Part 2

"Jumalan olkoon kiitos," sanoi Valdemar. "Kaunis rouva," jatkoi hän kyynel silmin, "antakaa minut viedä hänen luoksensa, sillä hän tulee varmaan levottomaksi siitä, että minä olen niin kauan poissa." Hän koetti nousta ylös, mutta vaipui voimattomana takasin sänkyyn. Rouvas-ihminen kiersi ystävällisesti kätensä hänen kaulaansa, estääksensä häntä puhumasta.

Lääkäri astui nyt sisään. Valdemarin haavat sidottiin ja kipu esti hänen kaikkea muuta ajattelemasta.

"Hänellä ei ole vaaraa," vakuutti lääkäri; "ei yksikään luu ole musertunut, ainoastaan lihaiset osat ovat tallaamista kärsineet."

Näistä sanoista johtui koko se hirveä näky elävästi lumottuna Valdemarin mieleen, kun hän äitinensä rapulta survaistiin alas.

"Onko hän pelastettu?" huusi hän; "ah Jumalani, veri juoksi hänen kasvoistansa!"

"Jos sinä täällä niin meluat ja olet rauhaton," sanoi mies, "niin sinä kuolet; silloin suljetaan silmäsi, niin ettet koskaan enää näe häntä."

"Kyllä minä olen hiljaa," sanoi Valdemar; "sillä minä tahdon niin mielelläni nähdä hyvän äitini; hänettä en minä voi elää. Mutta hyvä, vanha herrani," jatkoi hän lääkärille, "menkää ja sitokaa häntä, sillä hänestä juoksee varmaan verta."

"Hän ei tarvitse nyt minun apuani," sanoi lääkäri painavasti ja meni tiehensä.

"Sinä saat varmaan hänen nähdä," sanoi rouvas-ihminen ja kyyneleet juoksivat hänen kauniista silmistänsä.

Musta mies tuli nyt, kantaen virvoituksia hopealautasella. Valdemar söi vähän leivoksia ja joi hiukan lämmintä viiniä. Hän oli hyvin väsynyt ja vaipui, unen kanssa taistellen, pään-alaiselle.

"Pitääkö minun valvoa hänen luonansa yötä, armollinen rouva?" kysyi musta Kristian.

"Sinä olet ansainnut kauniimman oikeuden siihen," sanoi rouva; "mutta jakanethan tämän rakkaan tehtävän minun kanssani. Lapsi voisi ehkä tarvita minun apuani."

Kristian istui sängyn viereen ja otti Valdemarin terveen käden omaansa.

Valdemar nukkui.

Kolmantena päivänä tunsi sairas jo itsensä niin hyväksi että saattoi istua sängyssä. Kristian seisoi hänen luonansa.

"Kuinka vanha sinä olet, musta Kristian?" kysyi hän ja otti hänen kätensä.

"Kahdeksantoista vuoden vanha," oli vastaus.

"Kuinka sinä olet iso!" sanoi Valdemar. "Minun jalkoihini koskee, etten voi käydä; ota minut selkääsi ja kanna kotiin äitini luokse, sillä hän on kipeänä, sen tiedän, muutoin olisi hän aikoja sitte tullut tänne."

"En tohdi," vastasi Kristian, "sillä herrani ja rouva pahastuisivat siitä minuun.

"Ei!" sanoi Valdemar, "he eivät varmaan siitä pahastu, sillä he ovat niin hyviä; mutta kotiin minä tahdon, jospa vaikka täytyisin ryömiä käsin ja jaloin."

Samassa kapsahti hän ylös sängystä, huolimatta kivustansa, ja olisi langennut, ell'ei Kristian olisi ottanut häntä sylihinsä.

Kristian tahtoi panna Valdemarin sänkyyn, mutta hän riiteli vastaan kaikin voimin, ja kun musta mies pelkäsi tekevänsä hänelle pahaa, jos hän ottaisi hänen kovasti kiini, huusi hän apua, ja rouva syöksi sisälle.

