Part 14

Vihkimyksen loputtua lankesivat he polvillensa prinsessan eteen, joka syleili Signeä ja vei sitte hänet onnellisen sulhasensa syliin.

"Ja nyt, minun herrani ja kuninkaani," sanoi jalo ruhtinatar, "pyydän minä teidän suostumustanne, viedäkseni rouvineni ja neitoineni tämän teidän armonne kautta niin onnellisen parikunnan Olli Akselinpojan linnaan, josta minun ruhtinaallinen sulhaseni on niin hyvä ja noutaa aamulla minut, saattaaksensa teidän kuningaslinnaanne, kunnioitettavassa vanhassa Roskildessa."

"Seuratkaa jaloa tahtoanne," sanoi kuningas. "Minä olen harvoin elämässäni ollut niin hyvällä mielellä, kun tänään, ja se on teidän työnne. Minun on teitä kiittäminen siitä, kun voin sanoa, että olen tyytyväinen. Tarjotkaa minulle kaunis käsivartenne; minä tahdon viedä teidät vaunuunne." Kuningas vei nyt prinsessan, Pfaltsin kreivi morsiamen ja pispa sulhasen. Musta hovipoika oli prinsessan viittauksesta ratsastanut edeltäpäin.

Dorothea antoi morsiusparin nousta vaunuun, joka lähti siitä. Vapautettuin sydämet sykkivät keveämmin, kun heidän kärsimisensä näkö-ala, tuo peljättävä luostari, katosi heidän näkyvistänsä.

Oli kaunis talvi-ilta. Laskeutuvan auringon säteet kuvastuivat jälleen kirkkaasen jäätyneesen pintaan ja lumi puiden latvoissa säihkyi kun timantti kaikkia väriä. Koko luonto lepäsi juhlallisessa rauhassa. Se ikäänkun tahtoi taivuttaa rakastuneiden sydämiä unhottamaan heidän kärsittyä kurjuuttansa.

Vaunu pysähtyi vihdoin Akselinpojan linnaan. Valdemar auttoi prinsessaa ja morsiantansa siitä ulos ja vei sitte ruhtinattaren linnan juhlallisesti koristettuun saliin. Täällä lankesi hän vielä kerran Signen kanssa pelastajansa jalkain eteen. Molemmat olivat niin hurmetuksissa, etteivät vielä oikein tienneet, oliko tämä nyt heille tapahtunut todellisuus, vai uni.

"Ystäväni," sanoi prinsessa vihdoin puristaen heidän kättänsä, "teidän sydämenne ei puhjennut, kun kuolon enkeli paljain miekoin lenteli päänne päällä; mutta onko niillä nyt myös voimaa kantamaan onnellisuuden korkeutta? Se ei ole mahdollinen niitä musertamaan."

"Minun sydämeni on kovettunut vastoinkäymisessä," vakuutti Signe; "elköön Jumala antako sen murtua myötäkäymisessä, eikä se murrukaan, jos Hän joskus antaa minulle isäni takaisin."

"Entä sinun, Valdemar?" kysyi Dorothea.

"Minä olen," sanoi hän, "ylvästellyt kuolemalle sekä tappelu-kentällä että inkvisitionin murhatuolissa. Minä olen luullut kaiken, mikä oli kallista sydämelleni, ijäti hukkuneen, ja kuitenkin olen voinut kantaa äärettömän tuskani. Minä olen väkevä; sillä minun uskoni Jumalaan on järkähtämätön."

"No, Jumalan nimeen," sanoi prinsessa, "vastaanottakaa se morsiuslahja, jonka minä toin teille muassani Englannista!" Hän viittasi ja eräs hänen hovineitonsa avasi oven sivuhuoneesen. Kuka voipi selittää Valdemarin ja Signen iloista hämmästystä, kun Olli Akselinpoika tuli sieltä ja läheni heitä avonaisin sylin? Ilohuudolla lankesivat he hänen syliinsä.

Ovi aukeni taas. Prinsessan hovipoika tuli sisälle; mutta hän ei ollutkaan enää musta. Nuoruuden kauniimmat ruusut kukoistivat hänen poskillansa ja hänen silmänsä säteilivät elävintä iloa.

"Eikö teillä ole enää minulle tilaa?" sanoi hän ja heittäysi niiden kolmen onnellisen syliin. Se oli Petter.

"Hän on minun kotkan ryöstämä poikani! Häntä on minun kiittäminen elämästäni ja vapaudestani," sanoi Akselinpoika. "Jos ei häntä olisi niin kauhealla tavalla minulta temmattu, niin ei teillä nyt enää olisi isää. Jumalan viisaus ja hyvyys on tutkimaton!"

Signe ja Valdemar syleilivät ilokyyneleitä vuodattaen sitä kaunista nuorukaista. Akselinpoika sulki heidät kaikki kolme syliinsä, ja hänen silmänsä olivat suunnitetut rakastetun, liian aikaisin kadotetun Elisabetinsa kuvaan.

Nyt aukaisi musta Kristian oven, ja vanha Märta hoiperteli sisälle kahden tytön tukemalla; heitä seurasi koko linnan väki. Valdemar ja Signe painoivat liikutettuina tämän hyvän mummon rintaansa vastaan. Kristian lähestyi huomaamatta nuorta herraansa ja suuteli hänen kättänsä. Hovinaiset ja linnan väki kuivasivat silmiänsä. Prinsessa ojensi kätensä siunaten jälleen yhdistetyille; hänen ilonsa oli taivaan enkelien ilon kaltainen.

Loppu.

End of Project Gutenberg's Olli Akselinpoika ja hänen perheensä, by Joh. Wildt