Chapter 2

Seuraavana päivänä läksi metsänvartija Tommi kartanoon, pääsi herran puheille ja valitti hätäänsä: Risto oli kohdellut häntä kovin ylönkatseellisesti, oli ollut kovin nenäkäs ja uhannut viskata hänet aidan yli, oli soimannut häntä verikoiraksi j.n.e., eikä ollut antanut hänelle kirvestään. Paitsi sitä oli Risto kartanon metsästä näpistänyt yhtä ja toista, vaikka hän, metsänvartija, ei ollut heti päässyt asian perille.

"Olkoon kuinka lieneekin," vastasi herra, "mutta tällä kertaa olen antanut hänelle luvan, ja nuoret miehet ovat aina vähäsen nenäkkäitä, mutta kyllä työ heidät kesyttää."

"Herra on sangen armollinen Ristolle, ja kun hän saa tietoonsa että kaipaukseni on ollut turha, nauraa hän minulle kaikkein ihmisten edessä."

"Kuulepas metsänvartija," sanoi herra, "Risto kävi jo eilen iltapuolella minun puheillani tapausta kertomassa; ja siitä sopii häntä aivan syyttömästi päättää, ja syyttömiä ihmisiä emme enää saa piestä emmekä rääkätä, vaikkapa kyllä ovatkin orjiamme."

"Se on kyllä tosi, kunnianarvoisa herra, mutta nuorten miesten nenän pitäisi rahtusen tylsempi oleman, kuin Riston on."

"Jumalan haltuun, metsänvartija! Jos Riston varkaudesta tapaat, taikka voit toteen näyttää, että hän jo on varastanut, niin hän kyllä on saapa vakaan palkan, ja vielä tuntuvammankin, kuin joku vanha ja ihan oppimaton talonpoika. Siitä, että hän sinua on soimannut, nuhtelen häntä itse, ja perjantaina pitää hänen saapuman oikeuteen."

Tommi kumarsi nöyrästi ja läksi kotiinpäin. Mutta kotimatkalla kirosi hän ja mutisi: "Kas tätäkin hullua aikaa! talonpojat juoksevat nyt itse kaipaamaan, ennenkuin heidän päällensä kaivataan, ja herra pitää heidän puoltansa! Ken viisi vuotta sitte tämmöistä näki? Se, josta siihen aikaan vaan sanasen hiiskahdin, sai kolmekymmentä niin että takimmoinen paikka oli kuin mustikkahillo, ja silloin pitivätkin talonpojat minua arvossa. Mutta kartanoon täytyy hänen kuitenkin tassutella, ja kuka tietää millä tuulella herra silloin on, ehkä saa hän kuitenkin osaksensa 15 raippaa, ja se olisi hänelle kovin tarpeen."

Semmoinen oli mennyt aika.

II.

Kesäinen aurinko lämmitti maata ja katseli hellästi pahaa ja hyvää, onnellista ja onnetonta, huolimatta siitä, mitä ihmislapset siitä sanoivat, kiittivätkö vai panettelivat?

Niityllä olivat kukat kauniissa kevätpuvussaan, nuori ruoho verhoi vihriällä peitteellä maata, linnut visertelivät ja koko luonto riemuitsi. Tänään oli pyhäpäivä. T:n pitäjän asukkaat kiirehtivät isoissa parvissa joka haaralta kirkkoon päin. Vaikka moni kyllä vielä oli väsyksissään lauantain töistä, viehätti kirkko ja saarna heidät kuitenkin luokseen. Myöskin Lahvartin Risto oli matkalla kirkkoon. Kahden virstan päässä kodista yhtyivät Lahvartin ja metsänvartijan kirkkotiet. Risto istuutui tienhaaraan mättään nenään lepäämään, pisti piippuun ja sytytti sen. Äkkiä huomasi hän metsänvartijan Leenan tulevan tiellä. Hän nousi seisaalle ja tervehti ystävällisesti. Leena tervehti vuorostaan ja molemmat astuivat nyt kirkkoon päin.

