Part 4

"Mene paikalles, hunsvotti!" vastasi pastori, ja Olli pääsi vielä. "Mutta muista toisen kerran!" sai hän varoitukseksi mennessään.

Mutta kauankos Olli sitä muisti?

Seuraavana päivänä näki hän Sorvin huonotaitoisen ja typerän Miinan tulevan kirkolle iso leili kädessä.

Olli juoksi kohta Miinan tykö, ja sanoi teeskennellyllä ystävyydellä:

"Sinulla on varmaankin hyvää piimää leilissäs, kun olet ison talon tytär. Annas minä maistan!"

"Maista vain", sanoi Miina.

Ja Olli kallisti leilin suunsa eteen. "Hei, perkana! Heraahan se on".

"Niin; en minä tiedä mitä äiti siihen pani", vastasi Miina.

"Mihinkäs sitä viet?"

"Pappilaan".

"Aha, vai niin!" arveli Olli, ja meni naurussa suin sivulle.

Ja kun pastori tuli kirkkoon luettamista varten, niin havaitsi hän pojat kirkon seinuksella opettelemassa jotain laulua, jonka Olli oli sepittänyt, ja jota hän tavaili heille nuotin mukaan.

Pastori vilkasi vihaisesti poikain puoleen; mutta ei puhunut mitään. Hän meni vain kirkkoon, ja pojat perässä, supisten ja sihisten, arvellen, että nyt on paha edessä; sillä pastori oli kuullut laulun kylläkin.

Niin arveltiin, peljättiin, ja oltiin "sydän kourassa". Mutta mikäs auttoi? Pakoonkaan ei auttanut lähteä.

Pidettiin sitten rukoukset ja aljettiin läksyjen kuulustaminen. Mutta sen sijaan, että olisi luettuja läksyjä ruvettu kyselemään, kysyi pastori näin:

"Mikä se kaunis laulu on, jota te minun kirkkoon tullessani lauloitte? Sanoppas sinä Putikon Paavo!"

Mutta Paavo ei puhunut mitään.

"Vai niin; sinä et sitä vielä osaa. Sano sinä Vilkkilän Ville!"

Vaan ei Villekään vastannut.

Pastori raivostui ja huusi äkäisenä, jalkaa polkien:

"Kuka sen laulun on tehnyt?"

"Minä", sanoi Olli ja nousi ylös. "Mutta minä rukoilen, ett'ei sitä enempää kysyttäisi".

"Mutta minä vaadin sen laulamista", ärjyi pastori.

"Niin, mutta jos se lauletaan, niin, minä tiedän, ett'en pääse ripille tänä vuonna; pääsen vielä ehkä jalkapuuhunkin", intti Olli.

"Sama se, mitä saat; mutta laula pois laatimasi laulu!"

"Pääsenkös ripille tänä vuonna?"

"Et pääse!"

"No, sitten on sama, jospa sen laulankin. Tahdotteko sitä välttämättömästi kuulla, hyvä pastori?"

"Tahdon!"

Ja Olli lauloi:

Se oli Sorvin Miina, Jota haittasi syntymä-viina, Ja se kova kohmelo. :,:

Lukea ei osaa, Eikä pysy järki ko'ossa, Että pappia vastata. :,:

Mutta Miina se keinon keksii, Jonka laulan viimeiseksi, Että paremmin naurattaa. :,:

Miina se hera-leiliä kantaa, Ja pappilaan sen antaa, Ja papin lahjoaa. :,:

Pappi se Miinaa säästää, Ja ripille lupaa päästää, Sen hyvän heran vuoks'. :,:

Ja sitten vaikeni Olli syvään huo'aten.

"Huokailla kyllä saat, koirikas", sanoi pastori. "Vieläkö nytkin turvaat evankeliumiin?"

"Vielä, jos suinkin mahdollista".

"Vaan nyt ei auta enään katumaan, vaan pitää tuomion alle vajooman", lausui pastori arvokkaasti, ja käski pari rotevaa poikaa astumaan esiin. Ja niille hän lausui:

"Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hän pimeyteen kirkon kellariin, jossa on kuolleitten luita ja kirkon-rottia!"

