Part 5

Ensin tullessaan sisälle pisti hän elävän sammakon Kreetan käteen, josta Kreeta suuttui niin, että oli milt'ei sylkäistä Ollia silmiin. Mutta Olli oli rauhallinen ja naureskeli, istui pesän eteen ja alkoi virittää valkeata.

"Mitä sinä, roikale, nyt tuumaat?"

"Keittää kahvia kullalleni".

Kreeta kiukutteli, mutta otti pannun kuitenkin ja keitti kahvia. Ja kun Kreeta keitti kahvia, niin tallusteli Olli pitkin permantoa ja lauleskeli:

"Keitäs kultani kahvia, Ja keitä kattilalla; Taitaa olla viimeisen kerran, Kuin kävelen kamaris lattialla".

"Älä semmoista laula!" tiuski Kreeta.

"No, minä laulan paremmin", vastasi Olli ja lauloi taas:

"Keitäs kultani kahvia, Ja keitä ero-pannu; Hei, ei meiltä ennen rakkaus lopu, Kuin kahvi-valkea sammuu!"

"Vai niin, roisto!" kiljasi Kreeta ja viskasi kerma-kannun Ollille päin silmiä.

"Kiitoksia!" lausui Olli ja naureskeli vain, kuten ennenkin. Sitten kääntyi hän ovelle, ja sanoi mennessään:

"Juo nyt yksin kahvis; nyt on vanhan kullan rakkaus sammunut, kuin taula".

"Pysy suutari lestilläs, retkale, roikale, narri j.n.e." haukkui ja metelöitsi Kreeta Ollin perään.

Mutta Olli ei ollut kuulevinaankaan, meni vain menojaan, ja miettei, miten Kanalan Kaisan kanssa kävisi, tokko siitäkin tulisi samallainen loppu, tai kävisikkö toisin.

Pari viikkoa piti Olli väli-aikaa, ja lähti niin eräänä lauvantai-ehtoona syötyänsä liikkeelle, ja lauleskeli mennessään:

"Kukko se lauloi aamulla varhain, Ja lukkari sunnuntaina. Lauvantai-ehtoona saunan jälkeen Lähtevät pojat naimaan".

"Jopa minä tiedän, mihin isäntä menee", ilkasteli suutarin piika vanhalle emännälleen, tupaan tullessaan. "Minä kuulin hänen laulunsa vainiolla; Kanalaan päin hän menee".

"Vai niin!" vastasi vanha emäntä, eikä ollut sen enemmän tietävinään.

Mutta Olli meni menoaan, ja kun hän pääsi Kanalaan, niin seisahtui hän luhdin oven taakse ja alkoi taas laulaa:

"Avaa tyttö sun kamaris ovi, Äläkä yksin makaa; Taitaa olla viimeisen kerran, Kun palaan sun oves takaa!"

"Niin taitaakin", kuului Kaisan ivanauru, ja samassa joku miehellisempi ääni, joka lausui jykeästi:

"Mene vaan, mene vaan, Kotiasi nukkumaan".

"Aha", arveli Olli, "vai on sinne jo toinen ennen minua ehtinyt. Mutta odotas, perkule! -- Minä murran oven auki, ell'ette nyt vain laske minuakin katsomaan, miten siellä makaatte".

Mutta vastausta ei kuulunut; vaan hetken perästä tuli Kaisa yksin ulos, ja sanoi:

"Mitä sinä tahdot?"

"Tahdon koetella, mimmoinen ihminen sinä olet; tokko sinusta olisi minulle vaimoksi".

"On vaikka kahdellekkin sinun kaltaiselles miehelle", vastasi Kaisa kopeasti.

"Vai niin! Sitten en puhu enään mitään. Minä etsin vaimoa, jonka saan yksinäni hallita".

Ja niin kääntyi Olli takaisin taas ja lauleskeli mennessään:

"Hoi on, hoi on huolettaa, Ja harmiksi alkaa pistää; Ei nyt enään akkaa löydä Kelvollista mistään!"

Mutta ei Olli vieläkään väsynyt etsimiseen. Seuraava jota hän nyt kosi, oli Leskelän Leena. Leena oli hyvin taipuvainen kauppoihin; mutta osoitti niin suurta saamattomuutta ja typeryyttä, ett'ei hänkään Ollia miellyttänyt.