"Taivaan Jumala! hänen haavansa ovat auenneet! Hänestä juoksee verta!" huusi rouva; hänen miehensä riensi myös sisään ja poika pantiin väkisin sänkyyn.

Lääkäri noudettiin, ja kun Valdemar sidottiin, kuuli hän vanhuksen sanovan herralle ja rouvalle: "Poika on itsepäinen, ja ehkä on hyvä sanoa hänelle totuus. Hän voipi muutoin kerran, kun emme katso häntä, juosta ulos ja vahingoittaa itseänsä, niin että hänen henkensä voi tulla vaaraan."

"Totuus!" huusi Valdemar innossaan; "oletteko siis valehdelleet minulle? Onko minun äitiparkani kipeä? O Jumala, o Jumala! Minä tahdon mennä hänen luoksensa, jos vielä täytyisin ikkunasta juosta ulos." Hän koetti uudestaan tulla ulos sängystä, mutta rouva sulki hänen syliinsä ja suuteli häntä hellästi.

"Ole alallasi, armas poikani," sanoi hän. "Sinulla ei ole nyt muuta äitiä kuin minä; sillä oikea äitisi on kuollut ja me hautautimme hänen." Kyyneleet tukehduttivat hänen äänensä ja tulvasivat Valdemarin kasvoille.

"Kuollut!" huusi hän, mutta hänen parkunsa kutsui turhaan häntä takaisin eloon.

Nyt koettivat kaikki lohduttaa tuota isätöntä ja äititöntä, ja herra vakuutti tahtovansa olla hänelle isän sijassa.

Monta päivää kului ennenkun Valdemar lakkasi itkemästä; ei mikään voinut lohduttaa häntä, ei edes tuon kauniin rouvan helleys ja osanottavaisuuskaan. Vasta täydellisesti toinnuttuansa tunsi hän koko surullisen tapauksen, johon hän valitettavasti ei itse ollut syytön, ja joka maksoi hänen kunnollisen äitinsä hengen.

Se oli jalon Olli Akselinpojan talo, jonka rapulla hän oli seisonut äitinensä, ja jossa hän nyt oleskeli.

Ikkunasta katsoi rouva ja joukko vieraita matkueen tuloa. Akselinpoika oli itse poissa. He näkivät, että Guldborg sai hurmaavan iskun merimieheltä, kuinka hän lapsinensa heitettiin rapulta alas ja kuinka hänen rahvas tallasi. "Auttakaa! pelastakaa noita onnettomia!" huusi säälivä rouva, johon tämä hirmuinen kohtaus teki puistattavan vaikutuksen. Muutamia vieraita ja musta Kristian riensivät alas; mutta heidän oli mahdoton saada auki kartanon porttia, joka oli ulospäin aukeneva ja jota tunkeva joukko painoi kiini.

Luonto oli antanut neekerille hyvän sukkeluuden, ja häntä oli Valdemarin nyt lähinnä Jumalaa kiittäminen pelastuksestansa. Niinkun salama juoksi hän ulos ikkunasta, hyppäsi pauhaavan rahvaan päähän ja löi kepillä väkeä, joka luuli häntä itse p--leeksi ja kiireesti jättivät paikan. Kun seutu oli tyhjä, sai jalo neekeri vihdoin tilaisuuden etsiä haavoitettuja. Valdemar oli onneksensa sattunut makaamaan lähimmäksi muuria; hänen kätensä olivat kierretyt äidin ruumiin ympärille, niin että ainoasti oikea käsi ja jalka oli tallattu; pää ja rinta ei niin paljon ollut vahingoittunut. Kuitenkin oli tunto kaikki poissa, ja molemmat vietiin kuolleina huoneesen.

Akselinpojan rouva tunsi kohta Guldborgin ruumiin. Vanha lääkäri, joka oli katsomassa matkueen tuloa, tutki heti molempain onnettomain haavat. Valdemarin sanoi hän elävän, mutta hänen jalo äitinsä oli kuollut, koska hänen rintansa oli muserrettu. Lapsi ei nähnyt enää koskaan äidin armaita kasvoja.

