Chapter 3

"Mitä hullutuksia, sinäkö laiska olisit, kuka semmoista on rohjennut nimetä? Kuule siis, sinulla on kosija, hoikka kuin honka, tukeva kuin tammen tyrni, punainen kuin aurinko, rikas kuin kulta-omena, joka sinua rakastaa kuin mettä; muutoin hän ei olisi sinulle tänään lahjoittanut morsiuspuku-arkkusta. Isän kanssa on asia selvillä, kylläpä poikakin pian tulee asiata suorittamaan. Nyt käsität ehkä jo, kuka sinun tuleva pääsi on oleva," höperöitsi Tommi.

"Rakas isä, jätä naljanteko sikseen ja pane maata; sinun pääsi on tänään vähäsen sekainen, sentähden pyörii siinä kaikenlaisia tuulesta otettuja häätuumia," sanoi Leena rukoilevalla äänellä.

Silloin kolahutti Tommi nyrkkinsä pöytään, niin että tupa tärisi, ja katseli suurilla silmillä Leenaa.

Vaaleana ja vapisevana seisoi Leena isänsä edessä, jonka sanat ilmoittivat todentekoa, ja lausui totisella äänellä, vaikka naurusuin: "Rakas isä, jätä tänä iltana velli velliksi ja puuro puuroksi, minusta ei tule velli- eikä puuroastia, nuot miehet ymmärtävät käytellä ainoastaan viina-astiata, mutta eivät metsänvartijan Leenaa." Sitä sanottuansa juoksi hän kamariin.

"Mikä sinun sentähden on tänä iltana?" sanoi Katri pahoillaan, "nyt olet tuumamme ilmaissut ja siten kaatanut sangollisen vettä tuleen. Tahvo näkyy olevan Leenalle aivan vastenmielinen. Eräänä päivänä puhuin hänen kanssansa vähäsen Tahvosta, mutta Leena sanoi häntä juoppolalliksi."

"Mitä, mitä, juoppolalliko? Minkälaisen juoppolallin hän siis tahtoo? häh häh?"

"Rauhoitu nyt ukkoseni ja mene levolle; loruillasi olet jo karkoittanut ainoan lapsesi unen."

"Lähtekäämme sitte makaamaan, mutta Tahvon vaimoksi on Leena tuleva, ja minä ja Antti ostamme heille aika talon."

Tommi viskautui vuoteelle; mutta kamarissa itki Leena katkerasti. "Isä tahtoo naittaa minut juopolle, kortinlyöjälle ja yöjalkalaiselle. Voi, isä, sinä et tiedä mitä tänään puhuit; Jumala antakoon sen sinulle anteeksi ja johdattakoon mielesi paremmalle tolalle, -- mutta tuota tuumaa minä vastustelen kuolemaani asti; Tahvo ei saa tulla likellekään minua, vaikkapa olisi kymmenenkin kertaa kauniimpi ja rikkaampi. Olen usein tehnyt pilkkaa hänen tyhmyydestään ja nauranut hänelle, ja isä luuli kai tuota rakkaudeksi. Pysy minusta erilläsi, Tahvo, ja etsi itsellesi vaimo mistä itse tahdot; ota se, jota jo monta yötä rakkaasti olet kysellyt; mutta jää'ös minua näkemättä ja käteeni puuttumatta. Isä, sinun silmäsi ovat nyt pimeät, mutta ehkä tulee aika, jolloin suomukset sinun silmistäsi putoovat. Varjele sinä, rakas taivaallinen isä, minua onnettomuudesta."

Katri meni tyttärensä luo ja tapasi hänet itkemästä. Leena heittäytyi äitinsä kaulaan ja rukoili: "Rakas äiti, kallis äiti, sinähän olet minun oma äitini, sinäkin olet kerran ollut nuori ja rakastanut, varjele minua isältä ja Tahvolta!"

"Älä nyt, tyttäreni, ole mieletön. Isä on tänään vähäsen sekopäinen ja loruilee semmoista mistä kyllä vielä olisi ollut aikaa puhua; mutta Tahvo on todellakin sinun vertainen mies, ja meille olisi hyvin mieliksi, jos teistä aviokunta tulisi."