"Mitä minä kunnottomalla ja typerällä vaimolla teen?" ajatteli Olli itseksensä. "Sen, jonka minä otan vaimokseni, pitää oleman siivon, taitavan, puhtaan, kelvollisen, kauniin ja rakkaan".

Ja ett'ei Leena ollut sellainen, niin hylkäsi hän Leenankin.

"Voi, poika-parka sinuas!" valitti äiti kerran Ollille. "Olet jo monen kanssa kauppoja tehnyt, etkä vielä yhtäkään miniätä minulle tuonut".

"En olekkaan", vastasi Olli vähän nenillänsä, eikä sen enempää sitten virkkanut.

Mutta kohta saman päivän ehtoolla meni hän jo Tuorilaan, Tiltaa kosimaan; ja pistäysi Tildan kamariin.

Kun Tuorila ymmärsi asian, niin komensi hän akkansa kahvia keittämään, ja toi taas viina-potun pöytään. "Kas niin, akkaseni! Sanoinhan minä sitä, että vielä Tuorila taaskin yhtenä talona on. Olli Oivallinen, joksi Kierilän herra hänet risti, on tullut kosimaan meidän Tiltaa".

"Ei niistä, Matti, mitään", sanoi emäntä, ja pyöritti päätänsä. "Etkö jo ole kuullut, kummoinenka valikoitsija hän on. Hän on käynyt jo Kepolan Kreetan luona, kosinut Kanalan Kaisaa, ja viimeksi yrittänyt Leskelän Leenaa; mutta ei vain yksikään heistä ole hänelle kelvannut. Mitä sitten meidän tuittupäisestä Tiltasta on puhettakaan?"

"Ole vaiti, akka, vain, ja anna heidän yrittää!"

"Yrittäköötpä vain!"

Samassa tuli Ollikin jo pirttiin, ja oli kotoansa tulevinaan, eikä luullut vanhusten tietävän, että hän oli jo käynyt Tildan tykönä.

"Parahiksipa tulit, naapuri", sanoi Tuorila. "Olin juuri aikeessa ottaa tässä pienet punssit, kun tunnen vähän vilustuneeni. Ota tuosta tuoli ja istu juomaan kanssani!"

"En ole sitä juuri oppinut; mutta koitetaan häntä kerran".

Ja he ryypiskelivät niin, että alkoivat käydä hyvin puheliaiksi. Muun muassa alkoi Tuorila suoraan kaupitella Ollille "Tiltaansa".

"Ei se minulle passaa", vastasi Olli.

"Mikä ett'ei?"

"Hän on ylpeä ja kiukkuinen".

"Mistäs sen tiedät?"

"Olen kuullut ja olen nähnyt".

"Kyllähän akkana taltuu".

"Minä tahdon, että sen, jonka minä otan vaimokseni, pitää olla jo kotona taltutetun. En minä rupea taltuttamaan akkaa ja lapsia yhdessä".

"Oh, hemmetti!" sanoi Tuorila, ja huusi isällisellä vallan mahdilla Tildan tulemaan sisälle.

Tilta tuli kopeana ja kysyi:

"Mitä tahdotte?"

"Tahdon, että Ollin pitää ottaa sinut ja sinun pitää ottaa Ollin".

"En minä kaikkein suutarien piikaksi rupea", vastasi Tilta ja viskasi päänsä taakse-päin.

"Tyttö, mitä sinä sanot? Minä olen isäs, ja käsken".

"Käskekää vain; minä en tottele!"

"Nyt kuulette, hyvä Tuorila, minkämoinen tyttärenne on. Minä en tahdo häntä vaimokseni".

"Saatanan lutukka!" ärjäsi Tuorila, ja tapaili Tiltaa tukkaan; vaan Tilta vältti ja juoksi pihalle.

Ja Tuorila tuli niin pahalle päälle, että Olli piti parhaimpana lähteä pois koko talosta. Ja niin jäi se kosioiminen.

