Part 6

KASPER. Jumalan vitsa, Hungarian ruhtinas, se lyhyt, palleroinen mies, hän, muodon viivoilla niin pienoisilla; mutta niin ei kesä-aurinkoinen säteile, niin peloittavasti ei kivääri leimahda vasten kuolemaan tuomitun rintaa, niin voimallisesti ei iske jyristäjän nuoli kuin katsanto tämän miehen, joka seisoo siinä, huulilla katkera hymy.

GILBERT. Jaa, se on hän, mies, jonka väkevä povi on kuumempa kuin Etnan kohtu.--Mutta vieläpä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo kunnianarvoinen haamu pitkällä parralla ja silmällä niin liepeällä, hän, joka seisoo alla tuon suuren ja synkeän tammen?

KASPER. Se suuri Kaarle, Saksojen masentaja, seisoo siinä, vyöllä ankara miekka. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.

GILBERT. Kerranpa vielä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo haamu kummulla tuolla, kuin kari, niin liikkumaton? Mutta hänen tunnen nyt.

KASPER. Etkö tuntis häntä, kolmen mailman-osan sankaria, Corsican poikaa. Siinä käsivarret ristissä rinnoilla hän seisoo kylmä ja äänetön, syvissä mietteissä hän seisoo kuin tahtoisi hän käsittää elämän arvelon. Jaa, siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.--Niinpä täällä varjoja oljentelee lukematon paljous. Katso tuonne, ja näetpä heitä loppumattomassa linjassa seisovan tuolla valtavirran autiolla rannalla. Niinpä vietetään pitkä yö täällä yöseen synkeässä, ihmeellisessä maassa.

GILBERT. Ihmeelliseksi ihmeelliseksi kyllä taidan kutsua tämän maan. Eihän kasva tanner täällä ruohoa ja kukkaisia, ei, vaan nahkasiipan karvoja jalkani tallaa kuin astelisin plyyssimatolla.

KASPER. Ja puitten murheellisesti rippuvat lehdet täällä eivät ole tavallisia lehtiä.

GILBERT. Ei, vaan yösiikon sulkia ja höyheniä, ja itse puu on kamoittava peikko ja kuin kamoittavat peikot täällä kalliot ja vuoret päällämme longottaa. Huu! tuolla näen pimeän luolan, joka ahneesti ammottaa tänne.

KASPER. Tartaruksen ovi, josta tie käy alas onnettomien asuntoihin. Sä kuulet kuinka se humisee ja kiljuu.

GILBERT. Kuin myrskyssä musta aukio hirmuisen tynnörin kyljessä.--Mutta minkä maan, kaukaisuudessa sinertävän, näkee silmäni tuolla vuorten tutkaimilla? Siellä kuni vallitsisi aamu lempeä ja ikuinen, niin säteilevä ja niin ruusuhymyvä. Oi! tämä näky mun sydämmessäni herättää riutumuksen ihmeellisen ja halun kerran päästä sinne. Mikä on tämä maa?

KASPER. Siellähän on maa, jonne kaikki ovat aikeissa, mutta harvatpa sen ehtii toki. Sä kaunis maa!

GILBERT. Jos kaiken tämän ennen varmaan tiennyt olsin, niin toisinpa olisi elämäni muodostunut. Oi! jos lievitettäis mulle vielä elon langasta muutama vaaksa, niin kuinka tekisin? Kohta kaiken hekuman ja turhuuden karkoittaisin kauvas, pienen majan itselleni rakentaisin salokunnahalle viheriäiseen männistöön, jossa käyvät raikkaat tuulet, ja siellä paastoen ja rukoillen mä aikani viettäisin, puettuna lumivalkeaan liinakauhtanaan ja vyöllä itsekiellon anturanahkanen vyö, ja krassiruoho ja kirkas vesi ainoa nautintoni olis. Niinpä, huolimatta petollisesta mailmasta, elelisin siellä, vakaana aina ja totisena kuin tuomiokirkko; eipä sillon suuni naurahtais.

KASPER. Niinpä elelisin vaipumatta naisen helmaan, joka maanpäällä helmasyntini oli.

