Part 6

"Ja-ah, akka kulta! Sananlasku sanoo näin: varkaan vala, huoran huokaus ja juopuneen Jumalan-palvelus ovat yhtä; mutta sen minä sanon sinulle Liisa Oivallinen; minä Olli Oivallinen sanon sinulle, ett'ei sinun tarvitse enään etsiä minua juoma-paikoista, vaan pajasta tahi nikkari-verstaasta, jos joskus en ole ajallani kamarissas sinun tykönäs, -- juuri sinun tykönäs -- -- -- ja pikku Ollin. Usko minua!"

"Käyhän pois main!"

"Käyn kylläkin, etkös sitä näe?"

Ja niin sitä mennä nuhjattiin kotia kohden. Olli viskautui vuoteelle ja Liisa, hoidettuaan pikku Ollin, kiirehti myöskin ison Ollin viereen, kun viimeinkin oltiin kotihin keritty.

Seuraavana aamuna uudisti Olli lupauksensa Liisalle, ja päätti sen näin:

"Jos minut vielä toiste juoma-seurasta tapaat, niin en ole enään koskaan Olli Oivallinen, vaan kantapäästä kiireeseen saakka Olli Kelvoton".

"Muista lupaukses!" sanoi se hyvä ja rakas Liisa ja painoi päänsä Ollin rinnoille.

Olli häpesi sitä ystävyyttä, jota Liisa osotti hänelle, kiirehti ulos ja itki nurkan takana hävyn kyyneleitä.

"Minä olen suutari, nikkari, seppä, satulamaakari, läkkiseppä ja kaikkia ammattia taitava, senkin tuhannen seppä, makasiinin hoitaja, lautamies j.n.e. ja kuitenkin olen minä sika! Voi, minua mies-raukkaa!" tuumaili hän itsekseen, ja pyyhkei silmiään takkinsa hi'aan. "Mutta nyt minä jätän huikentelevaisen elämäni, ja elän ihmisiksi. -- Ei sinun Liisa-raukka tarvitse täst'edes enään murehtia minun tähteni! Minä olen sinua jo liiaksikin kiusannut".

Se oli hyvä päätös, jonka Olli-raiska teki yksinään nurkan takana; ja sen lupauksensa täytti hän, kuin mies. Ette enään tarvitse Ollia koskaan hakea juoma-seuroista.

Virkansa tekee hän uskollisesti, eikä ketään sillä pahenna, vaikka siirtääkin tarjotun ryypyn edestä ja jättää sen kajoomata pöydälle.

Vanhaa isäänsä ja äitiänsäkkin muisti hän tässä parannusta tehdessään, ja arveli, miten monta raskasta hetkeä hän oli heillekkin hankkinut, ja miten ne jo kohta jättävät tämän murheen-laakson, tullaksensa parempaan elämään.

Niin teki Olli Oivallinen hyvän alun hyvään, ja rukoili Jumalaa auttamaan itseään taistelussaan pahaa vastaan. Keveällä mielellä palasi hän jälleen huoneeseen, otti vaimonsa syliinsä, ja sanoi kätkien silmänsä takkinsa kaulukseen:

"Hyvä Liisa! Sinusta en luovu koskaan. Sinua en soimaa, vaikka joskus torutkin; sillä sen teet sinä suuresta rakkaudestas minuun".

Liisa ei voinut vastata mitään; sillä niin oli hänkin liikutettu; hän koetti ainoasti huivinsa nipukalla pyhkiä silmiään, ja peittää niitä, vaan kun ei se oikein onnistunut, niin kätki hän kasvonsa kokonansa Ollin takin kauluksen toiseen puoleen. Ja siinä oli pari, jota vihollinen kadehti, vaan josta enkelit taivaassa iloitsivat.

X.

"Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo".

Sananlasku.

"Tiltupa tiituntallaa, kaksi päätä makkaralla, jopa minäkin osaan puukon takoa", lauleli pikku Olli, ja tuli pajasta sisälle iloisena, että häneltäkin rupesi työ sujumaan.

"Mitäs niin lauleskelet?" kysyi itse isä Olli, ja nosti päänsä ylös papereista, joissa hänellä näytti olevan paljon tekemistä.

"Sitä laulan, että osaan puukon takoa; mutta mitäs sinä, isä, siinä sillä tavalla rätnäilet?"

"Rätnään Tuorilan talon tilaa, poikaseni!"

"Vai niin!"

Poika meni menojaan ja isä jäi yksinään "rätnäilemään".

"Ei tästä tule hullua hurskaammaksi, vaikka panis miten päin hyvänsäkkin. Talo arvattu kahdeksan-tuhatta markkaa, hypoteekin velka kuusi-tuhatta, Långille neljä-tuhatta, Pikulin'ille kolme-tuhatta, ja minulle kaksituhatta, ja muita pienempiä velkoja senkin seitsemän tuhatta. Konkurssi tässä paras on. Ja kaikellaisiin pesiin tässä sitten ihminen pannaankin holhoojaksi. Olisi mies-parka sekin paremmin elänyt, niin eivät olisi leski ja lapset jääneet mieron tielle", puheli Olli itsekseen, ja seuraus oli se, että se suuri Tuorila joutui kuolemansa jälkeen konkurssiin, vanha emäntä sai armosta eläkkeen, ylpeä Tilta joutui piiaksi, ja muut lapset joutuivat vaivas-hoitoon.