Valdemar oli jo kauan ollut terve, ennenkun hänen mieleensä johtui kysyä hyväntekiäinsä nimeä. Hän kuuli Kristianin sanovan Akselinpoikaa herraksi ja hänen vaimoansa rouvaksi ja sentähden nimitti hänkin heitä niin, ja miten heitä muutoin kutsuttiin, oli hänestä saman tekevää.

Myöskin oli hän tottunut puhuttelemaan heitä tuolla tuttavallisella sanalla sinä, jota hän käytti äidillensä. Tätä itki hän vielä usein, erittäinkin kuin vanha Märta, joka täälläkin oli tullut hänen passari eukoksensa, usein muistutti häntä vahingostansa.

Aika ja hänen hyväntekiäinsä ääretön hyvyys, oli vähän lievittänyt sen nuoren mielen murhetta, kun Akselinpoika vaimonensa tuli Valdemarin tykö, joka oli yksinään Kristianin kanssa, joka harvoin jätti pojan, jonka hengen hän oli pelastanut. Akselinpoika toi tunti-kellon, rummun, torven ja koko rykmenti tinasotureita, ja rouva täydellisen, silkistä tehdyn murhepuvun, runsaasti sametilla varustetun, sekä latiskaisen lakin, jossa oli mustia höyheniä.

"Sinun pitää pitämän suruvaatteita äitisi jälkeen!" sanoi hän ja kyyneleet kostuttivat hänen kasvonsa.

Valdemar oli vähällä itkeä, mutta silloin alkoi herra samassa asettaa rykmenttiä pöydälle ja käänsi hänen huomionsa noihin kirjaviin tinasotureihin; sitte otti hän rummun ja löi sillä hupaisen marssin, Kristianin yhden kappaleen torvella puhaltaessa.

Valdemar hymyili kyyneleittensä läpi ja iloitsi siitä korusta, jota hän näki.

"Tämä kaikki on sinun," sanoi herra, "mutta sillä ehdolla, ettet enää saa itkeä."

"Maltas vähän, rouva!" sanoi Valdemar ja veti kätensä pois, juuri kun rouva tahtoi panna hänen päällensä mustaa röijyä. "Anna minun ensin koettaa rumpua," ja nyt alkoi hän rummuttaa niin, että hänen täytyi pitää korviansa ja hymyillä, huolimatta kyyneleistänsä, jotka olivat vähällä juosta hänen silmistänsä.

Vihdoin oli Valdemar puettu suruun päästä jalkoihin, mutta hänen kasvonsa osoittivat suurinta iloa. Hän ei muistanut kiittää rouvaa kauniista vaatteista, mutta sitä lämpimämpi oli hänen kiitoksensa herralle leikkikapineista.

"Kiitoksia, hyvä herra!" huusi hän vilkkaasti; "ah, sinä olet varmaan yhtä hyvä kun meidän Herramme taivaassa."

"Sano minua isäksi," sanoi Akselinpoika ja nosti pojan käsivarsillensa. "Kun sinä sanot minua isäksi ja minun vaimoani äidiksi, saat tämän kauniin kellon, jonka voi asettaa huoneesesi, ja joka näyttää sinulle, mikä aika on päivästä; sinä voit sen mukaan määrätä tehtäväsi." Hän otti nyt kellon esiin, ripusti seinälle ja veti sen ihastuneen Valdemarin nähden, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt kelloa, mikä siihen aikaan olikin aivan harvinainen.

"Mitä sinä teet sille nyt?" kysyi poika.

"Minä vedän sitä," sanoi Akselinpoika, "sillä muutoin ei se käy eikä näytä aikaa."

"Se on elävä," huusi Valdemar iloa täynnä. "Kuulehan vaan, kuinka se napsuttaa!"

"Ei, rakas poikani," sanoi ystävällinen herra, "tämä on kuollut taideteos, joka on yhdistetty monista osista, erittäinkin monesta rattaasta ja yhdestä vieteristä, ja joka pannaan käymään sen kiinteälle vetämällä." Nyt antoi hän pojan katsella kellon sisustaa.