"Tulevatko myöskin isä ja äiti tänään kirkkoon?" kysyi Risto.

"Eivät tule," sanoi Leena, "isä läksi pyssyineen metsään ja äiti jäi koti-ihmiseksi."

"Kuinkas muutoin voidaan?" kysyi Risto.

"Aina hiljakseen, päivästä päivään," vastasi Leena.

"Onko isä minusta kotona mitään puhunut?" kysyi Risto.

"On kyllä, menneellä viikolla oli hän kovin suutuksissaan sinulle. Minä ja äiti koetimme kyllä pyynnöillämme taivuttaa häntä menemästä kartanoon kaipaamaan, mutta hän lupasi minua piestä, jos vielä sanaakaan sinun puolestasi puhuisin, ja kartanossa hän kävi sinun päällesi kaipaamassa, ja se minua kovin surettaa," sanoi Leena surullisella äänellä.

"Älä siitä ole milläskään, koulusisar, kyllä minä sen asian selitän."

"Selität kyllä, mutta jollei selitystäsi korviin oteta, mitä sitte? Isä olisi tehnyt tuhat kertaa viisaammin, jollei olisi jutellut tuota tyhjää juttua herralle, paitsi sitä pyydän sinua, Risto, olemaan sinun varoillasi. Isäni on sinuun kovin suuttunut ja etsii sentähden jos jonkinlaista syytä saattaaksensa sinua onnettomuuteen. Oli aikomukseni kirjoittaa sinulle siitä, mutta hyväksi onneksi yhdyimme nyt yhteen. Olimmehan me koulussa hyviä ystäviä, ja sinä autoit aina minua mielelläsi; vahinko kyllä, etten nyt voi sinua auttaa. Mutta ole, niinkuin sanoin, hyvin varoillasi äläkä enää ärsytä isääni; siitä ei lähde sinulle mitään hyötyä, vaan paljasta vastusta. Sinä asut metsässä, ja toisten ihmisten pahoja töitä käypi sinun syyksesi ajaminen, ole sentähden varoillasi."

Risto otti Leenan käden omaansa, puristi sitä lempeästi ja lausui: "Sydämestäni kiitän sinua näistä sanoistasi ja koetan niitä noudattaa, jos suinkin voin."

Molemmat nuoret olivat jääneet seisomaan ja katselivat armaudella toinen toistansa, ja lemmen liekki leimahti heidän silmistään, ja käsi kädessä he seisoivat.

"Käytä hyväksesi," sanoi Leena, "mitä nyt olen sinulle isästäni ilmoittanut, äläkä puhu siitä kellekään, muutoin saa isäni sen tietääksensä ja silloin minun käy pahoin."

"Ole huoleti, armas koulusisar, milloin on Risto ennen loruellut? Vielä kerran kiitän sinua hyvyydestäsi."

Riston ääni värisi, ja vaikk'ei hän Leenalle sanaakaan rakkaudesta puhunut, niin ymmärsi tämä kuitenkin, mitä Risto sydämessään tunsi ja mietti.

Kainosti veti hän kätensä Riston kädestä ja molemmat astuivat kirkkoon päin.

"Kuinka nyt kotona elätte ja mitä äiti tekee?" kysyi Leena.

"Niin, kuinka elämme? Aina e'ellehen eletään, äiti on vähäsen potenut ja jäi sentähden tänään kotiin. Talon työ on kova," vastasi Risto.

"Oletteko jo saaneet palvelusväkeä?"

"Olemme kyllä, kaksi renkiä ja kaksi piikaa on meillä nyt. Kun itsekin teen työtä, aiomme niitten avulla tulla toimeen. Heinänteon ja leikkuun aikana otamme päiväläisiä," vastasi Risto.

"Niinhän se tuo on, minulla on myöskin kova työ: isä ei enää ota palvelustyttöä, ja myöskin renki meni jo pois, saas nähdä, saammeko uutta vai ei; isä myöskin lupaa kiireimmäksi ajaksi ottaa päiväläisiä."

