Chapter 9

"Herra, te olette suuttunut", sanoi Valdemar tyynesti; "mutta kaiken kautta, mikä teille on pyhää taivaassa ja maassa, pyydän teiltä: antakaa vihanne langeta ainoasti minun päälleni. Katsokaa laupiaasti ja armollisesti tuota vapisevaa tyttöä, joka makaa tomussa teidän jalvoissanne. Kuulkaa hänen rukouksensa! Antakaa hänelle takaisin hänen arvokas isänsä, niin minä annan itseni kuolemalle teidän syvimmässä vankeudessanne. Elä hyvin, Signe! Ah, jos minun kuolemani voisi pelastaa meidän isämme, silloin olisi sen tuska suloinen minulle!"

"Mitä! kuolemasiko?" karjui kuningas; "ei, sinun ei pidä kuoleman, mutta sinua pitää kuritettaman; viekää pois häntä!"

Vahti tarttui Valdemariin ja vei häntä oveen päin. Signe syöksi samassa silmän räpäyksessä parkaisten kuninkaan jalkoihin. Epätoivo antoi hänelle voimaa. Kauniilla käsillään syleili hän Erikin polvia ja nosti kyynelsilmänsä häntä kohden. Niinkuin rukoileva Madonna [Pyhä Neitsyt, suom. muist.] oli hän kuninkaan jalkain juuressa, ja hänen vihansa näytti häviävän, heitettyänsä häneen silmäyksen, kun hän vaipuneesta rinnastansa sammalsi sanat: "armoa, armoa!"

Erik istui niinkun lumottuna, ja hänestä tuntui, kun ei hän koskaan olisi nähnyt mitään niin kaunista, kun tämä polvillaan oleva tyttö, jonka kasvoilla kyyneleet virtailivat. Heti viittasi hän vahdille, joka jäi neuvotonna seisomaan ovelle Valdemarin kanssa.

"Hän ei tahtonut vihoittaa teitä, herra", sanoi Signe suloisesti rukoillen. "Mitä hän sanoi, tahtoi hän sillä ainoasti saattaa teitä kuulemaan meidän rukoustamme. Teillä ei ole ketään uskollisempaa alamaista kuin hän. Hänen jalo verensä on vuotanut sodassa teidän asianne tähden. O, armollinen kuninkaani! Minä en päästä irti teidän jalkojanne, ennenkun olette lausuneet sen kauniin sanan, joka tekee ruhtinaan Jumalan kuvaksi maan päällä, sanan _Armo_."

Erik ei voinut kääntää säihkyviä silmiänsä pois tuosta kauniista rukoiliasta, joka kumarsi kasvojansa hänen jalkoihinsa. Hän nosti ylös hänen ja käänsi hänen ihanat kasvonsa itseensä päin; Erikin silmät olivat liikkumattomasti suunnitetut häneen, ja Valdemariin ja vahtiin katsahtamatta huusi hän: "_Armo_!"

Vahti meni pois ja Valdemar seisoi niinkuin kivettyneenä ovella.

"Antakaa minun syleillä jalkaanne, jalo kuninkaani!" huusi Signe; "sillä huhu valehtelee, ja te olette laupias ja armollinen, niinkun taivahan Armollinen."

"Ja sinä olet kaunis, niinkun yksi hänen enkelistänsä," huusi Erik. "Nouse ylös, tyttö, ja istu viereeni, sillä se on sinun kauneudellesi ja suloisuudellesi sopiva paikka."

Veri nousi Valdemarin poskille, ja harmilla katsoi hän kuninkaan himosta punottaviin kasvoihin.

"Elkää antako armonne auringon valaista vaan puoliksi," jatkoi Signe; "vaan tunkeukoon sen säteet minun isäni pimeään vankeuteen, ja teidän kuninkaallinen sananne voipi katkaista hänen kahleensa."