"Oi, äiti, rakas äiti, älä enää Tahvon nimeä mainitse, hänelle minä en mene eläessäni, vaikkapa minua rautakahleissa vihittäväksi vietäisiin."

"Ja kuitenkin täytyy sinun mennä, se on isäsi tahto ja minun toivoni, ja isä ja Antti ostavat teille perintötalon, missä saatte elää kuin linnut paratiisissa," vastasi äiti tyynesti.

"Vaikka ostaisivat minulle koko taivaan, jään kuitenkin Tahvolle kylmäksi, taikka saatte ennen häitä viedä minut morsiuspuvussani kalmistoon. Odottakaa vielä vähäsen, kyllä minunkin vuoroni tulee, ja antakaa silloin siunauksenne siihen."

"Mikä siis Tahvossa vikana?"

"Tahvo on aika konna ja laiskuri, lentää öillä nahkasiiven tavalla ja istuu kaikki pyhäpäivät viinapullon ja korttien ääressä," vastasi Leena. "Äiti, sydämeni on pakahtumaisillaan, ajatellessani Tahvoa," sanoi Leena itkien.

"Noh, kelle sitte tahdot mennä?"

"Rakas äiti, odottakaa vielä vähäsen, kyllä minunkin vuoroni tulee kutsumattakin, ja antakaa silloin minun mennä, älkääkä kieltäkö. Mieleni mukaisen kanssa olen onnellinen, mutta Tahvonne kanssa olen aina ja ikuisesti onneton."

"Mutta miksikä olet tänään niin hyvällä mielin Tahvon arkkusen vastaan ottanut? sillä olet jo antanut hänelle yhden sormen."

"Tahvonko? Ei äitini! Tahvo ei ymmärrä sellaista arkkusta tytöille antaa; hän ehkä pehtaroitsee tänään kapakan mudassa lyöden unessa kortteja ja lähtee sitte kyliä kuljeksimaan, mutta arkkusestani hän ei tiedä, ei niin mitään. Kylläpä arkkusen antaja kerran itsekin tulee viedäkseen arkkusta saajoinensa pois metsänvartijan luota. Minä en vielä häntä tunne, mutta hän tulee, usko se, äiti."

"Ihmeellinen tytär, sinä et tahdo tarttua omaan onneesi kiinni; mutta jos me emme tyydy arkkusen antajaan, ja sinä juokset suoraa tietä onnettomuuden kitaan, mikä sitte neuvona?"

"Olkaa huoleti siitä; etenkin sinä, äiti, olet vielä hyppelevä ilosta. Auta minua sentähden tuosta Tahvon tuumasta vapaaksi ja koeta käännyttää isän ajatukset toisaallepäin," vastasi tytär suudellen äidin kättä.

"Kuka sitte on tuon arkkusen antanut?"

"En vielä tunne häntä, mutta olen varma siitä, että hän on oleva minun ja teidänkin mielenne mukaan."

"Parasta on että nyt panet maata," sanoi äiti, "näytät olevan vähän höperöpäinen. Tunnetun kultakappaleen heität luotasi tavoittaaksesi tuntematonta multakappaletta -- viimein et saa kultaa etkä multaa kyljen lämmittäjäksi."

"Mutta varjele minua, rakas äiti, Tahvolta; muuta minä en pyydä sinulta."

Äiti meni levolle, mutta vielä kauan valvoi Leena tuskissaan, kunnes uni viimein ummisti hänenkin silmänsä.

Mutta missä oli nyt sulhanen Tahvo?

Kapakassa kumppaniensa kanssa istui hän rommipullon ääressä kortteja kääntelemässä, eikä ajatellut Leenaa eikä äitiänsä Annaa, vaikka kyllä molemmat samaan aikaan hänen tähtensä tuskissaan ja huolissaan valvoivat.