Mutta Olli oli saanut hyvän opin sinä ehtoona. Hän rupesi aina useammin tulemaan juovuksissa kotiin, jopa räysäämään viina-päässä kylässä ja kotonaan. Naimis-puuhat jäivät sikseen, ja Olli piti hauskana juosta kylässä yö-kaudet.

Vanhemmat varoittivat häntä, ja nuhtelivat siitä, erittäinkin juomisesta; mutta Olli vastasi kopeasti:

"Omallansa Olli ajaa, rahallansa rillittääpi", eikä pitänyt sen enempää lukua heidän nuhteistaan.

Vieläpä oppei Olli muun hyvän lisäksi korttipelin taas uudestaan, ja siinä meni häneltä monta yötä ja monta markkaa turhaan.

Eräänä ehtoona otti hän kaksikymmentä markkaa rahaa plakkariinsa, kellonsa pisti hän myös plakkariin, ja merivaha-piipun hampaisiinsa, ja lähti huijaamaan.

Aamulla tulee hän takaisin murheellisen näköisenä, lähestyy vanhaa äitiänsä ja alkaa laulaa vedet silmissä, suu väärässä ja pää täynnä viinaa:

"Piippuni olen pelannut, Ja kelloni olen juonut, Enkä ole nättiä tyttöä Mammalleni tuonut".

"Voi, poika-parka!" sanoi äiti.

"Niin, niin, mamma-kulta!"

"Taitais olla paras, että ottaisit itselles akan, joka sinua kykenisi hoitelemaan".

"Kyllä kai; mutta kun en ole vielä sellaista tavannut, johon olisin mielistynyt".

"Jokos olet Liikalan pikku-Liisaa koittanut?" kysyi äiti.

"En vielä".

"Hän on kaikkein kiitoksen ja ylistyksen esineenä; koita häntä".

"Kyllä kai; mutta nyt minun pitää mennä vähän nukkumaan".

Ja niin meni Olli ja nukkui humalansa puhtaaksi. Kun hän sitten heräsi viimein ehtoo-päivällä, niin tulipa sitten katumuksen vuoro: rahat olivat menneet, piippu pelattu ja kello juotu, kuten hän äitilleen oli jo laulanut.

"Menenkö nyt veteen tahi valkeaan, vai koitanko nuoranpätkää?" kysyi hän vanhemmiltaan.

"Ei mitään niistä", vastasivat vanhemmat yhteen suuhun.

"Mutta elää en enään jaksa".

"Voi, sitä vanha-parkaa, kun on jo kyllästynyt elämäänsä", koki äiti suositella häntä.

"Pidä nyt vähän väliä, äläkä mene kylään laisinkaan", puhui isä. "Ja kun sitten tulee halus kylään, niin ota minä kanssas!"

Olli tyytyi siihen, rupesi taas ahkerasti takomaan ja ohjasi myös nikkari-verstaan entiseen kuntoon, joka myöskin oli kärsinyt isännän huikentelevasta elämästä. Kaikki meni taaskin entistä menoansa.

Mutta silloin lähätti itse "vanha Erkki" -- paholainen, -- taas Ollille kiusan eteen: Kepolan Kreeta ei ollut vielä saanutkaan Jaaran Jaskaa, ja rupesi hännittelemään Ollia.

Kreeta rupesi itse käymään Suutarilla, ja teki aina "tikusta asian", että sai vain tulla Ollia tapaamaan. Olli ei ollut hänestä tietävinäänkään. Mutta Kreeta kävi yhä rohkeammaksi. Hän tuli taas eräänä päivänä, ja teki itsensä aika lailla suloiseksi:

"Ethän sinä, Olli, enään muistele sitä pientä pahaa, jonka silloin tein, kun meillä lakkasit kulkemasta?"

"Muistan kyllä!"

"Joka vanhoja muistelee, sille tikku silmään".

"Jopa!" vastasi Olli, ja meni ulos. Mutta Kreeta meni perässä.

Olli vihastui ja sanoi: "niinhän sinä hännittelet minua, kuin paha Pertun-aikainen pukki".

"Niin aina", vastasi Kreeta ja löi kätensä Ollin kaulaan.

