon, Tuupaiskan muori, ja kaikkia rehellisiä vaimoihmisiä, jotka huolehtivat niin hyvin meistä raukoista!

LIISA. Mutta minä en voi ymmärtää!

TORKKOLA (Lukee edelleen). "Häntä kutsutaan yleensä Tuupaiskan Liisaksi, koskapa hän on ollut minun kasvattini, ja on sekä isätön että äiditön, ja niin itsekin luulee. Mutta kirkon kirjassa hänen nimensä on Elisabeth ja on sinun lapsesi." -- Miksi sinä niin vapiset?

(Tarttuu hänen käteensä ja auttaa häntä asettamaan lampun pöydälle.)

LIISA. Jestas, että muori saattoikin olla niin viekas! (Vaipuu liikutettuna polvilleen Torkkolan jalkojen juureen). Vai niin, tekö olette minulle elämäni lahjoittanut! Kiitos siitä. Siinä teitte kiltisti! Ihana se on ollut!

TORKKOLA. Minä en kadu sitä, että sen tein -- enpä tosiaan kadukaan! (Laskee kätensä hänen päänsä päälle). Hyvä jumala! Lapsi talossa -- lapsi talossa! (Purskahtaa itkuun ja vetää Liisan puoleensa). (Äänettömyys. Näyttämön takana alkaa kuulua kanteleen soittoa. Nousee). Nyt alkakoon taas repäisevä meininki -- nyt toisia virsiä veisattakoon -- --

LIISA (Nousee ja menee ikkunan luo ja yhtyy säveleeseen).

Ja poika se palas uljahasti j.n.e.

TORKKOLA (Laulun kestäessä). Kukahan siellä soittaa?

LIISA. Taavetti se on! (Syleilee Torkkolaa ja nojaa poskensa hänen olkaansa). Minun Taavettini, isä!

TORKKOLA. Ahaa! Vai silläkö lailla se olikin! (Laulaa mukana).

Ja jopahan se kannel kaikui j.n.e.

(Vetää Liisan puoleensa.) (Malakias, Taavetti ja Tilta syöksyvät sisään.)

NYKÄNEN. Tälläkö lailla katumusta ja parannusta tehdään?

TORKKOLA. Kolme narria yhdellä kertaa! Siinä toki liikaa!

NYKÄNEN (Taavetille). Ja onpas se sinun tyttösi uskollinen!

TAAVETTI (Vihaisena). Ei hän minua petä?

(Aikoo ulos.)

LIISA. Mutta Taavetti, sinä?

TORKKOLA. Hän on minun lapseni!

TILTA. Vai on isäntä saanut lapsen!

TAAVETTI. Ja nyt hän on rikkaan talon tytär ja minä saan nuolla huuliani.

TORKKOLA. Niin saatkin, jos olet niin tyhmä, ettet tiedä, että minä tahdon juuri sinunlaisen miehen vävypojakseni --

TAAVETTI. Siunatkoon, -- se on toki liikaa, isäntä! Vaan -- enpä minä rupee vastaan sanomaan!

TORKKOLA. Ja nyt minä tiedän, kenen luo minä rupeen syytingille, ja huomenna me kiepautamme kaupunkiin ja teemme asiat selviksi!

NYKÄNEN (Iloisena). Niin, sen me teemme, lanko!

TORKKOLA. Me (näyttää Liisaa ja Taavettia) vaan et sinä! Sinä olet lasketellut minusta valeita ja tehnyt minut omissa silmissäni murjaania mustemmaksi. Mutta herra oli armollinen ja lähetti minulle omani takaisin, ja hän on nyt oleva minun katumukseni ja parannukseni, iloni ja suruni. Mutta sinä, korjaa luusi täältä, eläkä ikinä jalkaasi tähän taloon astu. Ja matokuurisi voit itse ottaa, miten paraiten taidat. Lapsesi voit lähettää tänne, niin katson, mitä heidän hyväksensä voin tehdä, ei heidän pidä kärsiä sinun pahojen tekojesi takia.

LIISA. Ja minä tiedän erään opetuksen, jonka voit mukaasi matkalle ottaa, Malakias, -- ja se on tosikristillinen opetus, jonka kuka hyvänsä voi sydämmeensä kätkeä. (Laulaa).

LAULU.

(Sävel: Ei saa moittia juomaripoikaa.)

Meille on annettu elon lahja ilon ja riemun vuoksi. Tekopyhä murhetta kylvää koitti -- päänsä hän mäntyyn juoksi.

Miksikä pistit lusikkasi toisen vellikuppiin? Ahneus ajoi typeryyttä hurskahankin nuppiin.

(Toiset kertaavat viimeiset säkeet.)

Esirippu lankee.