"Olkoon hän vapaa. Sinä olet voittanut asiasi ennenkun avasit kauniit huulesi," huusi kuningas, ja hänen vihansa oli kokonaan liuennut ystävyyteen ja helleyteen.

Signe kumarsi taas kauniit kasvonsa kuninkaan jalkoja kohden.

"Mikä on sen Pohjan kaikkein kauniimman tyttären onnellisen isän nimi?" kysyi Erik, painaen Signen tuolille viereensä.

"Olli Akselinpoika!" sammalsi tästä odottamattomasta näöstä kummastunut ja kuoleman kalpea Valdemar. Erikin punottavat kasvot kävivät äkkiä lumen vaaleiksi, ja selvin hämmästys kuvausi niille.

Signe lankesi taas vapisten hänen jalkoihinsa ja huusi: "O herra, elkää peruuttako armosanaanne!"

"Ei," sanoi kuningas voimakkaasti. "Erik on kuningas ja hänen sanansa pitää seisoman liikkumattomana niinkun kallio." Heti kirjoitti hän muutamia sanoja pergamentille ja sanoi, painaen sen Signen vapisevaan käteen: "Tämä lehti päästää isäsi kahleet. Anna tämä abbotti Sigismundille, silloin on hän vapaa ja hänen omaisuutensa pysyy koskematta. Hän saa kiittää kaunista tytärtänsä jo kuolemalle vihitystä Hengestänsä."

Eräs Pommerilainen herra astui sisälle ja ilmoitti Cecilia rouvan ja abbotti Sigismundin tuloa.

"Pyydä Cecilia rouvaa odottamaan minua omissa huoneissaan ja anna abbotin tulla sisälle!" käski kuningas synkällä katsannolla.

Pommerilainen herra kumarsi syvään ja jätti huoneen.

"Nyt on pergamentti tarpeeton," sanoi Erik; "nyt voipi minun kuninkaallinen sanani päästää isäsi kahleet. Mutta mikä on sitte palkkani? Vastaa, lumoojatar! Enkö ole sitä ansainnut sinulta?"

Signe vapisi ehdottomasti näitä sanottaessa, vaikka hänen puhdas sielunsa ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Valdemarille ne olivat, kun jos olisi hehkuvat väkipuukot lyöty hänen sydämeensä.

Sigismund astui sisälle ja kumarsi kunnioituksella maahan päin.

"Olli Akselinpoika on vapaa," huusi Erik hänelle, ja kuoleman vaaleus vetäysi nyt munkin punaisille kasvoille. "Vielä tänä päivänä annetaan hän kauniille tyttärellensä, joka on kylläksi minulle todistanut hänen viattomuutensa."

Munkki heitti vihasen silmäyksen Signeen, mutta ikäänkun tenhomisella sulautui se salamieliseen hymyilyyn, ja hän ei voinut kääntää pois silmiänsä hänen lumoavasta katsannostansa.

"Teidän tahtonne, suuri kuninkaani, on minun lakini; sen edessä syöksen minä itseni vaikka ijankaikkiseen liekkiin," huusi hän liehakojen.

Erik viittasi Sigismundille ja hän meni pois, silmäten Signeä umpimielisesti.

Pommerilainen herra astui taas sisälle ja ilmoitti, että Cecilia rouva ei enää tahtonut viipyä huoneissansa, vaan lähestyi jo kuninkaan salia.

"Menkää siis pois rauhassa," sanoi kuningas selvällä himonsa ilmauksella, ja tuuditteli hekkumallisesti Signen käsivartta kädessään. "Minä tulen pian käymään Sorön tienoilla katsomaan sen kauneinta kukkaa sillä maalla, jossa se on puhjennut. Voikaa hyvin, elkää unhottako ystäväänne ja kuningastanne. Muistatteko minua hyvyydellä, muistatteko?"

"Kuolemani hetkeen asti muistan minä teidän majesteettinne ääretöntä armoa!" huusi Signe ja kiiruhti ovesta ulos puhumattoman Valdemarin kanssa.

