Part 4

Mutta kun kahvi oli juotu, alkoivat riihimiehet jälleen puida jyskyttää. Pareina olivat Mikko ja Sandra ja toisena Eino ja Laura. Tahdissa vuorotellen löivät, ja kauas kuului pauke.

Ojalainen seisoi hetken aikaa riihen ovella, tyhjä kahvipannu kädessään. Sitten poistui, itsekseen hymähtäen.

Mikko takoi puhumattomana pitkän aikaa, sitten äkkiä, kun alkoivat lyhteitä käännellä, kysyi Sandralta:

"Miksikä se mainitsi sen pyrstötähden nimen?"

"Minäkös sen muistan!..."

"Halleyn tähdeksi se mainitsi", muisti Laura.

"Mistäs helvetistä ne sen nimen ovat saaneet tietää?" sotkeusi Einokin asiaan.

"Nimi on kaikilla ollut maailman alusta", sanoi Mikko. "Mistä Repo-oja on saanut nimensä ja Luppio ja Jylyvaara, Aislinki ja sen semmoiset!"

Alkoivat taas puida jyskyttää.

"Halleyn tähti, -- Halleyn tähti", hoki Mikko ja iski kurikkaansa niin että oljetkin murenivat.

Ja kun riihestä päästyä menivät saunaan, otti Mikko puheeksi sen Halleyn häntätähden.

Semmoinen oli ollut puhe Ojalaisen kanssa, että kun Ojalaisen vilja on puitu, saa Mikko sitten Ojalaisen riihessä omat lyhteensä puida ja talon puilla riihen lämmittää ja talon hevosella mökiltään lyhteet riiheen ajaa.

Herralassakin oli riihenpuinti loppunut, ja Ullakin, joka oli ollut Herralan riihimiehenä, oli kotiintunut.

Ulla oli aina Mikolla ollut riihimiehenä, ja nyt näinä vuosina oli Eino ollut kolmantena. Mitään palkkaa ei Ulla tosin saanut, mutta Mikon piti riihipäivänä tarjota hyvä ruoka ja kolme kertaa antaa kahvia.

Rehellisesti olikin Mikko välipuheen pitänyt.

Apunlaakson emännän oli Mikko saanut kahvin keittäjäksi ja ruuan laittajaksi sille päivälle.

Syysaamu ei ollut vielä valjennut, kun jo Mikko herätti riiheen Ullan ja Einon. Ulla nousi virkusti pönkilleen, mutta Eino urisi ja kynsiskeli kylkiään, silmät ummessa.

"Mitä kynsiskelet... vastahan olet eilen saunonut", hoputteli Mikko.

Mutta Eino kähni kenkiä niin kauan jalkaansa, että Mikko ja Ulla jo ehtivät melkein riihelle ennenkuin Eino pääsi pirtistä ulos.

Riiheen ehti hän parhaiksi, kun Apunlaakson emäntä toi aamukahvia. "Varhainen luulin olevani... parhaiksi taisin ehtiä", sanoi hän.

"Parhaiksi ehdit..."

Kahvit juotua poistui Apunlaakson emäntä einettä riihimiehille rakentamaan.

Rupesivat työhön, mutta kovin oli velttona Eino: haukotteli, kynsi päätänsä ja teki muita puheita. Mutta äreämpänä entistään oli Mikko ja tarkempi kaikin puolin, kun oman pellon lyhteet olivat puitavat.

"Sinusta ei tule miestä koskaan", haukkui Mikko. "Et viitsi lyödä, että jyvä eroaisi, vaan jääpi olkeen ja teet tässä minulle vielä vahinkoja..."

Mutta Eino löi kurikallaan yhtä veltosti.

"Saatana... jos et pui paremmin, niin isken varstalla", noitui Mikko. "Sinua tässä olen kärsinyt koko riihenajan..."

"Elä nyt siinä pöyhistele niinkuin vanha metso... senkin talpukki..."

