Part 5

MARIANA. Siinä, jossa ensteen ilmaui sauvu, se nyt haihtuu pois, mutta kappale siitä se taasen monin kerroin sakeampana pyörähtää ylös ja jyrinä niinkuin lähenis. Mutta nytpä näen yhdet vankkurit tätäkohden kulkevan ja vankkureissa istuu miehiä rippuvilla päillä ja kelmeillä kasvoilla.

MAURA. Kaiketi haavoitettuja sankareita sodan kiihkellyksest'.

MARIANA. Nyt seisahtavat, ja alas astuu eräs mies, joka ontuen rupeaa käyskelemään tänne, mutta toisialle pyöriilee vaunut.

MAURA. Ken ollee tämä mies? Ehkä Timoteus. Riennä häntä vastaan; minä istun tässä rukoillen ja kääntämättä kasvojani kohden hirmuista sotaa. (Mariana menee) Taivas, suo voitto oman maamme sotajoukolle, mutta pelasta toki Timoteuksen henki! (Max ja Fuchs, paljainpäin ja taluttaen toinentoistansa, tulevat vasemmalta)

FUCHS. Mennään yhdessä.

MAX. Yhdessä, veljeni, yhdessä!

FUCHS. Nytpä ei olis terveellistä vaeltella yksin, sillä onpa heitä taas ympärillämme oikein sakealta. Mutta liikkukaamme aina yhdessä.

MAX. Yhdessä, käsi kädessä vaihka surenkuoppaan.

FUCHS. Menneenä yönä uneksuin surenkuopasta, jonka olin virittänyt, ja koska kävin sitä katsomaan, niin oli se ulvovia susia täys, jaa, olipa harja päällä vielä. Mitä merkitsi se muuta kuin tätä hirveätä sotaa?

MAX. Kuules, mikä meteli ja ryske.

FUCHS. Kuka olis luullut Berlinin niin pian tuhaksi menneen?

MAX. Se paloi kuin rohdintutti, ja onpa tuskin enään kiveä kiven päällä siitä suuresta kaupungista. Mutta kuinka istumme tässä nyt ja missä istumme? Olimmehan äsken juuri tulisessa taistelossa keskellä sauvuvia raunioita. (Päivä hämärtyy)

FUCHS. Haa! Peittäkäät meitä, tunturit ja vuoret!

MAX. Miksi toivot niin?

FUCHS. Oi! me olemme jo toispuolella hautaa hämäryyden maassa. Keihästihän meidät molemmat yhtaikaa eräs partanen kranatööri siinä kadun ristissä.

MAX. Kaiketi olin sillon puoleksi jo kuollut haavoistani, koska en muista tätä. Siis käyskelemme, kurjat, nyt varjoina varjojen maassa!

FUCHS. Oo, oo! Mutta mikä on tämä seutu oikeammiten?

MAX. Ei rautahaarut eikä kanget helise vielä.

FUCHS. Eikä palmutkaan käsissämme liehu.

MAX. Me jossain keskisijassa istumme, vartoen tuomioomme.

FUCHS. Oo, oo! Tuonen synkeässä maassa! Millainen on mieles, veli?

MAX. Ei koskaan povessamme lannistukoon miehuuden into, vaihka kulkis tiemme kirottujen alhoon, vaan purren hammasta vastaanottakaamme mitä tuleman pitää. (Puree hammasta) Hmm!

FUCHS. Oi onneton! kopeiletko tässä vielä? Ylvästeletkö, hirmu mies? Ken voi kätkeä povessansa kipenääkän miehuuden jäntevyyttä, koska pitää hänen ainiaksi muuttaman asumaan syvyyteen tulisen meren? Ken voi sitä? Ei kenkään maassa eikä taivaassa.

MAX. Mutta toivo ei ole kaikki vielä.

FUCHS. Olkoon niin!