Cecilia astui sisälle ja kuningas meni häntä vastaan. "Onko se totta," sanoi hän terävästi katsellen, "että teillä, minun herrani ja ystäväni on ollut vieraana eräs nuori neiti? Mitä hän tahtoi teiltä näin aikasiin?"

Kuningas tuli hämillensä eikä tiennyt, mitä vastaisi.

Cecilia katsoi häneen läpitunkevilla silmäyksillä, ja mustasukkaisuus ajoi heti kaiken veren hänen kasvoistansa.

"Minä aioin lähteä metsästämään," sanoi kuningas, päästäksensä tästä kiusallisesta puheesta. "Teidän sijassanne tekisitte te parhain, että pysyisitte kotona."

"Metsästättekö te susia vai metsäkyhkysiä?" kysyi Cecilia häijyllä naurulla. "Mutta pitäkää varanne. Sudet ovat kavalajuonisia ja haukka voipi kaapata kauniimman metsäkyyhkyn teidän silmäinne edessä."

"Sinua ei ota kukaan pois minulta," sanoi kuningas suuttuen ja meni ulos.

"Haukat pelkäävät, että minun myrkkyni tappaa heidät," sanoi Cecilia hammasta purren, ja kiiruhti huoneesensa, jossa Sigismund odotti häntä.

"Te olette petetty." huusi ulkokullattu hänelle, "Olli Akselinpoika saa vapautensa ja te saatte antaa kostonjanonne palaa polttoroviolla hänen sijassansa, sillä hän ei tule sinne. Kuitenkin onkin teillä jo kyllin osaksenne, sillä kuningas ei enää kauan katso teidän taivaallista ihanuuttanne. Olli Akselinpojan tytär on ottanut teidän sijanne hänen sydämessään, samoin kun hän myös pian ottaa sen tuon kiittämättömän hovissa. Kun teidän raskausaikanne on loppunut, pitää arvattavasti uusi rakastettu tänne tuliaisensa. Te saatte silloin olla ällisteleväin katseliain joukossa, jotka ihmettelevät nousevan auringon sokaisevaa loistoa."

"Lakkaa jo! Tahdotkos murhata minut valheellisella kertomuksellasi?" huusi Cecilia, mutta vapisi kuitenkin, ikäänkun se voisi olla totta.

Sigismund selvitti nyt ne syyt, joilla hän tuki arveluansa, että nimittäin kuninkaan helleys paloi Olli Akselinpojan kauniisen tyttäreen, ja hän selitti sujuvalla kaunopuheliaisuudella, kuinka viehättävä ja siis vaarallinen hän oli Cecilialle, ja hänen kiittämisensä Signen kauneudesta olisi kestänyt vielä kauemmankin, niin innostunut hän oli, jos ei Cecilia, joka luki hänen kasvoistansa hänen ajatuksensa, olisi puuttunut puheesen, sanoen:

"Todellakin, tämä tyttö saattaa olla suurimmasti vaarallinen minulle, koska hän niin muutamassa silmänräpäyksessä vetää kaikkein sydämet puoleensa. Tehän olette jo tulessa ja liekissä ainoasti häntä selittäessänne, ja hän ei varasta minulta ainoasti kuninkaan sydäntä, vaan teidän sydämenne on myös luopunut minusta. Niinpä niin, Sorön metsät ovat suuret ja tiheät; siellä voitte te, kunnioitettava herra, asettua sen puun juurelle, johon tämä kyyhky on tehnyt pesänsä, ja kuherrella siellä niinkauan, kun äänenne sortuu hellästä kuherruksestanne. Minä pääsen silloin siitä vaivasta, joka minulla on kuullessani rakastuneen lörpötystä, jolla te ette kuitenkaan milloinkaan ole mitään tarkoittaneet. Ja nyt hyvästi! Minä tahdon olla yksinäni!"