"Tästälähin minä itse vedän sen," sanoi Valdemar ja hyppi ympäri lattiaa.

"Mutta sinä et saa unhottaa, että me olemme sinun vanhempasi," sanoi lempeä vaimo ja suuteli häntä.

"Isä! äiti!" huusi Valdemar ihastuneena ja heittäysi molempain syliin. Kristian itki kovasti.

"Miksi sinä itket?" kysyi Valdemar elävästi. "Ole iloinen! Etkö näe, mitä minä olen nyt saanut! Kellon rattaineen ja vieterineen, joka on ikäänkun elävä, rummun, torven, koko rykmentin komeita sotamiehiä lippuineen, rummuttajineen ja torven-soittajineen. Puhalla sinä torveen, niin minä rummutan ja tanssin." Ja nyt tuli hauskuutta; pikku rummuttaja nosti semmoisen metelin, että pojat kokoontuivat ulkopuolelle kadulle. Ei koskaan ole lapsi, joka ensi kerran on rakkaan äitinsä jälkeen puettu surupukuun, ollut iloisempi kuin hän.

"Sinä liikut liiaksi," sanoi hänen uusi äitinsä. "Haavasi ovat tuskin parantuneet ja voivat alkaa helposti uudestaan juosta. Tule nyt minun kanssani!" Hän otti nyt Valdemarin yhdestä ja Akselinpoika otti toisesta kädestä kiini ja veivät hänen isoon saliin, johon paljon valtakunnan ylhäisiä herroja ja rouvia oli kokoontunut.

"Tässä esitän teille meidän uuden poikamme," sanoi Akselinpoika ja vei Valdemarin keskelle seuraa. Kaikki syleilivät ja suutelivat poikaa, näyttäen siten sydämellisintä sääliväisyyttä. Sitte mentiin pöytään ja Valdemarin piti istua molempain vanhempainsa keskellä.

Atrian loputtua vei Valdemar uuden isänsä erääsen nurkkaan ja sanoi: "Mutta sinun pitää kuitenkin sanoa minulle, mikä nimesi on."

"Olli Akselinpoika," sanoi tämä jalo mies ja taputti Valdemarin kättä.

"Entäs kauniin äitini nimi?" jatkoi poika.

"Sinulle on hänen nimensä äiti; mutta muutoin on hän Elisabet. Tuo vanha herra tuolla on hänen isänsä."

"Vai niin; sitte on hän minun vaarini," sanoi Valdemar ja juoksi hänen luoksensa kysyen: "Mikä on nimesi?" -- "Niilo Haraldinpoika," vastasi tämä kunnioitettava herra ja suuteli Valdemarin otsaa.

Samassa tuli Kristian saliin ja kun hän näki Valdemarin semmoisessa tuttavuudessa kunnioitetun vanhuksen kanssa, veti hän hänen nuttunsa liepeen suojaan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Valdemar, et sinä saa sanoa sitä herraa _sinäksi_, vaan suutele hänen kättänsä, sillä hän on valtakunnan drotsi" (ylituomari).

Kun Kristian ensi kerran lähestyi ovea ulos mennäksensä, juoksi Valdemar hänen perässänsä ja kysyi, mikä on valtakunnan drotsi. Kristian ei sitä itsekään oikein tiennyt vaan sanoi ainoasti hänelle, että se on hyvin ylhäinen herra, lähin kuningasta, että hän usein ajoi samassa vaunussa kuin kuningatar Margaretha, ja että hän matkueen tullessa istui kuninkaan vieressä.

"Mikäs minun isäni sitte on?" kysyi Valdemar. "Saako hänkin ajaa samassa vaunussa kuninkaan kanssa?"

"Ei," sanoi Kristian; "ei hän saa, sillä hän ei tule enää hoviin; mutta hän on hyvä herra, joka osti minun vapaaksi raskaasta orjuudesta Espanjassa, vaikk'ei hän saa ajaa samassa vaunussa kuninkaan kanssa."