Niin jankkasivat isä ja poika, ja olisipa voinut sinään riihenpuinti päättyäkin, ellei Ullakin olisi sekaantunut asiaan. Tahtoen tällä kertaa olla mieliksi Mikolle hän alkoi haukkua Einon laiskuutta ja toimettomuutta. Uhkasipa iskevänsä kurikalla kalloon, ellei toinen alkaisi nopeammin puida. Mutta kiivaasti vastusteli Eino äitiäänkin ja nimitteli rumilla nimillä... sanoi semmoisen sanan, josta Ulla silmittömästi suuttui ja vinttasi poikaa varstalla...

Mutta silloin Mikko, nokisena ja riihenpölyn peittämine mustine naamoineen ja tukka pystyssä rynnisti Einon puolesta, huitaisten varstallaan Ullaa kohti... Mutta kuin kärppä pakeni Ulla orrelle ja alkoi sieltä syytää kirous- ja haukkumasanoja Mikolle, joka lattialla pyörien koetti varstansa varrella ahdistella orsilla keikkuvaa Ullaa kuin oravaa puuhun... Mutta sukkelasti Ulla vältteli Mikon iskut, kun orret olivat suojana, ja haukkui kuin rakkikoira...

Eino käytti aikaa hyväkseen ja istahti kynnykselle. Nauraa hihitteli siinä ja katseli, kuinka tuossa kävisi...

Mutta kun Mikko ortten välistä oli aikansa hosunut, osaamatta kertaakaan Ullaan, julmistui hän, kauhean kirouksen päästi ja alkoi kiivetä orrelle, aseekseen ottaen varstan... Juuri kun hän pääsi orrelle oven puolelta riihtä, solautti Ulla notkeasti itsensä alas lattialle peränpuolesta olkien päälle ja vihkaisi riihestä ulos, huutaen:

"Tonttu puikoon sinun riihtäsi!"

Ja pakeni suoraa päätä kotimökille...

Mutta kynnyksellä istui Eino ja naureskeli.

"Kyllä minä ämmän vielä pehmitän tässä", manasi Mikko, kun laskeusi orrelta.

Mutta Eino vain virnisteli, muistellen mitä Ulla oli Mikolle orrelta sanonut...

Silloin Mikko uudestaan kiivastui ja kävi molemmin käsin Einon takkuiseen tukkaan...

Mutta poika olikin viisastunut ja tarttui hänkin vuorostaan Mikon hiuksiin ja repäisi niin että maailma Mikon silmäin edessä musteni, loukkoon kiskoi äijän ja kiljui...

"Et sinä enää taidakaan minua meitota, äijänkäpy..."

Siinä olivat yhdessä mylläkässä ruumenien ja riihen seassa, kun Apunlaakson emäntä tuli aamiaista tuomaan.

Jumalan sanalla hän taas heitä nuhteli ja sovinnon sai aikaan. Kävipä mökillä Ullankin puheilla, ja takaisin työhönsä palasi Ullakin, haikeasti valittaen ihmisen turmeltunutta luontoa ja verta.

Ja kun jyvät vihdoin olivat säkissä, ruumenet ja oljet sievissä läjissä ja Ojalainen tuli ja sanoi, että hän oli riihimiehille kylyn lämmittänyt, oli koko kahakka taas unohtunut.

Ja onnellisina ihmisinä kävivät Mikko, Ulla ja Eino saunaan ja ottivatkin oikein vihaisen löylyn.

Mikko oli riihestä saanut puolentoista tynnyriä ohria, raskaita kuin suoloja. Niin hyvää satoa ei hän koskaan ennen ollut saanut. Kun oljet ja ruumenet myi kauppiaalle, oli hänen tulonsa pelloistaan sangen hyvä -- ei enempää olisi tahtonutkaan.

* * * * *

Ulla oli jo ottanut perunansa maasta ja ne talveksi taas, kuten ennenkin, saanut Apunlaakson kellariin.

Mikolla oli pirtin parren alla kellari, mutta Ullan perunoita hän ei suostunut sinne ottamaan, vaikka olisivat mahtuneetkin. Epäili, ettei Ulla malttaisi olla ottamatta hänen hinkalostaan, oleskellessaan yksin kotona.