Sigismund, joka tunsi Cecilian rajattoman vallan, ja tiesi, ettei hän sitä niin helposti aikonut jättää, vaan käyttäisi kaikkia mahdollisia keinoja saadaksensa pitää sen, ja luultavasti myös onnistuisi, vaikkapa kuningas hetkiseksi mielistyisikin johonkin toiseen, oli vaan kuvaillut Erikin alkavata taipumusta niin voimallisilla värillä, saattaaksensa Ceciliaa vieroittamaan Erikkiä tästä vaarallisesta tytöstä, joka ensimäisenä silmänräpäyksenä oli herättänyt hänen oman halunsa. Ceciliaa odottaessansa oli hän tehnyt suunnitelman saada vietellä sitä rakastettavaa tyttöä; mutta himo on sokea, ja Sigismund ei muistanut puhua tyynesti, joka on tavallista, kun puhutaan toisen asiata. Hän ei muistanut, että Cecilialla oli haukan silmät, erittäinkin kun esine, jota hän katseli, koski häntä tahi hänen tuumiansa; mutta edellä kaiken unhotti hekkumallinen munkki hallitsijattarensa turhamaisuuden, ja kuinka syvästi hän tulisi haavoitetuksi ajatellessaan, että hän nyt ei olisikaan munkin sydämen jumaloitava kuningatar, jota tämä niin useasti tuhansilla valoilla oli hänelle vakuuttanut. Mutta niinkun kettu, jolla on aina monta koloa ulos luolastansa, äkkiä kääntyy, kun sen hieno haisti sanoo, että koirat ovat keksineet sen piilopaikan, ja aina löytää varman pelastuksen mutkittelemalla, niin ymmärsi myöskin tämä kamala munkki heti viedä Cecilian toisiin ajatuksiin, ja vaikka hän oli kyllä ovela, sai Sigismund hänen kuitenkin viimein uskomaan, että hänen puheensa kiivaus tuli ainoasti siitä ihastuksesta, jonka hän tunsi Cecilian uudesta voitosta. Hän lopetti pitkän puheensa sillä vakuutuksella, että hän, jos hänen toivonsa pettäisi, heittäisi pois pyhän pukunsa ja pakenisi hänen kanssansa Helvetian (Sveitsin) laaksoihin, löytääksensä siellä hänen rakkaassa sydämessänsä taivaan maan päällä ja vihdoin hänen sylissänsä saada nukkua ijankaikkisuuteen.

Cecilia nosti ylös polvillaan olevan teeskenteliän ja pyysi häntä istumaan viereensä. Hän tuumi hänen kanssansa, kuinka hän saisi kuolinvihollisensa, Olli Akselinpojan, pyyhityksi pois elävien luvusta, ja hän sopi munkin kanssa siten, että se piti tapahtumaan myrkyllä, jota annettaisiin sakramentissa hänen vankeudesta lähtiessänsä, jotta ei mitään epäluuloa tulisi Sigismundista; he tekivät myös liiton kuinka tyttö temmattaisiin pois, olemasta kuninkaan tiedusteltavana, kun Cecilian kammaripalvelia samassa astui sisälle ja ilmoitti, että yksi pyhä isä Sorön luostarissa hiessä ja tomussa nyt juuri oli saapunut sinne ja tahtoi heti puhutella kunnioitettavaa abbottia, koska hänellä oli tuiki tärkeä asia kerrottavana.

"Tuo hänet tänne sisälle!" sanoi Cecilia, ja piika avasi oven Markus-isälle, joka astui sisälle, kumartaen aina maahan asti mahtavan Cecilian edessä, joka kuningattaren arvoisuudella vastasi tätä köyristelevää tervehdystä, suloisesti naureskellen sisään tulleelle, jolle hän sanoi:

"Mitä uutta kuuluu luostariinne?"