Kun Tuorila sitten myytiin, niin osti Olli sen itse seitsemästä-tuhannesta ja kahdesta-sadasta markasta. Siinä oli sen huoneen loppu, ja Olli yhdisti Tuorilan, kuten Tuorila-vainaja oli ennustanut silloin, kun hän möi kolmannen osan Tuorilaa Ollille.

"Oletkos, ukko-kulta, kirjoittanut jo kirkonkassan tilit?" kysyi Liisa, tullen samassa askareiltaan. "Pastori lähetti kysymään niitä, ja josko voit ne saada sunnuntaiksi kirjotetuksi?"

"Voin kyllä, muijaseni!"

"Kaikki virat sulle onkin pantu niskoilles niin, kuin ei muita enään löytyisi mihinkään toimeen. Nyt sinä olet päässyt makasiinista, niin piti panna uusia taas vuorostaan. Johan sinulla on kohta kaikki muut, paitsi papin ja lukkarin virat. Sinä olet lautamies, kirkkoväärti, kunnan esimies, siltavouti, kirkkoraadin jäsen, seppä, nikkari ja suutari -- -- -- en viitsi enempää puhuakkaan".

"Niin on; mutta olisin kuitenkin suonut, että äiti-parkani olisi vielä elänyt, ja saanut nähdä meidän onnemme. Pieni Liisa ja pieni Matti olisivat häntä oikein huvittaneet. Olli junkkari on jo koko mies. Hän on kohta kahdeksan-vuotias ja käypi isänsä jälkiä".

"Niin, sinä hulivili! Kyllä kai sinä vieläkin olisit poika, joll'ei ikäs rupeaisi jo vähän painamaan".

"Vielä mar minä nytkin juoksisin äitini kanssa kilpaa, jos hän vain eläisi. Isäni ei minua juuri koskaan kurittanutkaan, ja hän on jo niin huono, ett'ei hänestä ole enään mihinkään".

"Niin on, hän ei enään nouse lainkaan vuoteeltaan, eikä tänä aamuna tuntenut enään minua".

"Vai niin! Me jäämme kohta hänestäkin. Lepoa hänkin jo kaipaa".

"Minun vanhempani Liikalassa ovat sentään kuitenkin vielä jäljellä".

"Niin ovat, mutta he asuvat taloa".

"Ja me meillä. Tuorila tulee yhdistettäväksi. Minä ostan sen".

Ja niin se kävi, kuten jo edellä mainitsimme. Ja onnellisempaa isäntää ja emäntää ette löydä mistään kuin Olli Oivallinen ja Liisa hänen vaimonsa olivat. Olli ei ollut sen perästä enään ryypännyt, kun hän teki parannuksen nurkan takana. Häntä rakasti ja kunnioitti koko seurakunta, ja hänen talossaan tehtiin kaikkia töitä entiseen tapaan. Kun Olli nähtiin jossain liikkeellä, niin avopäin häntä kumarrettiin.

"Hän on mies, joka nimensä ansaitsee", kuultiin kaikkialla. Ja jos nytkin menemme siihen seurakuntaan, niin kuulemme aivan samaa. Olli on tosin vanhentunut, niin samoin Liisakin; mutta lapset ihmistyneet, ja Olli hoitaa kaikki kotona ja seurakunnassa.

"Kiitos olkoon Jumalalle!" huokaa Liisa, ja laittelee talon askareita.

"Me tahdomme ruokaa!" peuhaavat pojat ja tytöt tullen kukin työstänsä, toiset pellolta, toiset pajasta, ja toiset nikkarin-verstaasta.

Niin se siunaus rakentaa!

Jokunen persoona on vielä tässä kertomuksessa mainittava. Mainitsenhan sen, jonka muistan:

Mutkala, se suuri noita, muutti pois aikoja sitten, enkä tiedä, menikö hän Lappiin vai mihin; Tallukka-Leena on jo aikoja sitten mullassa lahonnut; Kepolan Kreeta sai viimeinkin Jaaran Jaskan, ja juovat ja tappelevat nyt yhdessä, kuin kissat ja koirat; Ollin vanha äiti on maksanut velkansa maalle, ja vanha isä ei myöskään ole moni-aikainen; Tuorilasta ei ole enään muuta sanomista, kuin se, mikä jo on sanottu; Leskelän Leena on vanhana piikana ja Kanalan Kaija sai vihdoin viimein renki-rontin miehekseen. Muut kertomuksessa mainitut henkilöt elävät kukin säädyssään, ja tavallansa. Suutarilla vaan on kaikki entistä paremmin. Työ, kunto ja kykeneväisyys on Herran lahja, joten Olli on kartuttanut kaikella tavalla, eikä kätkenyt leiviskäänsä maahan.

Ja sen tähden kun Ollista oli puhe, niin sanottiinkin aina: "hyvä kaikkiin kelpaa", ja niin onkin. Olli oli viime valtiopäivilläkin talonpojan säädyssä edusmiehenä. Vieläkö häneltä enempää voi vaatia? Minäkin saan siis lopettaa kertomukseni, ja lausua vielä lopuksi: "hyvä kaikkiin kelpaa" ja lisätä: "kelvoton ei mihinkään".