Mutta peräti huonosti olivat Mikon perunat tänä kesänä kasvaneet. Kehnoa juolikkomaata oli Ojalainen Mikolle perunamaaksi antanut, ja siitä Mikko jahkaili ja noitui.

Ei tullut kuin hillankokoisia mukuloita, ja niitäkin oli vain vähän juuressa. Pari penkkiä oli jo purkanut, eikä ollut kuin pikkusen säkin pohjassa...

"Ja siemenet olivat niin hyviä... parasta Tanskan potun alaa -- pappilasta alun olen saanut, -- ja tämmöisiä nuttuja nyt tulee... No arvaa sen, kun maa on niin huonossa kunnossa, että... on se isäntää tuokin Ojalainen", pauhaili Mikko kaikille, jotka sattuivat siitä piennarta sivu kulkemaan.

Kymmenen penkkiä vain olikin Mikolla perunamaata. Kun hän oli purkanut kaksi penkkiä ja näki, kuinka vähän hän sai, alkoi häntä mietityttää.

-- Talvi oli pitkä ja pimeä, ja pakkanen on kova sydänkuissa... Ei liikenisi syödä perunoita kuin silloin tällöin...

Hän käveli säkki selässä mökilleen ja aikoi tehdä niinkuin oli nyt miettinyt... Hänen täytyi mitata tarkkaan, montako keittoa tulisi, ja sen mukaan keittää... että koko talven riittäisivät...

Sattuikin mukavasti, kun osuivat Ulla ja poika olemaan poissa. Mikko otti omalta hyllyltään pahkakuppinsa, josta keitoksensa söi, ja alkoi sillä mitata. Kukkuroilleen ei raaskinut panna, vaan partaan tasalle pani. Aukaisi sitten luukun, joka oli keskellä lattiaa ja josta ulottui kädellä kellariin, ja kaatoi kupillisen tyhjään hinkaloon.

-- Siinä oli yksi keitto...

Hän täytti säkistä kupin toistamiseen ja kaatoi hinkaloon.

-- Siinä on toinen keitto...

Säkissä olleista perunoista ei karttunut kuin kymmen keittoa, vaikka ei ollut kuppia harjapäälle pannutkaan, ja kaksi penkkiä oli jo purettu.

-- Jos ei toisistakaan penkeistä karttuisi enempää -- ja yhtä huonoilta ne näyttivät -- niin...

Mikko jäi keskelle lattiaa seisomaan, kuppi kädessä... Pitkä on talvi... Viikon päästä on vasta Mikonpäivä ja siitä on vielä Pyhäinpäivään viisi viikkoa... Jos alkaisi vasta Pyhäinpäivästä keittää, ja siihen asti ei keittäisi kertaakaan, niin kyllä kevätpuoleen riittäisivät...

Hän läksi takaisin perunamaalleen, joka oli Ojalaisen laidimmaisen pellon nurkassa ja aivan lähellä Mikon rajaa, lähti pitkissä mietteissä, tyhjä säkki kainalossa.

Hän höpisi itsekseen koko ajan, polvillaan kontaten perunapenkkiä kuokkiessaan.

Yhtä huono oli tulo toisistakin penkeistä, mutta karttui niistä yhteensä, kun vähän vaille jätti kupin, viisikymmentä keittoa. Mutta niistä täytyi parhaat säästää siemeniksi -- kymmenkunta keittoa -- niin ettei syötäväksi jäänyt kuin neljäkymmentä...

Saatuaan kaikki kellariin, hän istuutui penkilleen tupakoimaan ja rupesi tekemään laskuja... Sydänkuut: joulu-, tammi- ja helmikuu, olivat pimeitä, pakkaskuita... Niinä kuukausina ei ollut juuri mitään ansiotakaan, kengänpaikkauskin alkoi vasta kevätpuoleen... silloin olisi hyvä, jos perunoita liikenisi kerraksikin viikossa...

Hän otti almanakan, jonka naula oli peräakkunan välipuussa; se oli ainoa kirja, jonka Mikko tunsi ja jonka hän osti aina vanhan vuoden lopussa. Siitä alkoi viikkoja laskea...