"Ah, teidän armonne!" huusi Markus vapisten; "perkeleen voima on suuri. Ei edes pyhät, Jumalalle vihityt paikat ole rauhassa hänen aivotuksiltansa. Synti on nyt tänä aikana niin suuri, että saatana uskaltaa julkisesti kujeilla itse meidän pyhiemme nähden ja jos ei pyhä inkvisitioni anna vähintäkin parinkymmenen vääräuskoisen henkäistä mustaa sieluansa liekissä, niin nielee paha vihollinen pojan sekä luostarin että kirkon, ynnä meidät viheliäiset, jotka olemme kiedotut -- -- --"

"Ei, niin suurta kitaa ei mahdollisesti voi olla pahalla hengellä," sanoi Cecilia teeskentelevän munkin puheesen, joka oikeastaan ei uskonut Jumalaa eikä perkelettä, vaikka molempain nimi usein liehui hänen kielellään.

"Mutta kertomuksenne," huusi Sigismund, joka aavisti onnettomuutta, "kertomuksenne!"

"Jaa, kertomuksenne, sanokaa se viivyttelemättä; syy, miksi tulitte tänne!" käski Cecilia.

"Ah, korkea, armollinen rouvaseni," änkytti Markus ja lankesi polvillensa tämän naisen eteen, jonka vallan hän tunsi ja pelkäsi; "elkää salliko armottomuutenne ukkosen-jyrinän musertaa kurjaa olentoani, sillä minä olen viaton siihen hirmuiseen onnettomuuteen. Aina siitä asti kun te, kunnioitettava herrani, matkustitte eilen illalla, olen minä ollut polvillani pyhän apostoli Paavalin kuvan edessä ja rukoillut. Ei leivän palaa, eikä vedenpisaraa ole tullut kuivalle kielelleni, ja minä olen täällä katumuksella niin kurittanut kurjaa ruumistani, että vereni -- -- --"

"Lakatkaa tuosta pitkästä esipuheestanne ja tulkaa asiaan!" kiljasi Cecilia vihaisesti, ja Sigismund vapisi kun tuomittu pahantekiä.

"Ah teidän armonne," jatkoi Markus isä; "Saatana on tänä yönä noutanut teidän kuolinvihollisenne Olli Akselinpojan ja ottanut kuoropojan Petterin kanssansa."

Cecilia vaaleni ja puhkesi semmoiseen raivoon, että sen jyrinä oli vähällä musertaa abbotin pään. Markus makasi kun kuollut, kasvot lattiassa. Oli niinkun salamaisku olisi lyönyt hänen.

"Pois minun silmäini edestä, sen roisto," karjasi Cecilia vaahtosuin, ja oli vähällä rusikoida viheliäistä munkkia.

Markus ryömi käsin ja jaloin suuttuneen naisen luokse, ja aikoi suudella hänen jalkaansa; mutta hän potkaisi häntä vasten naamaa, ja Markus ryömi ulvoen pois.

"Kuinka te taisitte uskoakin tuommoisen kurjan vartioimaan inkvisitioni vankeutta teidän poissa-ollessanne? Mitä täältä tahdoitte? Lähettiläs olisi voinut vaikuttaa aivan saman kuin tekin. Nyt ei minulla taasenkaan ole sitä riemua, että se vanha konna kuolee myrkystä, vielä vähemmän julkisesti polttamalla -- hän joka pyöritti ruoskaa minun pääni päällä!" kirkui Cecilia vimmattuna Sigismundille, kunnes kovat suonenvedon tempaukset hillitsivät hänen kielensä.

Sigismund kantoi hänen vuoteellensa, ja huusi sisälle hänen palvelusnaisensa.

Kuninkaan lääkäri noudettiin. Abbotti jätti pyörtyneen hurjattaren ja meni pois. Tunnin päästä istui hän vaunuun. Hän tahtoi omin silmin todistusta munkin melkein satumaisen kertomuksen totuudesta.

Kun hän oli ennättänyt Ringstadiin, tuli lähettiläs hänen perässänsä semmoisella kiireellä, että sen hevonen oli vähällä kaatua. Se toi hänelle käskyn Cecilialta, että hänen piti viipymättä palaaman takaisin, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnä-oloansa.

