# Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma

## Part 7

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/olviretki-schleusingenissa-leo-ja-liina-alma-12824/index.md

ANTON. Mutta kysyttyäni, älä seiso mykkänä edessäni, vaan anna mun kuulla sanoista toinen.

LEO. Kysykäät. Minä jo tiedän, mitä vastaan.

ANTON. Lemmitkö hieman tuota meidän ylpeää impeä, kuin nuorukainen impeä lempii?

LEO. Ketä?

ANTON. Liinaa. (Hetki äänettömyyttä.) Jaa vai ei?

LEO. Mihin unohditte marjaposken kaupungissa?

ANTON. Hoo, hän oli vaan se punainen marjaharkki, jolla viettelin nuoren terrikukkoni koreasti paulaan, ha ha ha! Mutta mitä vastaat?

LEO. Mitä kysytte?

ANTON. Mitä kuulen suustas, jaa vai ei?

LEO. Minä lemmin ja kunnioitan jaloa kasvatusäitiäni. Ja hyvin, jos kohtalo, mun kerran tultuani uuteen kotoon, antais mulle vaimoksi juuri hänen vertaisensa askareissa ja toimissa; ulkomuotoon paljonkaan en katsois. Ah! johan uneksun minä monestakin siellä, kreoli-neidoista, mulatti- ja mestiisi-immistä, joilla on hohtavat värit ja koristeet. Ja siellä, oi siellä olkoon ensimäinen askeleeni naida näistä lännen ruusuista yksi, mi leipäni leipoo ja lakaisee mun laattiani. Tetrao urogallus, sehän olkoon ensimäiseni!

ANTON. Mikä kanalja! Ha ha ha!--Noo, minä tiedän, että löytyy sinussa, vaikkas kuleksitkin usein tuolla ylhäällä sinisalvoksissa, usein peevelissä tuolla iltaruskos »tulisissa tauloissa»,--niin tiedän, että löytyy sinussa jotain peijakasta, jotain, kuinka ma sanoisin, sakramenskattua, ja sentähden pidän sinusta. Sillä ilman näitä lahjoja olisit kyynelherkkä, imelähuulinen fröökinä. Niin juuri!--Mutta täyteen toteen taas, mun poikani. Minä tahdon sinulta vastauksen kunnias nimessä.

LEO. Senhän jo annoin. Mutta mikä tuulen kierros on tuonut teille tällaisia arveloja? Hän on mun kasvattajani vakaa!

ANTON. Voi myös olla kultaseskin.

LEO. Mikä on hän vielä? Hoo, vaakunoita, kilpiä, keihäitä ja miekkojahan kiiltää ja kalisee hänen polviluvussansa. Mutta mikä olen minä?

ANTON. Hiiteen kaikki miekat, kilvet ja vaakunat! Tosin on hän korskea, ei sietäis hän suinkaan miesivaltaa, ja miehen, taipuvan naisen tohvelin alle, hylkäis hän perin. Sentähden ei ole toivoa hänestä kellään uroolla, vaan ylpeästi katsahtelee hän Kyöpeliin.--Mutta nyt jokin vaikutus sinusta tai sisällinen aave minussa tahtoo mulle kuiskata sydämmesi tuskasta, tuskasta tämän naisen tähden. Kas, minä myös olen ollut nuori ja mielin nyt puhua pienen hiukan koristettakin, vakaassa hengessä. Kaukarannalla, kaukana toivottomasta kullastamme, salattu lempi yhdeltä meistä sammuu vähitellen unennäkönä rinnastamme; mutta toisessa se taasen muuttuu sielun synkeäksi paloksi ja usein hänen elämänsä turmelee tai kuolettaa. Tässä, Leo, ehkä olet sinä tuo toinen mies. Mutta huomaa asia. Ennen eroamme aukaise minulle povesi täällä, ja keveämmin kannat lempes murhe-taakan siellä, tietäen, että on sinulla kuitenkin yksi painon-jakaja.--Enhän, Leo, kummastelisi sydämmes ahdinkoa. Sillä tämä nainen, vaikka ylpeä ja kiivas, on jo ennenkin lumonnut monen miehen mielen. Hän on ylevä, väikkyy vapaana korkeudessa.