Pojat ymmärsivät sanat tosiksi, ja alkoivat lähestyä Ollia.

"Tulkaa saatanat!" sanoi Olli vihaisesti hiljaisella äänellä. Sitten sanoi hän pastorille:

"Minä rukoilen teitä, hyvä herra pastori! Eikö pienempää rangaistusta ole? Istun minä ennen jalkapuussakin päivän syömätönnä, ja menen sitten kauniisti kotihin".

"Kyllä kai, sinä lurjus! Mutta koska nöyryytät itses, niin helpoitan minä rangaistukses. Viekää hän siis jalkapuuhun!"

Ja nyt nostettiin jalkapuu kirkon porstuassa seisoalleen, ja Olli pantiin kun pantiinkin kiikkiin.

Tukala oli Ollin olo jalkapuussa, mutta mihinkäs siitä meni. Kun toiset olivat olleet aikansa kirkossa, niin pääsivät päivälliselle, ja Olli jäi yksin pinteriinsä.

"Voi, voi, kuitenkin, mihin olen joutunut, polonen poika! Yksinäni kirkon porstuassa! On kuitenkin hyvä, ett'en pelkää männinkäisiä. Mutta, huh, jos pitäisi olla täällä vielä yökin! Eiköhän sentään armoa vielä voisi saada?" tuumaili Olli, ja puhkesi itkemään. "Minusta tuntuu aivan, kuin en tahtoisi enään eläkkään. Olenhan tässä kiusattu ja piinattu jo koko miehen ijän. Taitavat jo hiuksenikin käydä harmaiksi".

Ja sitten rupesi hän itkussa silmin laulamaan, mitä vain sai sopimaan nuotille; ja laulunsa kuului näin:

Voi äiti parka ja raukka, Et tiedä mitä kärsin nyt! En neuvos jälkeen kurja Mä koulussa tääll' elänyt!

Nyt jalkapuussa istun, Kuin pieni lintu häkissä: Mun pahain tekoin tähden Saan kovuutt' tätä kärsiä.

Mutt' vaikka kuinka pahoin Äitiän' vastaan oisin rikkonut, Niin, tiedän, ett'ei hän koskaan Näin mua oisi rangaissut.

Ei vieras tuntea taida Lempeä äidin sydämmen, Eik' edes viisas muistaa Hulluuttaan ajan mennehen.

Jumala yksinänsä, Ja oma äiti-kultamme Meill' rakkautensa tähden Antavat anteeksi syntimme!

"Kukas sen laulun on laatinut?" kysyi pastori samassa astuen sisälle ja katsoi sivuun, ett'ei Ollin pitänyt nähdä kyyneltä hänen silmissään. Pastori oli kuullut oven takaa koko laulun.

"Suru, vaiva ja katumus", vastasi Olli nöyrällä äänellä.

"Olivatko suru, vaiva ja katumus jalkapuussa?" kysyi pastori.

"Olivat, hyvä pastori".

"Minä käytän nyt sitten äidin lempeyttä ja lyhennän rangaistukses. Mutta ota nyt opikses, mitä olet kärsinyt. Muista se!".

Olli lupasi muistaa, ja pääsi jalkapuusta. Pastori miettei itseksensä, että "mikä mahtaa siitä pojasta tulla; sillä se poika ei ole tavallisia poikia; siltä lähtee, vaikka mitä: päiväämällä pilkka-runoilija, ja ehtoopäivällä katuvainen kuningas Taavetti".

Mutta olipa mitä oli, niin Olli kävi koulunsa loppuun asti, vaikka ei aina voinut välttää pieniä koiruuksiaan. Sen hän kuitenkin teki, että vältti joutua niistä kiini. Iloinen ja hilpeä luontonsa sen teki. Mutta yleisesti oli Ollilla "hyvä sydän ja terävä pää"; sen todisti pastorikin.