Niinkun hänen oikkujensa notkea orja, kääntyi Sigismund heti takaisin ja tuli tuntia ennen auringon laskua jälleen Roskildeen, jossa hän pysähtyi kuninkaan linnan korkean portin ulkopuolella.

Cecilian neitsyt odotti jo häntä ja vei hänen heti sisälle rouvansa tykö, joka vielä makasi sängyssä.

Neitsyt meni pois ja Cecilia ojensi Sigismundille kättä, sanoen samassa ystävällisellä puheella ja katsannolla hänelle:

"Ystäväni! Ainoa, johon minulla on luottamusta maan päällä; sillä Erikin ystävyys on keveä kuin lehti, ja vähinkin tuulahdus saattaa sen viedä pois -- voitteko te antaa minulle anteeksi kiivauteni, johon ainoasti pääni on osallinen, vaan ei sydämeni; sillä se tietää arvoksua kaiken sen mitä te olette minulle? Ja tahdotteko jälleen tulla siksi kun tähän asti olette olleet, sieluni ystäväksi, salaisimpain ajatusteni uskotuksi ja minun kostoni veristä kuolemaa ennustavaksi enkeliksi?"

"Tahdon," vakuutti Sigismund käsin ja sydämin, ja lankesi kiusaajattarensa jalkoihin.

"No hyvä sitte," jatkoi Cecilia; "minä myös näytän teille, että minä tiedän palkita teidän helleytenne ja nöyryytenne. Minua on kauan jo väsyttänyt tuon halvan pispa Jöns Antinpojan juonet. Kun meidän yhdistetty ahkeroitsemisemme taas on kytkenyt Erikin niillä siteillä, joita hän nyt näkyy tahtovan päästää, niin silloin pitää, sen vannon palavan uskollisuuteni kautta teihin, silloin pitää Jöns Antinpojan kukistuman ja minä korotan teidät Seelannin pispan-istuimelle, jota te olette niin kauan jo huokailleet, ja iso-inkvisitorin arvo on vielä peruuttamatta vahvemmin vahvistuva teidän valtaanne."

"Puhu, hallitsiani, anna vaan yhden sanan kauniilta huuliltasi ilmoittaa minulle tahtosi, ja minä syöksen itseni vaikka kuoleman kitaan toimittaakseni sen!" huusi Sigismund ja kumarsi suudellaksensa Cecilian kättä.

"Tietäkää siis," sanoi Cecilia ja veti munkin sänkyyn viereensä istumaan, "että jos minun valtani ja sen kanssa teidän onnenne ei kukistu, niin pitää Akselinpojan tyttären tulla isänsä sijaan inkvisitioni-vankeuteen ja siellä pitää pyövelin pakoittaa häntä sanomaan hänen isänsä olinpaikka, jotta väkipuukko tahi myrkky saa kostaa sen häpeän, jonka hän teki minulle. Onhan edes tämä vaarallinen nainen silloin hävinnyt kuninkaalta, ja se mieltymyksen kipinä, jonka hän on sytyttänyt hänen sydämeensä, sammuu yhtä pian kuin on syttynytkin. Mutta ettei mitään sanomata hänen vangitsemisestansa eikä rukousta hänen vapauttamiseksensa tunkeutuisi kuninkaan korviin, täytyy hänen huokaava lemmikkinsä, nuori Valdemar Svane, joka tänä aamuna oli hänen kanssansa kuninkaan luona -- te kuulette, että minulla on tarkat tiedot -- samassa ottaa inkvisitionin uhriksi, ja se päivä, jona te voitte pusertaa heiltä tunnustuksen Akselinpojan olinpaikasta, olkoon heidän molempain kuolinpäivä. Keksikää nyt heti, kun olette täällä, syytös heitä vastaan, laatikaa se kirjallisesti, menkää viipymättä Lundiin ja antakaa arkkipispan kirjoittaa sen alle. Jos Erik sattumoilta tietäisi, että he ovat vangitut, niin on kaikissa tapauksissa hänen vaikea vapauttaa heitä, koska hän ei mielellään tahdo vastustaa arkkipispan käskyjä. Meidän tuumamme ei silloin voi muuta kuin onnistua. Minä pysyn semmoisena, jona minä olin ja olen, te tulette Seelannin rikkaan hippakunnan pispaksi, ja voitte, ollen samalla iso-inkvisitorina, mitata valtaanne arkkipispan ja ehkäpä kuninkaankin supistetun vallan kanssa."