"Teidän maanne eivät ole laveita, eikä työorjuus teitä rasita, kyllä toimeen tulette," sanoi Risto; "enkä minäkään millään lailla olisi huolissani omista töistäni, mutta kartanon heinänteko ja leikkuu, ne tappavat ihmisen. Kyllä päivätöitten sijaan rahaa tarjosin, mutta herra ei ottanut sitä kuullaksensakaan".

"Mitä herra sinusta huolisi? Mitä enemmän hän voi pusertaa talosta, sitä parempi se hänelle on. Kouluttajan sanat pitävät paikkansa, kun sanoi: talonpojat ovat täysiä sitruunia, joista jokainen mielensä mukaan pusertaa mehua. -- Mutta Risto, osta talosi vapaaksi, eipä silloin kenkään enää voi sinua pusertaa."

"Aivan oivallinen neuvo, armas Leena, mutta mistä mättäästä sen aarteen löydän, millä talon itselleni lunastan. Isäni jätti velkoja jälkeensä; lainaa minulle kolme tuhatta ruplaa, ja Lahvartin talo on tulevana keväänä minun omani."

"Jospa vaan minulla olisi, kyllähän minä heti ne antaisin; mutta usko pois, Risto, minulla ei ole kolmekymmentä kopeikkaakaan," vastasi Leena nauraen, "mutta minä annan hyvän neuvon sinulle: rupea talvella kaupittelemaan; sanotaan että harjaskauppiaat ansaitsevat kolme sataa ruplaa talveensa."

"Ei se käy laatuun, maanviljelijällä on myöskin talvella työtä kylläkseen, ja minä aion koettaa pellosta kiskoa vähäsen voittoa, vaikka kyllä maavero on rasittava ja palvelusväen palkat nielevät melkein kaikki tulot."

"Risto, katsos tuolta tulee ihmisiä tännepäin, jää Jumalan haltuun! muutoin pääsee huhuja levenemään, enkä sitä kärsi, minä kiirehdin edelle."

"Jumala olkoon kanssasi, armas Leena, ehkä joudumme joskus toistekin sattumalta yhteen."

Leena läksi kiirein askelein edelleen ja vilkaisi kaukaa vielä kerran taaksensa, mutta Risto arveli sydämessään: "Jumalan avulla pitää Leenasta tulevan Lahvartin emäntä."

Mitä Leena puolestansa ajatteli, sitä emme tiedä kertoa; mutta kirkossa nähtiin hän kauan aikaa polvillaan rukoilevan Jumalata, ja kun hän nousi pystyyn, olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Ken tietää, mikä tänään oli hänen sydämensä vaivana. Myöskin Risto kuunteli tarkkuudella saarnaa, läksi sitten kirkosta kotiin, mutta Leenaa ei hän kotimatkalla havainnut, vaikka kyllä silmillänsä häntä haki.

Tuorstaina tuli kartanon kasakka Lahvartin taloon ja antoi Ristolle käskyn seuraavana päivänä saapua kartanon oikeuteen. Kuten kylmä vesi olisi juossut selkää myöten, vaikutti tämä käsky Ristoon, ja hänen päässään pyöri ajatuksia sadottain.

Seuraavana päivänä meni hän kartanoon. Herra istui itse oikeutta, kuten ennen kyläkuntaoikeuden[8] asettamista oli tapana jokaisessa kartanossa. Useita miehiä piestiin tänään vähäpätöisistä asioista. Viimein kutsuttiin myöskin Risto eteen.

Herra lausui: "Sinä olet niskoitellut ja ollut vallan epäkohtelias metsänvartijaani vastaan sekä uhannut viskata hänet aidan yli metsään -- onko tuossa perää?"

"Olenhan naljanpäiten sen hänelle lausunut," vastasi Risto vakavasti.

"Semmoista naljaa olkoon tästä lähtien huultesi yli menemättä, ymmärrätkö? Toiseksi olet häntä verenimijäksi soimannut, etkä ole hänelle kirvestäsi antanut?"