Ja kuinkas kävi? Olli sai koulun päätyttyä Raamatun, jota ei muut saaneetkaan; joku muu sai tosin Uuden Testamentin; mutta Olli sai Raamutun. Ja silloin sekottuivat Ollin ajatukset niin peräti, että kun hän meni kotiinsa yksinänsä, mietti hän itseksensä: "kaikissa täällä ollaan". Hän ei voinut ymmärtää sitä asiaa, että hän suuresti häväistynä, jopa rangaistunakin oli kuitenkin suurimmasti kunnioitettu. "Ehkä", arveli hän, "ensimmäinen lauluni teki sen, ett'ei Sorvin Miina päässyt ripille, ja toinen lauluni hankkei minulle Raamatun. Mutta sen minä kuitenkin tiedän, ett'ei se ole synti, vaikka Miina jäikin toiseksi vuotta; hän oli tyhmä".

Ja niitä miettien tuli Olli kotihinsa, jossa nyt vasta ilmoitti vanhemmillensa koulussa tapahtuneet seikkansa. He kuuntelivat suu seljällänsä; ja kun Olli viimein lopetti kertomuksensa, ja luki viimeisen laulunsa, niin puhkesi vanha äiti itkemään, ja sanoi:

"Voi, poikani! Kaikissapa oletkin ollut! Ah, ett'en tiennyt tulla sinua silloin lohduttamaan!"

"Opiksi se oli pojalle!" tuumasi isä itse, "eikä itkusta parane. Siitä tuli Raamattu taloon".

"Niin teki", sanoi Olli arvelevaisesti. "Mutta laita, äiti, minulle vaatteeni valmiiksi ensi pyhäksi. Silloin me menemme ensi-kerran pyhälle Ehtoolliselle, kuten tiedät".

"Laitan, poikani! Jumala sua siunatkoon!"

VII.

"Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon".

Sananlasku.

Seuraavana sunnuntaina kävi Olli uudistamassa kasteensa liiton ja laskettiin pyhälle Ehtoolliselle. Tavallistaan vakavampana palasi hän nyt kirkosta, ja istui ehtoolla totisena taatan vieressä penkillä. Eikä vanhemmatkaan tahtoneet häiritä pojan vakavia ajatuksia. Viimein keskeytti Olli itse äänettömyyden, ja lausui totisena:

"Poika minä olenkin ollut tähän asti; mutta nyt minä rupean mieheksi. Eikö se sovellu, isä, siten, että me hankimme pajan myöskin? Siten saisimme itse tehdä nikarrus-kapineemme, ja saranat ja muut tarpeelliset osat, joita tarvitaan raudasta. Voisinhan minä takoa muillekkin, kun aika myöten antasi".

"No, en minä epäile sinun taidostas ja ky'ystäs kun vain muutoin haluat; niin, että kyllä minun puolestani, poikaseni!"

"Se on sitten sovittu. Alatalon Aapon paja on seisonut jouten jo kaksi vuotta, eikä suinkaan hän sitä enään kykene käyttämään. Ehkä hän sen myöpi mielelläänkin".

"Niin aina! Hän on mies-parka jo tainnut kohta kuluttaa kaikki vanhat säästönsä, kun on sairastellut niinkin kauvan".

"Ja entä vaimo ja lapset?" muistutti äiti-muori tarttuen myös aineesen.

"Niin on; hekin ovat osaltansa olleet kuluttamassa vanhoja säästöjä", tuumaili Olli, "Mutta miten paljon sinulla on rahoja nyt, isä, että saisi edes käsi-rahan antaa, jos kauppoihin sovitaan?"

"Taitaa niitä kolmenkymmenen markan paikoille olla", vastasi isä.

"Hyvä; ei niitä kaikkia käsirahoiksi tarvita, emmekä voi antaakkaan; sillä pajan muuttoon ja reiraukseen tarvitaan myöskin rahoja".

"Sinä olet viisas poika, isäs kunnia ja äitis ilo", ennätti äiti taas sanomaan. "Mutta kait sinä tarvitset kuitenkin ensin jonkun opettamaan itseäs".

"Eikö mitä! Kyllä työ tekijänsä neuvoo", arveli Olli vain vakaasti.