3:S SOTAMIES. Niinpä elelisin, enkä valehtelis ja vielä vähemmin varastaisin.

2:N SOTAMIES. Niinpä elelisin ja jos kurkkuuni pisaranki oltta kallistaisin, niin kohtapa tyhjentäisin kannun palavaa pikiä, itseäni rangaisten.

MAX. Kuinka olen minä elänyt? Haa! Vetänyt kitaani oltta kuin puutiainen verta. Haa!

FUCHS. Voi minua! kuinka olen elänyt? Miljuunia antaisin jos vuoden elostani takaisin saisin. Velkakirjat, kalut kappaleet ja kaikki nuttuni aina viimeiseen siekaleeseen, kaikki antaisin mennä, kaikki. Oo, oo!

MAX. Minä janoon. (Kasper ottaa toikalta kaksi olvituoppia)

FUCHS. Tippa vettä janomme sammutteeksi, kallihimmat ystävät!

KASPER. (Antaa heille kummallekin tuopin käteen) Tässä! Nyt sammuttakaat janonne niiden sankarten verellä, jotka te surmasitte Berlinin kaduilla. Juokaat!

MAX. Haa!

FUCHS. Olkaat armelijaat!

KASPER. Juokaat! Onpa tässä lähellä kuoppa syllän syvä, syllän leveä ja pitkä ja täynnä verta, jonka olette ulosvuodattaneet meistä ja muista meidän onnettomista veljistämme. Juokaat!

MAX. Ah!

FUCHS. Voi meitä!

GILBERT. Juokaat! muuton teidät paikalla viskasemme tuonne syvyyden pimeään kitaan.

KASPER. Tahdotteko juoda!

FUCHS. Me juomme, hyvät ystävät, me juomme. Oo, oo! (Vievät molemmat tuopit huulillensa)

MAX JA FUCHS. (Yhtaikaa ja vetäen suunsa suureen ilveeseen) Das ist Bier! (Toiset nauraa. Faustus ja Maura, taluttaen toinentoistaan käsivarresta, tulevat, ja seuraa heitä ne kaksi sotamiestä, lamput käsissä)

KASPER. Toivotamme onnea morsiuskunnalle.

FAUSTUS. Kihlatut olemme.

KASPER. Faustus, sun tiedän mieheksi, joka ei siirry sanastansa vaihka repeisi allansa maa.

FAUSTUS. Antakaat mulle morsian, nuori ja kaunis kuin seraaffi ja monin kerroin rakkaampi kuin henkeni kultakipenä, ja jospa hänen lupaisin räjäyttää ilmaan tynnörillä kruutia, kuin sihisevän raketin, sen tekisin heti, tulenleimauksella hänen kyydittäisin pilvistöön ylös. (Maura vetää itsensä äkisti hänestä irsi)

MAURA. Uu! Sinä kauhea mies!

FAUSTUS. Peräytkö?--Yhden kerran kysyn vielä ja sitten tästä niinkuin vuoripässi. Peräytkö?

MAURA. (Ryhtyy taasen Faustukseen) Katso sinun palvelijas.

KASPER. Kas niin, sopii hyvin. Onni teille, kauvallinen onni!

SOTAMIEHET. Hurraa!

MAURA. Uskallanpa käskeä teitä kaikkia tyhjentämään kihlausmaljamme tänä-ehtoona tässä.

KASPER. Siihen, frouvani, emme varro toista käskyänne. (Muutama Preussin sotamiehistä tulee taluttaen Timoteusta ja Marianaa vankeina) Ketä tuodaan tässä?

MAURA. Hoo! (Käy Timoteusta ja Marianaa vastaan, niiaten syvään heidän eteensä) Nöyrin palvelijanne! No terve tuloa, terve tuloa! Ha ha haa! Kaikin nöyrin palvelijanne!

KASPER. Hiljaa, muoriseni! He ovat voitettuja vihollisia ja tulee siis heitä katsella säälin silmällä, muistaen, että pyörä pian taitaa kääntyä ympär.

4:S SOTAMIES. Nämät kaksi otimme vangeiksi, herra kapteeni; ja tuntuvatpa he kovin rakkaiksi.

TIMOTEUS. Hän on minun morsiamen...