"Enkeli taivaassa!" huusi Sigismund ja sulki Cecilian syliinsä.

"Ja nyt kiiruusti Lundiin! Minun vaununi vievät teidät Köpenhaminaan ja odottavat siellä taas teitä. Tässä on matkarahat. Joutukaa nyt; kuningas voipi tulla." Hän painoi nyt raskaan kukkaron hänen käteensä.

Sigismund riensi ulos. Hän oli iloissaan siitä, että Cecilian tuuma sopi niin hyvin yhteen hänen tuumansa kanssa, jonka hän oli lykännyt, saadaksensa kauniin Signen valtaansa hirmuiseen tuomioistuimeen, jossa pyövelin kirveen uhkauksen ja koston tulikiven liekkien pelko oli tähän asti ollut hyviä avuja väkevämpi. Hän käski Cecilian kuskimiehen antaa hevosten juosta niin paljon kun taisivat. Ennen puoliyötä oli hän Köpenhaminassa, ja seuraavan päivän aamuaurinko näki veitikan kiitävän merellä Soknen rantaa kohden, aikomuksessa syöstä kaksi jaloa viatonta ihmistä epätoivoon ja kurjuuteen, ja kolmantena päivänä oli hän jo kotimatkalla, varustettuna sillä hirmuisella käskyllä.

Cecilia vastaan otti Sigismundin voittoriemuisella ilolla, sillä kuninkaan kylmyys häntä kohtaan oli kyllin todistanut hänelle uuden rakkauden voimaa, joka oli valloittanut Erikin kevytmielisen ja epävakaisen sydämen.

"Nyt pitää teidän heti puuttumaan työhön." huusi hän säihkyvin silmin. "Elkää hukatko silmänräpäystäkään, sillä Erikin kiihko voipi saattaa häntä puolittomiin, vieläpä lähtemään Akselinpojan linnaankin. Kulettakaa nainen pois hänen silmäinsä edestä ja kätkekää hänen sekä hänen rohkea rakastajansa syvimpään vankeuteenne. Minä vastaan teidän puolestanne. Anna heidän tunnustaa, mihin Akselinpoika on paennut, ja sitte viivyttelemättä tästä niille kuoleman." Nyt ojensi hän hänelle rasian, täynnä väkevää myrkkyä.

Sigismund suuteli murhaavaa kättä ja heittäysi sitte vaunuun.

Cecilian sydän sykki riemusta, sillä hän oli vihkinyt viattoman ja hyväavuisen kuolemalle.