Ja seuraavana päivänä käytiin Alatalon Aapon kanssa tekemässä kaupat. Paja maksoi kaluinensa päivinensä viisikymmentä-kahdeksan markkaa, tarkimman jälkeen tingattuna.

Kaupan tehtyä Aapo arveli:

"Mitä te miehet oikein mietitte? Suutarin-työnne olette jättänyt hitoille, ja tehnyt jo useita vuosia nikkarin työtä. Aivotteko ruveta sepiksikin?"

"Niin on aikomus", vastasi Olli. "Me voimme tehdä kahtakin lajia työtä, tahi oikeimmin opetella".

Sitten annettiin Aapolle kaksikymmentä markkaa käsi-rahoiksi ja lopusta summasta kirjoitti Olli itse velkakirjan. Hän oli jo niin harjaantunut siinäkin taidossa, että häntä käytettiin velkakirjain ja testamenttien y.m. kirjoittamiseen. Vähästä oli hän sitäkin taitoa alkanut, kuten tiedämme.

Ruvettiinpa sitten pajaa muuttamaan, ja parin viikon perästä seisoi suutarin mäellä yksi huone lisää; huone, josta kuului kalkutusta, pauketta ja nakutusta ja jonka katosta savu ja säkeneet lensivät taivaalle. Asuinpirtistä kuului myöskin nikkarein höyläämistä ja naputtelemista. Kuu outo lähestyi mokomaa suutarin mökkiä, niin luuli hän tulleensa johonkin tehdas paikkaan, joka se tosiaan olikin.

Menemme nyt muutaman viikon perästä pajaan. Siinä seisoo Olli puukengät jalassa ja näpertää alaisimen ääressä, rauta kiehuu palavassa pötsissä, ja Ollin veli, Pekka, painoi palkeita niin että tukka tuulessa liehui.

Kun katselemme Ollin vehkeitä, niin pakkaapa vähän naurattamaan. Hän takoo kirvestä; ja kun ei se ollut onnistunut ensimmäisellä kerralla, niin pani hän sen uudellensa ahjoon, ja kirves oli jo viidettä kertaa ahjossa.

"Mahtoikohan se Aapo neuvoa minua oikein terästämään kirvestä?" arveli Olli ja laitteli siihen tarvittavia aineita. "Ikäväksi tämä käypi ell'ei vain nyt ota luonnistuakseen", tuumaili hän ja pyhkäsi hien otsaltansa. "Mutta koitetaanpas vieläkin vain".

Ja kun hän sen päivän oli äksierannut pajassaan, niin oli hänellä ehtoolla kirves valmiina. Ja kun isä katseli sitten pojan tekoa, niin arveli hän hyvillänsä:

"Neljän markan kapine. Ei sitä sepät sen helpommalla tee, -- -- tuollaista kirvestä. Sen Aapokin otti aikoinansa".

"Niin kyllä! Mutta alku aina hankala", tuumasi Olli. "Ja kyllä se kirves kannattaakin neljä markka; sillä siinä on neljä naulaa rautaa, kaksikymmentä luotia terästä, tynnyri piittä, Pekan ja minuun päiväni ja meidän molempain hiki ja vaiva".

"Ei sillä joka poika veistäkkään", puheli Pekka. "Meidän iso kirves ei paina täyteen neljää naulaa, enkä minä sillä kauvan suinkaan viitsi erällänsä hakata".

Siihen loppui puhe sillä erällä, ja takomista jatkettiin yhä vain. Ja Ollista tuli semmoinen seppä, että vuoden sisään ei kukaan nauranut enään hänen yritystään; vaan kaikki rupesivat kunnioittamaan Ollia. Ollille tuotiin likeltä ja kaukaa nikkarin työtä ja sepän työtä, ja sitä tuli niin paljon, että hänen täytyi ottaa opilaisia sekä nikkaroimaan että takomaan; ja moni köyhä poika tuli mielelläänkin ruokansa edestä vain, kuin saivat oppia hyödyllistä työtä. Laiskoja ei Olli sallinut luonansa; vaan ahkeroita ja kuuliaisia; ja niille hän maksoi kohtuuden jälkeen palkkaa.