Keskiyöllä nousi hän, viskasi kortit pöydälle, kynsi korvuksiaan ja sanoi: "Olen tänä iltana kadottanut viisi ruplaa, kyllä toiste ne takaisin voitan."

Hän hoiperteli kotiinpäin. Mutta matkalla väsyivät hänen jalkansa, ja oja otti hänet rakkaalla syleilyllä helmaansa, missä hän veti sitkeätä unta seuraavaan aamuun asti. Kotia tultuansa sai hän isältään ankaria nuhteita ja hoiperteli sanaakaan vastaan sanomatta työlle. Emo Anna rukoili isää siksi kun tämä heitti murisemisen, ja päivällis-aikana meni kaikki taas vanhaa menoansa.

Illalla samana päivänä kutsui Antti poikansa luokseen ja sanoi: "Sinun pitää tulevana talvena mennä naimisiin, tämmöinen elanto ei käy päihinsä; sinä kuljeskelet ympäri kyliä, syöt ja juot varojamme, etkä huoli meidän etkä omasta elämästäsi. Naineella miehellä on huolensa ja murheensa, jotka estävät häntä heittäytymästä mailman laineisin. Naimaton taas kuljeskelee kuin ilkeä susi ympäri maita, eikä huoli varoistaan eikä kunniastaan. Sinun tuleva vaimosi on metsänvartijan Leena, jolle eilen lähetit tuon kauniin arkkusen."

"En minä ole mitään arkkusta metsänvartijan luo lähettänyt, mutta hänen tyttärensä on kaunis ihminen ja sopii kyllä minunkin mielestäni vaimokseni," puhua höperteli Tahvo.

"Kaunis hän on; me olemme eilen sopineet kaupasta ja ennen joulua lähdemme varsinaiseen tavanmukaiseen kosintaan; mutta sinun pitää nyt kaikilla tavoin mielistellä Leenaa ja antaa hänelle joku vähäinen lahja," sanoi Antti. "Kyllä koetan, mutta en tiedä mitä hänelle pitää lahjoittaman."

"Pari kaunista huivia ja esiliinaa riittää kyllä aluksi."

"Kyllä minä tahtoanne noudatan!" sanoi Tahvo haukotellen ja meni kamarista ulos, mutta itsekseen hän arveli: "nyt ne minua väkisin pakottavat naimisiin menemään, mutta Leena on aimo pala, ja jollen minä häntä ota, noukkii joku muu hänet. Isä on pannut asian alkuun, nyt voin pelotta Leenaa lähestyä; jumal'auta! kuinka sukkelasti hiiri nyt juoksee kissan suuhun. Noh, niinhän on rikasten laita aina, ja isäni on kyllä rikas mies."

IV.

Lahvartin Risto oli nyt rahalla lunastanut itsensä, tahtonsa ja majansa orjuudesta ja vallanalaisuudesta vapaaksi; nyt vasta saattoi hän ilolla ruveta työhön; mitä hän nyt teki, teki hän itselleen. Talon vuokra ei nyt enää noussut talon vaurastumisen mukaan, nyt kävi kyllä tarttuminen kirveesen, höylään ja savilapioiseen sekä majan muuttamiseen todelliseksi ihmisasunnoksi. "Noh, eivätkö siis meidän talomme ole ihmisten asuttavia?" kysynevät meidän vuokramiehemme. Siihen vastaan suoraan: "olen Tarton, Veron, Tallinnan ja Pernon kaupunkien seuduilla paljon matkustanut, ja useissa vuokrataloissa viettänyt yötä ja saanut tarpeeni ruokaa; oikeata ihmisasuntoa en ole vielä siellä nähnyt, mutta sitä vastoin kyllä monesti Viliannin seuduilla perintötalojen isännillä. Tarkemmin kuulustellessani syytä tähän olen aina saanut saman vastauksen: Kelle me tekisimme? kelle rakentaisimme? Lyhykäinen vuokra-aika sitoo käsiämme." Ja tämä on toden totta, ja te olette aivan oikeassa. Kansamme asunnot ovat enimmästä vielä orjan hökkeleitä ja jäävät siksi, kunnes koko maa rahalla on lunastettu. Armollinen keisari on meidät itse kyllä orjuudesta ja kahleista päästänyt, mutta maa on jäänyt kahleisin ja saadaan ainoastaan rahalla lunastetuksi.