"Mene Jaaran Jaskan kaulaan, äläkä minun", sanoi Olli, ja nykäsi itsensä irti Kreetan kaulailusta ja meni isänsä tykö pirttiin.

"Nyt minulla on halu lähteä kylään", sanoi hän isälle. "Kepolan Kreeta ei lakkaa minua hännittelemästä ennen, kuin se tulee hänelle mahdottomaksi. Minä käsken poikani panna hevoisen eteen ja me lähdemme Liikalaan".

"Kyllä minä lähden".

"Jumala kanssanne matkalle!" ehätti äiti-muori sanomaan, tullessa juuri parahiksi kuulemaan Ollin viimeistä sanaa. "Minä olenkin peljännyt jo jonkun aikaa tuota Kepolon Kreetaa, että jos vain sinä sen nait -- -- --".

"Lempo leskelle menköön, tyttö saada pitää", vastasi Olli, ja alkoi hankkia itseään matkaan.

Kreeta oli lähtenyt suutarilta, ja haukkunut pajapojille koko lailla Ollia, jos jollakin tavalla. Mutta ei Olli siitä huolinut, istui vain isänsä kanssa rattaille, ja lähti ajamaan.

Tultiin siitä Liikalaan. Liisa istui perunoita kuorimassa, ja äiti pyörähteli pöydän ympärillä, katsellen, olivatko lusikat puhtaat, kun väki tulee syömään.

Ollin sydän hetkahti kohta tyytyväisyydestä ja jostakin käsittämättömästä tunteesta; tunteesta, jota hän ei ennen ollut tuntenut,

Tervehdittiin siinä sitten ja istuttiin penkille pakinoimaan. Ja Ollin silmät lepäsivät Liisan puoleen.

Liisa ei kestänyt Ollin katsetta, vaan käänsi kasvonsa pois, ja rupesi itkemään. Äiti huomasi sen ja kiirehti kysymään, mikä lasta vaivaa; mutta Liisa ei vastannut.

Kun Olli näki sen, että Liisa itki, niin nousivat kyyneleet hänenkin silmiinsä.

Vanha suutari huomasi sen, ja tuli vallan hämillensä.

"Itkemäänkös me tänne tulimmekin? Ei heikkarissa! Kuulkaapas emäntä! Me olemme tulleet kysymään teiltä Liisaa".

"Herra Jesta sentään!" huudahti emäntä ja löi kätensä yhteen, ja Liisa itki vieläkin enemmän.

Mutta sitä ei Olli kärsinyt, vaan meni itse lohduttamaan Liisaa, siveli hänen vaaleata tukkaansa, ja punaisia poskiansa, ja puheli:

"Suru ilon edell' käypi. Jos niin on, että huolit minusta, niin tulee meistä pari. Ja koska olemme itkulla alkaneet, niin loppuu se varmaankin ilolla. Sanoppas nyt Liisa-kulta, huolitko minusta?"

Liisa kätki kasvonsa esiliinaansa ja sanoi:

"Jos saisimme puhua kahdenkesken".

"Saatte kyllä", vastasi emäntä, ja viittasi suutarin tulemaan kamariin.

Kun sitten Olli ja Liisa olivat jääneet kahden-kesken, niin sanoi Liisa, nostaen silmänsä ylös:

"Tahdotkos sinä minua todella?"

"Tahdon täydellä todella".

Liisa pyhkäsi kyyneleet silmistään ja puhui iloisena:

"Unelmani ovat siis toteentuneet. Sinua olen minä ajatellut aina rippikoulusta saakka".

"Voi, sinua veitikasta!"

"Niin, toru minua siitä! Mutta enhän ole ajatuksiani ennen ilmoittanut, kuin nyt".

"En toru, en. Sinä olet siis syntynyt ja koettanut minua varten, ja minä olen muita etsinyt". Ja silloin otti Olli Liisalta suudelman. Mutta Liisa sanoi vakaasti:

"Sen varastit".

"Miten niin?"

"Emmehän vielä ole avioparit".

"Sinulla on puhtaus ja kauneus; ja siveys ja kainous, ja lempi ja rakkaus; mutta onkos sinulla miten pitkä kärsimys-pussi?"

"Kysy niiltä, jotka minun tuntevat".

"Sinä et siis kiitä itseäs. Sinä olet minun. Eikö niin?"

"Olen", ja hän kallisti päänsä alas.

Ja muuta ei Ollikaan pyytänyt. Hän kutsui emännän ja isänsä ulos, ja osoitti heille Liisaa:

"Noin nöyrän vaimon minä teiltä vien".

Emäntä rupesi itkemään, ja sanoi:

"Vaimoa jalompaa ette saa, vaikka tikulla etsitte. Mutta minä raukka jään häntä kaipaamaan".

"Ihmisen pitääkin luopumaan isästään ja äidistään ja aviopuoliskoonsa sidottaman", arveli vanha suutari tyytyväisenä. "Olli kelpaapi myös kaikkiin, eikä hänessä ole juuri mitään moitittavaa".

Liikalakin tuli kohta väkensä kanssa kotiin ja suostui asiaan.

"Mitäs minulla siihen on enään sanomista, kun asianomaiset ovat siitä kerran keskensä suostuneet?" tuumaili hän, raapei korvansa ta'ustaa ja istui syömään.

Ja sanoma tästä tapauksesta kerkisi jo ennen sunnuntaita läpi koko seurakunnan. Asiasta arveltiin jos jotakin ja "konttia kannettiin" suutarille ja Liikalaan kilvassa kumpaiseenkin paikkaan. Mutta ei se siitä parantunut: Olli oli korvia myöten rakastunut Liisaan ja Liisa rakasti Ollia sydämmen pohjasta. Ja rakkaus on sokea.

Olli ja Liisa kuulutettiin laillisesti avioon ja vihittiin kohta. Olin minäkin häissä, ja hauskaa siellä olikin. Kepolan Kreetakin oli tullut "kuokkimaan", mutta ei kehdannut oikein edes silmiäänkään näyttää, syystä, että armottomat poika-nulikat ja jopa joku isompikin osoittivat häntä sormella ja sanoivat: "saat, Kreeta, rieskoja nyt paistaa", ja "tuhka pussia kantaa", j.n.e. Kanalan Kaijasta ja Tuorilan Tiltasta ei tehty liiaksi pilkkaa, -- he olivatkin kutsutuita --, mutta kyllä hekin osansa saivat.

Viulut soivat ja nuoret hyppelivät. Vanha suutari istui pöydän päässä soittajain rinnalla ja polki tahtia hymyssä-suin ja pää vähän kallellansa. Ja kun sitten joku poika-hutikka väliaikana pyysi pelimannein "natkua" pelaamaan, niin eipä vanha suutari enään voinut itseään hillitä vaan nousi hän paikaltaan ja meni hakemaan vanhaa "muijaansa". Ja kun hän löysi hänet, niin "natkutti" hän vielä nuoren pojan norjuudella "muijansa" edessä "natkua", ja lauloi siihen kuuluvat sanatkin:

"Minä naisin sun, minä naisin sun, Kyllä kai, kyllä kai minä saisin sun",

josta nuorille tuli lisää ilon ainetta.

Mutta vanha "muija" muhoili tyytyväisenä ja sanoi vain:

"Jätä leikki lapsille!"

Kun vielä yhden häävieraan mainitsen, niin muut saavat jäädä sitten.

Tallukka-Repekka, vanha noita, tuli ruoti-vuorolleen Liikalaan. Hän oli jo niin kykenemätön, että häntä kuljetettiin hevoisella, talosta taloon.

Kun hän pääsi sisälle pirttiin, niin kompuroitsi hän suoraa päätä Ollin ja Liisan tykö, ja toivotti heille onnea:

"Terve teille, terve meille, Tervehet, hyvät tepposet, Nyt näillä tulilla! Eläkäätte, varttukaatte, Kuin on kukat kankahalla, Sopu, rauha, suosio, Ilo, riemu, rakkaus Olkoon aina osananne, Taivas viimein voittonanne!"

"Sinäkö, Repekka, niin kauniisti toivotat onnea? -- Tule tänne tupakille, tääll' on valmis valkea!"

Ja niin vei Olli vanhan Repekan perä-penkille piippuaan vetelemään.

Onnen-toivotus oli niin kaikkein mieleen, ett'ei kukaan pitänyt sitä pahana, että ruoti-vaivanen vietiin kunnian-paikkaan. Enkä minäkään sitä pahastunut, otin vain piippuni ja istuin Repekan viereen ihailemaan niitä hauskoja Liikalan häitä, siksi kuin ne loppuivat.

IX.

"Hyv' on akka aikanaan, vaikka toruu toisinaan".

Sananlasku.

Hyvin Olli onnistui naimisessaan. Hän sai, kun saikin hyvän eukon; vaikka toisinansa kireän talon vartijan ja miehensä holhojan, kuten saamme nähdä, edespäin. Mutta Olli sai Liisan kautta myös rahojakin. Liisan perintö osa Liikalasta teki nätin summan kolmetuhatta ja viisisataa markkaa.

"Oh, saamatti!" sanoi Olli, kun sai apeltansa mokoman summan yhteen käteen. "Mitäs minä nyt teen, kun niin rikastuin yht'äkkiä?"

"Kartuta niitä suuremmiksi", vastasi appi tyytyväisenä.

"Niin kai", vastasi Olli ja pisti rahat plakkariinsa.

Mutta miten Olli rupesi rahoja käyttämään? Ensin maksoi hän velkansa Kierilän herralle, ja loput vei hän kaupunkiin pankkiin.

Ja taas alkoi ahkera työ suutarilla. Pajassa tehtiin kaikkia, mitä sepän-työhön kuuluu, ja jopa opeteltiin pelti-sepän ja läkki-sepänkin töitä; ja nikkarin-verstaassa tehtiin kaikkia nikkarin ammattiin kuuluvia töitä, ja sen lisäksi satulamaakarin askareita. Ja kaikki onnistuivat.

"Olli Oivallinen on noita ja velho, kaikki hänelle onnistuu", arvelivat ihmiset; ja siltä se näyttikin. Jos hän jotain hetken aprikoitsi, niin seuraavana hetkenä hän sitä jo yritti, ja sanoi:

"Vuovata pitää, vuovaapa variskin".

Elettiin siinä vuosi hyvässä rauhassa ja menestyksessä, niin jopa Ollille syntyi pieni Olli. Sekös vasta iloa oli. Liisa hymyili vuoteessaan, ja oli niin tarkka lapsestaan, ett'ei sitä saanut kukaan muut hoitaa paitsi hänen äitinsä ja Ollin äiti ja Olli itse. Eikä Ollikaan ollut juuri paljoa aulimpi. Hänkin jumaloitsi pienokaistaan, ja tahtoi melkein yksin sen pitää.

Mutta kun sen ilon ensimmäinen höyry oli päästä lähtenyt, niin oli Ollilla aikaa käydä kylässäkin. Hän muisti entisiä hulivili-aikojansa, ja sai halun kylään. Liisa ei puhunut juuri mitään, vaan osoitti kalpeutta ja kaipausta kasvoillaan.

Mutta kun Olli tuli eräänä ehtoona jotenkin myöhään ja hyvässä pöhnässä kotiinsa, ilakoiten ja lauleskellen että hän oli valittu laina-makasiinin esimieheksi, niin eipä Liisakaan enään voinut malttaa mieltänsä, vaan rupesi torumaan, ja torui niin terävästi, että Olli seisahtui oven-suuhun suu seljällään töllöttämään, eikä tiennyt, menikö ulos vai astuiko peremmälle.

Läksyttämisensä perästä meni Liisa kuitenkin ja päästi Ollin pulmasta siten, että vei hänet vuoteelle ja sanoi:

"Nuku nyt hiiva päästäs pois, niin saat huomenna vieläkin paremmat läksyt, kelvoton!"

Ja Olli totteli, kuin lapsi, ja oikeimpa tunsi sydämmensä lyövän puolta keveämmin, kuin sai vetää silmänsä nahkasten alle, ja tunsi Liisan myöskin tulevan viereensä, vaikka vähän äreänä vieläkin.