"Minun vereni imijäksi en ole häntä sanonut, vaan isävainajani veren imijäksi, enkä voinut kirvestäni hänelle antaa omassa hevosaituuksessani, jonka isäntä minä jo välikirjan mukaan olen".

Herran silmät säihkyivät vihaa, ja ankaralla äänellä lausui hän: "Pitää suu kiinni, talonpoika! Minun maa minun metsä, minun kaikki; minun orjat ei saada uppiniskainen olla, kiiruhtaa kotia ja oppia nöyrä mieli ja toinen kerta viisaampi metsänvartijaa vastaan olla; tänään jäädä ilman raippoja, mutta jos vielä kerta tulla kaipaus, silloin saada selkään; ymmärtääkö? mennä!"

"Jumalan haltuun, kunnianarvoisa herra, kiitän kaiken hyvän edestä."

Lahvartin Risto pyrki kotiin, mutta hänen sydämensä kiehui. Koiran alamaisuutta oli häneltä tänään vaadittu, eikä ihmisen kuuliaisuutta. Mieluisemmin olisi hän pieksämistä kärsinyt, kuin jokapäiväistä metsänvartijan pelkoa. Hän ajatteli päänsä ympäri, mitenkä tuo asia oli parhaiten toimitettava, ja mitenkä hänen onnistuisi metsänvartijan kanssa ystävystyä. "Viekkaus viepi voiton tyhmyydeltä, viisaudesta ei nyt ole apua; koetan viekkaudella voittaa metsänvartijan ja siihen ryhdyn heti."

Talonkatsastaja tuli häntä vastaan. Risto tervehti kohteliaasti. Talonkatsastaja kysyi; "Mistä nyt, Ristoseni, tulet?"

"Kartanosta, kuten näette," vastasi Risto.

"Kuinka oikeusjuttu loppui? Herra oli varmaankin kovin vihoissaan, niin, niin, hän sanoi minulle, että minun pitää tekemän vuokrakirjasi valmiiksi ja Jaakonpäivänä ilmoittaman sinulle että tulevana keväänä saat uuden vuokrakirjan. Muutoin jää kaikki entisilleen, ainoastaan muutama sonnanvetopäivä lisätään. Kun Jaakonpäivänä olemme yhdessä vuokrakirjan läpikatsoneet, tiedät mitä tahdot, ja silloin pitää sinun päättämän, pidätkö taloa edelleen, vai annatko sen pois. Jumalan haltuun!".

Tämä oli uusi Jobin sanoma. Entinen välikirja oli jo kova kyllä, mutta uusi oli varmaankin kuristava hänet.

"Viron kansa, linnun tavalla täytyy sinun lentää edes takaisin, ei ole sinulla paikkaa, kuhun voisit pesäsi rakentaa, pohja on jalkojesi alta kadonnut," huokasi Risto.

Risto joutui nyt siihen paikkaan, mistä tie poikkesi metsänvartijalle. "Pitääkö minun menemän sinne vai ei? Ei, tänään ei käy, odotan sopivaa aikaa ja silloin tahdon hakea viholliseni hänen omasta pesästään, mutta sitä ennen tahdon laskea nuotan hänen ympärinsä; sillä tavalla, niin, sillä tavalla hän tarttuu minun verkkooni, ja minä voin hänelle tehdä, mitä minä tahdon. Veikkaan kuin veikkaankin, että hän kieltämättä antaa tyttärensä minulle, eikä koskaan enää käy minun päälleni kantelemassa. Mutta nyt kotiin rahoja ansaitsemaan. Rahalla voi paljon toimittaa näinä aikoina. Rahalla pysyn elossa, mutta kun on Matti taskussa, silloin on puute pussissa. Ainoastaan rahan avulla voin vapautua kaikkien vihollisteni käsistä, päästä oman tuvan isännäksi ja oman maan tallaajaksi. Kapakka jääköön minulle tuntemattomaksi paikaksi, viina maistamatta; Jumala antakoon minulle voimaa ja viisautta, niin kaikki hyvin onnistuu. Rahaa on yltäkyllin ympärillämme, ymmärtäväinen korjaa sitä kukkaroonsa, mutta ymmärtämätön lykkää sen luotansa ja valittaa vielä lisäksi: minä olen köyhä! en voi sitä itselleni hankkia. Rahaan ei saa kuitenkaan sydämeni kiintyä, eikä mammona saa Jumalakseni tulla, mutta välikappaleeksi pitää sen tuleman, jolla orjuudesta pääsen. Leena oli oikeassa, kun sanoi: Osta talo perinnöksi! Siihen tarpeesen ei ole minulla vielä ruplaakaan, mutta ken tarmon takaa ponnistelee, hän pääsee myöskin perille, ja Jumala on häntä kyllin auttava. Soimattakoon, jos tahdotaan, minua ahneeksi ja itaraksi, mutta tästä päivästä on rahan kokoileminen oleva päähuolenani. Mutta mitenkä voin minä rahaa kukkaroon korjata? Ainoastaan työllä ja ehkä vähäsen kaupallakin."