Mitä enemmän Viron kansa ostaa talon- ja kartanonmaata perinnöksi, sitä suuremmaksi kasvaa sen valta maan suhteen, ja mitä enemmän se poikiansa ja tytärtänsä korkeimmissa kouluissa kouluttaa, sitä enemmän raukenevat tyhmyyden kahleet. Sentähden eteenpäin, eteenpäin tukevin askelein maan perinnöksi ostamisessa ja lasten kouluttamisessa.

Lahvartin Risto oli viiden kolmatta vuoden vanha. Hän oli tukeva ja vahva mies, ja terveys loisti hänen kasvoistaan. Hänen oli onnistunut lyhyen ajan kuluessa ostaa talonsa perinnöksi ja nyt saattoi hän ruveta työhön.

Huoneen päätyseinän eteläpuolelle teki hän parhaan omenatarhansa, syksyllä istutti hän siihen vielä kaksikymmentä omenapuuta lisää sekä joukon marjapensaita ja teki aidan ympäri, pihan jakoi hän niin, etteivät elukat enää päässeet huoneen edustalle sekä istutti tämän ympäri muutamia vahtera- ja jalavapuita. Itse tuvan suhteen hän ei voinut mitään parannuksia tehdä, mutta kamaria tuvan takana rupesi hän korjailemaan. Hän veisti seiniä sisäpuolelta sileiksi, löi niihin pieniä puunappuloita, kalkitsi ne sitten aivan sileiksi ja viimeiseksi valkaisi ne. Kamariin hän vieläkin teki lautapermannon[10] ja silitti sen niin tasaiseksi, että sitä kerta kuukaudessa sopi märällä rievulla pestä, Riston suurin vihollinen oli savu. Huoneuksessa ei ollut savutorvea, savu siis tunkeusi joka paikkaan ja oli silmille ja keuhkoille vahingoksi. Myös sitäkin vastaan keksi hän keinon. Hän repi vanhan muurin maahan, osti kartanon herralta tiiliä ja rakensi sijaan pienemmän, mutta kymmenen kertaa enemmän lämpöä antavan tulisijan. Sen viereen jätti hän vähäsen välipaikan, johon hän muurasi kaksi pataa sisään, ja mistä torvia, jotka vähällä puunkululla täydellisesti lämmittivät kamarin, johdettiin. Kaikki savu meni nyt savutorven kautta tuvasta ulos. Kyllä hänen äitinsä usein pyysi häntä olemaan noin paljon uudistuksia tekemättä, mutta Risto vastasi: "Äitiseni, nyt on meillä oma tupa, nyt saatamme parempaa elämää aloittaa." Martinpäivänä oli työ valmis, ja vanha äiti löi nyt joka päivä käsiänsä yhteen, huudahtaen: "Mutta kuinka kaunista ja kelvollista! Jos isä nyt nousisi haudasta, niin hän ei enää tuntisi majaansa. Hän kylmettyi paksussa turkissaan, ja nyt saatamme täällä oleskella vaikka paitasillakin, ja kuitenkin tuntuu melkein liian lämpimältä; mutta varmaankin tuot nyt nuorikon taloon. Minä olen vanha, enkä jaksa enää talon askareita hoitaa; mutta tuo, rakas poikani, semmoinen ihminen, jonka kanssa voin sovussa elää, niin saamme onnellista elämää viettää."

"Saapi nähdä mitä talvi mukanansa tuo," sanoi Risto, "mutta työtä on minulla kyllälleen ollut, ja ompa vieläkin paljon tekemistä, sillä meillä ei ole vielä laadullista pöytää eikä istuinta, ei vuodesijaa eikä patjaa; näitä kaluja puuttuu vielä, ja koska kerran olen saanut kamarin lämmönpitäväksi ja isoilla akkunoilla varustetuksi, niin tahdon myöskin pitää huolta huonekaluista. Hyväksi onneksi on isäni opettanut minua puutyötä tekemään; se oppi on nyt oleva meille hyödyksi."