Ja kun Olli oli toista vuotta pajassaan, niin oli hän pajan hinnan täydellisesti maksanut, ja jopa oli tölliäkin isonnettu. Vanhan pirtin päähän oli rakennettu uusi rakennus, jossa oli iso nikkarin verstaa ja kaksi kamaria, keittiö ja porstua. Kylläpä nyt suutarilla toimeen tuloa oli. Työtä oli, rahoja tuli, ja kaikki kävi erinomaisella onnella eteenpäin.

Ja mikä vielä hullumpaa oli, oli se että vanha isä rupesi vanhoilla päivillään vielä suutaroimaankin. Vanhassa pirtissä neuloi hän nuorimman poikansa Juhon ja parin oppipojan kanssa; uudessa rivissä johdatti Pekka-veli nikkarin töitä kolmen oppipojan kanssa, ja pajassa takoi Olli samoin kahden kumppanin kanssa. Vanha äiti oli saanut piian itselleen, jonka kanssa hän laittoi ruokaa ja hoiti heidän navettaansa, jossa oli kaksi lehmää, vasikka ja porsas.

No, oli siinä pesässä elämää. Ihmiset olivat oikein pyörällä päin, kun he tulivat "Suutarille" käymään. Yhteisesti nimitettiin taloutta vieläkin "Suutariksi"; mutta Ollia ja hänen isäänsä nimitettiin "mestareiksi"; he olivat "vanha mestari" ja "nuori mestari". Ja kylläpä se nimi olikin heille oikein omistettu. En minä sitä kiellä.

Mutta se Olli; se nyt oli se Olli! Kun hänen taloutensa oli nyt niin loistavalla kannalla, niin halusi hän yhä enempää. Nyt rupesi hän ajattelemaan maan-viljelystä.

"Eikös olisi hauskaa, jos meillä olisi edes vähänkään maata," puheli hän taas eräänä ehtoona, kun hän istui isänsä kanssa, ja katseli vasta valmiiksi tullutta kaunista piironkia. Me tarvitseisimme metsää nikkariaineita ja lämmintä varten, jopa hiiliäkin varten pajaan, ja peltoa taas, että saisimme syödä oman pellon viljaa. Olispa se hauskaa."

"Olisi aina", vastasi isä, "mutta ei minusta enään ole juuri mihinkään uusiin yrityksiin; mutta jos sinä tahdot, niin sinä voit yrittää kyllä."

"Voisin mar", sanoi Olli. "Eiköhän Tuorilan isäntä antaisi minulle osaa pelloistaan, niityistään ja metsästään jotakin kauppasummaa vastaan?"

"Koittaa sopii", arveli isä.

Ja Olli koitti. Seuraavana päivänä meni hän Tuorilaan, ja tapasi isännän istuvan jotenkin alakuloisena tokka-kivellä ja polttavan "presuja" -- nurkantakaisia -- pienellä savi-piipulla, jota sanotaan "Kälviän kirkon varkaaksi" kansan kesken.

Olli astui sisälle ja sanoi kohteliaasti:

"Terve tänne!"

"Olkoon menneeksi!" vastasi isäntä äreästi, eikä edes katsonut Olliin päin.

"Oh saamarissa", arveli Olli itseksensä. "Joko hän arvaa asiani, koska niin näsäkkäästi vastaa? Mutta 'akka väliltä palaa, eikä mies pahanenkaan;' minä en ole akka".

Ja hän astui suoraan isännän eteen ja tarjosi kättä, sanoen:

"Terveisiä meiltä!"

Tuorila katsoi Ollia silmiin tuikeasti, pisti kätensä housunsa taskuun ja ärjäsi:

"Häpeä tolvana!"

"Oletteko juovuksissa, vai hulluksiko olette tullut? Näytätte aivan siltä, kuin olisitte juuri miehen syönyt ja toista aikoisitte syödä?"

"En ole ketään syönyt, vaan muut aikovat syödä minut", puhui Tuorila.

"En minä ainakaan", vastasi Olli.

"No, niinpä niinkin. Mutta mitäs sitten asioitset?"