Risto riensi kotiin; hänen ensimmäinen toimensa sinne saavuttuansa oli talon varojen tarkasteleminen. Ehkä löytäisi hän jotakin, millä voisi rahoja voittaa. Ja löysi kun löysikin. Perunoita oli kellarissa enemmän kuin talon tarpeet vaativat; hän myi niitä liikenevän osan ja sai 25 ruplaa. Viljaa, etenkin ohria, oli myöskin enemmän kuin tarvittiin, niitä hän myöskin myi ja sai 20 ruplaa. Mullikasta sai hän vielä 15 ruplaa; 60 ruplaa oli nyt kukkarossa. Vuokra talosta oli jo keväällä maksettu; hän pani sentähden 50 ruplaa kasvulle. Ken ei kopeikoita korjaa, se ei kolikoita voita, sanoo vanha sananlasku, ja Risto piti sitä silmänmääränänsä. Juhannuksen edellä oli vähäsen loma-aikaa sivutöihin. Risto veti hevosillansa kauppamies Peterson'ille neljä syltää harmaakiveä ja sai syllältä kolme ruplaa; siten hän puhdisti peltonsa kivistä ja ansaitsi taasen 12 ruplaa. Suvityö oli raskas; hän otti päiväläisiä, sai heinänsä suurella nopeudella tehdyksi, vuokrasi kartanolta 50 ru'onalaa heinämaata, sai siitä itselleen 25 rukoa heiniä, joista taas sai 30 ruplaa. Syksy toi hänelle kaikkein suurimman voiton. Pellavamaa oli antanut hyvän sadon, ja pellavat olivat hyvässä hinnassa. Risto myi 60 leiviskää ja sai 200 ruplaa; 150 ruplaa käytettiin vuokran maksamiseen ja 50 ruplaa pantiin taaskin kasvulle. Talvi tuli; Leenan sanat: "kaupitteleminen antaa rahaa", kyti hänen mielessään. Hän osti saippuaa, astioita, värejä ja muuta semmoista, keräsi rääsyjä, kävi niitä kaupittelemassa, ja katsos, kahden kuukauden kuluessa oli hän taas ansainnut sata ruplaa. Yhtenä vuonna oli hän siis pannut 200 ruplaa kasvulle, joista lähti 10 ruplaa korkoa, mutta tällä määrällä hän ei vielä voinut taloa ostaa.

Yrjönpäivä tuli; kartanossa odotti Ristoa uusi vuokrakirja, tämä kammitsa ja kahle jokaisen Viron peltomiehen. Ja vaikea oli tämä välikirja kovin. Rahavero ja päivätyöt määrättiin. Risto kyllä tarjosi rahaa päivistäkin, mutta hänen tarjoustansa ei otettu korviin, vaan hänen täytyi kirjoittaa nimensä alle ja vastoin tahtoansa suostua määrättyihin ehtoihin; ei ollut mitään muuta neuvoa, jollei hän tahtonut maankulkuriksi ruveta. Välikirjan alle kirjoitettuansa pyysi hän päästä herran puheille. Herra oli niin armollinen, että hän tähän pyyntöön suostui, ja Risto kysyi saisiko hän lunastaa itselleen talon, ja mikä sen hinta olisi.