MAURA. Ah sinä!

TIMOTEUS. Se on hän. Minä olen invalid, siis voimaton sekä pakoon että taisteloon ja sentähden olen nyt vanginne. Mitä tahdotte? Minun surmata ja katkaista rakkautemme siteet? Se tehkäät, jos teitä miellyttää.

KASPER. Miksi tekisimme sen? Preussin lähetys on nyt, ei hajottaa vaan kokoa ja yhteenliittää, vaihka täytyykin sen tässä toimessansa tehdä syviä leikkauksia ja pistoksii; mutta kaikki on hyvin jos loppu on hyvin.--Sano, tyttö, onko tämä mies sun sulhases?

MARIANA. Sitä en häpee tunnustaa.

MAURA. Sinä mailmanlintu!

KASPER. Frouvani, vihanne sammuttakaat ja tytykäät onneenne. Saittehan miehen, jalon kuin salon partanen kuusi; sama onni suokaat tälle tytölle myös. Ja sen teette, minä tiedän sen, vaihka mielenne nyt kipenöitsee hieman.--No, käsi kädessä nyt seiskäät molemmat kihlausparit. Soma on lemmen toimi keskellä sodan ryminää; ihanata, katsella sireenilehtoa ja kukkastarhaa kolkossa linnassa, jonka muureilta kanuunat irvistelee; siinä sekä taistelo että sovinto. Oi että veljet toinentoistaan raatelevat! Mutta sovintoon he käyvät kerran vielä, sovintoon niin rakkaaseen kuin nyt tämä Preussin impi ja tämä uljas poika Bayerista. Pois riita ja vaino Germanian velisarjasta! (Maxille ja Fuchsille) Te kaksi sankaria siinä, tunnetteko jo maailman ympärillänne?

MAX. Minun täytyy itkeä.

FUCHS. Samoin minun.

KASPER. Miksi niin?

FUCHS. Olemmehan vielä elävien joukossa, vaihka äsken jo luulimme itsemme varjoina nääntyvän kuolon maassa.

KASPER. Olkaat lohdutetut. Kaikki on kohta hyvin taas; ja sen tuumakansan, ne pienet-ruhtinat me teistä siirrämme kauvas kuin pohjoinen myrsky jyvistä akanat sinkoilee. Kaikki on kohta hyvin, koska päällämme lepää sovinnon ja rauhan taivas ja Germanian tähti kirkkaana loistaa taas.

MAX. Mua kuolon valtakunnan kamottava muoto on herättänyt unestani ja kaikki käsitän nyt. Oi mennettä elämääni! Nyt se kauvas poistukoon! Minä häpeen. (Peittää kasvonsa)

FUCHS. Se poistukoon kauvas, kauvas! Minä häpeen. (Peittää kasvonsa, ja istuvat niin loppuun asti)

GILBERT. Olenpa kuullut, että niinkuin peloitus saattaa viisaan hulluksi, niin taitaa se myös tehdä viisaaksi hullun. Sen näemme nyt.

KASPER. Hyötyä siis matkaansaattoi ilveemme.--Jaa, kaikki hyvin! No, emäntämme, mielimmepä kaikki nyt tyhjentää onneksenne maljan.

MAURA. Kaikki kaikki! (Oltta annetaan ympär. Maura täyttää myös Marianalle ja itsellensä pikarillisen oltta)

KASPER. Juokamme! Ja soikoon vaskitorvet kihlausjuhlan kunnioiksi! (Juovat torvien pauhinassa.)

LEO JA LIINA

Näytelmä yhdessä näytökessä

HENKILÖT:

LIINA, kartanon-omistaja. LEO, kasvate kartanossa. ANTON, Liinan eno, vanha jääkärimestari. ANNA, kartanon emännöitsijä. ELIAS, palvelija kartanossa.

(Tapaus on Suomessa lähellä Helsingin-Hämeenlinnan rautatietä.)

(Tuuhea puisto, tuolla täällä viheriäinen rahi kummallakin puolella, rahien takana tuuheita kuusia, perillä peltoja ja vuoria. Liina, Anna ja Leo tulevat vasemmalta.)