LEO. Heti poistun hänestä iäksi; ja hyvin kaikki. Eikä ole kuitenkaan nyt kaikki hyvin!

ANTON. Näenpä sun vimmas. Mutta päästä jo osa tuskastasi tänne, ystäväs syliin. Ja täällä (lyö vasten rintaansa), sinä tiedät sen, lepää kalliin salaisuutes kuin haudattuna valtameren syliin, jonka ylitse purjehdit lännen manterelle.--Noo, sano, poika, sisimmäinen aatokses tuosta meidän emännästä. Leo. Paljon hyvää on hän osoittanut minulle ja siitä kiitän häntä, toivoen hänelle kaiken elomme onnen ja ilon.

ANTON. (Polkien jalkaansa) Poika, miksi juonittelet? Kohta eroomme; ja Jumal' avita, eihän kaukana, ett'ei hurja silmäni puserra vettä! Hetkessähän lähdet.

LEO. Hetkessä lähden, heittäen Edenini ihanan yrttitarhan, jossa kerran näin autuuteni. Olinhan onnellinen, mutta juuri onneni lähteestä kumpuili tuhoni ylös. Voi kielletty hedelmä, johon on kielletty katsomastakin! Mutta minä tein sen ja ihastuen katsahdin häneen, onneton, ja tämä oli syntini, jonka rangaistus nyt mun kauas karkoittaa. Ja minä riennän, lähden hänestä ainiaaksi--ja tänä päivänä! Ihmeellinen päivä, jona silmäni on kadottava sieluni valon, päivä tumma, murheinen ja armas toki, juhlapäivä pilvinen! Oi! vietänpä sydämmeni kuolinjuhlaa, ankaran vallitsijani kolkossa temppelissä seisoen seppelöittynä uhrina sen alttarilla. Mä kerran katsahdan ylös, mutta hänen silmiensä taivahista kylmä leimaus iskee alas minuun. Mutta kirkas, heijaisevan kirkas toki tuo leimaus! Katso--välkkeen peittyessä taas, väikkyy hämärtynynnä pylvässali. Haa! nyt taivaan valkeus ja Pandemoniumin yö käyvät kiertoellen ympäri mun sielussani kuin ennen langetessaan enkelin. Hyvästi! Avaruuteen tyhjään poistun, eikä kiillä siellä yksikään toivon tähti.

ANTON. Siinä helähti jänne, jota kohden tähtäsin, ja minä surkuttelen mielesi mullerrusta. Haa! voihan tämä, Herran tieten, kumota uroon kaiken olennon, ellei rynnistele hän, rynnistele ja miehukkaasti unohda kaikkia.

LEO. Mitä tehdä sitten? Kuitata kaikki viikatemiehen kanssa, tai upottaa vimma »lohduttavaan maljaan»...?

ANTON. Ei niin, ei niin! Oi kuule, Leo...

LEO. Maan ja taivaan nimessä, älköön kuultako Leosta niin! Kamppailkoon hän vieläkin elomme onnen tähden; mutta ilman elon kalliinta lahjaa menköön hän hautaansa.

ANTON. No, noo, mun poikani, elon tie on vaihteleva.

LEO. Mutta minun tästälähin samankarvainen aina, samankarvainen!

ANTON. Kuinka hyvänsä, mutta minä tunnen sinun ja näen nytkin sinun kelpo mieheksi. Ja tästä kiitän sinua, Leoni, ravistaen kättäs kuin oma isäs. (Ravistaa häntä kädestä.)

LEO. Mutta oi kuolema!

ANTON. Miksi kuolema kuitenkin?

LEO. Muistellessani vimman kohtaa.

ANTON. Mitä?

LEO. Oi, hiipisi nyt pieninkin kuiskaus asiasta hänen, hänen korvaansa --haa!

ANTON. No mitä?

LEO. Minä murhaisin itseni!

ANTON. Vaiti, Leo! Ja täällä on salaisuutes tallessa, sen tiedät. Mutta kuinkahan olet itse kätkenyt salaisen liekkis neitos huomiosta, veitikka?

LEO. Keltä?--Mitä tiedän minä?--Keltä neidolta?

ANTON. Liinalta.