"Oi, sepä on vahinko!" huusi Valdemar kiivaasti; "minä tahtoisin niin mielelläni, että hän saisi ajaa kuninkaan kanssa. Mutta tiedätkös, Kristian? Äitini, joka nyt on taivaassa, sanoi usein minulle, että ihminen voipi oppia mitä tahtoo, kun vaan hänellä on halua ja on ahkera. Minä opettelen niin, että tulen valtakunnan drotsiksi, jotta saan ajaa kuninkaan ja kuningattaren vieressä, sillä minä pidän hyvin paljon kuningattaresta." Koko seura nauroi, erittäinkin drotsi, joka kutsui tykönsä sen vilkkaan pojan ja syleili häntä sydämmellisesti. "säilytä aina tämä tunto," sanoi kunnioitettava vanhus; "se viepi sinun menestykseen ja kunniaan."

Ei yksikään päivä Valdemarin elämässä tähän asti ollut tuntunut niin iloiselta kuin tämä.

* * * * *

Seuraavana päivänä tuli sinne keski-ikäinen mies, jonka Akselinpoika esitti Valdemarille semmoisena, jota hänen tuli totella ja kunnioittaa, sillä se oli hänen opettajansa. Opettaminen alkoi heti, ja opettaja huomasi ilolla että Valdemar tiesi jo enemmän kuin oli syytä odottaa hänen ikäiseltänsä lapselta. Siitä oli hänen kiittäminen ainoasti ijankaikkisuuteen muuttanutta äitiänsä, jonka hyvä pää ja monet tiedot tekivät niin kauniita hedelmiä rakastetun pojan kasvatuksessa. Valdemar oppi nyt kaikkea, mitä hänen säätyisillänsä pojilla oli sinä aikana tapana oppia. Akselinpoika itse opetti hänelle Saksaa, Franskaa ja Engelskaa, joita kieliä hän puhui hyvin taitavasti, jonka tähden myös kuningatar Margareta oli käyttänyt häntä lähettiläänä moniin ulkomaisiin hovin toimiin, joita hän kunnialla oli täyttänyt. Hänen ansioinsa palkinnoksi antoi kuningatar hänelle viimeisenä elämänsä vuotena hovineitsyensä, tuon kauniin Elisabetin, drotsin tyttären, vaimoksi, ja jos kuningatar olisi kauemmin elänyt, olisi hän luultavasti nousnut valtakunnan korkeimpiin arvoihin; mutta kun hän ei voinut alentaa itseänsä liehakoitsiaksi kaikissa uuden kuninkaan oikuissa ja himoissa, eroitettiin hän heti sen hallitukseen tultua vaikutuksestansa ja kiellettiin hovissa itseänsä näyttämästä. Tämä oli tosin yhden tekevä jalolle Akselinpojalle; hän oli pahoillaan ainoasti Erikin huonosta hallituksesta, hänen kevytmielisyydestänsä ja sopimattomasta käytöksestänsä tuota kaunista ja kaikilla hyvillä avuilla kaunistettua kuningatarta kohtaan, jonka lempeyteen ja ansioihin hänen puolisonsa yksinään oli tunteeton. Kuitenkin eli hän tyytyväisenä onneensa ja lohdutti itseänsä vaikeudetta armottomuudessansa. Hovi ei ollut siitä päivin, kun Erik tuli Margaretan apuhallitsiaksi, enää hänelle mikään mieluinen olopaikka. Kun hän ei kaivannut sitä, ei hänellä ollut mitään kaivattavaa. Hän oli kauniin ja kunnioitettavan vaimon puoliso; hän oli rikas ja yleisesti kunnioitettu, ja hänen elonsa syksy lupasi siis kantaa kaikkia autuuden hedelmiä rakkauden ja rauhan hoidossa.