LIINA. Leo, ennustakoon tämä korea aamu sinulle onnellista matkaa!

LEO. Minä kiitän teitä! Ja eihän milloinkaan mene muistostani tämä aamu, jona astelin kotoni pihoilla viimeisen kerran. Kohta olen teistä kaukana ja kaukana synnyinmaasta.

LIINA. Mutta metsähaltiamme viipyy, tuo arvokas enoni.

LEO. Ja tahtoisinpa puristaa kerran vielä hänen kättänsä, koska heitän nämät metsät ja vuoret; siellähän ennen, veljinä kamppaellen, ajelimme Tapiolan karjaa.

LIINA. Oi, hän tulee kyllä, mutta kaiketi vasta lähtöhetkelläs. Sillä tämänkaltaisissa kohtauksissa ei ole hän koskaan paljouden tekijä. Pitkät ja kyyneleiset jäähyväiset eivät juuri miellytä häntä. Ja siinähän soinnummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa.)

LEO. (Erikseen) Sinä korskea nainen, ole huoleton. Minä en väsytä sinua lähtövirsillä, en kyyneleillä, vaan katsahdan aina yhtä kylmästi puolees kuin sinäkin tänne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani ikuisesti liekehtivä tuli!--Pois kauas tästä! Tule, aava valtameri, ja viileytä sydämmeni kuume! Ole unohdukseni virta!

LIINA. Mutta katso, hän seisoo kuin uneksuva. Leo!

LEO. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen usein tähtäilin sen kiireeltä alas kohden kotokartanoa, peltoja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi, mielisinpä sieltä kerran vielä katsahtaa ympärille. Mutta aikani on lyhyt.

LIINA. Ehdithän kyllä siihen käyntiin. Kaikkihan on jo varustettu valmiiksi matkalles. Riennä vaan!

LEO. Minä riennän! (Menee oikealle.)

LIINA. Onpa hän vihdoin kuin hieman levoton. Mutta näyttääpä kuitenkin, että mielii hän meistä pois.

ANNA. Kuin piltti kaupunkiin ensimäisen kerran. Mutta enhän ihmettele.

LIINA. Et ihmettele?

ANNA. Jotain kuiskataan.

LIINA. Mitä kuiskataan?

ANNA. Tuossa kirjeessä, kirjeessä Leolle hänen sedältänsä Amerikasta, löytyi eräs korea kuva, oikein hehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha ha!

LIINA. Hoo!

ANNA. Setä kasvatti vauvan ja viimein päätti hänen--ah!--kultakanaseksi Leollensa.

LIINA. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen; hän juuri voi lemmistyä kuviin ja varjoihin, tuo haaveksija. Lystillistä! Melkein uskon, mitä kerroit.

ANNA. Niin; ja tämähän kuva nyt tähtenä lännessä viittaa nuorta sankariansa luokseen.

LIINA. Ehkä tuhatkihara nainen on anastanut hänen katalan sydämmensä, joka nyt liekehtii pääsön himosta. No, hän menköön ja saavuttakoon onnensa.

ANNA. Ah, parhaan onnensa on hän nauttinut juuri tässä teidän kätenne alla!--Hän lähtee meistä ja jää ehkä iäksi. No, hän jääköön; mutta ainahan kolkompaan yksinäisyyteen me itse jäämme tänne, kurjat.

LIINA. Tottumus tasoittaa kaikki.

ANNA. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman heimoa; mutta hälinä ja meno, siinähän elämä ja ilo.--Tehkäät häitä, fröökinäni!

LIINA. Häitä! Minä?

ANNA. Niin pyydän vaan häitten tähden, häitten tähden, ah niiden hyörinän ja pyörinän tähden! (Nauraen) Tehkäät häitä!

LIINA. Pieni voitto yhden päivän liehunnasta, oi sinä hälläkkä!

ANNA. Laskekaa vielä lisäksi kaikki vartomuksen ja muiston armaat päivät.--Mutta sallitteko pientä kysymystä?

LIINA. Minä sallin.

ANNA. Onko vänrikkimme, tuo öljyviiksinen, tuo kilisevä, helisevä herra, nöyrästi kumartanut teille?