Herra oli erittäin ystävällinen ja sanoi: "Sinun talosi on 50 taalarin suuruinen;[9] jos maksat 100 ruplaa taalarilta, saat talon ostaa. 100 ruplaa käsirahaa pitää sinun heti maksaman, ja kun kiinnekirja on saatu, on heti 1000 ruplaa maksettava."

"Sitä en vielä jaksa tehdä," sanoi Risto, "mutta jos Jumala sallii minun pysyä terveenä, tahdon talon ostaa niin pian kuin voin".

Risto läksi kotiin; välikirja oli kyllä kova, mutta Jumalan avulla aikoi hän kuitenkin koettaa onneansa.

Jättäkäämme hänet nyt rahankeräämisen toimeen ja luokaamme silmämme hetkeksi toisaallepäin.

III.

Kuuden virstan päässä eteläänpäin Lahvartin talosta oli Wellin talo. Wellin Antti oli yleisesti tunnettu rikkaaksi mieheksi ja oli metsänvartija Tommin paras ystävä. Wellin Antilla oli yksi ainoa poika, joka isän kuoltua oli perivä kaiken hänen omaisuutensa. Tahvo, tämä oli pojan nimi, oli rehevä ja terveennäköinen mies, mutta aika laiskuri. Kapakassa hän kyllä ymmärsi nahkaansa panna, mutta hänen kätensä eivät saaneet pärettäkään tehdyksi.

Tahvo kävi nyt yhdelläkolmatta ja hänen isänsä rupesi hänelle vaimoa hankkimaan. Jo ammoinkin oli Antti luonut silmänsä Tommin tyttäreen ja jos jollakin tavalla kehunut häntä pojalleen. Tahvosta ja Leenasta piti pariskunta tuleman, se oli Antin ja Tommin mielessä niin varmana asiana kuin amen saarnan lopussa. Ja mikä voisi siis esteenä ollakaan? Ei mikään? Antti ja hänen vaimonsa, kuten myöskin Tommi ja hänen vaimonsa, pitivät tässä kohden yhtä mieltä, ja nuori Tahvo veti kyllä siipiänsä Leenan ympäri ja sanoi häntä morsiameksensa. Wellin Antti oli pappilan muonamies; talosta ei maksettu paljon veroa, eikä isäntää ajettu talosta pois, mikä siis hätänä? Kun Antti tarvitsi puita rattaisiin tahi muutoin oli ainepuitten tarpeessa, meni hän Tommin luo, pullo viinaa taskussa tulijaisiksi; sieltä vei hän sitte kotiin aivan kuormallisen puita. Kun talvella taas metsänvartija oli olkien tarpeessa teki hän vuorostansa samaten, ja sillä lailla vastavuoroiset palvelukset ja avut pysyttivät ystävyyden. Eräänä syksypäivänä noin kolme vuotta sen jälkeen, kuin Risto, kuten edellisessä luvussa olemme kertoneet, oli kirjoittanut uuden välikirjan alle, istuivat Antti ja Tommi taas vanhan tavan mukaan viinapullon ääressä nahkaansa kostuttamassa. Tuo kallis perunavesi oli kielen paulat irroittanut, ja kilvan juteltiin. Antti kiitti poikaansa ja Tommi kiitti tytärtänsä. Viimein sanoi Antti:

"Tänä talvena teemme iloiset häät; minun poikani on 24 vuoden vanha, ja sinun tyttäresi 20 vuoden, nyt annamme heidän mennä naimisiin, eikö niin?"

"Tietysti."

Kädet lyötiin yhteen, ja vahvikkeeksi juotiin vielä lasillinen viinaa. -- Näin solmesivat isät lasten asemesta lemmenliiton, mutta missä olivat lapset itse? Tahvo istui kapakassa korttikirjaa lukemassa ja Leena toimitti talouden askareita.