Aikaisin koki hän muodostaa Valdemaria urhoolliseksi soturiksi, ja kun hän itse oli hyvin oppinut sotataidossa ja tullut merkilliseksi aseiden käytännössä Margaretan ajalla, oli hän totisesti paras opettaja kuin Valdemar taisi saada. Usein sanoi hän sille tarkalle pojalle: "sinuakin kerran kehoitetaan isänmaasi puolustukseen; tee se silloin voimakkaasti ja rohkeasti, sillä ken ei sitä tee, hän on valtion suuressa vartalossa vesioksa, joka ainoasti imee itseensä sen voimia, antamatta kukkia ja hedelmiä. Semmoseksi hyödyttömäksi kasvannaiseksi ei toki minun Valdemarini pidä tuleman; ei, rakas poikani, sinä et saa tulla jaloja esi-isiäsi kehnommaksi."

"Opeta minua rohkeaksi ja urhoolliseksi," sanoi Valdemar ja vaipui hänen rinnoillensa.

Hän oli ollut noin kaksi kuukautta Akselinpojan luona, kun hän yhtenä aamuna kutsuttiin makuukammariin, johon hän muutoin harvoin tuli. Hän säikähti kovasti, kun näki kauniin kasvatus-äitinsä makaavan hyvin kalveana sängyssä. Nyt muisti hän vasta kuulleensa ikäänkun unessa valitushuudon, ja syöksi esiin, heittäytyäksensä hänen syliinsä.

"Seis, Valdemar!" sanoi hän heikolla äänellä, "sinä teet pahaa sisarellesi." Samassa otti hän kauniin lapsen ja näytti sitä pojalle.

"Tämäkö minun sisareni?" huusi Valdemar ja oli vähällä tukehduttaa tuon äsken-syntyneen suuteloillaan. Onnellinen isä otti lapsen syliinsä ja laski sen sitte jälleen äitinsä rinnoille. Valdemarin ilo oli sanomaton.

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi hän.

"Hänellä ei vielä olekaan nimeä," sanoi Akselinpoika. "Jaa, todellakin, Elisabet; miksi nimitämme hänet?" He neuvottelivat nyt kauan ja arvelivat milloin yhtä, millon toista nimeä; mutta eivät sopineet siitä.

"Kuules, tiedätkös, isä?" sanoi Valdemar; "hän on niin siunattu, ettei hän ensinkään tarvitse nimeä. Katso vaan, kuinka siunattu hän on."

"Olkoon Valdemar sen valinnut," sanoi äiti ja ojensi kätensä miehellensä. "Herra on armossansa siunannut meitä hänellä, olkoon hänen nimensä sentähden Signe!" [Signe on suomeksi: siunatkoon.]

"Olkoon niin," sanoi Akselinpoika; "Valdemar on antanut hänelle nimen; sanokaamme häntä Signeksi!" Kolme päivää sen jälkeen kastettiin hän tuomiokirkossa sillä nimellä.

Elisabet parani pian täydellisesti terveeksi, ja kaikki sai nyt Akselinpojan huoneessa vilkkaamman näön. Kun Valdemar ei ollut opettajansa luona, oli hänen rakkain toimensa tuuditella Signeä, ja erittäinkin oli hänen ilonsa suuri, kun Elisabet antoi jonkun kerran hänen sulkea sen kauniin lapsen syliinsä.

Talvi kului mitään erinäistä Akselinpojan perheessä tapahtumatta. Kesän alussa muutti hän kauniisen, metsillä ja järvillä ympäröittyyn, lähellä Sorötä olevaan linnaansa, jonka kuningatar oli antanut hänelle ja Elisabetille häälahjaksi, ja joka oli pyhitetty ijankaikkisuuteen muuttaneen siellä hääpäivänä olemisella.