LIINA. Hänen taipuva selkänsä kumartuu usein.

ANNA. Salskea sankari pyysi teidän sydäntänne, mutta sai kiellon.

LIINA. Miksi kantelee hän koulusta ja omalle niskallensa, narri?

ANNA. Ehkä vimmoissansa parhaille ystävilleen.

LIINA. Lasin ääressä kosteasilmäisenä narrina.--Mutta enintään pidinkin hänen kumarruksensa leikkinä vaan.

ANNA. Ei! hän teki vakuuden kysymyksen. Minä tiedän sen.

LIINA. Ja sai siis oikean vastauksen.

ANNA. Ja niin äveriäs mies.

LIINA. Minun käteni ja sydämmeni! Mikä rohkea hävyttömyys!

ANNA. Vänrikiltä?

LIINA. Kaikilta!

ANNA. No Jumalani! (Nauraen) Siis mielisitte kumota meiltä ihanimman tavan ja asetuksen. Voi teitä! Sen tahtoisitteko täällä tytön työksi?

LIINA. Pois, hupsu! Minun työkseni? (Polkien jalkaansa) Pois!

ANNA. Mutta minä muistelen--

LIINA. Mitä muistelet?

ANNA. Elämän ankaraa lakia!

LIINA. Mitä huolin siitä?--Nämät miehet, jaa, kas nämät! Minä lahjoitan heille jalon hylkäykseni.

ANNA. Samasta syystä siis sai myös tuo mustatukkainen maisterimme teiltä kiellon?

LIINA. Mikä hulluus! Katso, eräs teikari astuu eteeni, eräs maisteri täynnä itserakkautta, eräs vänrikki täynnä peilirakkautta; ja minäkö nyt, niinkuin hän pyytäen vaatii, hänelle heittäisin alttiiksi kaikki, elämäni, onneni, minä iäisyyden tytär? Minäkö hänen tavarakseen? Mikä julkeus! Sydämmeni paisuu!

ANNA. No kuinka sitten lähtis matkaan kelpo uros, joka, ansaiten sydämmemme, on teihin äärettömästi rakastunut?

LIINA. Hän olkoon vaiti kuin hauta ja vähimmin kaikista huokailkoon hän, hikoilkoon hän, kurja mies. Jota enemmin lemmistynyt, sitä vähemmin antakoon hän tuskansa ilmi. Kaikki hän kätkeköön ja silloin ehkä syttyisi sydämmeni myös, kiihtyisi valta-loimoon. Mutta mitä aattelen ja puhun minä mieletön, hullu tyttö! Minäkö lemmistyisin noihin miehiin, minä? Vale!

ANNA. Ja jos niin tekisimme kaikki, mihin joutuisimme viimein? Siipoiksi Kyöpeliin!

LIINA. Mitä huolin siitä?--Mene! Murkinan hetki on lähellä.

ANNA. Minä riennän, fröökinäni, minä juoksen! (Poistuu vasemmalle.)

LIINA. (Yksin) Menköön hän etsimään onneansa; niin toivon, ja toivon kuitenkin toisin. Kasvattajanko huolta ja kaipausta? Puhkeisiko eroon rakkaus murheenkukkaseksi nyt jäähyväisten pahteisessa ilmassa? Toki, hänessä vaan aina ja levotonna aatokseni väikkyy, ehkä näyttääkin toista katsantoni komea rauha. Hän ei ansaitse helleyttä, jota lapsikas sieluni hengittää häntä kohtaan; kylmä on hänen sydämmensä. Ja mikä tuo kunnioituksen naamari hänen kasvoillansa? Ah, tynsän teeskelyksen muoto velvollisuuden vaatimuksesta vaan! Mene, kiittämätön poika; riennä, riennä meistä kauas mulatti-neitojesi karkeloihin uusien maailmain aurinkojen alle.--Niin riehuu, telmää povessani tuonne tänne taistelo kuin maan järistessä merenrannan kuuma laine. Oi, en ymmärrä! Jos ystävältä kysyisin, miksi sydämmeni riehuu levotonna, niin hän kenties haastelis immen lemmestä. Hullutusta! Immen lempi? Mene jo, aatos nurja, mieletön ja halpa, mene kauas, kätke itses vuorten alle! Ja hän ... hän poistukoon minusta kauas, kiusaamasta sieluani. (Katsoo oikealle.) Tuolla kallion kiireellä hän seisoo, hoikka nuorukainen, ja hänen hiuksensa uiskentelevat aamun kultaisella pilvellä. (Katoo väikkyen pois oikealle.--Anton tulee vasemmalta)