MAX. En kärmettäkään, vaihka olis se mua sadat kerrat pistänyt, en vihamiestäni suurimpaa mä syöksis tähän maasuuniin, niin miksi sitten hän tuolla pilvien päällä, jolla tiedän olevan sydämmen paljon paremman kuin minulla, mielisi sinne viskata minua, joka en koskaan ole häntä pistänyt, ehdolla en suinkaan, vaan itseänipä enemmitten pistellyt olen? Sen on hän tekemättä, niin uskon ja vakavana varron mitä annetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painuu alas)

FUCHS. Olkoon niin! Niin tahdon uskoa ja vakavana varron mitä annetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painaa päänsä alas Maxin viereen)

MAURA. (Erikseen) Te raukat miehet, kuinka sairas mielenne nyt kiitelee! Ihmislapset! yksi teistä verta vuodattaen täällä taistelee, toinen vehkeilee luulokuviensa kanssa, ja aina ja kaikkialla on murhe, sota ja surkeus. Oo! (Preussiläinen kansalaulu kuuluu oikealta)

FUCHS. (Nostamatta päätänsä ylös) Enkelit laulaa.

MAX. Ja perkeleet kiljuu. (Mariana ja Timoteus tulevat käsi kädessä, jälkimmäinen ontuu)

MAURA. Timoteus! Siis elät vielä!

TIMOTEUS. Vaihka yksijalkasena kuin savikukko.

MAURA. Onko se pahoin haavoitettu?

TIMOTEUS. Ei juuri hätää; vähän nyrjäynyt vaan, mutta pakoittipa mun kuitenkin jättämään kamppaustantereen.

MAURA. Joka nyt hirmuisesti riehuu.

TIMOTEUS. On siellä kuumaa; ja nytpä olvi kurkulleni kuin vaimo miehelle niin luotu sen toisen tarpeeksi.

MAURA. Se on kieltty, Timoteus, se on kieltty, ja sentähden en uskalla.

TIMOTEUS. Mitä nyt? Olemmehan tapelleet kuin jalopeurat; olenhan puhkaisnut auki kolme preussiläistä mahaa kuin kolme säkkipilliä vaan, sen olen tehnyt, ja eivätpä toverinikaan ole juuri häväisneet itsiänsä, totisesti ei. Aristarkus kiljuu, raivoo ja tappelee, vaihka tuntuupa kuin tahtoisi hän tällä leiskunalla, huudolla ja käsivarsien väsymättömällä viskelemisellä niinkuin estellä näkymästä jotain pientä oravata, joka hyppelee hänen housuissansa, mutta tappeleepa hän toki kuin mies; Tommi on kuin kiiski, vikkelä, ja pistelee että tuntuu, Titus, äänetön ja huulet nipistetyt myttyyn, kulkee esiin eikä järkähdä, ja Anton hän huokailee ja lyö.

MARIANA. Hyvin tunnet kumppanies luonnon.

TIMOTEUS. Etkö luule mun haastelevan totta? Sen kuulet kohta, kuulet, että olemme itsemme käyttäneet kuin miehet. (Juo) Mutta vastahakoinen on tänäpänä onni meitä kohtaan, ja luultakseni käymme tässä kahakassa tappiolle, niin näytti taistelon muoto, koska sen jätin, ja arvattavasti joutuu Timoteus Preussiläisten vangiksi; sillä tuskinpa taidan paeta nyt. Mutta iloinen olen sentähden, että henkeni pelastui; sillä minä olen yksinkertainen ja tyhmä sotamies enkä taida itseäni teeskennellä. Jos olisin upseeri, niin eipä tämä juuri mallaisi, vaan täytyis minun antaa huulen rippua ja silmän tuijotella murheellisesti eteeni, vaihka sydän povessa salaisesti laulaa: »sull' kiitos», että pääsin kuin madammi Bergströmska. (Sotahälinä lähenee) He lähestyvät. Niin niin! Niinpä käy kuin ennustin. Meidän joukko pakenee ja Preussiläinen vainoo.