"Käynkö siis kohta asiaan käsiksi?"

"Käy, jos tahdot, tahi jätä, jos tahdot?"

"No, niin! Minä ajattelen eteenpäin, ja tulin siis kuulemaan, ettekö te anna minulle torpan maata?"

"Mitä minä siitä paranen? Jos olisit edes pyytänyt taloani ostaa, niin olisin ollut kiitollinen sinulle".

"Nyt en ymmärrä teitä. Tahtoisitteko te myödä Tuorilan, vai puhutteko vain pilkkaa, päästäksenne minusta?"

"Minä puhuu totta".

"Mutta en minä voi ajatella niin suuria kauppoja".

"Mitä suuria?"

"Tuorilan taloa kokonaan. -- Eikö sitä voitaisi jakaa?"

"Sinä puhut viisaasti. Tuoss' on käteni. Minä tarvitsen kaksituhatta markkaa rahaa. Voitko sen hankkia, niin saat kolmanneksen Tuorilasta omakses; kolmanneksen pelloista, niituista, metsästä ja talon-ulosteoista".

"Ohhoh!" sanoi Olli ja raapasi tukkaansa. "Mistäs minä sen rahan otan? Mutta..."

"Mutta ei kelpaa", sanoi Tuorila. "Kierilän herralla on kahden tuhannen tuomio minun 'päälleni' ja hän ei anna minulle armoa vähääkään".

"Antakaas olla! Minä tulen huomenna takaisin", sanoi Olli.

"Tule niin; ja laita asiat reilaan, niin saat aikaa voittain ehkä koko Tuorilankin". Ja niin sanoen tarjosi hän Ollille kätensä hyvästiksi.

Olli meni monta asiaa miettien kotiinsa, ja puhui siellä kaikki täsmällensä, mitä oli kuullut.

"Kierilän herra ei ole juuri aivan paha mies", sanoi vanha isä. "Koitappas puhutella häntä. Ota kaikki, mitä saat rahoja kokoon, ja loppua velaksi".

"Mitä minä saan kokoon? Tuskin neljää sataa markkaa".

"Minulla on myös sata markkaa".

"No, heikkarissa! Saisinhan minä sillä tavalla neljänneksen kokoon".

Ja sitten ruvettiin rahoja kokoamaan, ja saatiin viisisataa markkaa. Eikä Olli enään aristellut, vaan lähti suoraa päätä Kierilään.

Ja kun hän lähti Kierilästä, niin saattoi itse herra häntä ulos, ja sanoi vielä viimeiseksi Ollille:

"Sillä tavalla, nuori mestari, pitää meidän neuvotella. Minä tulen huomenna edellä puolisen Tuorilaan. Voikaa hyvin siksi!"

"Toivoll' on rintani täytetty taas!" huudahti Olli, kun tuli kotiinsa, ja istahti isänsä viereen jakkaralle.

"Sinä olet se siunattu lapsi!" sanoi vanha äiti ja taputti Ollia päähän. "Sinulle onnistuu kaikki, kun saisit vielä hyvän muijan minulle avuksi, taloutta hoitamaan".

"'Yksi ensin, toinen sitten', sanoi pelimanni, pääsi häistä ja vietiin ristiäisiin", arveli vanha isä.

"'Ja aikansa kutakin', sanoi koira, sai selkäänsä naapurin koiralta", arveli Olli, ja meni tyytyväisenä levolle, ajatellen huomista päivää, ja sen tapauksia.

Ja seuraavana päivänä tuli Olli taas Tuorilaan. Hetken perästä tuli Kierilän herrakin. Ja sitten ruvettiin asioita selvittämään.

"Sillä ehdolla pääsette, Tuorila, nyt ryöstöstä, että tämä nuori mestari, Olli Oivallinen, ottaa päällensä teidän velkanne niillä ehdoilla, jotka te olette sopineet keskenänne, ja jotka samoin olemme sopineet meidän välillämme. Olli Oivallinen, kirjoittakaa minulle velkakirja tuhannelle ja viidelle sadalle markalle ja antakaa myös kiinityskirja kolmanteen osaan Tuorilan talosta", puhui Kierilän herra vakavasti ja arvokkaasti.