"Kuule Antti, jos voisit antaa poikasi minulle kotivävyksi. Poikaa ei ole minulla, ja vaimoni jää aivan tuettomaksi, jos tyttäreni talvella menee pois talosta," sanoi Tommi.

"Aivan yksi on minunkin laita," vastasi Antti, "mutta kaikkein paras olisi, jos lapset häitten perästä olisivat toisen vuoden meillä ja toisen vuoden teillä."

Leena astui nyt tupaan kantaen erittäin kauniisti tehtyä arkkusta kädessään ja sanoi:

"Rakas isäni, katso mikä onni minulle tänään on joutunut. Tuntematon mies antoi minulle tämän arkkusen, ja tässä on kirje, jossa se minulle lahjaksi annetaan. Sangen kaunista työtä, katso kuinka puhtaasti kiilloitettu. Jo kauan olen tämmöistä huiviarkkusta halunnut, ja nyt sain tämän aivan odottamatta."

Antti katseli arkkusta ja sanoi hiljaan Tommille: "Varmaankin on poikani teettänyt tämän."

"Saattaa olla. Mutta eikö kirjeessä mainita antajan nimeä? Leena! annapas kirje tänne."

Tommi otti kirjeen ja luki:

Kunnianarvoisa metsänvartijan kukka!

Älkää panko pahaksi, että vähäisellä anteella tahdon Teitä vähän ilahuttaa. Pitäkää arkkusta minun muistokseni.

_Teidän kunnioittajanne_.

"Vielä hullumpaa, ei nimeä eikä asuinpaikkaa, ei päivälukua eikä mitään muuta. -- Kuka on tuo tuntematon kunnioittaja, Leena?"

Leena loi silmänsä maahan ja sanoi: "En minä tiedä?"

"Sen on Tahvo lähettänyt," sanoi Antti.

"Sano hänelle paljon terveisiä, ompa tämä todellakin sangen kaunis teos."

Antti hoiperteli kotiinpäin ja Tommi katsoi hänen jälkeensä; yhtäkkiä huomasi hän Lahvartin Riston tulevan taloonpäin. Häntä hän ei ollut kolmeen vuoteen nähnyt, ja nyt tuli hän suoraan hänen taloonsa.

Risto astui vakavin askelein metsänvartijan luo, tervehti häntä nöyrästi, rupesi juttelemaan yhtä ja toista, otti sikaritukun taskusta ja tarjosi Tommille. Tämä otti sikarin, sytytti sen ja sanoi:

"Mutta mitä oivallista lajia!"

"Kävin hiljan kaupungissa kauppakirjalleni kiinnitystä hankkimassa sekä rahaa maksamassa, ja ostin silloin pari tukkua."

"Mille kauppakirjalle?"

"Talon kauppakirjalle; varmaankin olette kuulleet että olen Lahvartin talon ostanut."

"No Jumal' auttakoon, en yhtään; mutta mistä niin paljon rahaa sait?"

"Olen koonnut ja kerännyt, tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa, kunnes niin pitkälle pääsin. Täydessä kunnossa ei maja vielä ole, mutta muutamien vuosien kuluessa se ehkä on. Kartanon herra käski minun tulla Teidän luoksenne pyytämään Teitä tulevana perjantaina tulemaan talooni, mihin myöskin herra ja metsäherra silloin saapuvat, koska metsälohko vielä on annettava minulle lisäksi. Tehkää siis hyvin ja tulkaa vähäksi ajaksi vieraakseni. Te olette minun naapurimieheni, ja minä toivon voivamme elää hyvässä sovussa. Ensimmäiseksi ystävyyden osoitteeksi annan Teille tämän sikarilaatikon".

Tommi oli maajas sikareille kuin vuohi suolalle. "Kiitoksia, kiitoksia," lausui hän ja kiirehti tupaan. "Leena, Leena! Lahvartin Risto on ostanut talon perinnöksi! Hän on par'aikaa pihalla ja antoi minulle laatikon sikareja. Hei vaan! nyt saan taas hyviä kautsuja vetää!"