ANTON. (Yksin) Hän matkustaa meistä pois, hän muuttaa perin maapallomme selkäkilvelle, asumaan ikänsä meidän antipodinamme, kurja. Kiusallinen kohtalo! Sonnipäiset könit täällä samoilkoot ympäri, vaan älkööt tuollaiset kainot lapset. Minunhan esimerkiksi, minun, jolla on sydän kuin karhunpenikka, olisi pitänyt maailmoja marssiman ja keihäitä murskaileman täällä. Mutta Leoni lähetän vallan vastakynsin ulos hurjille retkille. Tunnenpa hänen ja pidän hänestä kuin omasta pojastani. Mistä saan enään metsätoverin niin hauskan, tarkkamielisen ja urhean kuin hän? Kirottu kohtalo, mi saattaa kaksi uhkeaa ystävää täällä seisomaan antura vasten anturaa! Väärin tehty, jyrkästi väärin. --Mutta asialla on toki painonsa. Mikä perusta on pojalla tässä? Ainoastaan tuo kurja hyvä sydämmensä, joka ei koskaan ollutkaan täällä rikkauden kone, vaan pikemmin päinvastoin köyhyyden. Ja mitä perisi hän viimein minulta, metsähuhkaimelta? Muutaman ruosteisen tuliputken, viisi tappelevaa koirasmetsoa ja yhden naaraksen. Aika perintö, ha ha ha!--Ei! pakene kauas tyhjästä, Leo, ja ota vastaan maa-äitimme povesta hedelmällinen viilu. (Elias tulee vasemmalta.)

ELIAS. Herra!

ANTON. Mitä tahdot, mies? Mitä käyskelet ja kyräilet sinä, itsepäinen oinas?

ELIAS. Eihän ihme, että vähän käyn ja kyräilenkin tällä hetkellä. Herra, oletteko jo kuullut tulivaunujen ensimäistä vihellystä?

ANTON. Hiiteen kaikki vaunut ja heidän pillisuorat tiensä! Minä en kärsi heitä.

ELIAS. En juuri minäkään tänään. Ah, viehän rautainen tie meidän kalliin ystävämme kauas pois!--Herra, teitä on jo varrottu täällä kovin.

ANTON. Askartelin metsokukkojeni kanssa.

ELIAS. Kas se! Kuinka jaksavat he nyt?

ANTON. Hmmh? Heitä on viisi kappaletta.

ELIAS. Kas se! Paljaita kukkoja?

ANTON. Yksi naaras, tappeluksen kannattajaksi, yksi vaan. Hänpä antaa vauhtia leikkiin.

ELIAS. Niin, niin!

ANTON. He tappelevat kuin kotkain kuninkaat.

ELIAS. Kas se!

ANTON. Kauhistuisitpa nähdessäs.--Miksi varrotaan minua tässä?

ELIAS. Mitä! Tiedättehän nuoren Leon tänäpänä lähtevän iäksi Amerikkaan, sinne kutsuttuna vanhan setänsä turhan maatilan perilliseksi.

ANTON. Huomaa: pieni, mutta oma turve! Millä naamalla näkyy hän lähtevän?

ELIAS. Melkein ilon naamalla, joka minua ei juuri miellytä.--Hänellä on piljetti höyrylaivaan, joka lähtee tänä iltana Helsingistä Englantiin, siitä Amerikkaan; ja hetken päästä siirtyy meistä tuo hyvä ja korea Leomme, poistuu käärittynä savuun. Katoo pihoiltamme oiva nuorukainen, joka joutui meille kerran piennä orpona, mutta kohosi tässä pian koreaksi pojaksi. Kuitenkin, nyt hän poistuu; ja sureehan sydämmemme tuosta, herra.