LEO. Iske alas, sinä taivaan nuoli, ja polta jo maapallomme karreksi, ett'ei enään kauemmin täällä luetella hulluuksia hulluin ihmislasten! Kaikki olkoon tuhka ja tomu!

ANTON. _Silentium!_

LEO. Kätkenyt häneltä sydämmeni salaista liekkiä! No keitä sitten? Mutta kas, jota kiivaammin se leimui, sitä kylmemmäksi muuttui vakaa muotoni, katseeni melkein jäätyi kohden kaunista, ankaraa naista.

ANTON. Sinä olet kamppaillut kuin mies.

LEO. Katkeran kamppauksen. Huomatkaa: yhä kylmettää mun tultani tammikylmäksi vastaan toisen piinaavaa kylmyyttä!

ANTON. Sinä katala!

LEO. Valituksenne pois! Soisinko ma toiseksi, kuin on? Hänessähän näki rakastava silmäni hengen niin korkean ja puhtaan kuin tämän vahvuuden lae, koska se on kirkas; ja minähän nyt ylevämmin kuin ennen, vaikka usein riutuenkin, katsahtelen maailmaa.--Mutta nyt ei enään sanaakaan asiasta, ei sanaakaan, te mun vanha, kunnioitettava ystäväni.

ANTON. Oikein! Ei sanaakaan!--Sinä matkustat meistä kauas ja kauanhan kaipaan sinua. Mutta lausunpa kuitenkin uljaasti: matkusta, poika, matkusta ja tartu tuumailematta onnen tarjottuun kouraan. (Höyryvaunujen vihellys kuuluu.) Siinä on juhtamme!

LEO. Joka temmaa mun hänestä, oi hänestä, ja kohoaa taasen mun sieluni myrsky!

ANTON. Seiso kannallas kuin mies, puristaen reippaasti hänen kättänsä jäähyväisiksi. Tuollahan näen hänen, tuolla keinumäellä, ja menenpä saattamaan häntä koruisille hyvästille, poika. Mutta riennä sinä kerta vielä ylös kamariis, ja katso, että kaikki on rakennettu matkaan, niinkuin pitää. (Menee oikealle.)

LEO. Mutta te, te rientäkäät myös! (Poistuu kiivaasti ja levottomalla muodolla vasemmalle perille.--Liina tulee oikealta periltä.)

LIINA. (Yksin) Jo kuulin kileän äänen, mi ainiaaks' huusi meiltä Leon kauas. Oi eron hetki, sinä kalveakasvoinen, jota lähemmäs joudut, sitä vallattomammaksi nousee povessani levottomuus. Se kiihtyy, kasvaa myrskyksi, ja mi ennen siellä tummasti paloi, se nyt puhalletaan riehuvaan leimuun. Ja miksi? Oi näinkö toivoton lempi tuskittelee uniensa tyhjässä valtakunnassa ja hyljättynä janoissansa huohottaa, kurja! Kiukkuinen kohtalo, miksi mykkä lempeni, kuin salaisesti koittava aamu, kohden häntä aina kätköstänsä hymyilee, kohden häntä, kylmää, kiittämätöntä, koska moni toinen, kaunis kuin Adonis, katsoo puoleheni turhaan säteilevällä silmällänsä?--Mutta miksi ymmärrän sydämmeni väärin ja kuvailen hulluuksia, minä mieletön? Oi, hempeän elatus-äidinhän murhetta on tämä, koska ennen pieni kasvatteensa äkisti siirtyy hänestä pois, ja siitähän syntyi vimma.--(Mietiskelee hetken äänetönnä, ottaen jalon, ylevän muodon.) Ja vaikkapa toisialtakin kuohuisi kaikki, mitä huolisin siitä, mitä heikon sydämmeni kapinasta, niin kauan kuin seisovat vielä valtiaina povessani järki ja tahto? Ja mitä tahtoisin nuorukaiselta? Älköön nuorukaisen lemmen huokauksia liehtoko tänne, ellei mieli hän virittää mun oikeutettua vihaani. Ei, vaan kiitollisuuden viattomasti loistavalla katseella kohdelkoon hän minua; ja asettuispa tämä ärjy. (Anton tulee oikealta, mutta huomattuaan Liinan, jää seisomaan, jotenkin metsän peitossa.)