Vasta Pyhäinpäivänä kun ensi kerran keittäisi, niin...

Joulukuussa oli viikkopyhiäkin... silloin täytyisi keittää...

Hän veti akkunan pieleen viivan joka viikon päästä, ja kun tämä sangen vaikea lasku oli vihdoin ratkaistu, havaitsi Mikko ilokseen, että kun sillä tavalla keittää eikä koskaan pane kukkurakupillista, niin perunat riittävät toukokuun loppuun...

-- Eipä tässä sentään hätää olekaan, -- hymähti hän. -- Ulla tuo kuuluu saaneen suuria perunoita ja paljon... No saakoon... onpa sillä poika syömässä.

* * * * *

Niin oli siis Mikkokin viljansa talven varalta korjannut, ja hyvä oli mieli ja rohkeasti uskalsi katsoa pakkastalvea vasten naamaa... vaikkapa ei syysjauhatuksen aikana isoja ansioita tulisikaan...

Oli niitä ollut syksyjä Mikonkin muistoon, ettei vettä satanut ja Repo-oja lirisi kuin kesäkuivalla... Silloin saivat tämänkin kylän isännät kulkea kaukana muissa kylissä myllymatkoilla, Herralasta alkaen...

Saattoi mennä tämäkin syksy näin kuivana...

Niin oli siis Mikolla ja Ullallakin taas talven varalta evästä koottuna, mutta Einolla ei mitään muuta kuin kymmenen kappaa ohria, palkaksi Ojalaisen riihenpuinnista.

Mutta vasta myöhään syksyllä alkoi sataa ja vesi lisääntyä Repo-ojassakin. Ja lauhaa olikin pitkälti. Pyhäinmiesten päivänä myllyt vielä kävivät. Sitä ei Mikko muistanut ennen hänen eläessään tapahtuneen.

Mutta kun opettaja kävi myllyillä, selitti hän, että tämä lauha syksy johtui siitä, että Halleyn tähti yhä läheni maata ja mennessään lämmitti ilmaa.

Mikko alkoi yhä enemmän ja syvemmin miettiä, ja kun taivas oli sees ja tähdessä, seisoi hän pimeänä iltana myllyn portailla ja katseli tähtiä...

-- Se on irtonainen tähti, joka kiertää tässä ympärillä... Ei sanonut Ojalainen sen suuren suuren olevan, vaan kuuman kuin pajan ahjo... Lienee päässyt irti jollakin tavalla tuolta tähtitarhasta ja pujahtanut kuin paha vasikka veräjästä... Nyt ympäri taivasta valssailee... ja saattaa hyvinkin pudota kopsahtaa maahan... Vaan mille kohdalle putoaa, niin siinä tulee ihmisille helvetin hoppu... Tänne pohjoiseen päin kuuluu tulossa olevan...

Niin Mikko mietiskeli, ja salaista pelkoa hän sisimmässä sydämessään tunsi, mutta ei siitä kenellekään mitään virkkanut.

VI

Lauhkea oli talven alku.

Vielä joulukuussa satoi vettä, ja lunta ei ollut kuin nimeksi. Mustana ja synkkänä värjötti Repovaaran laita, ja Repo-ojan pauhu kuului valitusääneltä.

Joskus kiskoi pakkaseksi, metsän puhdisti usvasta, jääti myllyntokeet ja rännit, ja talveksi näytti todella rupeavan, mutta päivän kahden perästä taas vihmoi vettä, ja oli pimeänä usvana koko maailma.

Ei edes kuumottanut pahimpina päivinä Repovaaran kylkikään usvan läpi.

Toinen toiseltaan kysyi, milloin loppuu tämä rospuutto, milloin tulee raitis, valkoinen ja hauska talvi, milloin jänkkien poikki kantaa luja kirsi ja milloin revontulet roihuavat ja pimeitä iltoja valaisevat.

Mutta syyn tiesivät toiset selittää. Halleyn tähti läheni lähenemistään maata, ja siitä lähti lämmin höyry ja lämmitti pilviä, lumen vedeksi sulatti. Ja tiesivät kertoa, että ulkomaalla oli jo nähty, jostakin korkean korkeasta tornista, jonka sivu oli vihkaissut...

Mikon pirtillä usein siitä puheltiin. Iltaisin kokoontui sinne miesväki kuulemiansa juttelemaan.

Mikko usein pani vastaan, mutta kun kuuli, että niin oli lehdissä sanottu, niin täytyi uskoa.

Joulun aikana viho viimein tuli talvi, nousipa pakkanenkin entiseen voimaansa.

Kirkkaina iltoina Mikko seisoi mökkinsä nurkalla ja tähtäili taivaalle. Ei se kummemmalta näyttänyt kuin muinakaan vuosina, vaan mikäpä tiesi, minä hetkenä muuttuisi...

-- Tänne pohjoiseen päin kuuluu olevan tulossa, ja vaaraisia maita kun on, niin niitä likeltä kuuluu menevän... kiitävän kuin itse vihollinen... Lempo soi, jos tätä jokivartta ylös tulee, -- ja täällä kun ovat vuoriset maat, niin voipi hyvinkin vetää tänne päin...

Taitavat olla viimeiset ajat nyt elettävissä... "Merkkejä pitää näkymän auringossa ja kuussa"... mutta eipä mainitse tuosta häntätähdestä... Vaan niin se onkin, että se on salattu ihmisiltä...

-- Mutta luulisi sen sentään jäähtyvän, kun tämmöisiä pakkasia jonkun viikon pitäisi... Perhana vieköön jäähtyykin, kun tunturien päällitse vihkasee... on siellä siksi vinkeä tuuli ja paukahteleva pakkanen, että loppuu siinä isokin hiillos... Jos taas tuota Ruotsin puolta mennee, niin siellä kun on vielä likempänä Norjan tunturit, niin eiköhän jäähdy ja pudota moksahda jonkun tunturin laelle ja siihen sammu iäksi päiväksi... kiertelemästä ja hännällään viuhtomasta... Sammuu, saakeli soi...

Niin Mikko mietiskeli, mutta ei hän Ullan eikä Einon kuullen mietteistään puhunut.

Mutta kun ilma taas lauhtui ja alkoi kulkea puheita, että tähti lähestyi, alkoi Mikkoa mietityttää, ettei taidakaan sammua... Kun loppuivat pakkaset...

Ja tästä lähtien oli Halleyn pyrstötähti hänen mielessään yöt päivät...

VII

Meni joulu, ja päivät lakkasivat lyhenemästä.

Talvi-iltoina, kun oli pitkälti pimeää, kävi Mikon mökillä moni tarinoimassa. Liedessä paloi aina aamu- ja iltapimeät iloinen tuli, kuivista honganoksista tehty. Se valaisi pienen pirtin paremmin kuin mikään lamppu, ja paljon hauskempi oli sen loisteessa juttuilla.

Halleyn kiertotähdestä puhuttiin nyt joka talossa ja mökissäkin. Apunlaaksoonkin oli tilattu lehti; Virnemäkeen oli jo monena vuonna lehti tullut.

Ojalainen tilasi lehtensä Helsingistä asti ja tiesi aina enemmän asioita kuin muut. Halleyn tähdestäkin oli tehty tarkkaa selvää, oli tehty karttakin, josta näki, mitä teitä se kulki.

"Oppineet selittävät, että jos likelle maata tulee, että sen hännän haju laskeutuu maahan, niin paikalle tappaa", selitteli Ojalainen eräänä iltana, kun Mikon pirtille pistäysi illan kuluksi tarinoimaan.

"Niin kuuluu..."

"Nyt se heti näkyy täälläkin... Oulussakin on jo nähty..."

Mikko repäisi silmänsä suuriksi, ja Einokin jäi suu auki katsomaan. Kutomisensa keskeytti Ullakin, ja kaikin katsoivat kysyvästi Ojalaiseen.

"Nyt näissä viimeisissä lehdissä oli, että on nähty", vakuutti Ojalainen.

"Eipä Virnemäen Heikki maininnut mitään, vaikka kävi vasta tässä", sanoi Mikko.

"Heikki ei vielä ole lukenut viimeistä lehteä, joka on tullut tämän päivän postissa."

Hetken kuluttua Mikko kysyi:

"Mihinkä päin oli ollut kulkemassa?"

"Ka pohjoiseen päin tietenkin... noin se tuota Ruotsin puolen taivaanrantaa mennä huristaa..."

"Vai sitä tietä menee... onpa tässä väylä välissä..."

"Sen pitäisi näkyä nyt juuri näinä iltoina täälläkin..."

"Mutta jos menee vaarain takaa, niin tuskin näkyy..."

Ojalainen oli hyvällä puhetuulella, ja Mikko ihmetteli, että mahtoi olla jumalaton mies pohjaltaan Ojalainenkin, kun nauroi aina väliin.

"Tämän kerran se kyllä menee meidän sivu, vaan kuinka käynee toukokuussa, kun se takaisin tulee -- niinkuin kartasta näkyy", arveli Ojalainen.

"Eipähän puhunut opettaja sen takaisintulosta mitään", pani Mikko vastaan.

"Ei tullut puhuneeksi, mutta toukokuun kahdeksastoista päivä se on lähimpänä..."

Mikko mietti.

"Silloinhan on paras myllynjauhatuksen aika", sanoi hän sitten ja huokasi raskaasti.

"Niin on... joka silloin on myllyjä jauhattamassa", sanoi Ojalainen ja huokasi hänkin.

Ullakin otti puheenvuoroa:

"Loppua saisikin koko maailma... sen sanon... Kutomapalkkaakin koettavat emännät nipistää niin pieneksi... Kyllä sitä tuomion tulelle jäisi polttamista, vaikka runsaamminkin köyhän työn maksaisivat..."

"Joo", sanoi Einokin siihen ja kopisteli tuhkat piipustaan lieteen.

Sinä yönä ei Mikko nukkunut paljoa. Kun unen horroksiin meni, niin oli olevinaan kevät ja myllyt kävivät. Valoisa kevätyö oli olevinaan ja muut nukkuivat, Mikko myllyillään hommaili... Silloin näkyi Repovaaran pohjoispäästä ensin kirkas liekki ja sitten suuri pallo, joka vaaran korkeinta harjua vieri eteenpäin niin että suuret kuuset taittuivat ja maahankin tuli syvä juova...

Hän nousi penkiltään istumaan ja pani piippuunsa. Kumma, että Ulla ja Eino vain kilpaa kuorsailivat, vaikka Ojalaiselta vasta kuulivat, että Oulussa jo on nähty ja tänne päin on tulossa...

Mutta kun hän pääsi oikein valveille, alkoi hän miettiä, että Ojalainen ehkä oli puhunut liikoja. Ennenkin oli Ojalainen kujeillut ja viisauksiaan jaellut. -- Eikö lie ollut Ojalaisen hommaa sekin, kun eräänä kesänä Saksanmaalta asti tuli minun nimelläni kirje ja siinä myllynkiven kuvia ja hintoja... Vallesmannille näytin ennenkuin uskalsin aukaista. "Sinulle tämä on", sanoi vallesmanni; "tässä on selvä osoite". "Jaa", sanoin siihen, "mitäs on päällekirjoituksena?" Vallesmanni luki: _Kvarnägaren Mikkel Olofsson Jouni, Finland_... ja taisi olla muutakin, mutta en muista...

-- Vaan jakakoon Ojalainen piruuttaan... tässä on poika, joka ei hätäile...

-- Mutta kumman kauheaa oli tuo äskeinen näky, kun silmät ummistuivat... Vaan saan minä siitä selvän, valehteliko Ojalainen, kun huomenna kysyn opettajalta...

Kun sen päätöksen oli tehnyt, nukkui hän raskaasti eikä herännyt ennenkuin Ulla alkoi kutoa mäiskiä.

Eino vielä kuorsaili paikallaan, uunin kupeella, kun Mikko nousi, kiskoi vanhan kangastakkinsa toisen takin päälle, käänsi lakin korvilleen jo pirtissä ja läksi ulos. Porstuan seinältä hän otti sahan ja kirveen ja lähti koululle puun pilkkomiseen...

Oli melkoinen pakkanen, ja lumi narisi kenkäin alla, kun Mikko, lakki korvilla, mennä tepasteli koululle, ensin Apunlaaksosta pihan läpi ja sitten Virnemäen pihalle, jonka poikki kulki Ojalaisen metsätie.

Virnemäessä näkyi Heikki istuvan akkunan pielessä ja lukevan sanomalehteä. Juolahti mieleen Mikolla pistäytyä sisälle, mutta ei kuitenkaan mennyt.

-- Heikkikin on semmoinen äköttelijä lukiessaan, ettei siitä saa selvää, mitä talittaa...

Ja Mikko käveli ohi.

Lumen ja jään peitossa olivat kaikki myllyt, tokeet lunta ja jäätä täynnä, ja vain heikosti kuului veden lirinä, kun Mikko pappilan ja Ojalaisen myllyn välistä kulki yli Repo-ojan...

-- Voi jos aina olisi kesä! -- huoahti hän, kun viima vastasi kasvoihin ja varpaita tuntui kylmäävän. -- Vaan pitkä on talvi ja vasta on tammikuu kulumassa...

Opettaja oli noussut vuoteeltaan ja näkyi toimittelevan jotakin koulusalissa. Mikkokin pistäysi sisälle, ennenkuin lähtisi halkovajaan. Teki asiaakin ja kysyi, vieläkö vajassa oli pilkottuja puita.

"On toki!" kehui opettaja. "Eivät ole koskaan loppuneet sittenkun Mikko on ruvennut puunsärkijäksi... Mutta Mikkopa lähtee panemaan sikaarin palamaan... ja eiköhän siellä vielä liene kahvikin kuumana..."

Opettaja oli aina kohdellut Mikkoa kuin hyvää ystävää, sikaarit ja kahvit usein tarjonnut. Joskus kyllä leikkiäkin laski, mutta pohjaltaan oli hyvä mies.

"Tämä on somaa talven kulkua, en minä tämmöistä talvea muista, vaikka on kuudeskymmenes täyttymässä... Kun väliin vettä sataa ja väliin on pakkanen", puheli Mikko, kun oli saanut sikaarin syttymään.

"Niin on. Samoin on ulkomaillakin, ja oppineet sanovat, että juuri Halleyn pyrstötähti se tekee ilman näin vaihtelevaksi", selitti opettaja. "Onko Mikko sattunut kuulemaan, että sen pyrstötähden pitäisi näinä päivinä täälläkin näkyä?"

"Puhui se Ojalainen..."

"Näinä iltoina kyllä näkyy... Oulussakin on jo nähty..."

"Puhui se Ojalainen siitäkin..."

Olivat hetken hiljaa.

"Mitähän suuntaa se kulkenee?" kysyi Mikko sitten.

"Tuolta noin... Tulkaahan tähän akkunan pieleen katsomaan... tuota läntistä taivaanrantaa se menee... noiden korkeiden kukkuloiden päällitse", näytti opettaja Mikolle.

Mikko seurasi opettajan viittaamaa suuntaa ja arveli:

"Ruotsin puolta se sentään näkyy menevän ja tuolta vaarain takaa vielä... Ei taida mitään voida, vaikka näkyisikin... ja tuskin näkyykään..."

"Kyllä minä uskon näkyvän... Näinä iltoina pitää olla valppaana, että näkisi..."

Mikko veteli sikaariaan miettiväisenä.

"Liekö totta mitä Ojalainen sanoi, että on karttakin tehty, mitä linjaa kulkee..."

"Totta se on... On minullakin täällä se kartta."

Opettaja levitti kartan pöydälleen ja käski Mikon tulla katsomaan. Opettaja selitti ja näytti...

Mikko sai semmoisen käsityksen, että tähti nyt mennessään kulkee Ruotsin puolta, vaarain takaa, mutta kiertää sitten Norjan rannikkoa -- ja senvuoksi on sielläkin Jäämeri aivan sulana -- ja tulee takaisin Suomen puolta, ollen kahdeksastoista päivä toukokuuta ihan maapallon laidassa -- ja niinkuin kartta näytti, ihan siinä Suomen vieressä.

"Meneepä peto likeltä -- saapa nähdä vaan, että hipasee hännällään", sanoi hän.

"Se on sitten meidän loppumme... Mutta uskokaamme, ettei pääse maan ilmakehään..."

"Näyttää tuosta kartasta, että painuu Venäjälle päin... Eiköhän kärvennä laukkuryssiltä karttuuneja..."

"Eipä tiedä..."

Mikko mietti taas hetken.

"Ojalainen sanoi, että korkeat vaarat vetävät sitä puoleensa ja että jos hännästä höyry maahan laskee, niin tappaa... Pahanhajuisempaa sanoi olevan kuin kärpän hännän alla..."

Opettaja pysyi vakavana.

"Totta on Ojalainen puhunut", sanoi hän.

Pitkän ajan perästä, kun sikaari jo oli loppuun palanut, virkkoi Mikko:

"Täällä ne ovat niin vaaraiset maat, mutta vielä korkeammat ovat Lapin tunturit..."

"Niin ovat."

"Kukaties tunturien huippuja koskettelee..."

"Eipä tiedä, voipi hyvinkin kosketella."

Mikolla oli paljon tunnollaan, mutta ei tahtonut kaikkea kysyä.

"Ojalainen sanoi, että sinä yönä, kun näiltä paikoin sivu nuuhkii, pitäisi kaikkien ihmisten olla huoneessa. Se pahanhajuinen höyry ei huoneeseen, kuulemma, pääse tunkeutumaan..."

"Kyllä niin taitaa olla..."

"Vaan mitäpä se auttaa... Jos häntä alkaa maita piirtää, niin sytyttää kaikki palamaan, ja siinä se sitten..."

"Niin. Siinä se sitten on", myönsi opettaja.

Hetken päästä sanoi Mikko taas:

"Saapa nähdä, eivätkö varakkaammat siirry Ruotsin puolelle siksi päiväksi, vaikka Luulajaan asti... Meneekö opettaja kotipuoleen?"

"Kyllä minä menen... siinä toukokuun alussa jo..."

Mikko näytti olevan raskaissa mietteissä. Ei muistanut kiittää eikä hyvästiä sanoa, kun läksi.

Ja kun alkoi halkoja sahata, niin unohtui pitkäksi aikaa, saha kädessä, yhteen paikkaan tuijottamaan.

Kauan ei Mikko tällä kertaa puita sahannut. Oli lauantaipäivä, ja kotonakin oli minkä mitäkin hommattavaa. Eikä hän muutenkaan ollut oikein työtuulella.

Kun hän palasi pirtilleen, oli Eino mennyt johonkin muuhun mökkiin istuskelemaan ja aikaansa kuluttamaan, mutta Ulla oli kutomassa.

Uuni lämpisi paraikaa, ja Mikko kävi pesän suuhun käsiänsä lämmittelemään.

"Pakkaseen kirahtikin", sanoi Ulla.

"Liian paljon olet pannut puita uuniin... lauhtuvan näkyy... ja koivuhalkoja vielä", muistutti Mikko, kun katsoi pesään.

"Ei siinä ollut kuin jokunen koivu... niitä kuusenlahoja enimmäkseen..."

Siihen keskustelu taukosi.

Mikko alkoi hommata aamiaista. Orrelta otti pihlajaisen kalanpaistovartaan ja paistoi hiilloksessa viisi keltaista silakkaa. Ne leivän kera söi, mutta piimää ei ollut palan paineeksi. Ei ollut Mikon pytyssä ollut kolmeen päivään minkäänlaista kastetta.

"Ojalaisen emäntä käski tulla hakemaan meijerikirnupiimää, vaan enpä häntä nyt... illalla käyn", puheli Mikko, kun ämpäristä syvällä puukauhalla joi vettä palan paineeksi.