Vaikka Valdemar oli syntynyt Seelannin kauniimmissa tienoissa, jossa hänen vanhempiensa tila oli ollut, ei hän kuitenkaan voinut muistaa koskaan nähneensä metsää. Hän oli niinkun toisessa maailmassa, ja hänen nuori sielunsa nautti mieltymyksellä luonnon moninaisia kauneuksia. Kristian opetti hänen kiipeämään puuhun, johon tämä oli erittäin taitava, ja pian ei ollut yksikään metsän lintu varma pesässänsä, sillä pieninkin haara kannatti tuon pienen metsästäjän, joka ei pelännyt mitään vaaraa, kun siitä oli palkintona harvinainen linnun pesä. Kuitenkin otti hän harvoin enemmän kuin yhden pojan. "Äiti-raukan," sanoi hän, "ei pidä menettämän kaikkia lapsiansa; minä pelkään, että se surisi itsensä kuoliaaksi" Näitä linnun poikia ruokki Valdemar ja Kristian suurella huolella, ja saivat pian pienen eläimistön, joka heille tuotti suurta iloa.

Pieni Signe kasvoi ja tuli kauniiksi lapseksi. Heidän maalta jälleen pois muuttaessa saattoi hän jo käydä, ja kun he taas seuraavana vuonna muuttivat sinne, alkoi hän puhua. Hän oli koko perheen, etenkin Valdemarin lemmikki.

Kun ainoasti puoli päivää oli häneltä kulunut häntä näkemättä, ikävöitsi hän häntä sanomattomasti, eikä iloisin leikki, kauniin lintu, eikä hänen toveriensa innokkaimmat rukouksetkaan voineet häntä estää kiiruhtamasta sen ihanan tyttären tykö. Hän taisi kokonaiset hetket huvittaa itseänsä leikittelemällä hänen edessänsä, ja hänen paras palkintonsa oli kun Elisabet silloin salli hänen hetkiseksi ottaa lapsi syliinsä.

"Pidätkö sinä Signestä?" kysyi Elisabet usein hänestä.

"Ah, paljoa enemmän kuin itsestäni," huusi Valdemar ihastuksella. "Minä toivoisin olevani iso, ja että olisin kuningas; sitte tulisi Signe minun kuningattarekseni."

Elisabet hymyili ja rukoili sydämellisesti Jumalaa, että Signe kerran tulisi sen rakastettavan pojan vaimoksi.

"Kukas tietää, mitä voipi aitaa voittaen tapahtua," sanoi Akselinpoika kuullessaan hänen rukouksensa, ja painoi suutelon jalon vaimon otsalle.

Näiden helläin vanhempain tuuma, tulevaisuudessa yhdistää Valdemar ja Signe, tulikin toteen. Heidän ikäinsä eroitus oli vaan 6 vuotta. "Hyvä on, että mies on vähän vanhempi vaimoa," sanoi Elisabet usein, kun hänen ja Akselinpojan puhe sattui tähän aineesen; "Valdemarin kypsyneempi järki johdattaa silloin Signen nuoruutta, ja me voimme laskeutua levolle siinä turvallisessa varmuudessa, että lapsemme tulevat onnellisiksi maan päällä ja viimein kohtaavat meitä taivaan autuudessa." Näin uneksi Akselinpoika ja hänen puolisonsa, eikä huomanneet niitä murhepilviä, jotka verkalleen kokoontuivat heidän päänsä päälle.

Valdemar oli edelleen harras linnustaja, johon myös Sorön ympärillä oleva vankka metsä valmisti hänelle oivallisen tilaisuuden. Tätä ei hän myöskään saattanut jättää käyttämättä, kun Signenkin suurin ilo oli tulla hänen lintuhuoneesensa, ja kun hän jo kolmen vuotiaana tiesi jokaisen linnun nimen.

Heidän kolmantena vuotena maalla oleskellessansa oli Valdemar niin onnellinen, tahi oikeammin: _hän oli onneton_, että keksi erään puun latvasta maakotkan pesän. Hänen ja Kristianin ilo oli tästä löydöstä ääretön, ja he pitivät tarkoin varalla sen ajan, jolloin molemmat vanhat kotkat olivat poissa pojillensa ruokaa noutamassa, saadaksensa ottaa pojista, Valdemar nousi puuhun mustan johdattajansa kanssa, saavutti onnellisesti pesän ja anasti toisen pojan, jonka hän sitte antoi Kristianille, joka odotti häntä alempana paksummilla haaroilla.