MAURA. Taivaan Herra! He rynkäävät ihan tätä kohden! (Timoteus ja Mariana kuiskailevat keskenänsä)

TIMOTEUS. Olkaat ilman pelkoa, muori, ilman yhtään pelkoa, armas muorisein. He kulkevat rauhallisesti ohi; minä takaan sen. (Patrik, ilman hattua ja miekka kädessä, juoksee yli teaterin oikealta vasemmalle ja hänen jälessänsä Aristarkus, Tommi, Anton, Titus ja muita sotamiehiä. Timoteus, ontuen, lähtee myös kirmasemaan samaa tietä, häntä seuraa Mariana halliten hänen patruuna-taskustansa. Maura juoksee muutaman askeleen heidän perässänsä huutaen kovin, mutta samassa amputaan muutama kiväärinampaus oikealta vasemmalle, ja Maura kaatuu kiljahtaen; Kasper, Gilbert ja preussiläisiä sotamiehiä tulee. Max ja Fuchs kuorsavat maassa)

KASPER. Pojat, nyt ottaa teidät peijakas, jos olette ampuneet tämän vanhan vaimon.

GILBERT. En usko sitä, vaan luulen, että kaatoi hänen pelko vaan ei luoti.

KASPER. (Ottaa Mauraa kädestä) Ylös, eukkoseni!

MAURA. Minä olen amputtu, kuollut, ijankaikkisesti kuollut!

KASPER. Te olette eheä ja terve, sanon minä. Ylös ja olkaat iloinen; sillä voitto on meidän. (1:n preussiläinen sotamies tulee)

1:N SOTAMIES. Herra kapteeni, minä saatan sanomata kenraalilta.

KASPER. Mikä on hänen tahtonsa?

1:N SOTAMIES. Että kortteeraatte tähän joukkonne ja jätätte pakenevaen vainoomisen, sen toimen määrää hän arierkardillemme.

KASPER. Hyvä! Ja jos ei ole sulia muuta sanottavaa, niin käänny ympäri taas, ja ne miehistäni, jotka seuravat nyt vihollista kantapäissä, palatkoot takaisin jälleen, koska toiset on heidät ehtineet. (1:n sotamies menee) Hyvä on levätä kamppauksen vaivoista, mutta eipä toki ollut tämä päivä kovin raskas eikä verinen.

GILBERT. Se oli mun ensimmäinen päiväni kunnian kedolla, ja, totta sanoen, tämän taistelon alku mun vereni saattoi niinkuin vähän kuumeelliseen juoksuun, mutta tasoittupa se pian taas, ja nyt lopetan tämän päivän kuumeella toista laijia, voittohorrouden kuumeen hohteella sen lopetan. Oi kuinka kernaasti nyt tyttöäni syleillä tahtoisin!

KASPER. Hiiteen tämä taistelo!--Oltta, muori! (Juo)

GILBERT. Siinä pamahteli toki ja luorit vinkuit.

KASPER. Olipa se kahakka! Vihollisemme killistelit päällemme kuin keitetyt kravut, niin he katselit meitä läpitse juopumuksen sumun ja kaasun ja levitit ympärillensä karvaan tikuran ja sauvuhaisun, kuin olisit he käynneet ulos suomen-saunoista. Mutta olisit he tyhjentäneet muutaman kannun vähemmin vahtovaa oltta, niin luulenpa, ettemme seisois tässä juuri näin eheillä nahoilla; sillä, jos toki totuuden tunnustan, niin eipä ollut nytkän tämä leikki juuri lasten leikki, vaikka he humalassaan kaakertelit kuin karilla nahkahanhien lauma. Jaa, olipa se lystillinen kuolemanleikki. Sentähden olkaamme lystillisiä ja juokaamme, me myös, mutta kohtuudella. Juokaat, pojat! Te tappelitte uljaasti tänäpän. Mitä sanotte?

SOTAMIEHET. Eläköön Preussi!

KASPER. No niin! Juokaat nyt, mutta onneton se, jonka näen käyskelevän kylkimyyryä! Juokaat, juokaat! (Sotamiehet ottavat kukin tuoppinsa, asettavat itsensä taaemmaksi joukkoon ja haastelevat iloisesti keskenänsä) Minä luulen, eukko, että olvi on virtanut kaupungissanne oikein koskena.