ANTON. (Erikseen) Ahaa, siinähän seisot! Mutta mikä muoto! Yht'aikaa ylpeän nais-sankarin ja pilvissä surevan seraafin.

LIINA. Mutta kuin kaksi tähteä etäällä kylmässä pohjassa, ovat mulle silmäs, ja äänes kuin talven tuulen ääni.

ANTON. (Erikseen) Sinä haastelet kuusille, piikaseni!--Mutta enemmin.

LIINA. Niin olkoon, Leo. Kylmänä tuulena tahdon minäkin vielä juuri eronhetkenäkin hengittää sinua vastaan ja poistaa kaikki vienot tunteet.

ANTON. (Erikseen) Enemmin! Minä kuultelen kuin pitkäkorvainen jänis.

LIINA. Ota helmahas, ota helmahas, oi aamun taivas, tämä lempeni huokaus, jonka viimeisen kerran henkään hänen tähtensä rinnastani ulos! (Huoaten) Oi Leo, Leo, miksi heität armaan kotos ja hänen, joka aina sinua suojeli kukoistukses aikana täällä, aina tähän päivään asti? Useinpa hän äidin liepeällä kädellä viskasi kirkkahalta lapsiotsaltasi himmentävän hiuksen pois, ja asetteli, ojenteli olkapäilläsi tuota valkeaa kaulustasi! Hmm, miksi muistelen noita, minä itse lapsekas tyttö? Mutta mitä huolin? Sillä paljon tein minä, paljon; tein kaikki, tein kaikki, mitä äidin helleys voi! Tein tuhannet kerrat ja sain sinulta palkinnoksi, Leo, tämän tuonentoukan, joka polttaa mun sydäntäni; se mun sydäntäni polttaa, oi laupias taivas!--Mutta kaikesta, vaikka halkeisi poveni, ällös, Leo, saako tietoa kipenänkään vertaa. Vaan johan avaruuden sylihin mä puhalsinkin ulos hohteeni ja sijahan astukoon viileys ja rauha; ja voimallisesti tahdon katsahtaa taas, käydessäni jouduttamaan hänen lähtöänsä. (Poistuu kiivaasti vasemmalle. Anton astuu esiin.)

ANTON. (Yksin) Onko ukkosen vasama iskenyt alas mun päähäni? Tai onko noidannuoli, sinkoellen sinne tänne, hurmannut pilan piian mielen? Ei, vaan rakkauden nuoli on tehnyt tässä työnsä, hahaa! Hän lempii sinua, poika, ja sinä lemmit häntä! Hyvä! Mutta ken olis sitä uskonut sinusta, hälläkkä? Seisoithan edessäni, mitä koskee täällä miehiin, kuin pyörryttävä taivaanvuori,--ja nyt riutuu sydämmesi tuon köyhän nuorukaisen tähden, palaa tuskan tulessa! Mutta kuitenkin tiedän sinussa löytyvän ylpeätä lujuutta, joka ei juuri leikin lannistu, koska se kerran on määrätty seisomaan. Ja sen tiedän, ettäs nytkin antaisit laskea ainiaaksi tämän aurinkos, näyttämättä silmän-iskullakaan sen kalleutta sydämmelles'. Sen tekisit, ellei nyt tuo metsän partainen uros astuis eteesi armollisena kohtalonas, haa! Ensiksihän nyt seisautan pojan lähdön ja panen takavarikkoon hänen matkasäkkinsä, joka tulee tuossa. (Elias tulee vasemmalta, kantaen matkasäkkiä.) Mihin säkkiä?

ELIAS. Tuostahan lystihuoneesta tien vierestä astutaan vaunuihin, jotka tulevat kujan kautta. Matti, peeveli, tappeli itsensä kyytiin! No, no!

ANTON. Jääköön säkki tähän.

ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen käskyn mukaan. Ehkä pannaan sinne vielä jokin kylänkaakku. Mitä minä tiedän?

ANTON. Laske se paikalla maahan, muutoin paukahtaa sakarasauva!

ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen.

ANTON. Elias!

ELIAS. Minun täytyy, ei auta.

ANTON. (Korkealla äänellä) Pyydänpä koreasti: laske se maahan! Minä vastaan sen edestä. (Kovin vihaisena) Heitä se säkki, se nahkasäkki, haa!