Tuorila kumarsi niin syvään, että tuskin kissa, joka samassa kulki ohitsensa, mahtui menemään lattian ja hänen nenänsä välitse. Olli kumarsi myöskin, vaan paljon sievemmästi, ja istui sitten kirjottamaan tarvittavia suostumuksia.

Ja kun Olli osoitti papereitaan Kierilän herralle, niin hyväksyi hän ne, ainoasti sillä muistutuksella, että todistajat vain puuttuvat; jotka myös kohta hankittiin.

Asiain niin hyvin päätyttyä toi Tuorila viina-potun pöydälle ja tarjosi "harja-kannut".

"Lempo soikoon!" sanoi hän. "Te olette kuitenkin hyvä herra, te Kierilän herra, ja sinä, Olli, olet kelpo poika. Sinä päästit minut häpeällisestä ryöstöstä; ja sen tähden sait sinä myöskin hyvän kaupan. Kauppa-kirjan meidän välillämme saat kirjoittaa sitten, kun olet ottanut ensin pienen naukun".

Ja naukut otettiin ja kauppakirjat myöskin kirjoitettiin, vaikka kauppakirjat, paremmat ollaksi, kirjotti Kierilän herra. Olli ja Tuorila panivat vain nimensä alle.

"Nyt olen saanut maata viljelläkseni; velka on nyt ensin maksettava; mutta sitten kun se on tehty, en taas tiedä, mitä sitten haluan; mutta se vain on pää-asia kuitenkin, 'että eteenpäin elävän mieli, kuollut taaksensa katsokohon'", tuumaili Olli mieli-hyvillään.

"Se on oikein, se", arveli Kierilän herra, ja siveli partaansa.

"Niin minäkin sanon", puheli Tuorila, ja kallisti hänkin pikarin vuorostaan huulillensa. "Eteenpäin minäkin yritän".

"Oikein, oikein", vakuutti Kierilän herra ja sitten erottiin tälle kerralle ystävinä ja tyytyväisinä.

VIII.

"Lempo leskelle menköön, tyttö saada pitää!"

Sananlasku.

Kyliäpä Ollin kelpasi nyt elää. Kun Tuorilan maat jaettiin kauppakirjan mukaan, niin sai Olli sellaisen talon, että siitä jo tarjottiin hänelle neljää tuhatta, siis puolta enemmän, kuin oli itse maksanut. Mutta ei Olli vain myönyt taloansa, vaan arveli, ett'ei hän ollut sitä ostanut myödäksensä, vaan pitääksensä.

Mutta olipa siinä kyllä ensin Ollilla liikaa murhetta koko mokoma. Piti ottaa vielä yksi piika lisäksi, ja mies pajasta, toinen nikkarin verstaasta maan työhön. Vaan eipä Olli sitäkään säikähtänyt, hän ohjasi asioita, kuin mies.

"Mikä erinomainen noita se suutarin Olli mahtaa ollakkaan?" arvelivat ihmiset. "Hänellä on onni kaikissa, mitä vain yrittää".

Ja niin se olikin. Kun Olli leikkasi ensimmäisen kerran peltojansa, niin sai hän melkein yhtä paljon viljaa, kuin Tuorila itsekkin. Olli sai, näetten kohta ensi kerralla kahdeksantoista tynnyriä rukiita, kahdeksan tynnyriä ohria, viisitoista tynnyriä kauroja ja alun kolmattakymmentä tynnyriä perunoita. Ja kun hän sen huomasi, niin istui hän laskemaan, mitä ne rahassa tekevät:

"Kahdeksantoista tynnyriä rukiita, nykyisen hinnan jälkeen, kaksikymmentäkolme markkaa tynnyri, tekee neljäsataa neljätoista markkaa; kahdeksan tynnyriä ohria, kahdeksantoista markan jälkeen, tekee sata ja neljäkymmentäneljä markkaa; viisitoista tynnyriä kauroja, yhdentoista markan jälkeen, tekee sata-kuusikymmentäviisi markkaa ja kaksikymmentä tynnyriä perunoita, neljän markan jälkeen, tekee kahdeksankymmentä markkaa, eli yhteensä kahdeksansataa ja kolme markkaa. Summasta maksetaan viisisataa Kierilän herralle ja loput syödään itse. Ja siis, ja sentähden, kyllä Olli jo voi ruveta ajattelemaan akkaa".