MAURA. Oi hyvä herra! uskokaat minua, senkaltaista olven molskinaa ei ole mailma kuullut vielä. Mikä meteli ja pauhu, mikä puheen mölinä ja kiroileminen yöt ja päivät! Jaa-ah, minä sanon sen ja panen sen luoksi; ei semmoista melakkaa ole vielä kuullut tämä syntinen mailma. Jumala siunakkoon!

KASPER. Oi Saksanmaa, mikä etkö olis sä ilman tätä kuohuvata juomaa!

GILBERT. Mikä etkö olis sä ilman kaikkija synnin himoja!

KASPER. Vaiti, luutnanttini, vaiti, poika!

GILBERT. Anteeksi, että voiton päivänä vilaukseksi unohdin suhteeni teitä kohtaan, mutta se ei tapahdu enään, vaan tahdonpa seistä vaiheellanne vaiti ja oikeena kuin kynttylä.

KASPER. Jos sen sä teet, niin katso etten niistä sua vähän nääveliistä. Kuin kynttylä? Nyt hiiteen kaikki teeskellys ja turha kunnioitus ja vallitkoon ilon siivitetty henki, niin kauvan kuin terästykki mykkänä ammottaa. Nyt vapaus ja riemu! Ja anna minun perustella; sillä olenhan käynnyt ulos tietoviisauden ankarasta linnoituksesta ja seison kuin mies Hegel-pataljoonin vasemmassa flyygelissä. Eikö sano muotoni niin? Kas tätä tukkaa kiemuraista, tätä jäistä, kankeata katsantoa, näitä unipussia silmieni alla, näitä kalveita ja vähän niinkuin kohistuneita poskia; ja viikseistäpä sitten alkaa sotamies. Enkö ole sekä kirjallinen että sotaisa? Kaksi omaisuutta, joiden yhdistys on naiselle ihastus suurin.

GILBERT. Mutta eivätpä ole vielä kaikki jäljet jokapäiväisestä ihmisestä la'astu pois. Niinpä esimerkiksi luulen huomaavani jotain prosallista lämpymyyttä katsannossa ja huulilla kovan taipumuksen nauruun.

KASPER. Ne jäljet kyllä pian peitetään tuiskuilmoilta korkuudesta.-- Mutta mihen lopetin filosofemini, tai kuinka alotin sen? Saksanmaa, mikä etkö sä olis ilman vahtovaa juomaa, joka nyt sun tahtoo upottaa! Mutta enpä ihmettele, ettäs mielit naukkiilla ja viettää aikas humalan humussa. Sä olet suurin nero kaikkein kansojen joukossa tämän Telluksen povella, mutta voi! sä olet rikkirevitty nero muserretulla sydämmellä, ja sentähdenpä pyllistelet kannua niin ahkerasti. Oi! sä kohtuisena hengen aikeista käyt, ja siitä tuskas, siitä runsaat rohtoryypit. Mutta ole lohdutettu, kaikki on nyt koetukses aika, lyönyt on pääsinpäiväs hetki. Täältäpä me, kuin pohjoisesta raikas liehaus, nyt sua parantamaan tullaan ja teemme sinusta oikean Saksan. Ole rauhassa, me sun lääkitsemme, puhallamme sieraimiis uuden hengen ja riemuitseepa kerran viel saksojen maa. Ja tämän päälle tahdon tyhjentää kannun oltta.--Kallistakas tuonne tuoppiin, muorisein.

GILBERT. Ja tällä tavallapa, kannu kädessä, parantajana toimiilette. Lystillistä!

KASPER. Juuri niin, sinä veitikka; sillä pahallapa paha parannetaan. (Juo) Mutta muori siellä toikan takana, miksi istutte niin murheellisna, huiskutellen itseänne ja vuodattaen kyyneleitä? Näinkö vietätte voiton päivää?

MAURA. Taidanko minä tätä kutsua voiton päiväksi? En suinkaan, vaan murheen ja tappion päivä on se minulle kurjalle.

KASPER. Miksi niin?

MAURA. Tahtoopa sydämmeni lentää kappaleiksi. Koska pakenit tästä Bayerilaiset, seurasihan heitä karkurina piikani myös, se noiduttu naasikka.

KASPER. Oh, pieni asia! Niin tapahtuu aina ja joka paikassa missä sotilasjoukko majailee, ja jos ei juuri niin, murtuupa kuitenkin yksi ja toinen sydän ikävyydestä harmaatakkien perään.--Tyttö meni, te otatte itsellenne toisen, asia on autettu sillä.

MAURA. Ei ei! Kuulkaat, tahdonpa ilmoittaa kaikki, kaikki kaikki, muuton mun tukeuttaa ikuinen kiusa ja vimma. Kuulkaat. Mies, jota lunttu seurasi, oli mulle antanut ihanimmat lupaukset, joihin luotin minä mieletön ja jakelin hänelle yhtäkin parhaastani, mutta koska hetki tuli, kaapasi hän tieheensä ja vei mun tyttöni vielä. Timoteus on peikon nimi, sotamies kapteeni Patrikin komppanissa. Oi! jos saisitte hänen kynsiinne, niin paistinvartaassa häntä korventakaat kuin höyhennettyä pyytä ja samoin porttoansa myös; kolme tynnöriä oltta annan mennä palkinnoksi tämän työn.

GILBERT. Sepä eukko, se!

KASPER. (Eriks.) Peijakas ämmäksi. (Ääneensä) Te olette leski, muoriseni?

MAURA. Leski turvaton, jota kaikki sekä tutisevat vanhat että pienet lapset ilman pelkoa hammastaa; sillä eihän ole mulla oikeuteni puolustajaa.

KASPER. Sen tahtoisitte itsellenne?

MAURA. Olinpa hempeä ja pidin tästä miehestä, joka mun petti nyt.

KASPER. Minä tiedän komppanissani erään uljaan uroon, joka eilen teki kummallisen lupauksen. Sanokaat, muori, ettekö taitaisi pitää vielä toisesta miehestä.

MAURA. Hm.

KASPER. Jaa, mitä sanotte?

MAURA. Siihen vastakoon sydämmeni koska silmäni on tämän toisen nähnyt.

KASPER. Saattakaat Faustus tänne. (Eräs sotamiehistä menee. Max kuorsahtaa) Ken makaa niin makeasti ihan sodan jaloissa tässä?

GILBERT. Onpa meillä tässä kaksi vankia.

KASPER. Ja makavat kuorsaen! Kuinka ymmärrän tämän?

MAURA. Oi! kaksi onnetonta siinä makaa, kaksi sotamiestä Max ja Fuchs, jotka kuluessa kolmen kuun eivät ole nähneet yhtä ainoata selvyyden hetkeä; mutta nyt on järki sanonut liittonsa ylös ja paennut heidän aivonsa kammareista, ja nytpä he alati näkevät ympärillänsä ainoastaan petosta ja kavaluutta ja pieniä olentoja, jotka väsymättä vaivaa heitä. Äsken, koska painoit he itsensä tuohon alas ja kuulit kaukaalta sodan jyskeen, niin luulitpa he Berlinin kaupungin jo seisovan tulessa ja sauvussa, ja että he itse olit kaatuneet sen rynnäkössä ja oljentelit nyt kuolleitten hämäräisessä maassa haudan toisella puolella. Oo oo! Niinpä he uskoit, onnettomat, ja siinä uskossa lyyhistit itsensä vasten maata kuin kaksi kurjaa jäniksenpoikasta itsensä lyyhistää ruohistoon kuultuansa korvesta haukan äänen.

KASPER. Ha ha ha! No siinäpä kaksi kummallista veitikkaa.

GILBERT. Luulenpa keksiväni heitä kohtaan sukkelan juonen, herra.

KASPER. Hyvä. Mikä on tämä? Mutta vartokaamme, tuossa tulee mies. (Faustus tulee)

FAUSTUS. Mitä tahtoo herra kapteeni?

KASPER. Sano minulle kuinka kuuluu se lupaus, jonka eilen teit?

FAUSTUS. Näin, herra: koska ehdin Schleusingenin kaupungin, niin otanpa aviosiipakseni ensimmäisen naisen, joka vaan mielii kanssani nahista, sen teen vaihka olis hän se viimeinen hurnakka. Niin lupasin, ja siinä seison.

KASPER. En tiedä syytä tähän päätöksees, mutta yhtäkaikki kuin sen vaan täytät.--Mitä tykkäätte tästä miehestä, frouvani?

MAURA. Hoo, uljas muoto, mutta näin vilauksessa en taida päättää mitään.

FAUSTUS. Vilauksessa on se tehtävä, jaa äkisti kuin leimaus. Ei yhtään ylöslykkäystä, muori, vaan jos ei käy kauppa tässä, niin kiepoonpa kohta toisille markkinoille kuin luoti.

MAURA. (Eriks.) Ui! kuinka hirmuinen ja kiivas mies! Mutta miehukas kuin Herkkules. Haa! mitä teen?

KASPER. Tämä arveluttaa teitä kovin.

MAURA. Ah!

FAUSTUS. Kerran kysyn vielä: otatko minua, eukko?

MAURA. Astukaamme edes sisään vähän keskustelemaan. Kunnioitettava herra kapteeni, tehkäät niin hyvin ja tulkaat todistajaksemme ja välimieheksemme tässä asiassa.

KASPER. Frouvani, minä vaan esitän teille pojan käymättä toki puhemieheksi, hyvin tietäen vanhastaan kuinka huonon onnen siinä annan. Mutta sinä ja sinä, menkäät heidän kanssansa välipuheesen. (Maura, Faustus ja kaksi sotamiestä menevät sisään) Niin, eukkoni, saatpa nyt miehen, joka voi masentaa moninkerroin kiukkuisemman ämmän kuin sinä, hänpä sinusta pianki tekee hiljasen hiiren, siivon karitsan, vaihka olisit nyt itse saatana ja hänen emonsa.

GILBERT. Tässä saamme kenties pian juoda pestiäisiä.

KASPER. Niinpä näyttää. Mutta, poikani, mitä on mielessäs tekeillä noita kohtaan tuolla?

GILBERT. Suotteko mun hetki olla johtajana, ja te toiset tässä vähän oleskella ahtööreinä?

KASPER. Olkoon menneeksi, kuin vaan vikkelästi tehtäväs teet.--Mutta valoa tänne, yö käy pimeäksi.

GILBERT. Ei, herra; tämä pimeys kuuluu asiaan; sillä nyt seisomme varjoen hämäräisessä mailmassa, Kimmeerien murheellisessa maassa. Miellyttääkö teitä, herra, asettaa itsenne seisomaan tähän? (Osoittaa vasemmalle sivulle Maxista ja Fuchsista)

KASPER. (Tekee niin) Tässä seison.

GILBERT. (2:lle ja 3:lle sotamiehelle) Te seiskäät tässä. (Asettavat itsensä makaavien pääpuolelle) Te toiset seiskäät tässä alakuloisina ympärillä; minä asetan itseni tähän heidän oikealle sivullensa, ja johtaja itse pelaa teidän kanssanne.--Nyt huomakaat: koska sanon, soikoon vaskitorvi kummeasti kuin tuomiopasuuna; he heräävät samassa mailmassa, jossa he nukkuissansa luulit itsensä varjoina käyskelevän, Kimmeerien synkeässä maassa; he heräävät, näkevät ympärillänsä meidät, jotka taas olemme varjoja niiden kurjien Preussiläisten, joille he itse annoit katkeran kuolon rynnäkönsä Berlinin portilla. Me moitimme heitä tästä, haastelemme entisestä elämästä maan päällä ja nykyisestä täällä, lähellä monen suuren miehen varjoo. Herra kapteeni ja minä olemme puheen kannattajat, te kaksi siinä sanotte sanan ainoastaan sillon tällön, koska sopii, koska katsahdan puoleenne, mutta kavahtakaamme puhumasta itsemme säkkiin ja sillä kurilla hävittämästä koko ilveemme.

KASPER. Pannaanpa siis nyt kokeeksi kunkin aatoksen vilkkaus. No päin tuuleen sitten, ja auta minua, improvisationin henki!

GILBERT. Nyt möräköön torves. Kummeasti, kovin kummeasti. (Toinen sotamies puhaltaa vaskitorvea, Max ja Fuchs herää, nostavat vitkon päänsä maasta ja jäävät istumaan, tuijotellen ympärillensä)

FUCHS. Hoh hoo!

MAX. Ketä olette te?

GILBERT. Huu huu! Etkö minua tunne enään? Minä olen sen miehen varjo, jonka armottomasti keihästit kuoliaaksi lähellä porttia Berlinin kaupungin. Tähän paikkaan syöksit sinä sisään painettis, ja haava tällä kohdalla on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit aseeni kaatuessa.

2:N SOTAMIES. Hii haa huu, oi yötä pitkää täällä! Etkö minua tunne, sinä Fuchs Bayerista? Olenpa sen miehen varjo, jonka pistit kuoliaaksi kadulla lähellä nahkuri Köhlerin taloa, siinä minun tapoit, teit leskeksi mun nuoren vaimoni, sen uskollisen, ihanan Konkordian, ja isättömäksi kurjan lapsein. Voi sinua voi!

FUCHS. Paras ystäväni, minun täytyi tehdä niinkuin kapteeni käski.

3:S SOTAMIES. Voi sinua voi! Tunnetko minua, mies? Minä olen sen miehen varjo, jonka pään sinä halkasit Berlinin palossa lähellä kasarmia, jossa riehuit vinkuvat liekit. Voi sinä kirotun miehen kirottu varjo täällä hämärän alhossa, voi!

KASPER. Aih, iuh, valedikavauvau! Ei kahlekoiran talvinen yö ole niin surkea kuin kuolleen miehen varjon elämä täällä. Tunnetko minua? Olenhan sen sankarin sielu, jonka niskan sinä katkaisit kuin nauriilta naatin. Etpä minua armahtanut, vaihka polvillani edessäs rukoilin, näin sanooden: säästä henkeni, jätänpä muuton tänne suojattoman tytön, jolla on seittemän minun siittämääni poikaa, hänen tahdon ottaa lailliseksi vaimokseni, koska sodasta takaisin palaan. Niin rukoilin minä, mutta etpä armahtanut sinä, vaan iskit minua tähän, ja isku siihen paikkaan on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit kaatues aseet, ja niinkuin unelma poisväikkyi pakeneva sielu. Tässä seison nyt helistellen hampaitani, ja sinun kauttas, vertajanoova villi. Oi! kiitä ettäs olet nyt tyhjä sumukuva; jos olisit vielä lihaa ja luuta, niin sydämmes nyt povestasi kohta temmaisin, niin totta kuin olen kunniallisen sankarin sielu.

FUCHS. Resuun, veli kulta, resuun! Oi oi! me olemme jo kyllä kiipaleissa. Pieniä kiusanhenkiä, kuin vihainen ampiaisparvi, tässä kihelöitsee ympärillämme ehtimiseen ehtimiseen.

MAX. He eivät suo meille rauhaa enemmin täällä kuin teit sen siellä.

FUCHS. He ovat semmoisia pieniä-ruhtinoita, kovin nälkäsiä; jos tahdon viedä luskallisen soppaa suuhuni, he kohta siitä sieppaavat osansa, ja jos en antais, imisitpä minusta veren kuin kirput ja hyttyset. Niin on laitamme. Sentähden katsahtakaat nyt vähän armeljaammin päällemme. Minä tapoin sinun, sinä olsit muuton tappanut minun, niinkuin yksi teidän miehistä viimein tekikin. Ja tässä istumme nyt, tapettuina kaikki. Mitäs tehdään, veljeni?

KASPER. Jaa, tässä ollaan, kaukana heimostamme ja armaista ystävistä. Oi minun entinen elämäni!

GILBERT. Mikä ollee tuo tähti lounaassa tuolla, jota kohden sieluni katsanto niin kernaasti kiitää?

KASPER. Se on Maa, veljeni, se on se kurja maamme.

GILBERT. Mutta se on pyrstötähti tulisella hännällä.

KASPER. Oi! maamme se on ja Berlinin ankara palo, joka kestää vielä, sille antaa tämän tulisen hännän.

GILBERT. Oi kärsimykseni ja iloeni armas mailma! Kuinka kaukana mahdamme sinusta olla?

KASPER. Kymmenen miljuunia kymmenen tuhatta kymmenen sataa kymmenkymment ja kymmenen pääskösen päivänlentämää, niin kuiskasi minulle eräs henki-ääni.

GILBERT. Onpa se kappale matkaa.

FUCHS. Kauhistava matka.

MAX. Haa!

FUCHS. Kuinka monta penikulmaa tehneen tämä? Mitä sanoo henki-ääni?

KASPER. Vaiti!--Mutta hän ei sano mitään nyt. Sen tahdon toki yhteenlaskea vahvistettuani varjoruumiini ruualla ja juomalla.

FUCHS. Saammeko täällä kuitenkin jotain ravintoa?

MAX. Mitä sorttia täällä murheen ja ikävyyden maassa?

KASPER. Huhkaimen haukotuksia purtavaksi ja merituulta olveksi päälle.

MAX. Haa!

FUCHS. Onko tämä ruokaa ja juomaa!

GILBERT. Aina varjoille, ystäväni.

FUCHS. Mutta voi! missä ollaan toki? Sanokaatte, hyvät miehet; sillä sydämmeni käy kovin murheelliseksi. Missä ollaan? Portillako tuomittuen kaupungin tai taivaan-linnan esikartanossa? Sanokaat!

KASPER. Vai taivaan-linnan esikartanossa! Ettäs uskallat niin arvellakkaan. Taivaan-linnan? Mistä syystä? Sinäkö siellä siitä, ettäs olet ammentanut kitaas oltta niinkuin valaskala, ja minäkö siellä siitä, että naisia halaillut olen väsymättä kuin Turkkilainen? Voi veikkosein, kuinka taidat näin aatella?

FUCHS. Me olemme siis...

GILBERT. Keskellä leukoja sen suuren traakin; se kohta meidät nielee mahaansa, täys laava-virtaa, joka kuumuudesta rymisee.

MAX. Kauhistunpa.

FUCHS. Minä kauhistun ja vapisen.

KASPER. Tyyntykäät toki vähän, kuultuanne totuuden. Olemmepa siinä keskipaikassa, onnellisten ja kirottuen välillä, yhtä kaukana heistä molemmista. Tässä täytyy meidän oljentella kunnes tuomiomme aikojen lopussa ylitsemme langetetaan. Tässä seisomme seurassa monen muun, seurassa monen mahtavanki miehen.

GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella.--Ken on tuo jalo haamu, joka seisoo mäen rinteellä tuolla?

KASPER. Aleksander Magnus Macedoniasta. Katsos, mikä yhtaikaa peloittava ja ihastuttava sankarvoima vieläkin hänen olennostansa virtaa ulos.

GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella.--Ken on tuo haamu, joka seisoo tuolla Okeanoksen virran partaalla? Kaksi siipeä hänen rautalakistansa korkealle kohoo, yksi kummallakin sivulla.

KASPER. Se on Romin kauhistus, Punian ylevä sankari. Katso hänen olentonsa vakavaa miehuutta, joka vertaistansa ei löydä uroen joukossa. Siinä hän liikkumatta seisoo katsahtaen vapaalla silmällä öiseen, kuohuvaan kaukaisuuteen. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.

GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella. Ken on tuolla tuo kolmas haamu, joka kääntää kasvonsa puoleemme nyt? Minä vapisen hänen katsantonsa edessä.