ELIAS. Olkoon sitten niin korealle rukoukselle; kun ma sanonkin. Tuohon hänen heitän. Mutta mitähän sille teette, mitä vaankin? Pistätte mar sinne jonkin salalahjan muistoksi, hähhäh!

ANTON. Sinä musta peikko!

ELIAS. Minäkö?

ANTON. Sinä killisilmä pakana!

ELIAS. Minäkö?

ANTON. Rukoilla sinua! Mutta ellei toimeni tällä hetkellä vaatisi minulta tasaista humöriä, niin paikalla sinun vetäisin alas tuohon nahkasäkille ja kurikoitsisin tuon kirotun selkäs simpulaksi! Niin minä sinun plakaisin!

ELIAS. Kun antaisin.

ANTON. Sinä sonnipää!

ELIAS. Kun antaisin.

ANTON. Sinä härkäpää!

ELIAS. Kun antaisin ... plakata.

ANTON. Käy tiehes! Sano Leolle ja emännälles, että varron heitä jäähyväisille tässä, juuri tässä. Mene!

ELIAS. Minä teen sen. (Menee vasemmalle.)

ANTON. (Yksin) Verraton konna, verraton konna! Saattoipa hän silmäni mustenemaan.--Mutta voihan köntti olla vaiti kuin muuri. Peijakas! hänpä juuri parahin mies kätkemään asian, joka paikalla on tekevä ihmeitä. Saihan se kyteä vuosia rauhassa heidän povessaan, kyteä kypsäksi äänettömyyden mujussa ja lemahtaa nyt ylös selkeään ilmaan, koska hetki on tullut. Haa, ilmaisitpa sen parhaiksi juuri, Elias!-- Tuoltahan tulevat nuo kaksi nuorta. Ahaa! onpa tytön poski hieman vaalennut; jaa, jaa, Liina, tahdon uskoa, ett'ei se olekkaan juuri keveätä. Mutta Leo? Hoo, hän astelee kuin mies, kuin sellainen mies, joka tuskittelee tuhon meitä lähetessä, mutta koska on se tullut, sylkee häntä vasten partaa.--Tulkaat, te kaksi; minä tahdon tehdä teidät yhdeksi; ja tunnenpa jo ihanan esima'un toimestani; ja rieppaasti se tapahtukoon. Mutta kuinkahan käyttäis tämän tempun jokin toinen, kuinka teikari, kuinka pastoorillinen mies? Ah, kuin ämmä, kuin ämmä! Mutta Anton? Suoraan ja pyrstöt pystyssä kuin ahvena! (Leo ja Liina tulevat vasemmalta periltä.)

LIINA. Tuossahan eno!

ANTON. Vartoen teitä. No nythän tulitte, ja minä tervehdin teitä: niin, ole tervehditty, sinä sorea pari!

LIINA. (Erikseen) Kiusallinen taas.

ANTON. Oivallista!

LIINA. Eno, miksi näin sopimaton, tyhmä ilve juuri jäähyväishetkellä?

ANTON. Ah, anteeksi! Minä luulin tuon toisen henkilön vänrikiksi.

LIINA. Tahdotteko seurata poikaa rautatielle?

ANTON. Ketä poikaa?

LIINA. Leoa.

ANTON. Tuota kurjaa lastas, jonka saatat nyt tyköäsi maankulkeuteen pois?

LIINA. Tahdotteko seurata häntä?

ANTON. No no, ilman vihastumista! Minä seuraan häntä kuin sureva isä.-- Kas niin, lapsemme, ota hyvästi hellästä mammastas, halaten häntä koruisesti. Täyttäkäät pian tämä viimeinen velvollisuutenne; sillä aikaa joutuu. Rientäkäät! Minä käyn syrjään. (Poistuu heistä hieman taemmas, käyskelee vinhasti edes takaisin, hieroen käsiänsä.)

LIINA. Hyvästi, Leo! Muista aina Luojaas, pidä hänen käskynsä ja hän siunaa sinun päiväs.

LEO. Minä kiitän teitä, kiitän kaikesta, kaikesta, ja toivon teille ikuisen onnen ja rauhan! Oi, enemmin en jaksa nyt lausua, mitä kiitollinen sydämmeni kuiskaa!

