Part 2

Ei ollut Ullankaan nimi muuttunut, vaikka naimisiin meni. Isän nimi oli ollut Aapo, ja Aapon-Ullaksi häntä oli totuttu sanomaan ja sillä nimellä häntä vieläkin mainittiin. Pienoinen, väkäleuka akka oli Ulla, laiha ja kasvot keltaisenruskeat. Mutta silmät olivat terävät ja vilkkaat, liikkeet notkeat ja puhelahja hyvä. Piippua imi Ullakin lakkaamatta, imi istuessaan kangaspuissaan, imi kahvia keittäessään ja tuprutti sauhuja kylällä kulkiessaankin... Känä suussa hän nytkin kävellä viuhtoi, kainalossa kahvi- ja sokeripussi. Vikkelästi hän sieppasi tuomisen tikun oven sinkilästä ja meni sisälle. Hän ehti kuitenkin silmätä Herralan myllylle päin ja näki, että siellä Mikko ja Eino sysivät pannetta Herralan myllyn tokeesta. Uunin päältä hän haki jalkaniekka-kahvipannunsa, sytytti hongan oksista roiman tulen lieteen ja kävi kahvinkeittohommiin. Ei ollut liiennyt viikkoon Ullallakaan kahvia keittää. Huononlaisesti maksettiin kankaankutomisesta, ja talvella oli sairastanut pari kuukautta, ettei pystynyt mitään ansaitsemaan... Lisäksi oli poika vielä syömässä, Ullan eväillä enimmäkseen.

-- Ei sille Mikko, senkin talpukki, leivän palaa ole antanut tänäkään talvena, -- mietiskeli Ulla häärätessään lieden luona kahvia paahtaen. -- Minun on vaan pitänyt antaa, ja hätä tässä olisi ollut, jollen minä kuppaamisella olisi saanut... Vaan on sillä ollut hätä Mikollakin... ei jauhon tomua ole itsellään, perunat ovat lopussa... nälkää on kurrannut monta viikkoa eikä ole kaikkena talvena liiennyt kuin kerran kahvia keittää...

-- Vaan nyt se kyllä, perhanan talpukki, taas pääsee elämään, kun myllyt pääsevät käymään, ja taitaa olla vielä kansakoulun puunpilkkoomisestakin viimeinen kvarttaali ottamatta... Nyt se kyllä taas kesän elää, laiska, ja syksyllä taas talvileivän myllypaikoista ja omasta vainiostaan keräilee...

Ihana kahvin tuoksu kutkutti Ullan sieraimia, niin että vesi suuhun laski ja luisevissa poskipäissä värähteli. Mutta pian siinä kahvi joutuikin kuumassa honganoksatulessa. Puisessa pahkakupissa jauhoi Ulla paahdetut kahvit nyrkinkokoisella pyöreällä kivellä. Ja hienoja kahvijauhoja siinä tulikin, ettei paremmista apua. Se pahkakuppi ja kivi oli isävainajan, Aapon, perintöä ja rakas muisto se oli Ullalle isältään, jonka karhu oli tappanut. Mutta antoi Ulla konettaan lainaksi Mikollekin, milloin Mikollakin liikeni kahvia ostaa...

Mutta jo sai Ulla kahvinsa valmiiksi, pannusta nokan selitti ja nosti lieden nurkalle selkenemään. Sillä välin pienensi hän sokeria ja otti nurkasta pienoiselta laudalta kahvikuppinsa...

Väkevää, mustanruskeaa oli kahvi ja tarpeeksi suolaista. Yhteen menoon Ulla joi kaksi kupillista, siunaili, sytytti piippunsa ja istui kutomaan, piipun savutessa toisessa suupielessä.

-- Hyvä, että olivat tästä tiessään molemmat, että saan rauhassa kahvini juoda... Eino pahuskaan... että kerrankaan toisi äidillensä kahvipivon...

Hän kurkotti kangaspuiden istuimelta pannun varteen ja nosti pannun lähemmäksi hiillosta, ettei jäähtyisi. Ja sitten alkoi kutoa, että mäiske kuului.