Seuraavana aamuna antoi Liisa vielä äidillisiä neuvoja ja varoituksia rakkaalle miehellensä, joka kuunteli niitä hartaammin, kuin oli koskaan kuullut kunnia-arvoisan pastorin parhaimpiakaan saarnoja. Ja kun Liisa viimeinkin luuli rakkaan puolisonsa saaneen jo tarpeeksi siitä "sortista", niin otti hän Ollia kaulasta kiini ja sanoi:

"Mitä sinä tykkäät nyt minusta?"

Ollin sydän kiehahti ilosta ylös, ja lyöden käsivartensa Liisan ympärille sanoi hän hurmaantuneena:

"Hyv' on akka aikanansa, vaikka toruu toisinansa. Nyt, Liisa-kulta, minä parannan elämäni. Ole sinä mun opettajani!"

Ja niin oli Ollin perheessä rauha taas entisellään. Olli tosin oli joskus uuden virkansa toimissa viivähtänyt tavallistaan enemmän pois kotoansa; mutta pöhnäämään ei hän sittenkään uskaltanut ruveta, vaikka olisi usein ollut halukin. Liisan saarnat kaikuivat aina korvissaan, kuin pasuuna.

Mutta onhan ihminen heikko, ja kelvoton kapine. Sellainen syntis-parka oli Ollikin. Ei hänkään voinut ylenpalttista kiusausta voittaa.

Makasiinin hoitokunnan piti pitää kokousta joistakin erittäin tärkeöistä seikoista. Ja kun kokous oli päättynyt, esittivät hoitokunnan jäsenet saada esimiehensä kanssansa pienelle ehtoolliselle kestikievariin.

Olli muisti Liisan varoitukset, raapasi korvansa ta'ustaa ja huokasi. Mutta joku joukosta, kun huomasi Ollin eperöimisen, sanoi kohta vilkkaasti:

"Mitäs huono huokaat, kun on turva kelkassas?"

Ja toinen veitikoista jatkoi kohta:

"Ei itku markkinoilla auta, turkit juoda pitää".

Ja niin satoi pilkkaa pilkan päälle, ett'ei Ollilla ollut aikaa enemmän Liisaa muistella, vaan sanoi:

"No, mennään nyt sitten!"

Ja niinpä mentiinkin.

Ilta kului kestikievarissa hauskasti: syötiin, juotiin ja puheltiin sitä ja tätä. Ja jopa lopulta päihdyttiinkin.

Nyt olivat Ollin hyvät aikeet menneet taas turhaan. Mutta ei hän sitä enään muistanut. Hän nauttei niin kauvan, että täytyi jo viimein lähteä häntä hevoisella kotihin viemään.

Ja kun Liisa näki, missä reilassa Olli kotihin tuli, niin purskahti ensin itkemään, mutta kun oli aikansa itkenyt, niin rupesi hän torumaan. Mutta ei Olli kuullut mitään. Hän oli nyt niin onnellinen, ett'ei hän pitänyt lukua lainkaan Liisan saarnasta. Hän naureskeli vain, ja pyysi Liisan säästämään saarnansa seuraavaan päivään, että hän kerkiäisi saada korvansa auki.

"Nyt", sanoi hän, "voit, eukko-kulta, avittaa minua vuoteelle vain".

Liisa teki sen, mitä Olli pyysi. Liisa oli kuitenkin hyvä akka, vaikka hän torui toisinansa. Sen myönsi Olli sydämmestään, eikä hän koskaan pitänyt Liisaa liikana perheessänsä. Nytkin kun hän oli saanut pöhnänsä nukuttua pois päästään, meni hän taputtamaan Liisaansa poskelle ja sanoi rukoilevasti:

"Anna anteeksi Liisa-kulta! Älä toru! Minä kadun itsekkin mokomaa työtäni".

Eikä Liisa hennonnutkaan torua, vaan sanoi kuitenkin:

"Olisi ollut parempi, ett'et olisi valittu nykyiseen virkaas".

"Kyllä kai", vastasi Olli, "mutta kun ihmiset puhuvat, että tuomari aikoo nimittää minut lautamieheksi Jukolan lautamiehen jälkeen, joka kuuluu tulevan virastaan eroitettavaksi sen tähden, että hän juopi kovin paljon".