LIINA. Olkoon jo kylliksi. Kas tässä mun käteni. (Leo suutelee kättä.) Jää hyvästi, ja elämäsi matkalla ole aina mies! Hyvästi!

LEO. Ikuisesti hyvästi, ylistettävä nainen! (Lähtee kiivaasti poispäin, lausuen Antonille) Tulkaat!

ANTON. Varro, mies! (Vetää häntä takaisin kohden Liinaa.)

LEO. Mitä aiotte?

ANTON. Älä rynnistele vastaan. (Halliten Leoa ryhtyy hän myös Liinaan ja vetää häntä kohden Leoa.) Poika lempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa, hei!

LIINA. (Tempoilee) Siivosti, eno!

LEO. (Tempoilee) Hellittäkäät!

ANTON. Ystäväni, turhaan pyristelette vastaan, sillä nyt on itse »metsän halliparta» naittajanne.

LEO. Te mieletön!

LIINA. Te hullu! Päästäkäät minua!

ANTON. Hahaa, kuinka temmoilevatkin nuo Amorin kiiskit hänen nuotassansa; sillä poika lempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa.

LIINA. Suuri Jumala, mitä on tämä! Eno, eno!

LEO. Ovatko metsän peikot hänen panneet raivoon?

LIINA. Minun saattaa hän hulluksi! (Kovalla äänellä) Eno!

ANTON. Käsi käteen vaan!

LIINA. Pois! (Lyö hatun hänen päästään ja Anton hellittää äkisti molemmat. Hetki äänettömyyttä; he tuijottelevat toinen toiseensa, Liina painaen kättä vasten sydäntänsä ja huohottaen kovin.)

ANTON. (Ottaen ylös hattunsa) Kaunista kyllä, lyödä hattua päästäni. Mitä aattelen sinusta? Voinhan tuskin uskoa sinua sisareni Maijan tyttäreksi, itse hyvyyden ja laupeuden lapseksi; mutta tämä on heitto isältä, heitto isältä, näen minä. (Erikseen ja riemuiten) Minä onnistun, onnistunpa! Ah, tämä mursi hänen korskeutensa rautapaidan! (Ääneensä) Iskeä hattu päästäni! Ja juuri armaan lemmittynsä edessä! Leo, huomaa se merkki.

LIINA. Mitä hävytöntä ilvettä on tämä?

ANTON. Se oli vähän rakkauden pöllytystä.

LEO. (Antonille) Kirous! Te olette minun pettänyt, ilkeästi pettänyt!

ANTON. Jumal' avita, minä kuulin ja näin! Hän tunnusti juuri tässä taivaan korkeudelle rakkautensa sinuun, mutta hän sen manasi rinnastansa ulos tuulien haltuun, tuomiten sinun kylmyyttäs; sillä kylmyyden naamarin alla te kätkitte yhä suloisen helteenne molemmat. Mutta niin hän manasi, ja minä, seisoen tuolla sireenipensaalla, minä ilahduin kovin, tietäen sinunkin tuskas, ja kävin mielestäni viattomaan, onnelliseen petokseen; mutta erehdyinpä onnestas huomaten, mikä epeli hän on: se epeli, josta päästen on paras. Lyödä hattuni alas maahan! Näithän sinä?

LEO. Mitä näin, mitä kuulin minä? Oi hämmensihän tämä teidän raaka, hullu leikkinne meidän näkömme, kaiken meidän mielemme!

ANTON. Mitä? Sinä puolustat häntä vielä ja ehkä lemmitkin häntä vielä tuikeammin? Ha ha ha! Ei yhtään närkkiä miestä siinä, ei yhtään. Ja minä kun luulin tuon salaisen pihinän jo rykäyneen tuhkaan ja pöllyyn. (Erikseen) Mutta nythän otti se, tiedän minä, oikein pyörryttävän vauhdin. (Ääneensä) Toki temppu on tehty ja nyt heitän teidät katselemaan silmuksia ja nokittelemaan. Hyvästi, poika! Matti löylyttäköön sinun höyrytarhaan. (Erikseen) Mutta piankin tullessani takaisin taas, enköhän näe tässä hieman lauhkeampaa leikkiä? Hmmh! (Menee vasemmalle perille. Äänettömyyttä. Leo ja Liina seisovat hämmästyneinä, tuskallisina.)