"Tee poikani miten parhaaksi luulet, mutta ajattele myöskin sitä, että meillä vielä on paljon velkoja; tuhannen ruplaa ei ole naljan asia."

"Sen minä tiedän, rakas äitini, mutta jos Jumala siunausta antaa, niin velat kyllä aikanansa maksetaan. Sinä tiedät, äitiseni, että neljä vuotta sitte vähällä aloitin, ja nyt maksoin muutama viikko sitte 1000 ruplaa, 300 ruplaa jäi vielä meille takavaraksi. Jumalan siunaus on yritystäni seurannut, kaikkien enimmän on se minulle ollut avuksi, että kouluopettajamme on minut ymmärtäväiseksi ihmiseksi kasvattanut. Niin totta, äitini, kuin nimeni on Risto, tahdon sen hänelle vielä teossa palkita, ja jos minua joskus kutsutaan semmoiseen kunnan virkaan, että minun sanani jotakin vaikuttavat, mitä maksuihin tulee, niin olen hänen palkastansa huolta pitävä. Yksi ihminen voi paljon tehdä, jos hän vaan tahtoo."

"Äläpä nyt, poika, ylpeäksi rupea, äläkä liian paljon viisauteesi luota; muutoin saatat itsellesi vihollisia, jotka sinulle enemmän pahaa kuin hyvää suovat ja tekevät."

"Ylpeys tulee tyhmyydestä, mutta viisauteen on aina luottaminen, muutoin veisi tyhmyys voiton viisaudelta, ja mitä vihamiehiin tulee, niin ei jokainen vihamies ole meille vahingoksi, vaan usein hyödyksikin. Vihamiesten kanssa on usein parempi elää kuin luihujen ystävien kanssa."

"Ole varoillasi, poikani, muuta en toivo."

"Tietysti, rakas äitini! varovaisuus on tärkeä asia elämässä ja tarkka huolenpito samaten; niiden avulla olen tähän saakka tullut toimeen, mutta saadaan nähdä, mitä tulevaisuus mukanansa tuo. Sanoit, että minun pitää ottaman emäntä itselleni. Ennenkuin vaimon otan, pitää asiata tarkoin harkita, sillä usein käypi niin, että miehen täytyy vaimon pillin mukaan hyppiä."

"Se on tosi, mutta jos hyvän vaimon otat, ei ole siinä kohden mitään pelkäämistä."

"Aivan niin, rakas äiti, mutta hyviä emäntiä ei ole kosolta; ihan sivistymätöntä vaimoa en millään lailla tahdo ottaa, ja puoleksi sivistyneitten seassa on paljon akanoita; perin sivistynyttä en saa, eikä talokaan kannattaisi semmoista elättää. Sinä näet, äiti, että siinä kohden olen pahassa pulassa. Yhtä olen paljon ajatellut, mutta hänen vanhempansa panevat varmaankin vastaan. Täytyy kuitenkin onneansa koettaa."

"Ketä sinä ajattelet, poika, tahdotko sen minullekin sanoa?"

"Sinulta, äiti, ei ole minulla mitään salattavana. Metsänvartijan Leenaa olen ajatellut."

"Metsänvartijan Leenaa! Poika, se tyttö on kullan arvoinen, mutta hänen isänsä oli miesvainajani verivihollinen ja pieksetti häntä kaksi kertaa aivan syyttömästi. Leena on uuttera työntekijä ja sivistyksessä sinun vertaisesi, mutta pelkään minäkin että vanhemmat tulevat sitä tuumaa kaikin voimin vastustamaan, ja missä vanhempien siunaus puuttuu, siinä ei ole onnellista avio-elämää. Metsänvartijan Leenaa vastaan ei ole minulla mitään sanomista, sopiihan sinun onneasi koettaa -- mutta kuinka Wellin Tahvon käy? Kuulin mennä sunnuntaina kirkossa sanottavan, että Leena jo on Tahvon morsian."