"No, ei sinustakaan parempaa tule", arveli Liisa.

"Älä, kultani, ole niin paha!"

"Omaksi hyväkses se on".

"Niin kai!"

Ja ihmisten puhe kävi toteen: Olli Oivallinen määrättiin lautamieheksi, ja sai matkata käräjä-taloon kohta jo toisena päivänä, tehdä lautamiehen valan ja istua oikeutta kaksi viikkoa "alkaa-päälle".

Mutta ei Liisankaan sana aivan mitättömiin mennyt, sillä Olli rupesi todellakin näyttäytymään yhä useammin juopuneena. Kestikievari ja Tuorila olivat ne paikat, joista hän tavattiin hyvin usein juomasta.

Mutta Liisa ei väsynyt häntä hoitelemasta. Kun Olli viipyi ehtoisin liian myöhään, niin jätti Liisa lapsen mummolle hoidettavaksi, ja läksi hakemaan Ollia. Ja Olli tuli nöyrästi kotiin hänen kanssansa.

Mutta Olli kyllästyi sellaiseen alituiseen paimentamiseen, eikä tahtonut enään totella Liisaansa.

Niin oli hän taas yhtenä päivänä mennyt lautamiehen toimissa pitäjälle, eikä tullut ehtooksi takaisin vaikka oli luvannut. Silloin lähti Liisa taas Tuorilaan katsomaan, eikö Olli olisi siellä. Ja siellä hän olikin.

"Täälläkö sinä taas viivyt, etkä tule kotihin?"

"Täällä vain".

"Joko kohta lähdet?"

"En vielä. -- Antakaa, Tuorila, Liisallekkin yksi ryyppy!"

"Kiitos kunnia tarjouksestas. Älkää tuoko, Tuorila!"

"Kas, sitä, kun on kopea!" sanoi Tuorila.

"On se!"

"Tillunlillun lihava Ja tallullallun laiha, Enkä minä Liisuani Tei'än Tiltaan vaih'a",

lauleskeli Olli, ja tapaili vieläkin ryyppyä.

Mutta silloin Liisa tulistui:

"Etkö ole jo tarpeekses saanut, senkin juoppo-tratti?" peuhasi hän.

"En, kultaseni!"

"Kyllä minä sinulle ryypyt annan, jos et nyt vain lähde!"

Mutta se oli öljyä valkeaan: Tuorila rupesi haukkumaan Liisaa ja emäntä ja Tiltakin tulivat hänelle avuksi.

Liisa hämmästyi ensin aluksi; mutta rohkaisi kuitenkin itsensä, ja sanoi:

"Jos te juotte, niin juokaa; ja jos te, hyvä emäntä sallitte miehenne turmelevan itsensä ja hävittävän tavaransa, niin en minä salli meillä kuitenkaan niin tapahtuvan. Ja sinulle, Tilta-säpäkkö, ei minulla ole mitään velkaa. Holho sinä miestäs sitten, kun sen saat!"

"Paholainen, miten haukkuu", sanoi Tilta, ja oli milt'ei päälle käydä.

"Nyt minäkin sekotan asiaan", sanoi Olli. "Minä en salli Liisaani sillä tavalla soimattavan. Pidä, Tilta-lutku, suus kiini kunniallisen avio-vaimon edessä. Hyvästi nyt, Tuorila! Minä tulen koreasti kanssasi kotiin, Liisa!"

Ja niin he lähtivät.

Olli oli hyvällä halulla, ja antoi Liisan taluttaa itseään. Mennessään lauleskeli hän:

"Voi, minä hullu, ja voi minä hullu, Ja voi, kun mä akan otin; Kun ma tulin humalaan, Niin tukasta talas kotiin!"

"Niinhän tuo teki", sanoi Liisa.

"Ei; et sinä tukasta talaa; mutta laulu on, näetkös, sillä tavalla. Sinä talutat käsikynkästä kauniisti. Ja sinun kärsimises ja hyvyytes ei pidä palkitsemata jäämän. Minä lupaan, ja minä pidän lupaukseni, -- minä lupaan lakata juomasta".

"Auttakoon Jumala, että voisit sen tehdä! Sitä minä rukoilen joka päivä".