LEO. (Erikseen) Tule, kuolema ja pimeys!

LIINA. (Erikseen) Ah, missä olen? Mikä myrskyn vihainen kierros toi minun tänne?

LEO. (Erikseen) Ukko, oletko sä pettäjä vai houriiko jo vanha aivos? Lausuithan tuosta naisesta mahdottomuuden asian, mahdottomuuden.

LIINA. (Kiivaudella) Te herjät, mitä pilkkaa, mitä hävytöntä ilvettä, teidän molempain mua kohtaan kutomaa? Oi sinä kiittämätön villi, joka juuri eron hetkellä kumoat ylös-alaisin kaikki, kuin tahtoisit täältä myötäsi matkalle kirouksen painon sen siunaukseni sijaan, jonka jo sinulle annoin, sinulle, hurja henki!

LEO. Jalo neiti, kuulkaat sana, vilpitön tunnustus. Mun täytyy se tehdä, seisoisinpa muutoin teidän muistossanne kummallisena peikkona, jos niin te uskoisitte minusta, kuin lausuitte; ja aatokseni tästä teidän uskostanne olisi jo matkallani mulle kuolon taakka. Ja mitä nyt teille tunnustan, sen sai hän, arvoisa enonne, äsken ulos mun surevasta sydämmestäni, ja salaisuutena sen annoin hänelle; mutta ah! sen ehdon unohti hän. En tiedä muusta. Minä vannon. Mutta kaikki tahdon tunnustaa.

LIINA. (Erikseen) Mitä mielii hän tunnustaa? (Istuu penkille.)

LEO. Oi, tämä hurja kohtaus, jolla hän oli jo meitä villitä, on, kummakseni kyllä, poistanut kaiken entisen kainouteni ja pukenut olentoni teräkseen tässä teidän edessänne. Ja viskaisen ulos povestani tulen, kuin pahteensa ukkospilvi; hän kerran leimahtaa, jylisee ja huojennettuna näin jatkaa tiensä pois maailmojen ääriin. Niin minäkin nyt, ja kuulkaat sana. Oi ylevä impi, minä lemmin teitä, lemmin nuorukaisen puhtaalla, mutta voimallisella hohteella. Minä kiroon suloisen-katkeraa mielialaani; mutta sydämmeni ei huoli huulteni tuomiosta, vaan alati se liekehtii, oi, liekehtii vaan! Tämän salaisuuteni ukko sai, koska vainuten tuskaani hän ystävällisellä vikkelyydellä sen vietteli mun suustani ulos ja minun petti. Siis tietäkää: kaun olen teitä lempinyt ja lemmin vielä; mutta, ihanin neito, älkää vihastuko; nythän lähden teistä iäksi pois. Minä lemmin; ja mitä taidan tehdä? (Äänettömyys.)

LIINA. (Nousee kiivaasti ylös.) Mitä taidat, sen huomaan nyt. Sinä uskallat tehdä tämän tunnustuksen!

LEO. Siihen saattoi minun herra Anton, korkea impi.--Mutta sanoohan toki tarina, että kerran laakson kaino kukkanen täällä lemmistyi korkeuden tähteen.

LIINA. Haa, mitä korkeutta tarkoitan minä? Muista, että olen sinun kasvattanut.

LEO. Mutta ettehän...

LIINA. Vaiti!--Ja muistele vielä vuosia välillämme ja anna iälle kunniansa.

LEO. Oi te armas! Siitähän käy lempeni aina juhlaisessa, hämärän-kauniissa puvussa, koska pelko ja kunnioitus on sen kaksois-sisar.

LIINA. (Hetken äänetönnä.) Mitä haastelet sinä? Pois!

LEO. Kohta poistun. (Erikseen) Oi kuinka kaunis hän on tässä vihassansa!

LIINA. (Erikseen) Mun otsallani mi kuumeen hohde!

LEO. (Erikseen) Mun mieleni eksyy!

LIINA. (Kuin havaten) No'o, sinä viivyt vielä?

LEO. Mihin on siis mentäväni? Mutta ah, nyt muistelen, kuin olisi mun hetken päästä lähdettävä.