ANTON. Mitä sanoo Liina?

ELIAS. Aina jalo ja tyyni. Ja kuitenkin piti hän Leostamme ennen oikein armastelevan hoidon. Mutta ellen eksy, niin on emäntä hieman kuni kylmentynyt häneen näinä viimeisinä aikoina. Miksi? Tuota en ymmärrä. Mutta minähän toista toivoin. Heistä olis pitänyt tuleman oivallinen pari.

ANTON. Mitä sanot?

ELIAS. Eikö olis tuo käynyt päisin?

ANTON. Sinä kölli, onhan poika hänen kasvatteensa.

ELIAS. Sitä enemmin heillä syytä kuherrukseen. Tosin on nyt tyttö hieman aikavampi, mutta se ei mitään meriteeraa. Kahdeksan ja kaksikymmentä on hän, vaikka viittaakin muoto huikean matkan nuoruuteen alas. Mutta poika pilttari on juuri näinä päivinä täysi-ikäinen mies. Kuinka nuo vuodet kuluu! Kymmenvuotiaana nallikkana tuli hän taloon ja, muistanhan vielä, seisahti pieni piikkinen elotuvan ovinurkkaan, pahanen. Mutta eipä hän siinä kauan seisonut; tulihan rouva itse ja otti hänestä kyllä äidillisen huolen. Toki, vuosi oli tuskin mennyt, ja haudassa lepäsi leskirouva, Leon kelpo elatus-äiti. Mutta kuinka kävi kuitenkin? Mutta kas, kuinka kävi! Astuihan silloin tytär nummeroon, ja kasvatti ja koulutti pojasta miehen.

ANTON. Niin teki hän. Ja naisko hän nyt koulupoikansa, hän, korskeudessa verraton?

ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin kelvollinen pari.

ANTON. Haa! tämä nainen kantaa päätänsä korkealla, katsahtaen tämänaikaisiin miehiin kuin apinoihin. Ja hänkö täällä kantamaan vaimon taakkoja? Ja löytyisikö hänen ylpeässä povessansa edes kipenääkään kohden poika-tellukkoja täällä?

ELIAS. Ei yhtään, mutta poika itse on kovissa kiipaleissa tuon pöyhkeän prinsessan tähden.

ANTON. Mitä, mitä jaarittelet sinä?

ELIAS. Tapausta, jonka todistavat omat silmäni.

ANTON. Häh? Sinä tiedät jo siis retkiäkin. No sanoppas, mitä olet nähnyt, ja sano pian, sillä huomaas tätä sauvaa, poika.

ELIAS. Juuri teillepä sen sanon, vaan en kellenkään toiselle. Katsokaat, laita on niin, että minäkin krokailen vähän kirjoittaa.

ANTON. Haarulla? Höh!

ELIAS. Hanhenkynällä.

ANTON. Jolla painelet oikein hanhenjalkoja paperis täyteen, höhöh!

ELIAS. Sanoja, herra, ja kiivaitakin, jos niin tarvitaan.

ANTON. Hyvä, hyvä, mutta tule asiaan!

ELIAS. Tulen kohta. Mutta kiitos olkoon pojalle siitäkin, että kirjoittaa osaan.

ANTON. Tule asiaan, sanon minä!

ELIAS. Nytpä tuon sen esiin, ja kuulkaat. Tuolla istui hän kerran, Leo nimittäin, lystihuoneen portailla, kirja kädessä ja lyijyspännä, minun kaivellessani noin hiljakseen peltomurulla siinä läsnä. Mutta nyt hän katosi, jätti kirjat, paperit ja kynät portahille, tomppeli. Sieltähän nyt viskasi tuulonen melkein syliini erään paperilapun, jonka viipymättä saatoin paikkaansa takaisin. Mutta pidellessäni sitä, kurkkasin, kurkkasin häneen noin pikaisesti vaan. Ja mitä näin minä? No peijakas! nimi »Liina, Liina, Liina» seisoi siinä monet kymmenet kerrat, ja koukistelipa jok'ainoan »Liinan» ympärillä joko armahin kukkasseppele tai tuommoinen korea piikkikiehkura. Niin, sen näin; ja mitä tuosta aattelette?