Siihen päättyi Ollin tilinteko, ja nyt hän rupesi todellakin ajattelemaan naimis-kauppoja. Olli-paha oli ollut erittäin järkevä kaikissa toimissaan, nyt saamme nähdä, miten järkevä hän oli naimisessaan; sillä järkeä ja ymmärrystä siinäkin tarvitaan, vaikk'ei sitä kaikki oivalla.

Olli teki siis seuraavan järjestelmän kosioimis-aikeeseensa; sillä sydämmensä oli vielä vapaa, eikä hänellä siis ollut haittaa sokeasta rakkaudesta. Hän päätti näin:

"Kepolan Kreeta on rikas ja nuori lesti, sitä koitan ensin; Kanalan Kaisa on nätti ja varakas tyttö, se olkoon toinen; Leskelän Leena on pulska ja myöskin jotakuinkin varakas; Tuorilan Tilda on ylpeä, mutta saattaapa häntäkin koittaa, ja viimeinen jota kosin, olkoon Liikalan Liisa, joka on heistä kaikista kaunein, mutta samalla myös kaikista köyhin. Jos sitten ei niistä yksikään sovellu, niin jäädään vanhaksi pojaksi, ja pidetään piikoja, -- talon hoidossa".

Eikä Olli tätä ajatustaan ilmoittanut kenellekkään, vaan meni salakähmää seuraavana päivänä Kepolaan. Kreeta istui juuri nukuttamassa pienintä lastaan, ja lauleskeli kehto-lauluja.

Olli pysähtyi porstuaan kuulustelemaan, oliko pirtissä ketään muita. Ja kun hän siinä kuulusteli, niin kuuli hän Kreetan laulavan muun muassa näinkin:

Nuku, nuku nurmilintu, Väsy, väsy västäräkki, Väsyy, väsyy äitisikin Lesken lailla laulamasta, Kohta täytyy kaksi vuotta, Eikä Jaska vielä tule, Nuku, nuku nurmilintu, Väsy, väsy västäräkki j.n.e.

"Aha", ajatteli Olli. "Jaaran Jaskaako sinä odotatkin? Mutta menen minä sisään kuitenkin".

Ja hän astui pirttiin sisälle ja sanoi hyvää päivää. Hetken oltuaan ääneti, rupesi hän puhumaan Kreetalle näin:

"Minulta pääsi viime yönä karitsa karkuun, eikö sitä ole täällä nähty?"

"Vai niin! Oliko isokin?"

"Tavallisen kokoinen".

"Minkä näköinen?"

"Tavallisen näköinen".

"Oliko hyvä villa päällä?"

"Jotakuinkin".

"Vai niin! Ei sitä meillä ole nähty. On tainnut mennä toiseen taloon".

"Annappas syynätä talos!"

"Tee se!"

"Sinustako alotan?"

"Alota vain!"

"No, niinpä siis, jos katruni on teillä, kuulukoon määkinä kohta".

Ja samassa parahti lapsi kehdossa aivan karitsan äänellä.

"Herra Jesta!" sanoi Kreeta, ja oli olevinaan hämillänsä.

"Aha sinä, varas, sinulla minun karitsani onkin", ilveili Olli.

Ja ennenkuin leikistä erittiin, niin keitti Kreeta Ollille kahvia, ja jopa erotessa kaulailtiinkin.

"Liiaksi naali miehelle", tuumaili Olli palatessaan. "Pitää saada selville, mitä muita vikoja hänellä on".

Ja kun hän oli viikon päivät käynyt Kreetaa kosimassa, niin tunsi hän Kreetan kaikki viat. Mutta saadakseen asiasta varmuuden, teki hän seuraavalla tavalla: