Part 2

TORKKOLA. Kiirastuli se sitte taisikin olla. Voimmehan otaksua niin toistaiseksi. Se on ainakin armeliaampaa sieluraukkaa kohtaan. Eikö sinustakin? Ja kun minä tästä vähän voimistun, niin ajamme kaupunkiin ja järjestämme kaikki kirjallisesti. Minä luovutan talon sinulle, jotta sinä saat sen haltuusi minun kuoltuani. Mutta sen sinulle sanon: jos sinä sen päästät hunningolle joutumaan, niin -- -- --

NYKÄNEN. Mitä siihen tulee, niin voit luottaa minuun. Se on yhtä varma kuin kaksi kertaa kaksi. Ja sinun tähtesi minua ilahuttaa, että olet päätöksesi tehnyt. Sillä hyvä ja jumalalle otollinen teko se on, minkä nyt aijot tehdä. Ja niinpä myöskin voit olla varma siitä, että onnistut surmaamaan madon, joka niin kauvan on kalvanut ja rääkännyt sieluasi. --

Milloinka me sitte lähdemme kaupunkiin? Minä tarkotan, milloin luulet jaksavasi kestää matkan? Jos olet samaa mieltä kuin minä, niin noudatamme tänne sen Suuruspään Matleenan sinua kuppaamaan. Se on niin terveellistä, että -- --. Tätä ennen ei se tosin olisi sinua vähääkään hyödyttänyt. Mutta nyt, kun olet tuhonnut sinua kalvavan madon, nyt näet, kuinka pian sinä virkistyt ja kuinka sinä voimistut, kunhan se Matleena tulee. Hyvänen aika, kuinka minä olen iloinen! (nousee ja taputtaa häntä olalle) Olen niin ylen onnellinen, kun minulla on niin kelpo lanko, ja siitä suuresta onnesta, joka minulle on suotu, löytäessäni tästä syntisestä maailmasta edes yhden ainoan katuvaisen sielun.

(Syleilee häntä.)

TORKKOLA. No, no, ei sinun silti tarvitse järkeäsi menettää. Lähetä sinä hakemaan Matleenaa, eläkä muusta huolehdi. Sillä kun minä olen jotain päättänyt, niin tahdonkin saada sen ensi tilassa järjestykseen.

NYKÄNEN. Sen tiedän, lanko, -- sen tiedän. Kyllä tiedetään, että sinä vaadit järjestystä asioissa. Ja niin se on olevakin. Ja sen päälle veisaamme värssyn, pysyäksemme lujina hyvissä aivoituksissamme!

TORKKOLA. Mennään tänne kamariin veisaamaan, siellä on minun kirjani.

(Menevät vasemmalle Malakiaan alottaessa virren: Mä että täältä erkanen.)

(Heidän mentyään tulee ulkoa Tuupaiskan Liisa, nuori reipas tyttö, pieni mytty kädessä, laulaa.)

(Sävel. Läksin minä kesäyönä käymään.)

Läksin minä äitimuorin luota. Vesisilmin katsoin kotikylää tuota. Päivä vasta alkoi koittaa, Lehmän kellon kalke soittaa Ja mun kulkea piti pitkin huurresuota.

Ennen mulle puutkin hymyeli, Linnut lauloi ja käki kulta kukahteli. Nyt ne äänetönnä moitti -- Murhe ilon multa voitti, Ne on mulle kuin muille isä, äiti, veli!

Läksin luotanne ma hetkiseksi, Kyllä palajan taaskin sinne huomeneksi. Kunhan löydän oman armaan, Kanssansa ma tulen varmaan. Ja niin mielemme jälleen muuttuu iloiseksi.

Niin, äitimuori minut pakotti tulemaan tänne ystävyyttä hieromaan. Mutta siitä minä visusti itseäni varon. Minä tahdoin vain päästä hetkeksi kotoa pois maailmaa katsomaan, en muuta mitään. Vaikka vaikeata se lähtö oli. Mutta kun vuodet umpeensa saa samoilla tanhuilla hosua ja heilua ja talvet pitkät rukin ääressä kitkuttaa, niin johan siihen lopultakin kyllästyy. Silloin sitä ei pane vastaan, kun saa ottaa nyytin käteensä ja pääsee jumalan ihanaa maailmaa vaeltelemaan -- eipä panekaan. Lähtöhetken katkeruus unohtuu ja joskus mieli tekee kuperkeikkaa heittelemään vähän päästä.

TAAVETTI (Tulee viimeisten sanojen aikana sisään). Heittele pois vaan! Siinä minäkin olen mukana milloin vaan.

LIISA (Katsomatta häneen kohottaa kätensä). Jos tyhmyyksiä tarkotat, niin tule tänne vaan, kyllä täältä pesee.

TAAVETTI (Tulee lähemmäksi). Olisipa toki hauska tietää, mitä luulet minun tarkottavan! (Tuntee hänet). No taivahan talikynttilät, sinäkös se olet!?

LIISA (Kääntyy häneen). Kas, Taavetti!

TAAVETTI. Taavetti, niin! Ja Tuupaiskan Liisa! Ja nyt me sitten taas tavattiin! Kukapa olisi uskonut, kun silloin erottiin! -- -- Kenenkä luo sinä näillä seuduin aijot?

LIISA. Torkkolaan.

TAAVETTI. Torkkolaan?

LIISA. Nii -- in, Torkkolaan!

TAAVETTI. No älähän, tänne siis, jossa minä olen renkinä. Pyritkö palvelukseen sinäkin? Mutta sen minä sinulle sanon heti paikalla, että siinä on minullakin sana sanottavana. Me kaksi emme voi saman orren alla asua. Niin, että jos hän sinut pestaa, silloin korjaan minä kapistukseni ja laputan tieheni.

LIISA. Ei sinun tarvitse minun tähteni anturoitasi kuluttaa. Minä olenkin tullut tänne vain tervehtimään, ettäs tiedät.

TAAVETTI. Tervehtimään!?

LIISA. Niin, vain tervehtimään, niin.

TAAVETTI. Vain niin, vain tervehtimään?! Entäs mitä muuta vielä tahdot?

LIISA. Kuuluuko se sinulle? -- -- Sanohan millainen hän on miehiään, tämä Torkkolan isäntä?

TAAVETTI. Surumielinen hän on. --

LIISA. Hyi toki, se on pahinta kaikesta! Siitä ei ole minulle. Silloin pyörähdän takaisin heti paikalla!

TAAVETTI. Parasta olisikin, kun sen tekisit.

LIISA. Mutta rakas Taavetti, mitä sinulla on minua vastaan. Etkö iloitse, kun taas tavattiin?

TAAVETTI. Taidanpa siitä varoa itseni. Ja sinun pitäisi, mielestäni, hävetä tavatessasi minut.

LIISA. Minusta tuntuu kuin sinä häpeäisit minunkin puolestani.

TAAVETTI. Mitä minun tarvitsisi hävetä, jos saan luvan kysyä?

LIISA. Niin, sanoppas se. Mutta selitäppäs miksi minun, mielestäsi, pitäisi hävetä?

TAAVETTI. Sen sinä itse tietänet.

LIISA. En, sitä en tiedä!

TAAVETTI. Vai sitä sinä et tiedä?! Oletko kokonaan unhottanut, mitä konsteja sinä minulle teit, kun minä olin renkinä teidän kylässä?

LIISA. Kun sinä olit renkinä meidän kylässä?

TAAVETTI. Niin.

LIISA (Miettii). Kun sinä olit renkinä, sanoit, meidän kylässä?

TAAVETTI. Älähän siinä teeskentele! Kyllä sinä sen yhtä hyvin muistat, kuin minäkin.

LIISA. Siitä on pitkä aika, kun sinä olit renkinä meidän kylässä. Sen jälkeen sitä ihminen on kerinnyt unohtaa yhtä jos toistakin.

TAAVETTI. Se olisi kyllä sinun tapaistasi.

LIISA (Viattomasti). Mutta sanohan toki, mitä sinä oikeastaan tarkotat.

TAAVETTI. Niin, jos minä tahdon!

LIISA (Vilkuilee häneen). Kyllä sinä tahdot, kun oikeen kauniisti pyydän.

TAAVETTI (Ivallisesti). Taidatpa olla hyvin varma!

LIISA. Mutta rakas Taavetti, kuinka voit olla niin tyly minua kohtaan, joka en ikinä ole tehnyt sinulle pikkuistakaan pahaa?

TAAVETTI. Etkö muka ole?! Ilkiätkö kieltää? Etkö sinä muka juoksuttanut minua hännässäsi kuin hupsua, sekä yöt että päivät, sen aikaa kuin olin teidän kylässä.

LIISA (Vilkuilee häneen). No, kenpä sitä kieltäisi?

TAAVETTI. Se nyt vielä puuttuisikin.

LIISA. Mutta mikä siinä sitte niin kiukuttaa? Kaikella kunnialla ja rehellisestihän me elettiin.

TAAVETTI. Niin, sehän se juuri suututtaakin.

LIISA. Mutta rakas Taavetti, kuinka se voi suututtaa sinua, että me emme tehneet sitä, mikä väärin on?

TAAVETTI. Eihän se nyt niin paljon se ole, joka minua suututtaa. Sillä niinhän olla pitääkin, että kunnialla on oltava. Ja vallan oikein sinä siinä menettelit, että pidit puoliasi, sitä en yritäkään kieltää! Sillä sellainen tyttö, joka ei sitä tee, sellainen tyttö ei kelpaa kunnon pojalle. Mutta sinä piditkin minua narrinasi!

LIISA. Loruja! Olenko minä pitänyt sinua narrinani?

TAAVETTI. Etkö muka ole? Voitko sitä kieltää? Etkö enään muista, kuinka sinä sanoit minulle, että olin hyvä kyllä sinulle? Ja kuinka minä kysyin, missä voisimme yhtyä?

LIISA. Tottahan minä nyt sen muistan.

TAAVETTI. Ja sinä olit mielestäsi liian yksinäsi siellä nummella.

LIISA. No, niinhän minä olinkin.

TAAVETTI. Ja minä taas arvelin, että maantiellä liikkui liian paljon ihmisiä, ja silloin sanoin minä, että voisimme tavata metsässä.

LIISA. No niin, ja sinähän menit metsään!

TAAVETTI. No tietysti minä menin. Mutta sinäpä et tullutkaan jälestä, sinä annoit vaan minun maleksia siellä ja odottaa ja palella kuin koira, aina kuun noususta hamaan sen laskuun. Niin sydämmetön sinä olit.

LIISA. Ja minä kun säälin sinua niin sydämmeni pohjasta! Enkö minä jälestäpäin pyytänyt sinua varomaan kylmettymistä? Enkö ehkä sanonut sinulle että mieluummin kiipeisit sinne mäelle päivällisaikaan, jolloin aurinko kuumimmillaan paahtoi?

TAAVETTI. Niin koira vie teitkin. Ja sinne minä kiipesinkin, ja kuuma siellä oli kuin helvetissä. Vaan se, joka ei tullut sinnekään, se olit sinä se!

LIISA. Etkä sinä sitä valittanut!

TAAVETTI. En, olisipahan puuttunutkin, että olisin antanut sinun narrata itseäni vielä myllynpuroonkin, jäähdytelläkseni itseäni sen kyydin jälkeen! Senkin vietävän letukka! (Polkee jalkaansa.) Mutta nyt se onkin loppu!

(Kääntää hänelle selkänsä, -- katsoo sitte vastahakoisesti, olkansa yli, häneen. -- Liisa purskahtaa nauruun; samoin Taavetti.)

LIISA. Mutta rakas Taavetti! Ellei rakkautesi sietänyt vähän kylmää ja lämmintä, silloin ei siitä ollut paljo mihinkään! Mihin sitä sitte saattaisi luottaa?

TAAVETTI. Vaikka itse piruun, vaan ei sinuun.

LIISA. Saanko kysyä sinulta yhtä asiaa?

TAAVETTI. Mitä sitten?

LIISA. Niin tuota -- jos metsässä mielestäsi oli niin kylmä, miksi sinä herran nimessä et sitte mennyt kotiin.

TAAVETTI. Miksikä en mennyt kotiin?

LIISA. Sanonko sinulle, miksi et sitä tehnyt?

TAAVETTI. Niin, no jos sinä sen paremmin tiedät kuin minä, niin -- -- --

LIISA (Aivan hänen edessään). Etteivät muut pojat huomaisi, että sinä olit saanut suotta siellä kulkea (Tuuppaa häntä kyynärpäällään). Sillä piti näyttää siltä, kuin sinä olisit ollut siellä minun kanssani! Ja entäs niin kauan sitte! (Tuuppaa häntä). Siinäkös, mielestäsi, teit kauniisti kunniallista tyttöä kohtaan? Niinkö luulet? (Tuuppaa häntä taas).

TAAVETTI (Tarttuu käsivarteen ja puristaa sitä hellästi). Kukapa olisi luullut sitä noin teräväksi!

LIISA. Mutta minäpä olinkin niin viisas, että näyttäydyin toisten tyttöjen joukossa juuri silloin kun olin muka sinun kanssasi siellä niin. -- Hellitä käteni.

TAAVETTI (Hellittää). Ja silloin he alkoivat kujeilla kanssani. Ja sen vuoksi minä sieltä muutinkin, sanoakseni niinkuin tosi on. Ja etten olisi kiukuissani katkonut käsiä ja jalkoja jok'ikiseltä poikaviikarilta, joka nenäkkäästi minua pistelemään tuppasi.

LIISA. Saitkos kokea, mikä ero on kunniallisen tytön ja kevytjalkaisen välillä?

TAAVETTI. Josko sain! Vieköön pahuus sekä toisen että toisenkin.

LIISA. Parasta on pahuuksen pysyä etäämpänä! Sillä mainiosti minä tässä maailmassa viihdyn vielä! Ja jos se sinua harmittaa, niin se on oikein sinulle, kun et huolinut minusta kunniallisella ja rehellisellä tavalla.

TAAVETTI. Kuka sen on sanonut sinulle, etten muka olisi huolinut?

LIISA. Niin no, et sinä ainakaan sitä sanonut. Vai sanoitko ehkä?

TAAVETTI. En, en kiellä sitä; olin niin tyhmä että luulin sinua tyhmemmäksi kuin olitkaan. Mutta nyt minä olen tullut viisaammaksi.

LIISA. Eipä sitä ainakaan huomaa.

TAAVETTI. Vähät minä siitä välitänkään. Palttua minä kaikelle akkaväelle annan. Sillä te olette semmoisia, että luulette jokaista tyhmäksi, joka ei heti teidät nähtyään selkäänsä kyyristä ja mangu kuin kollikissa maaliskuulla. Tehköön sen ken tahtoo, vaan minäpäs en teekään. Sillä kun minä sieltä läksin ja muutin näille seuduille, niin jopa minä vannoin, että jääkööt nyt jo niin tytöt kuin rakkaudetkin, ikipäiviksi. --

Sillä Tuupaiskan Liisa, näet, hän oli ainoa, joka johonkin kelpasi. Ja koska hänkin niin hävyttömästi käyttäytyi, niin jopa ei kannata toisten kanssa yrittääkään. Sillä hänen vertaistaan tyttöä ei löydy koko maailmassa. Ja se, joka ei hänelle kelpaa, se ei kelpaa mihinkään. Jättäköön hän vaimoväet rauhaan. Niin minä ajattelin ja niin minä vannoin ja sen valan aijon pitää, niin kauvan kuin elän.

LIISA. Johan sitä tämmöistä kuullessaan vallan ylpeäksi yltyy.

TAAVETTI. Ylpeä olit, totta vie, ennenkin. Vieläpä riittämään asti.

LIISA. Kuinka voit ajatella niin pahaa minusta? Ja minä kun olen niin ystävällisesti ajatellut sinua, aina siitä saakka kun erottiin!

TAAVETTI. Paitsi milloin ajattelit jotakuta toista, niin!

LIISA. Sitä en ole koskaan tehnyt, Taavetti!

TAAVETTI. Voitko sen vannoa? Voitko vannoa, että olet ihan se sama kuin erotessammekin.

LIISA. Sen voin.

TAAVETTI. Voitko katsoa minua silmiin?

LIISA. Miks'en minä sitä voisi?

TAAVETTI. Vanno, että niin on, kuin sanot!

LIISA. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun puolesta! -- Mutta nyt sinunkin täytyy kertoa minulle, miks'en minä enään kelpaa sinulle, vaikka sanotkin, ettei minun vertaistani koko maailmassa löydy?

TAAVETTI. Niin se onkin, enkä minä suinkaan väitä, että sinä et olisi hyvä semmoisena kuin olet. Vaan et kuitenkaan ole semmoinen, jommoiseksi minä sinua kuvittelin.

LIISA. Kuka käski kuvittelekaan!

TAAVETTI. Niin, näetkös, kun sinua katselee semmoisenaan, niin vallan sitä yltyy kunnioittamaan herraamme, joka on voinut niin kauniin kuvan kyhätä, niin terve ja reipas, ja niin raikas ja kaunis sinä olet. Ja siitä Liisasta minä arvelin, että hänen vertaistaan saa hakea. Mutta kun minä taas ajattelin, miten sinä minua pistelit ja miten täynnä pirun metkuja sinä voit olla, kun vaan niiksi satut, niin ei liene kumma eikä mikään, jos rupeekin aprikoimaan, että ehkeipä sitä itse kelpaakaan, vaan että kukaties on ruvettava hiukan nöyremmäksi.

LIISA. Sitä sinä ajattelit, niin! Ja sitten sinä nöyristyit niin, että paikalla vaadit, että sinun tyttösi on oleva semmoinen, ettei hänen vertaistaan löydy. Ja suutut, ellei hän tuossa tuokiossa pidä sinua parhaimpana poikana maailmassa.

TAAVETTI (Nauraen). Sitä en suinkaan tarkoittanut.

LIISA. Oli miten oli, mutta niin ylpeä yhtä kaikki olit.

TAAVETTI. Vaan en ole enää. Sillä nyt me olemme viisastuneet kumpikin. Ja sentähden arvelen, että me voisimme alottaa alusta, kaikella kunnialla. Jos vaan sinä olet samaa mieltä kuin minä.

LIISA. Kukapa tietää? Ehkäpä minä olenkin?

TAAVETTI. Mutta olekin vasta pitämättä minua narrinasi.

LIISA. Kuinka minä sitä voisin? Niin viisaaksi kuin sinä nyt olet käynyt.

TAAVETTI. Jumala tiennee, lienenkö kylliksikään viisas sinun kanssasi ottelemaan. Mutta voimmehan muuten koettaa illan suussa -- jos tahdot.

LIISA. Senhän voimme tehdä.

TAAVETTI. Missä sitte tavataan?

LIISA. "Myllypurossa", tiedän mä! Niinhän sinä sanoit!

(Piikoja ja renkiä tulee sisälle.)

TAAVETTI. Senkin irvihammas! Odotahan, tästä saat myllypuroa!

(Tarttuu häneen ja koettaa suudella.)

LIISA. Päästätkö! (Kohottaa kätensä). Yksi on kyllä luvattu. Mutta voit saada kaksikin, jos kovalle ottaa!

(Riuhtasee itsensä irti ja uhkaa häntä kädellään.)

TAAVETTI (Väistää). Niin monta kuin vaan tahdot! Ettei vaan ihmiset näe!

(Renkiä ja piikoja; niiden joukossa Maija, Tilta ja Mikko tulee.)

MIKKO. Varo itseäsi Taavetti, selkänahkasi kai syhyy!

TAAVETTI. Pidä suusi.

MAIJA. Nyt saimme tietää, miks'ei Taavetti meistä välitä. Hänellähän on oma pikku ystävänsä.

TAAVETTI. Ja sinulla ilkeä suusi.

TILTA. Ei ole nyt laitasi oikea, Taavetti, kun jätät päivällisenkin jäähtymään. Me olemme jo syöneet aikoja sitten. Mutta minä korjasin vähän talteen sinulle.

TAAVETTI. En minä mitään huoli. Mutta sinä Liisa? Sinä ehkä lienet nälissäsi pitkästä kävelystä? Tahdotko vähän ruokaa?

LIISA. En kiellä, jos sinulta muuten liikenee.

TAAVETTI. Riittää sitä kyllä kahdellekin. Ei siitä pelkoa. Tule mukaan, Liisa. Niin voit sopia isäntävaarin kanssa samalla.

MIKKO. Liisako hänen nimensä on?

MAIJA. Ja palvelukseenko hän tänne pyrkii?

TILTA. Se oli hyvä se. Laita sinä, Taavetti, niin, että hän jää (Liisalle). Oletko sinä aina yhtä iloinen kuin nyt?

LIISA. Niin, mitäs minä murheellinenkaan olisin!

TILTA. Ei, siinä olet oikeassa, murheellinen ei pidä olla. Ja jos sinä voit saada isännän siihen yhtymään, niin teet hyvän työn. Sitten ehkä tässäkin talossa taas saisi kuulla naurua ja laulua.

LIISA. Eikös nyt sitten saa.

TILTA. Ei, herra nähköön! Nyt ei täällä muusta haasteta kuin katumuksesta ja parannuksesta ja sen semmoisesta.

LIISA. Hyi olkoonkin! Sitten minä mieluummin laputan tieheni.

TILTA. Niin se on. Ja äläppäs että tässä muut saisi hiiskahtaakaan.

LIISA. No -- jos semmoisia raukkoja olette, niin se on vallan oikein teille. Vaan enpä minä siihen suostuisi. Minä vaan en antaisi suutani tukita. Ei toki. Kun mieleni tekee, niin laulan. Ja juuri nyt luulen, mieleni tekeekin.

TAAVETTI. Puhu sinä vaan ensin isännän kanssa, se on paras, niin näet, tokko häneen suostut.

LIISA. Minkätähden! Käskeköön hän minut vaikka heti paikalla pellolle, se ei minua liikuta. Silloin minä menen ja terveiset heitän ja sillä hyvä.

TAAVETTI. Ethän toki aikone mennä pois?

LIISA. Estääkö se ehkä sinua seuraamasta?

TAAVETTI. Ei -- ei -- -- mutta -- --

LIISA. Ei mitään muttaa. Minä kuitenkin teen oman mieleni mukaan. Kun minä vaan ajattelenkin tällaista murheen tyyssijaa, kuin tämä näyttää olevan, niin vallan rintaa ahdistaa, ettei henki tahdo käydä. Ja jos niin on, että ilmielävänä on tuonne murheeseen mentäväkin, tahdon olla sitä iloisempi niin kauvan kuin vielä olen ulkopuolella. Pankaa se päähänne!

LAULU.

(Sävel: Hurraa me nuoret meripojat.)

Ja poika se astui uljahasti taivaan esikartanoon, pyhän Petrin kammioon: "Hei, tyttöjä tänne nopeasti, kanteleetkin kaikukoon!" Näin ärjäs poika Pietarille, tömähteli taivahat, katot sekä lattiat. Huus' Pietari poikaviikarille: "Helvettihin matkustat!"

Vaan poika se astui uljahasti helvettihin alaspäin, itse pirun luokse näin: "Hei, tyttöjä tänne nopeasti, kanteletta helkyttäin!" -- "Ei tyttöjä oo yhtään täällä," piru vastas haikeaan, sitten huokasi hän vaan. "On tyttäret kaikki maan päällä, vaikka täällä kaivataan."

Ja poika se palas uljahasti kotiansa päälle maan etsimähän neitojaan. "Hei, tyttöjä tänne nopeasti, kanteleetkin kaikumaan!" Ja jopahan se kannel kaikui, tanssi nuoret neitoset, kumahteli tanteret, ja kalliot naurustansa raikui. Pursui pojan tuntehet.

(Kööri kertaa kussakin värsyssä viisi viimeistä säettä.)

(Kamarin ovelle ilmestyvät Malakias ja Aapeli veisaten viimeistä säettä virrestänsä.)

KAIKKI (Nauravat ja vetäytyvät hitaasti ulospäin samalla laulaen viimeistä värsyä. Heidän naurellen mennessään laskee esirippu.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimäinen kuvaelma.

Torkkolan puutarha. Asuinrakennus oikealla, etualalla. Oven vieressä lehtimaja, jossa pöytiä ja penkkejä. Perällä veräjä. Taustassa järvimaisema.

NYKÄNEN (Huoneessa). Noin ikään! Ja nyt ulos raitista ilmaa saamaan. Ja sitte avataan ikkunat ja kaikki huoneet savustetaan katajoilla. (Toimeliaana ulos huoneesta, kainalossa suuren suuri tyyny, jonka sovittaa penkille. Torkkola seuraa hitaasti jälessä Tiitan tukemana). Varovasti kaikin mokomin! Ja nojaa Tiltaan, se on varminta. -- Pian ovat minun lapseni täällä tukemassa sinua. Ja siitä se hyvä tulee, saat nähdä vaan, ja miten ne sinua sitten vaalivat ja hoitelevatkaan (Auttaa häntä). Noin ikään, -- tässä nyt ollaan! (Liikutettuna). Hyvänen aika toki -- et uskokaan, kuinka iloinen olen siitä, että minulla on niin hyvä lanko kuin sinä! -- Mutta istuhan toki, lanko, istu kaikin mokomin!

TORKKOLA. Istu, sanoit! (Istuutuu vaivalloisesti). Oh--oh--hoo--jaa--jaa!

TILTA (Sovittaa tyynyn hänen selkänsä taakse ja palaa huoneeseen.)

NYKÄNEN. Noin ikään. Loikoile nyt siinä ja nauti. Ja -- mitäs minun pitikään sanomani? Niin -- odotahan -- sitähän se oli! Se Matleena, näet, hän sanoi, että jos sinua haluttaa jaloitella hetkisen, niin ei se sinua lainkaan vahingoittaisi, jos sen tekisitkin.

TORKKOLA. Matleena on nauta! -- Eikös hän käskenyt minua tanssimaankin, ellen voisi hillitä itseäni?

NYKÄNEN. Niin, eipä taitaisi sekään haitata, jos pari kierrosta pyöräyttelisit, kun henki päälle tulee! Tee se! Minä tarkoitan: jos niin on, että katumus niiksi saattaa, niinkuin se kuningas Taavetinkin sai jumalan kunniaksi tanssimaan. Miks'et silloin sinä voisi tanssia jumalan kunniaksi, Aapeli, sinä myöskin?

Sitäpaitsi sanoi Matleena että se ei suinkaan haittaisi sinua, jos tästä vääntäytyisimme kaupunkiin. Ja sitä samaa minäkin. Ei muuta kun järjestyksen vuoksi! Sen vuoksi vaan! Ja samaa sinäkin muistaakseni arvelit.

TORKKOLA. Sinullakos nyt on hiton hoppu sille matkalle!

NYKÄNEN. Minullako? Loruja! Mikäs kiire minulla olisi? Itsehän sinä tahdoit.

TORKKOLA. Vai niin! Tahdoinko? No, kyllä siitä hyvä tulee!

NYKÄNEN. Älä luulekkaan, että minä vähääkään ajattelisin omaa itseäni. Minä vaan ajattelin sitä Leena raukkaa tuolla helvetissä, jolla varmasti on nyt parempi ollakseen meidän rukoustemme tautta. Näetkös, piru ikään kuin pitää häntä kytkettynä pitkissä, hyvin pitkissä kahleissa -- justiinsa niin kuin koulupoika kulettelee kovakuoriaista pitkästä langasta. Ymmärrätkö mitä minä meinaan? Ja saipas piru hellittää hieman kahleita, kun me ensi kertaa häntä ahdistimme -- niin paljon suunnilleen, kuin tämä lehtimaja tässä on korkea! Ja kun me toistamiseen häntä könistelemme, niin hän taaskin hiukan höllentää, sen verran kuin tuo puu tuossa on korkea, suunnilleen. Ja jos oikein voimasi kokoot ja isket häntä olkasi takaa ja survaiset kaiken ajallisen omaisuutesi järveen -- kuvannollisesti, ymmärräthän, -- niin saatpas nähdä, että kahleet katkeavat ja sielu raukka vapautuu ja lentää iloisena isän jumalan luo taivaaseen. Ja sieltä ei itse pirukaan häntä enää keksi! -- Sitähän minä vaan tarkoitin, lanko, sitä! En muuta mitään.

TORKKOLA. Niin, arvaanhan minä sen.

NYKÄNEN. Ja silloin ei madolla, joka sinua niin kauvan on kiusannut ja vaivannut, ole enää mitään jälellä kalvettavaa. Ja silloin se kuolee nälkään, se kirottu rakkari. Ja silloin te olette vaikeasta synnistänne vapahdetut, sekä Leena että sinä. Se on vissi se.

TORKKOLA. Kunpa vaan niin onnellisesti olisi.

NYKÄNEN. No, siitä hitto vie voit olla varma! (Katsoo hajamielisenä taivaaseen, puhuu koneellisesti edelleen). -- Silloin mato taivaaseen livahtaa ja Leena kuolemaan suistuu -- -- --

TORKKOLA. Sillä laillako se nyt on? Äsken se oli päinvastoin.

NYKÄNEN. Kas nyt mokomaa! Tuuleen tuossa taisin höpistä.

TORKKOLA. No, sen minä takaan. Mitäs sinä siinä niin perhanasti töllistelet?

NYKÄNEN. Minä vain tarkastelen, kummoisen ilman huomiseksi saamme. Tarkoitan -- jos että niinkuin uskaltaisi yrittää sitä kaupunginmatkaa -- -- --

(Taavetti ja Liisa tulevat veräjästä.)

TAAVETTI. Siinä hän nyt on! Tuo tuossa, tyyny selässä, se on isäntä.

TORKKOLA. "Tuo tuossa, tyyny selässä"! Ikäänkuin olisin semmoisena luotu! -- (Äreästi). Mitä sinä tahdot?

TAAVETTI. Meille on tullut vieraita, isäntä. Tämä tyttö tässä on tullut tänne tervehtimään.

TORKKOLA. Vai on hän tullut? Tulehan tänne, tyttöseni. Mikä sinun nimesi on? Mistä tulet? Mitä täältä tahdot?

LIISA. Kies avita, kuka yhdellä kertaa voi niin paljon vastata! Tehän ahdistatte, niin kuin ette olisikaan niin ikäloppu, kuin miltä näytätte. Hiljakseen vaan, tiedän mä! Pisara kerrallaan!

TORKKOLA. Pisara kerrallaan! Sittehän sitä täytynee ensin kurkkua kastella. Mene Tiltan luo, Taavetti, ja nuuski sen piiloista. Kai sieltä kahvitilkka löytyy ja nisusia.

TAAVETTI (Menee taloon).

TORKKOLA. Istuhan, tyttöseni.

LIISA. Paljon kiitoksia!

(Istuu pöydän ääreen, vastapäätä häntä.)

TORKKOLA. Noin ikään. Nythän me voimme taas alottaa kuulustelua. Pykälä pykälältä, aivan niinkuin sinä tahdot. Mikä siis on nimesi?

LIISA. Tuupaiskan Liisaksihan ne minua kutsuvat.

TORKKOLA. Vai Tuupaiskan Liisaksi! No vie sun, niinkö tekevät. Ja mistäs sinä tulet?

LIISA. Salokylästä, tiedän mä.

TORKKOLA. Salokylältä? Vai niin. Yhtä kai pitänee. Siellä tosiaankin oli muuan, jota Tuupaiskan muoriksi nimittivät, ellen väärin muista.

LIISA. Ette niinkään, oikein on. Minun äitini se on.

TORKKOLA. Niin, hänet minä hyvin muistan. Pieni ja herttainen tyllerö, pyöreä ja pystynenäinen. Eikös hän kerran ollut täällä meillä eukkoni eläessä? Jumala hänen sieluaan armahtakoon!

LIISA. Olipa niinkin. Sillä, totta puhuakseni, olemme me vähän niinkuin sukua, te ja minä.

TORKKOLA. Niinkö tosiaankin! Sepäs kummallista! Millä tavalla sitten.

LIISA (Lukea lopottaa). Teidän vaimonne äidillä oli ensimäisissä naimisissa poika. Ja hänen sisarenpoikansa nai äitini sisarentyttären, ja --

TORKKOLA. Kuinkas se oli? -- (Kertaa). Eukollani oli velipuoli -- -- -- Ja entäs sitte, miten sanoit?