ANTON. (Erikseen) Rupeanpa jotain aattelemaan. (Ääneensä) Pojan velvollisuus on kunnioittaa äitiänsä.

ELIAS. Tässä on jotain enemmin tekeillä. Huomasinhan paperilla vielä värsyjäkin, joissa mielestäni valitti onneton rakkaus.--Mutta pian tuli hän taas, poltti peijakas paperin ja muutti vielä karrenkin tuhaksi. Niin, tämän olen nähnyt.

ANTON. Nähnyt mätäkuun houreessa! Mutta äänettä asioista, jotka eivät koske sinuun, ja mene toimiis!

ELIAS. Olin juuri aikeissa lähtemään.

ANTON. Ja kerran vielä muistutan: pidä kieles hammasrivin takana noista hulluista luuloistas.

ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin oivallinen pari.

ANTON. Pois! (Uhaten sauvallansa.)

ELIAS. Poishan minun täytyy, saattamaan esiin kartanon vaunut. (Menee vasemmalle.)

ANTON. (Yksin) Suuri konna se mies, kiusallinen kuin paholainen. Mutta kyllä hänen masennan vielä.--Lähestyyhän tuolta Leoni; ja nyt, koska muistelen tuon jukuripään kertomuksia, niin arvelen, että Lempo on riivannut sinun, poika. Mutta jos niin on laita, niin hyvin olet kätkenyt kaikki, koska ei kotka-silmäni ole vainunnut vaaraa. Mutta nyt minä huomaan, että juuri niin täällä katsahtaa suloisesti, onnettomasti rakastava mies. Mutta ettäs halaat nyt täältä pois? Vai tämäkö juuri sinun karkoittaa vieraille maille? Kiirehditkö, armas Leo, hakemaan unohduksen lääkettä haavoillesi? Poika, tämä saattaa mieleni levottomaksi ja haavoittaa minunkin karvaista, pörröistä sydäntäni! (Leo tulee oikealta.) Jumalan rauha, Leo! Sinä matkustat pois.

LEO. Auringot ja tähdet, kuinka joutuu aika!

ANTON. Kohta seitsemän. Mutta millä sydämmellä siirryt?

LEO. Tahdon ja en tahdo, kiirehdin ja viivyttelen, oi!

ANTON. Tahdot ja et tahdo heittää tuota kultaista leiloasi. Hahaa! mitä katsot minua? Luuletko, ett'en tiedä, mihin huokaukses lentää?

LEO. Oi sanokaat!

ANTON. Hämeenlinnaan!

LEO. (Erikseen) Hän vainuu siis vääriä jälkiä. Hyvä!

ANTON. Tiedänpä oikein!

LEO. Niinköhän?

ANTON. Sinä huokaat.

LEO. Ja tämä on kehno työ. Mutta heitetään pois nuo huokaukset, heitetään ne pois _tetrao urogallus_'ten nimessä! Kuinka jaksavat he?

ANTON. Metsotko?

LEO. Metsot, metsot, jöröt linnut, tulipunaiset kaaret silmien ympäri! (Erikseen ja paimen kädellään otsaansa) Oi, oi!

ANTON. Hehee! Viisi tetrao urogallus'ta! Urogallus, urogallus! Uhkea, verraton _nomen_ tuolle kanalintujen taajalle taatalle. Urogallus! Ja he tappelevat kuin sankarit.--Mutta miksi luikersit nyt metsoisiin? Kurja poika, parastashan koetat unohtaakses kaunoistasi.

LEO. Mutta en taida.

ANTON. Sillä hän on korea, pulski, marjaposkinen heiskale. Ja hänen nimensä...? (Muistelevalla muodolla)

LEO. Oi sanokaat tuntemattoman kaunoiseni nimi!

ANTON. Se on juuri kieleni kärjellä. Mutta istukoon hän siinä; minulla on samalla kielellä vielä toinen kysymys sinulle. Leo, vastaa minulle totuudella jaa tai ei, koska heitän sinulle kysymyksen, jonka tähtäimessä hää-ilta loistaa. Lupaatko sinä?

LEO. Minä lupaan pyhästi. Kysykäät.