"Se ei voi olla totta," sanoi Risto hypähtäen pystyyn, "Tahvoa ja Leenaa erottaa tukeva väliseinä toisistaan, ja sitä ei käy niinkään pian maahan repiminen, ja se on: Tahvon viinahalu ja kortinlyöminen sekä hänen tyhmyytensä."

"Saattaa olla, mutta vanhalla Wellillä on hiukan rahaa, ja sitä metsänvartija ennen kaikkea rakastaa."

Äiti ja poika erosivat toisistaan, mutta Risto oli kerrassaan syttynyt ilmituleen.

Leena Tahvon morsian? Tämä sana ajoi unen hänen silmistään ja sitoi hänen kätensä työn ääressä. "Kuinka voisin Leenan tavata? Missä voisin hänen kanssansa asiasta puhua? Millä taivutan vanhempien sydämet minun puoleeni?" Näitä kysymyksiä mietti ja aprikoitsi hän mielessään. "Kirjoitanko Leenalle? Koetanko kirkkotiellä onneani? Paha kyllä, etten mennä suvena sitä tehnyt, kun kaksi kertaa olin Leenan seurassa; mutta onneani pitää minun koettaa, muutoin lentää lintu pesästä, ja minä jään sitä katsoa ällistelemään."

Ihminen ajattelee ja toivoo, mutta Jumala yksin määrää hänen teitänsä. Lauantaina aamupäivällä tuli metsänvartijan Leena itse Lahvarttiin ja ihan yksin. Lapsena oli hän usein siellä käynyt, mutta nyt hän ei kymmeneen vuoteen taloa ollut nähnyt. Hän oli nyt kaiteen hankinnassa. Hän oli käynyt useissa paikoin kaidetta kysymässä, mutta kun hänen ei onnistunut saada, päätti hän viimein omin lupinsa mennä Lahvartin emännältä pyytämään. Vanha emäntä otti hänet sangen ystävällisesti vastaan, pakisi hänen kanssansa kaikenlaista talon askareista, näytti hänelle talon oloinensa, eloinensa, sekä kiitteli kaikin puolin poikaansa. Risto oli itse metsässä, mutta äiti ymmärsi pakinallaan pidättää Leenaa, kunnes hän tuli kotiin. Arasti ja väristen tervehti Risto Leenaa, joka heti huomasi, mistä tuuli kävi. Risto näytti nyt Leenalle kaikki uudistustyöt ja kysyi, olivatko ne hänen mieleensä.

"Sinä elät, koulutoveri, puoleksi kuin kartanon huoneuksessa, en eläessäni olisi voinut ajatella, että sinun olisi onnistunut sisustaa tätä kamaria näin somaksi."

"Mutta annapas, kun saan istuimeni, pöytäni, vuodesijani ja laatikostoni valmiiksi, silloin kelpaisi sinun majaani nähdä," sanoi Risto.

"Kuinka minä enään saisin sen nähdä? käyn nyt ehkä ensimmäisen ja viimeisen kerran tässä huoneessa."

Äiti pujahti tupaan. Risto ja Leena olivat kahden kesken.

"Nyt, taikka ei milloinkaan," ajatteli Risto, tarttui Leenan käteen ja sanoi: "Kallis Leena," -- hänen äänensä värisi ja samaten hänen kätensä -- "koko tämän taloni ja kaikki, mitä minulla tässä maailmassa on, tahtoisin ainoastaan sinun kanssasi jakaa; minä olen lapsuudesta asti kantanut kuvaasi sydämessäni, mitä sinä siitä arvaat?"

Leena seisoi vakaana, mutta hänen äänensä värisi, kun hän vastasi: "Risto, ajattele mitä sanot. Sinä talonisäntä, ja minä vain metsänvartijan tytär."