Leena kiiti tuvasta pihalle, ujosti astui hän edemmäksi, mutta Risto, joka jo oli havainnut hänet, meni häntä vastaan ja tervehti häntä lämmöllä.

Leena sanoi: "Armas koulutoveri, kuten isä sanoo, olet sinä nyt omavastainen talonisäntä, Jumala antakoon sinulle onnea elääksesi viisaasti omassa tuvassasi omalla luvallasi. Sydämestäni kiitän arkkusesta."

Kyynelherneet vierivät hänen poskillensa ja täynnänsä ääretöntä riemua oli hänen sydämensä, kun hän nyt piti vapaan miehen käden kädessänsä. Yksi ainoa sana Riston suusta olisi ollut kylläksi saattaakseen Leenan lankeemaan hänen kaulaansa, mutta Risto ei vielä tahtonut sanallisesti tunteitansa ilmoittaa, hän ainoastaan puristi neidon kättä ja lausui: "Pidä hyvänäsi, kyllä pian taas näemme toinen toisemme." Leena juoksi aittaan, mutta katsoi mennessään tuon tuostakin taaksensa. Aitassa rukoili hän hartaasti vesissä silmin Jumalata antamaan hänelle Riston, eikä ketäkään muuta mieheksi.

Tommi tuli jälleen ulos ja rupesi juttelemaan ystävällisesti Riston kanssa. Viina oli kaikki vainon tunteet hävittänyt ja sikarinsauhu oli entisten eripuraisuuksien muistot tuuleen haihduttanut. Risto jätti hyvästi ja samosi kotiinpäin.

Illalla istui metsänvartija Tommi takan ääressä hyvää sikaria polttamassa. "Oh, kuinka hyvä ja makuisa sauhu, aivan kuin vesileipä. Noh, tietääpi Risto, missä hän rautaa takoo. Minä tahdon jakaa hänelle kauniin metsänlohkon, sikarilaatikko on kartanonherran kukkarosta lähtevä; mutta mistä on hän näin lyhyen ajan kuluessa rahan saanut? Minä en ole kuullut puhuttavan hänestä mitään pahaa -- puhumatta tuosta pienestä kiusasta, jonka hän minulle teki. Olisi ehkä ollut parempi, etten olisi kaivannut hänen päällensä, nyt on hän kaikesta orjuudesta päässyt irti ja on vapaa mies yhtä hyvin kuin minäkin. Tahvo on rikkaan miehen poika ja tulee tänä talvena vävykseni; jos Antti ja minä panemme rahamme yhteen, niin ostamme kyllä paljoa isomman talon ja sitte muhkeat häät! Kun lastemme luona vieraissa käymme, olemme aivan kuin omassa kodissamme, ja kun Antti ja minä vanhoiksi käymme, kylläpä ne meille suojaa antavat, ja rahaa on meillä kyllä vielä sen verran, että saamme yhdessä pullon viinaa kulahuttaa kulkkuhumme. Katri ja Leena, mitä arvelette siitä, jos tulevana talvena häitä tehtäisiin?"

"Ken häitä tekisi?" kysyi Leena arasti.

"Ken häitä tekisi? ken? Minä metsänvartija Tommi, minä juuri teen häitä. Sinä, tytär, olet kahdenkymmenen vuotias, on jo aika tullaksesi hunnun alle," sanoi Tommi vakavasti.

"Jätä turhat puheet toistaiseksi," sanoi Katri, "tänään on pääsi hiukan raskas, että tiedä mitäs sanot."

"Enkö tiedä mitä sanon? tiedänpä kyllä, tiedän tulevana talvena häitä pidettäväksi, tiedän minun juuri olevan se, joka häät panen toimeen ja vielä päälliseksi omaan talooni. Leena, toimita siksi häälahja-arkkusi täydeksi."

"Isä, jätä naljanteko sikseen, minulla ei ole vielä kosijatakaan, kuka siis laiskasta metsänvartijan tyttärestä huolisi," sanoi Leena nauraen.