Suurella ilohuudolla kantoi Valdemar kotkanpojan kotiin, sulki sen häkkiin ja elätti sitä raa'alla lihalla ja kalan kappaleilla. Se otti ruokansa hänen kädestänsä, ja Valdemarilla ja Kristianilla oli paljon huvitusta tästä saaliista.

Kesän loputtua seurasi maakotka Valdemaria Roskildeen, ja samoin seuraavana keväänä syntymäpaikkaansa, Sorön läpipääsemättömiin metsiin, jossa se nyt sai nauttia vapautta ja taisi lentää korkeimpiin puihin, milloin vaan halutti; kuitenkin oli se vielä niin kesy, että Valdemar ja Kristian viheltämällä saattoivat kutsua sen takaisin. Se lensi ulos ja sisälle ikkunasta tahi avatusta ovesta, ja otti ravintonsa monilla naurettavilla hypyillä.

Signe ei voinut olla pelkäämättä nähdessään tuota lintujen kuningasta. Hän pyysi sentähden Valdemaria, ettei hän milloinkaan enää kutsuisi sitä takaisin. Mutta vaikka hän mielellään olisi tahtonut täyttää tämän rakkaan lapsen toivon, ei hänellä kuitenkaan ollut kykyä sitä estää; sillä kotka useimmasti tuli itsestään takaisin hakemaan kartanolta ruokansa jota palvelusväki vierasvaraisesti kyökistä sille antoi. Signe rauhoittui kuitenkin vähitellen, sillä kotka tuli joksikin harvoin näkyviin, paitsi kun se saapui nälkäänsä sammuttamaan, josta luultiin sen löytäneen metsässä puolison, jonka luona oleskeli.

Keski-kesällä lahjoitti Elisabet miehellensä pojan. Onnellisten vanhempain ilo siitä oli erinomainen, ja suuria valmistuksia tehtiin kasteesen, jota hyvin juhlallisesti piti vietettämän Sorön kirkossa.

Elisabetin kunnioitettavan äidin piti kastettaessa pitämän, ja hänen isänsä, tuo ijäkäs drotsi, sekä monta valtakunnan suurta, joiden kanssa Akselinpoika vielä seurusteli, huolimatta epäsuosiostaan, piti oleman kummina.

Kastejuhlan piti tapahtuman eräänä hyvin lämpimänä Heinäkuun päivänä. Tämän nuoren maailman jäsenen oli mummonsa pukenut pitkään samettivaatteukseen, joka oli runsaasti kirjaeltu kullalla, ja hänen kaulassansa riippui kultaketjussa kuningatar Margaretan tiamantteihin juotettu muotokuva, jonka kuningatar itse oli hänelle antanut morsiuslahjaksi. Tämän piti nyt oleman rakastetun tyttärenpojan kumminlahja. Muotokuvan takapuolelle kirjoitti hän omansa ja lapsen tulevan nimen sekä päivän: Heinäkuun 15 p. 1416.

"Märta, aukaise ovi toiseen huoneesen, jonka ikkunat ovat auki," sanoi kunnioitettava eukko, jolle oli tullut vari sekä päivän helteestä että paljosta työstänsä lapsen kanssa; "tuo siunattu poika ja minä olemme variin menehtymäisillämme, mutta pane ensin poika kätkyeen, että hän makaa kummien tullessa niinkun näytteenä, jonka pitää oleman kaunis katsella."

Vanha Märta, joka oleskeli Akselinpojan huoneessa ja oli siellä voittanut kaikkein kunnioituksen ja luottamuksen nöyryydellänsä perheelle, otti ensin vaatetetun lapsen mummonsa sylistä ja kysyi sitte tavallisella varovaisuudellansa: "Kumpaistako ovea teidän armonne käskee minun avaamaan, saliinko vai vierashuoneesen vievää?"