-- Kun saisi tämän Metsämaan kankaan kudotuksi, niin lopputilissä tulisi vielä saamapuolelle... Jauhot ovat jo vähissä, mutta on vielä pari leipomusta, ja perunoita riittäisi puolikesään... Jos ei poika olisi syömässä... mutta joka on lisäksi niin onnettoman syömäri... niin etteivät ihmiset työhönsä uskalla ottaa... Eikä Mikkokaan vaan työhön komenna, alkaa vaan poikaa puolustaa, kun minä työhön toimitan... Ja olkoon laiskana, vaan elättäköön Mikko... Paras elättäjä! Kumman sitkeässä sillä on henki... kun ei nälkäänkään kuole...

Niin Ulla mietiskeli kotoisesta elämästä, ja vihaisesti lensi sukkula ja mäiskähtelivät kaiteet...

* * * * *

Mutta Herralan myllyllä puuhailivat Mikko ja Ullan-Eino, kivaa pannetta myllyn ympäriltä ja alta sysien.

"Mistä sinä leivän sait?" tiedusteli Mikko.

"Ojalaisen pojille tein myllyntukin, niin emäntä antoi... Pyysi vielä toistakin tekemään, vaan en viitsinyt..."

"Olisit tehnyt toisenkin..."

"Enpä mie", arveli Eino ja näytti, että lopettaa sysimisenkin.

"Sysi nyt sinäkin, niin kun tässä vereksistä jauhoista puuron keitän, niin annan maistaa", houkutteli Mikko.

"Tässä tulee niin palavakin, että..."

"Ja jos autat kivien terottamisessa nyt myllynjauhatuksen aikana, niin saatan minä kesäleivän jatkoa sinulle antaa..."

"Taidan lähteä tukkijoelle", sanoi siihen Eino.

Mikko hämmästyi. Eipä ollut Eino semmoisia puheita ennen suustaan laskenut. Mutta mahdottomaksi luki Mikko Einon tuuman.

"Jokeen putoat ja hukut... tottumaton olet tukillaolija... hyhmäveteen... ja kylmät yöt sitten", pelotteli Mikko.

Eino ei siihen mitään tuumannut. Ilman aikojaan äijälle puheli. Paraskin tukkipoika!

Ja Mikkokin ymmärsi, ettei Eino totta tarkoittanutkaan. Ilman aikojaan puheli.

Mutta kun he myllyn alta olivat panteen sysineet ja konttasivat pois, havaitsi Eino heti, että pirtin savupiipusta nousi savu...

Mikkokin havaitsi, ja molemmin ymmärsivät, että Ulla siellä keitteli kahvia.

"Jopa sitä nyt on sysittykin", sanoi Eino.

"No joo... ja huomenna lisää", myönsi Mikko.

Ja he läksivät astumaan myllytietä pirtille päin, Mikko edellä, Eino perässä, niinkuin heidän tapansa oli. Mikko astui joutuin ja tiheään, Eino pitkään ja keijasi kävellessään molemmin kupein.

Mutta pitkän nokan saivat. Ulla oli juonut pannunsa tyhjäksi ja nostanut sen jo muurin laelle. Ei ollut näkevinäänkään, kun tulivat, kutoa mäiski vain, että seinät tutisivat...

III

Tämä nykyinen polvi ei enää muistanut, kuinka vanhaa heimoa Ollin-Mikko oli. Mutta kertoivat vanhat, että suku oli kauan kylässä ollut ja että kantaisä oli ollut lappalainen, joka vanhaan aikaan oli porokarjoineen majaillut kylän takalistoilla.

Hänestä oli suku alkuisin. Hänestä oli kotoisin ja perintönä lyhyt ja paksu vartalo, musta tukka ja pienet, kiiluvat, ruskeat silmät. Hänestä oli jäänyt luonteeseenkin jälkiä: taipumaton ylpeys ja verraton laiskuus kaikkeen muuhun kuin tarinoimiseen tervastulen loisteessa.

Siinä he olivat jo monta miespolvea asuneet Repovaaran rinteellä, ja myllärin ammatti oli aina kulkenut isästä poikaan. Olli-vainaja oli monta myllyä rakentanut, mutta vanhat miehet pitivät Mikkoa parempana myllymestarina kuin Olli-vainajaa, joka ei ollut niin peräti tarkka toimessaan kuin Mikko. Oli Mikkokin rakentanut uusia myllyjä: pappilan myllyn tehnyt aivan uudestaan, korjannut kokonaan Herralan myllyn, ja Ojalaisen myllyyn oli laittanut toiset parit kiviä. Ja jokaisen talon myllyä oli hän korjannut, mitä enemmän, mitä vähemmän. Ja kun Mikko myllyn reilaan laittoi, kivet takoi ja veden voiman parahiksi arvasi, niin hyviä, hienoja jauhoja alkoi kivien ympärille karttua, kasaantua valkoiseksi kinokseksi.

Eiväthän ne ymmärtäneet tämänaikaiset nuoret isännät, kuinka vesimyllyjä on hoidettava. Eivät, kelvottomat, osanneet edes kiviä teroittaa niin, että hyviä jauhoja olisi saanut. Kun eivät vain Mikkoa apuun saaneet, niin milloin teki mylly karkeita, kaunaisia jauhoja, milloin täytti kiven silmän ja paiskasi taikinaan koko hoidon.

* * * * *

Viikon päivät oli sataa vihmonut vettä öisin, ja päivin paistoi ja lämmitti aurinko.

Kuin taikavoimalla alkoi kesä lähestyä ja kinokset alentua. Repo-ojaan alkoi vesi tuossa tuokiossa lisääntyä, ja pian kohisi rännien päällä valkoisena vaahtona kirkas kiveliönvesi. Veden kohina kuului jo selvästi Mikon pirtille, ja oven suuhun jo näkyi, kuinka jokaisessa myllynrännissä vesi räiskyi ja vaahtona kahden puolen ränniä pauhasi alas jäiseen panteeseen...

Hyvillään kulki Mikko edestakaisin pirtin ja myllyn väliä, hossissa ja hopussa jo oli. Myllytieltä oli jo lumi sulanut, ja korkean Repovaaran laidassa näkyi suuria, paljaita, kanervaisia päiviä.

Joka hetki lisääntyi vesi Repo-ojassa, koskena jo pauhasi jyrkintä rinnettä ja kiersi iloista vauhtia Metsämaan myllyä, joka oli päällimmäisenä ojan niskalla...

Kirkkaana aamuna nousi Mikko penkiltään hyvin varhain. Aurinko oli vielä korkean Repovaaran takana, Mikon pirtti, muut mökit ja koko Repovaaran kylki vielä varjossa, mutta lännen alla oleville vuorten huipuille jo päivä paistoi...

Koko Repovaaran laita ja ympäröivä metsä raikui lintujen laulusta, ja kevään suloinen lemu hajoitti Mikon mielestä unen jätteet... Repo-ojan pauhu oli kovennut ja vesi lisääntynyt yön aikana tavattomasti. Myllytien ojissakin pauhasi pikkukoskia, ja aivan pirtin editse vihkaisi vesi valkoisena vaahtona.

Kevät oli tullut!

Notkeana miehenä oli Mikko, ja keveästi, näppärästi hän liikkui. Hän palasi pirttiin, jossa Ulla nukkui kangaspuiden vieressä lattialla ja Eino kuorsasi uunin laidalla. Vikkelästi Mikko naulasta otti Herralan myllyn avaimen ja riensi ulos. Ja niin nopeaan kuin hänen lyhyet jalkansa sallivat, lähti hän myllyille päin astumaan.

Myllynjauhatuksen aikana oli Mikolla tapana pitää lippalakkiansa siten, että lippa oli niskan puolella. Ja siitä tiesivät kaikki, että nyt oli Mikolla kiire ja hoppu semmoinen, ettei mihinkään muuhun hommaan joutanut. Silloin oli hänen käyntinsäkin nopeampaa ja puhe lyhyttä ja katkonaista: ei ollut aikaa pitkiin selityksiin.

Jo oli heräilty muissakin mökeissä.

Apunlaakson emäntä tuli jo myllyltä päin vastaan, vesiämpäri kädessään...

"Jo on myllyvettä", hän sanoi Mikolle, mutta Mikko riensi ylpeänä ja vauhdilla sivu: ei mitään joutanut vastaamaan.

Virnemäen pikkupojatkin olivat jo liikkeellä. Läpi pihan juoksi siitä tuimaa vauhtia vesi, joka myllyjen tokeesta räiskyi kauas syrjään. Siihen pikkupuroon olivat pojat laittaneet somat, pienet myllyntukkinsa pyörimään ja avopäin siinä huusivat ja iloitsivat...

Mikko oli jo edellisenä päivänä Herralan myllyn siistinyt, takonut kivet ja kaiken muun reilannut. Tukin ympärillä oli vielä eilen ollut jäätä ja siivissä pannetta, mutta Mikko oli ne jyystänyt pois. Jyvätkin oli jo eilen toriin säkistä löysännyt -- ja nyt oli myllyvettä karttunut yön aikana aivan yllin kyllin...

Mikko aukaisi oven, silmäsi vain kerran sisälle ja riensi sitten nostamaan tampulaa rännistä... Iloista vauhtia porhalsi vesi jyrkkää ränniä pitkin alas myllyntukin siipiin, ja iloisesti kuin talven seisonut varsa alkoi sauvakka hyppiä pitkin ympärikiitävän myllynkiven pintaa...

Se oli Mikosta kuin ihaninta musiikkia... tämä vesien vallaton pauhu ja sauvakan hauska hyppely... Hän riensi myllyyn.

Kivi pyöri kuin riivattu, ja pölynä lensi hienoja jauhoja sen ympäriltä kivenlautemille...

"Onpa vettä... terävät ovat kivet ja kylliksi ihollaan... jopa hikkaa kaunan, ettei silmä erota... jo saapi, saakuri soi, Herrala taas semmoisia jauhoja, ettei vertaa", hoki Mikko, kokosi laakkaariin kasan jauhoja, paineli ja tunnusteli ja lopuksi paiskasi suuhunsa koko kourallisen, hieroen naamansakin jauhoihin.

Tyytyväisenä hän katseli, kun kivi vihkaisi ympäri ja sauvakka takoi ja helisteli, sammakkopenkki jytisi ja koko mylly tuntui vapisevan...

-- Hei vaan! Kevät on tullut... Kylmä ja nälkä loppuneet!

Hän otti toisen kourallisen jauhoja suuhunsa ja hieroi koko tumman naamansa jauhoihin.

Virnemäen Heikkikin, kuultuaan että jo sauvakka helisteli Herralan myllyssä, käveli katsomaan...

Mikko pyörähteli kuin peikko kiven lauteimilla, milloin nosti, milloin laski kiveä, milloin jyvän varistusta lisäsi, milloin vähensi ja tunnusteli jauhoja, jotta tulevatko hyviä... ja hossissa ja ylpeänä pyörähteli, ei Virnemäen Heikkiä ollut näkevinäänkään...

"Taitaapa olla vettä!" huusi Heikki ovelta.

Mutta vaikka Mikko kuuli, niin ei ollut kuulevinaan. Vesi pauhasi, kivet kalisivat, ja sauvakka hyppeli kuin tulisten hiilten päällä...

Melkein ylenkatseellisesti Mikko silmäsi Heikkiä, joka ei myllyn hoidosta mitään ymmärtänyt, ei enempää kuin tuo maakivi tuossa myllyn edessä...

Mutta Heikki kumartui kuitenkin matalasta ovesta sisälle ja kävi tunnustelemaan jauhoja.

"Kylläpä tulee mieleisiä jauhoja", hän kehui.

"Mikäs on tullessa, kun mylly oikeaan reilaan laitetaan", sanoi Mikko, äänessään ylpeä sointu. "Nyt on parhaiksi jyvän varistusta, ja nyt ovat kivet sommilleen ihollaan", hän virkkoi sitten ja läksi ulos.

Silloin hän näki Ojalaisen tulevan rannasta päin pellonpiennarta pitkin aika vauhtia Virnemäkeä ja Herralan myllyä kohti...

"Nyt se heräsi Ojalainenkin vasta... olisi ollut aika takoa kivet ja muuten mylly valmistaa käyntikuntoon, mutta sillä miehelläkös sitä tulee huolehdituksi", porisi Mikko Heikille.

Ja Männistön aitan luona näkyi kaksi myllymiestä tulevan myllytietä pitkin... Olivat kai alapään isäntiä, Metsämaa, jonka mylly oli korkeimmalla vaaran niskalla, ja Torikka, jonka mylly taas oli ihan Herralan myllyn vieressä. Lyhyet, valkoiset lampaannahkaturkit näkyivät olevan yllä.

"Jopa alkavat myllymiehet heräillä", tuumaili Mikko. "Viheliäisen laiskat, eivät viitsi aikoinaan tulla pannetta sysimään... nyt saisivat myllynsä jauhamaan... Mutta sen minä sanon, etteivät jauha tänä päivänä muiden myllyt kuin tämä Herralan... Saapi Ojalainenkin sysiä ja jyystää tämän päivää ennenkuin tukki panteesta irtaantuu... ja sama työ on papinkin myllyssä... Kuka senkin sysinee..."

Heikki kuunteli Mikon puhetta avosuin, tyhmän näköisenä, ja sillä äänellä Mikko Heikille puhui, että "sinä myöskin olet mies, joka et ymmärrä myllynhoidosta et kärpänhäntää".

Kylmästi tervehti Mikko Ojalaistakin, vaikka Ojalainen naurusuin puhutteli ja tuumi, jotta "jopa on vesi lisääntynyt viime yön kuluessa..."

"Kummakos se nyt on, kun eilen semmoinen paiste oli, ja kuuma tulee päivä tänäänkin", sanoi Mikko ja pyörähti myllyyn takaisin.

Ojalainen meni perässä.

"Kylläpä saapi Herrala komeita jauhoja... No, niin se on... kun on mies, joka osaa myllyn hoitaa... Kun Herrala itse on myllärinä, niin tulevat jauhot karkeita ja kaunat ovat suuria kuin vareksen siivet..."

Osasi Ojalainen Mikolle mieliksi puhua, kehui yhä Mikkoa, sanoipa viimein, ettei toista semmoista vesimyllyn hoitajaa ollut tässä eikä toisessakaan seurakunnassa.

Jo lämpeni Mikkokin, hyvänä piti Ojalaisen puheen ja kiitokseksi virkahti:

"Pian kai teidänkin myllynne rupeaa jauhamaan... Eipä siellä näkynyt myllyn alla enää paljo pannetta olevan..."

"No, sitä minä tässä juuri... ja toin minä vähän tupakkaa myllärille", sanoi siihen Ojalainen ja ojensi Mikolle aika käärimän lehtitupakkaa.

Hyvilleen Mikko tuli, vaikka ei tunteilleen valtaa antanut; hymähti vähän, mutta ei kiittänytkään.

"Tässä olisi avain", sanoi sitten Ojalainen.

"Käyn tässä katsomassa, kun ehdin", lupasi Mikko.

"Minä lähden tästä jyviä myllylle hommaamaan."

Mutta kun Mikko oli saanut hyvään käyntikuntoon Herralan myllyn, läksi hän, rennosti kävellen, lippa niskan puolella, naama ja entiset myllyvaatteet jauhopölyn peittäminä, Ojalaisen myllylle, johon piti kulkea Virnemäen pihan poikki. Myllyn avainta hän heilutteli kädessään ja astui uljaasti. Kun Virnemäen emäntä mainitsi, että taisivat tulla Mikolle kevätkiireet, niin yli olkansa Mikko vastasi:

"Niin on hoppu, ettei tiedä kenen myllylle ensiksi ehtisi..."

Ojalaisen myllyn alta oli vesi leikannut panteen, niin että tukki ja siivet olivat puhtaina. Rännistä roivi vesi tampulaa vastaan, kahden puolen valkoiseksi vaahdoksi haaraantuen...

Suvea tietää, kun näin pian vesi pannetta leikkaa, arveli Mikko itsekseen, avasi myllyn oven ja kävi sisälle. Reilassa siellä olivat paikat. Mikko oli itse syysjauhatuksen loputtua myllyn siistinyt ja kaikki kompeet pannut paikoilleen. Eipä siinä ollut muuta nyt ensiksi kuin teroittaa kivet...

Ovelle silmätessään hän näki pappilan rengin seisovan ulkopuolella, pytty toisessa kädessä, toisessa valkoiseen liinaan kääritty... mitä lie ollut.

"Jopa on nyt vettä Repo-ojassa", kummaili renki.

"Vastakos sen nyt näet", ärähti Mikko ja oli jotakin hommaavinaan myllyssä.

Näki renkikin, että tässä oli tosi kysymyksessä, ettei tässä saanut ruveta joutavia rupattamaan. Äreänä näkyi olevan mylläri.

"Rovasti lähetti terveisiä ja pani mukaan... tässä on viilipiimää ja tässä limppu ja silavaa", selitti renki asiaansa.

"Vai terveisiä! Mutta miksei pidä huolta, että aikanaan panisi pannetta sysimään... Lähettikö edes myllyn avainta?"

"Jo toki. Tässä se on!"

"No sano sitten, että iltapäivällä saavat tuoda käytteitä, kun ehdin myllyn saada reilaan... ja kivetkin taitaa täytyä takoa... Tässä taas on minulle kolme myllyä hallussani, ja toisia kärttävät... en minäkään joka paikkaan repeä..."

"Sen arvaa, kun eivät muut osaa myllyä hoitaa..."

"Saavat hoitaa... vaan sahanpuruja ne jauhoikseen saavat... Tuokin Metsämaa ja Torikka, jotka tuossa näkyvät kiipeävän myllyilleen..."

"Vai eivät osaa teroittaa kiviä!..."

"Harva tämänaikaisista miehistä enää myllynkivet oikein takoa osaa... Toissa keväänä, kun sairastin jalkaani ja tämän pappilan myllykin oli suntion, Männeliinin, hoidettavana, niin kun viheliäinen oli takonut kivet niin pilalle, etten syysjauhatuksen aikana tahtonut niistä kunnon kalua saada, en takomallakaan..."

"On sanottu, että Ullan-Einokin on jo hyvä kivien terottaja..."

"Lapseksi se lukee vielä Einonkin, vaan kun minä myötäänsä olen neuvomassa, niin ei saa pilata..."

Nähtävästi Mikko ihastui rovastin lähetyksistä, puheliaammaksi tuli ja ystävällisemmällä äänellä renkiäkin puhutteli. Mutta ei vaan tuliaisista mitään maininnut, ei käskenyt rengin sanoa edes kiitoksia.

Mutta iltapäivällä toki sai tuoda käytteitä.

Mikko kävi nyt pappilan myllyn luo, joka oli ensimmäinen Ojalaisen myllystä. Rennosti aukaisi oven, konttasi myllyn alle, tukin ja siivet katseli... kunnossa olivat (oli jo ennen siellä kontannut). Kun myllyn alta tuli, niin nosti tampulaa... kunnossa oli... kiinni painoi...

"Hyvä on!" sanoi hän.

Hän oli nuortunut tänä aamuna taas kymmenen vuotta, sen hän tunsi. Ja kyllä sen näkivät Virnemäessäkin ja muissakin mökeissä.

Lukkoon pisti Mikko pappilan myllyn, samoin Ojalaisenkin. Otti pytyn ja nyytin ja käveli mahtavana Virnemäen pihan läpi Herralan myllylle, jota vielä katsoi, että tekikö kelvollisia jauhoja... Hyviä teki... ja nopeaan. Oli jo vajaassa parissa tunnissa tehnyt puoli säkkiä... Mutta molemmat parit olivatkin käynnissä, ja vettä riitti rennosti...

Aurinko oli noussut jo korkealle ja paistoi yli Repovaaran, niin että kaikki myllyt ja koko Repo-oja olivat ihanan, keväisen valon vallassa. Herralan myllyn ovellekin, jossa Mikko seisoi, paistoi niin lämpöisesti, että hikeen löi...

Jo oli hauskaa! Vesi pauhasi, sauvakat kilpaa hyppelivät, päivä paistoi eikä lunta enää näkynyt kuin jokunen pieni pilkka korkeimpien vaarojen huipuilla...

Onnellinen oli Mikko, ja pitkän talven nälkä ja pakkanen oli unohtunut. Ruokaa oli, ja toista myllyt jauhoivat... Hei vain!

Jo näkyi Einokin heränneen ja kävellä keijaili myllylle päin. Jo olivat tulleet Ojalaisen lapsetkin myllyjään olkapuroihin asettamaan. Siinä purossa, joka juoksi myllytien ojaa pitkin Mikon pirtin ohi, oli lapsilla hauska leikkipaikka ja erinomaisen jyrkkiä pikku koskia, joihin pienet myllyt sopi pyörimään panna.

Ojalaisten lasten hommaa seisahtui Einokin katselemaan. Eino ei ollut enää kahtena viime vuonna pikkumyllyjen parissa puuhannut, mutta lapsempana olikin hän verraton myllymestari, joka laittoi koko kylän poikasille hauskat hetket Repo-ojan mäkeen. Mutta vieläkin luonto veti leikkimään, ja hän alkoi Ojalaisen pojille valmistaa toetta ja ränniä. Pojat hyppelivät ilosta, kun näkivät, kuinka taitava Ullan-Eino oli ammatissaan.

Siinä puuhailivat, ja naurussa suin katseli Mikko.

"Ullan-Eino! Ullan-Eino! Tule meillekin tekemään!" huusivat Virnemäen pojat, kun näkivät kuinka näppäriä myllyjä Eino rakenteli.

Ja kävi Eino heitäkin opastamassa.

Mutta Mikko käveli leveästi, ylpeästi, suoraan eteensä katsellen mökilleen. Povessa pullotti Ojalaisen antama tupakkakäärö, toisessa kädessä oli pappilasta lähetetty pytty, toisessa nyytti, mutta myllyjen avaimet helähtelivät paikkaisen, jauhoisen sarkatakin taskussa...

Kolinalla hän avasi oven ja työntyi pirttiin kuin kuningas.

Ulla oli jo kutomassa, ja kahvipannu näytti olevan lämpimällä hiilloksella. Vilkaisi Ulla Mikon tuomisiin, mutta ei sanaakaan puhuttu.

Mikko otti ensiksi myllynavaimet taskustaan ja jokaisen omaan naulaansa asetti, nimittäin: ovimmaiseen Ojalaisen myllynavaimen, keskimmäiseen Herralan ja laidimmaiseen pappilan.

Siinä oli niiden paikka, ja huono oli seuraus, jos niitä joku kävi liikuttelemaan tai vaihtamaan, esimerkiksi Herralan myllyn avaimen pappilan myllyn avaimen naulaan. Mikon suuttumus oli suuri siitä.

Avaimet naulaan ripustettuaan Mikko istui penkilleen ja alkoi monesta aikaa aterioida. Nälkä olikin. Ei ollut kahteen päivään syönyt muuta kuin kupillisen velliä, johon ei ollut panna kuin pari pivolista jauhoja. Mutta mitä siitä! Oli hän ennenkin paastonnut. Joskus kevättalvella meni monta viikkoa, ettei Ulla tiennyt, millä mies eli...

Mikko aukaisi nyytin, jossa oli iso rukiinen limppu ja aika kimpale valkoista, vahvaa silavaa. Otti sitten oman pyttynsä pöydän alta ja tyhjensi siihen pappilan viilipiimän... ähkäili siinä ja pyörähteli toimessaan...

Unehtui Ullakin katsomaan, ja vesi laski suuhun, kun hän näki viekoittelevan silavakimpaleen...

Mikko aloitti ateriansa, ja kun oli jonkun palan nielaissut melkein purematta, niin silavaa julman pitkällä puukolla leikatessaan arveli:

"Jopa on sentään maukasta silavaa, ja niin parhaiksi suolaista..."

Hän piti silavakimpaletta veitsensä kärjessä ja katseli sitä etempää...

Ullan silmät kiiluivat, vatsa mourusi, ja vesi suuhun laski, niin että piti sylkäistä.

"Anna nyt minullekin murunen maistaa", hän pyysi rukoilevasti.

Mikolla oli suu niin täynnä, ettei saattanut vastata heti, mutta kun sai palan niellyksi, vastasi:

"Annoitko sinä minulle kahvikuppia, kun pannetta tulin sysimästä... ja oletko antanut yhtään perunaa, vaikka on Apunlaakson kellarissa... häh?"

Siihen ei ollut Ullalla mitään sanomista.

Ja Mikko söi miehen lailla vatsansa täyteen ja sakeaa piimää ryysti palan paineeksi.

Mutta syötyään hän veti puukollaan merkin silavakimpaleen jäännökseen, niin ettei siitä taitavinkaan varas osaisi niin viisaasti maistaa, ettei hän sitä huomaisi. Vei sitten limpun jäännöksen ja silavan porstuaan vanhaan arkkuun, jossa hän leipänsä säilytti ja muunkin ruokatavaran, kun osui olemaan.

Alkoi sitten tupakkaa leikata ja röyhteli siinä ihan Ullan korvan juuressa ikäänkuin kiusalla.

"Syönyt mies on aina syönyt mies!" sanoi hän.

Kun hän paraikaa pienensi tupakkaa, tuli Metsämaan isäntä sisälle. Täytyi kumartua melkein vinkkeliin, ennenkuin mahtui matalasta ovesta pirttiin.

Nöyränä oli Metsämaa. Hyvää huomenta toivotti ja virkkoi:

"Olipa täällä isäntä kotona."

Mikko tunsi Metsämaan entisestään suureksi kiusantekijäksi ja vastasi karskisti:

"Ei tämmöisissä mökeissä ole isäntää."

"Mikäs muu! Isäntä se on talossaan, oli talo iso tai pieni", koetti Metsämaa olla kohteliaana. "Mutta jo nyt hopusti kesän teki... ei sitä olisi uskonut", hän sanoi sitten, kun Mikko ei mitään puhunut.

Mutta Metsämaa tunsi Mikon ja niin juohevasti osasi jutella, että jo ratkesi Mikko raikkaaseen nauruun ja lupasi tulla Metsämaankin myllyn laittamaan käyntikuntoon.

"Minulla on tässä niin helvetin hoppu", hän selitteli. "Herralan mylly jo jauhaa, Ojalainen tuopi pian käytteitä, ja kohta on pappilankin kuorma myllyn edessä... Ei tässä taas ole lepoa yöllä eikä päivällä..."

Hän otti myllynavaimet nauloistaan, helisteli yhteen ja sanoi:

"Lähteä pitää... ei ole aikaa istuskella... Ison veden aikana ovat myllyt ylen tähdelliset hoitaa..."

Metsämaa seurasi perässä ja varoiksi Mikolle puhui:

"Jos sinä sitten, Mikko rakas, olisit niin hyvä... sitten kun vähän lomaa saat... että tulisit tuota minunkin myllyäni laittamaan... Peukalo siinä tulee keskelle kämmentä viisaammillekin miehille kuin minä... joka myllyn oikeaan kuntoon saapi..."

Siitä puheesta Mikko piti, tulla lupasi, mutta vielä muistutti:

"Panne pitäisi myllyn alta aina sysiä hyvissä ajoin... Mikä sen sitten jyystää, kun vesi lisääntyy..."

Ja keveästi, näppärästi ja taajaan hän astui, lippa niskan puolella.