LIINA. Ja viivyt kuitenkin.

LEO. Vartoen teidän silmästänne liepeämpää eron katsantoa.

LIINA. Silmässähän sydämmen aatos.

LEO. Oi kylmä lähtölause! (Höyryvaunujen vihellys.) Jo varoittaa minua toinen vihellys. (Lähtee käymään.)

LIINA. Kuule vielä kolmas.

LEO. Mahdotonta! Silloin en ehtisi enään!

LIINA. Kuule sitten vielä yksi sananen.

LEO. Sanokaa.

LIINA. Me eroomme siis?

LEO. Iankaikkiseksi!

LIINA. No hyvästi iankaikkiseksi, armas Leo!

LEO. Ah! tästä kiitän teitä iankaikkisesti ja niin poistun sydämmen riemulla. Hyvästi, soma nainen, sinä taivaallinen Liina! (Rientää poispäin.)

LIINA. (Huutaen häntä) Viivy hetki vielä! (Kiljahtavalla äänellä) Oi viivy, Leo, viivy!

LEO. Ei! mun täytyy rientää, kohta lähtevät vaunut.

LIINA. Ne lähtekööt, vierikööt vaikka Onnelan satamaan, mutta sinua en milloinkaan päästä! Taivaan nimessä, minä lemmin sinua! (Peittää kasvonsa ja katoo kiiruusti vasemmalle.)

LEO. (Yksin) Ah! minkä äänen kuulin, mihin katosi enkelihaamu? Tule, ilo ja riemu; sillä muuttihan tämä hetki leimahtaen pimeän, tyhjän aavikon ympärilläni, muutti sen aamun kultaiseksi lehdoksi! Oi hetki, mi, juuri tullessa kuoleman yön, äkkiin temmasi peloittavan enkelin huulilta tuomiotorven pois ja lausui: »olkoon vaikeus uusi!» Niin lausui autuuteni hetki ja valkeuteni astui ylös ihanaksi päiväkseni, eilen uneksuen houri minä, kurja. Vimman aatos!--Mutta enhän koskaan unissani epäillyt untani tyhjäksi kuvaksi; mutta nyt pelkään, ett'en pettyis, ja tiedän siis nähneeni oikean onneni kuvan, ja itse kuva on tämä onni, jonka taasen silmäni näkee, tuolla, tuolla puettuna hameesen kuin yösen huntu, ja kiharansa liehuvat alla valkean paimenhatun. Niin hän väikkyy tuolla jalona, keveänä haamuna ja, sireenikukkanen kädessä, nyt hän kääntyy ympäri ja palajaa. (Rientäen kohden Liinaa, joka tulee esiin) Oi, Liina, Liina!

LIINA. Alallas, Leo, alallas ja hiljaa! Älä askeltakaan likene minua nyt, vaan seiso ja kuultele järjen sanaa.

LEO. (Erikseen) Nyt tahtoo hän luonnistaa asian.

LIINA. (Nyppii yhä kukkasta nostamatta ylös silmiänsä.) Hm! Kauan olen tutkistellut, kysellyt itseltäni sydämmeni tunteita kohden sinua. Ovatko he unohtaneet kasvinlapseni ja saattaneet poveni sun tähtesi tuimempaan tuleen? Mitä tiedän minä? Ja mitä tiedän, kuinka loisin nyt katsantoni sinuun? Kuinka? Morsiamenako? Sinuun? Hohoo! Ja mitä morsiuskruunulla minä, kruunulla ja seppeleellä mun kulmillani? No me katsomme toinen toiseemme tyyneydellä aina kuin ennenkin; ja samoin olkoon tässä myös asuntos ja toimes ajan tuonnemmas. Ja muista: sanaakaan ei kihlauksesta ja vielä vähemmin häistä. Häistä! Hm, siinäpä saamme vartoa, luulen minä. Ja ensin kaikista muista: olkoon kaukana meidän vaiheiltamme nuo kiemailukset, silmän-iskut ja syleilykset, se muista.

LEO. Ken voi estää minua, ken minua vastustaa?

LIINA. Pois! Mitä tahdot?

LEO. Syleillä sinua tahdon! (Syleilee häntä.)