Ne ilkeät tunteet, jotka Erikin kummallinen käytös oli herättänyt Valdemarin ja Signen sydämessä, tukahtuivat vähin heidän kotimatkallansa heidän jalon ja rakkaan isänsä vapautusta ajatellessa. He tuskin antoivat aikaa nauttiaksensa virkistävää ravintoa; he riensivät yhä että ennättäisivät kammoittavaan vankeuteen, jonka he luulivat Akselinpoikaa vielä näännyttävän. Puolimatkalla, kun hevosia syötettiin, astuivat he ulos vaunusta, ja he eivät tainneet uskoa omia korviansa, kun sanoma Akselinpojan pa'osta luostarista joka puolelta kohtasi heitä. Mutta mihin tämä vääryyttä kärsinyt oli paennut, ei kukaan tiennyt; kaikki, mitä tiedettiin, oli se, että yksi luostarin kuoropoika oli paennut hänen kanssansa. Kummastuneet lapset eivät tienneet, uskalsivatko iloita tästä sanomasta, joka muutamia tuntia sitte olisi tehnyt heidät sanomattoman onnellisiksi; siellä mihin olisi sitte heidän onneton isänsä mennyt, ja millä hän auttaisi pakoansa, kun oli kaikesta tyhjäksi paljastettu. Kotiin ei hän varmaan ole mennyt, ja jos hän yön pimeydessä olisi sen uskaltanutkin tehdä, niin ei hän olisi tavannut ketään muita kotoa, kuin yksinkertaisen Märtan ja jonkun halvemman palvelian, sillä Kristiankin oli heidän kanssansa. He haparoivat synkässä ajatusten ja arveluiden pimeydessä, jota ainoasti valaisi se lohduttava varmuus, ettei heidän rakas isänsä ollut enää edes pyöveliensä vallassa. He päättivät vihdoin jättää kaikki taivahan haltuun, joka heille käsittämättömällä tavalla oli katkaisnut hänen kahleensa, ja joka vielä paremmin taisi murhetta hänestä pitää. Kuitenkin päätti Valdemar, että, jos isä ei muutamiin päiviin tule, hän ratsastaa hakemaan häntä maalta, auttaaksensa häntä ja viedäksensä hänen jälleen tyttärensä syliin. He ennättivät myöhään illalla kotiinsa.

Kaiksi oli nyt saanut linnassa vilkkaamman näön, kun saatiin varmuus rakastetun linnan isännän pelastuksesta. Valdemar oli lähtenyt, uskollinen Kristian seurassaan, etsimään häntä, ja kaikki toivoivat parasta loppua hänen yrityksellensä. Signe oli ryhtynyt tavallisiin toimihinsa, jotka ennen olivat tuottaneet hänelle niin paljon iloa. Hän oli oppinut maalarintaidossa, ja oli nyt lopettamaisillaan rakastetun nuorukaisensa kuvaa, jolla hän mietti ihastuttaa häntä hänen kotiin tullessaan, vaikka hänen työnsä tuli kauheasti häirityksi hänen isänsä vangitsemisen kautta. Eräs taitava maalari oli neuvonut hänelle tämän kauniin taidon, ja monta taulua linnan salin seinällä todistivat hänen ahkeruuttaan. Niiden seassa olivat hänen isänsä ja äitinsä kuvat, ja niitä pidettiin Signen mestariteoksina. Sill'aikaa kun hänen isänsä huokaili inkvisitionin vankeudessa, ei hän voinut olla hetkeäkään sitä katsomatta. Nyt oli hän iloisemmilla tunteilla ottanut Valdemarin kuvan jälleen esiin. Hän päätti hänen maalata semmoisena, kun hän haavoitettuna ja melkein puolikuolleena oli tuotu talonpojan tuvasta ja jälleen avasi silmänsä hänen isänsä linnassa. Hän näki hänen aina semmoisena mielikuvituksissaan, kalveana, verisenä ja kuolevana, ja kun nyt tämä hirveä kuvitus onneksi ei enää ollutkaan todellisuus tunsi hän kykenevänsä piirtämään sitä vaatteellekin.

Vaikka Signe oli hyvin onnellinen kasvoin piirtämisessä; ei hän ollut kuitenkaan niin harjaantunut vaatepoimuja kuvaamaan. Saadaksensa tämän melkein valmiin kuvan mahdollisesti yhtäläiseksi, kun sen esine oli pukeutti hän uskollisen neitsyensä Ingeborgin, joka oli pitkä ja kookaskasvuinen, Valdemarin varustukseen, saadaksensa näin muodoin itsellensä mallin; hän antoi sitte Ingeborgin ruveta samaan sänkyyn, jossa Valdemar, häälyen elämän ja kuoleman välillä, oli silmänsä auaisnut.