Risto likisti Leenan rintaansa, painoi makuisan muiskun hänen huulillensa, mitä Leena vähäsen vastaan ponnistelemalla sallikin, ja lausui: "Leena, sano tänään Jumalan edessä, tahdotko vaimokseni tulla ja minun kanssani jakaa kaikki, mitä elämä saattaa mukanansa tuoda, anna vastaus."

"Tahdon, Risto," sanoi Leena juhlallisesti, "olen aina pitänyt sinua rakkaana, mutta minun isäni ja sinun äitisi ovat sitä kuolemaan asti vastustavat."

"Minun äitini ei, ole siitä varma, Leena!"

Äiti astui nyt kamariin, Risto työnsi Leenan, joka seisoi punaisena kuin äyriäinen, äitinsä puoleen ja sanoi: "Äiti, tässä on tuleva aviopuoleni, nykyinen morsiameni, jonka tähden minä yöt ja päivät olen työtä tehnyt ja vaivaa nähnyt. Jumalan silmien edessä on hän nyt luvannut olla morsiameni, hän pelkää vain sinun sitä vastustavasi."

Vanha äiti otti Leenan syliinsä, antoi hänelle suuta ja sanoi: "Terve tulemasta, tyttäreni; Jumalan siunaus olkoon teidän kanssanne!" Leena painui vanhan äidin rintaan ja itki kuin lapsi. Ei eläessään olisi hän voinut uneksiakaan tänään tulevansa morsiameksi ja vieläkin vapaan miehen morsiameksi. Hänen sydämensä oli riemua täynnään ja ilosta pakahtumaisillaan, niinkuin Ristonkin. Kauniilla, valkealla vaatteella katetulle pöydälle oli pian puhtaat ruoka-astiat asetettu ja kaikki kolme istuutuivat pöydän ääreen, ja varmaankin lauloivat Jumalan enkelit: Ja rauha maassa!

"Helluntain aikana vietämme häät, jos Jumala suopi. Siksi tahdon panna taloni ja majani täydelliseen kuntoon ja astukoon sitte vaimoni talon kunniaksi siihen sisään."

"Ja minä tahdon tehdä mitä suinkin voin kaunistaakseni sitä vielä enemmän," sanoi Leena, "mutta vaikein asia on suostuttaa isääni tähän; hän tahtoo naittaa minut Wellin Tahvolle, ketä minä en silmissäni kärsi, mutta koettakaamme onneamme. -- Tuleva talvi on tuova minulle paljon kärsimistä ja taistelemista, mutta ole pelkäämättä, Risto; sinun kanssa onnellinen Lahvartissa, taikka ilman sinua kalmistossa, -- se on mielessäni varma asia."

Nuoret rakastavaiset lupasivat toisillensa pitää asiata salassa häihin saakka, ja riemumielin sanoi Leena jäähyväiset. Matkalla hän yhä ajatteli: "minä olen tänään kosimassa käynyt ja morsiameksi tullut, ken semmoista ennen on kuullut; mutta mitenkä isäni suostutan?"

Leenan saapuessa kotiin tuli isä häntä vastaan ja sanoi: "Missä tänään toki kyliä juoksentelet? Aioin jo tulla sinua etsimään. Mistä kaiteen sait?"

"Lahvartista," vastasi Leena.

"Oletko hullu, tyttö," kiljaisi isä, "kävitkö Lahvartissa?"

"Kävin kyllä, onko se sitten niin kummallinen asia?" kysyi tytär. "Lahvartin vanha emäntä on kaikkein ystävällisin ihminen ja ensimmäinen kankuri näillä seuduilla."

"Sinä kävit Lahvartissa ja olit koko tämän ajan siellä?"

"En suinkaan, isäni, minä kävin useissa paikoin kysymässä, mutta kun en saanut, ei ollut viimein muuta neuvoa, täytyi Lahvarttiin mennä onneansa koettamaan."

"Ja sinä sait Lahvartista kaiteen?"

"Aivan niin, Lahvartista sain; he ovat nyt onnellisempia ihmisiä kuin me, heidän kamarinsa on sata kertaa lämpöisempi ja puhtaampi kuin meidän, ja kuinka kauniin takan ja keittopesän Risto on tehnyt, ja kuinka ymmärtäväisesti hän on istuttanut omenapuut hedelmätarhaansa; sen sanon: oppinut mies tekee oppineen työtä, mutta oppimaton jää vanhan sonta-aukkonsa viereen istumaan. Söin myöskin päivällistä Lahvartissa ja niin kauniisti ja puhtaasti katetulta pöydältä?"

"Ja Risto söi sinun kanssasi yhdessä?"

"Niin tietysti, olihan hän koulukumppanini pitäjänkoulussa, ja jo silloin söimme yhdessä samasta astiasta ja joimme vettä samasta sangosta; eihän siis mitään ihmettelemistä, jos nyt kymmenen vuoden kuluttua taaskin kerran koetamme samaa; sen sanon: Risto on ymmärtäväinen mies."

"Hitto vieköön teidät ja teidän pitäjänkoulunne; aina viskaat sinä sen vasten silmiäni; paljon mieluisemmin olisin sinulle kymmenen kaidetta ostanut, kuin olisin suonut sinun tänään menemäsi Lahvarttiin sitä hakemaan; soisin, että huomenna sen palauttaisit."

"Eikö se ole aivan tarpeetonta, rakas isä? Kun kangas päästetään puista, vien sen kyllä takaisin ja kiitän lainasta. Lahvartin eukko antoi sen aivan mielellään; muistatko kuinka hyviä sikareja Risto toi sinulle? he eivät näy pitävän mitään vihaa meitä vastaan."

"Ja sinä kävit Lahvartissa? Sitä en olisi minä sinä ilmoisna ikänä tahtonut, älköötkä sinun jalkasi koskaan enää sinne menkö!"

"Älä nyt, rakas isä, suutu; jos olisin tiennyt tuon käynnin olevan noin sinun mieltäsi vastaan, en olisi sinne mennyt."

"Se on oikein sanottu. Mene nyt saunaan, äitisi on jo siellä sinua odottamassa -- mutta älä enää juokse Lahvarttiin."

Leena meni saunaan. Äidin ensimmäinen kysymys oli, mistä Leena oli kaiteen saanut.

"Lahvartista," oli tyttären vastaus.

"Sinne ei olisi sinun tarvinnut mennä."

"Mistä sen siis ottaisin? Maanantaina on aikomus kangasta luoda, panna kaiteesen ja niisiin."

"Se on kyllä tosi, mutta Lahvartin väki vihaa meitä."

"Sitä minä en ensinkään usko. He ottivat minut erittäin ystävällisesti vastaan, näyttivät minulle talon kaikkine katuineen, kapineineen, syöttivät minua kunnollisesti, ja suoraan sanon sen: en ole eläessäni missään niin suloisia hetkiä viettänyt ihmisten seurassa, kuin tänään Lahvartissa ja he ovat nyt vapaita Virolaisia."

"Tytär, sinä houraelet, mekin olemme yhtä vapaat kuin Lahvartin väki."

"Se ei ole totta! Meillä ei ole kämmenenkään alaa maata, mitä voisimme omaksemme sanoa; vapaa mies vapaan maan isäntänä on minun mielestäni suuressa kunniassa pidettävä."

"Siis ehkä tahtoisit vielä Lahvarttiin emännäksi asettua, jospa vaan Risto tulisi hakemaan."

"Tahtoisin tuhat kertaa mieluisammin kuin Wellin taloon. Wellillä ei ole mitään muuta kuin lavea suu ja suuret sanat, mutta Lahvartin olo ja elo pitäisi sinun näkemän! Sen sanon, jos ne näkisit, et silmänräpäystäkään enää empisi, vaan, jos Risto minut sinulta vaimoksensa pyytäisi, olisit heti valmis suostumaan."

"Sinä olet aivan hourupäinen. Varmaankin on Lahvartin emäntä sinulle jotakin noidankeitosta kypsyttänyt, sen avulla kahlehtiakseen sinua poikaansa."