Chapter 8

"Jalo herra! Teidän suuri armonne minua kurjaa syntistä kohtaan antaa minulle himmeän toivon Ijankaikkisen laupeudesta, joka ei tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja eläisi. Kaikkivaltias palkitsee myös tuhannenkertaisesti teille ne tuskat, joihin minun rikokseni on teidät saanut. Kuulkaa siis tarkoin minun pahentavaisen elämäni kertomusta. Minä olin nuoruudessani raitis ja rohkea mies, ja palvelin urhoollisesti ja uskollisesti autuainta kuningatarta [Margaretaa] sodassa Ruotsin kuningasta Albrecktia vastaan. Kun Albreckt otettiin vangiksi ja sota loppui, sain minä eron ja olin köyhänä ja hylättynä paraassa ijässäni, tietämättä, mitä piti edesottamani, ansaitakseni leipääni. Silloin saatti minut paha onneni erään lesken tuttavuuteen, joka ei ollut nuori eikä kaunis, mutta hän oli varakas ja omisti, paitsi metsätorppaa, jossa te tapasitte minua sinä surullisena päivänä, 500 riksiä, joka näytti minusta olevan tyhjentämätön aarre. Minä nain siis hänet, ja vaikka hän oli häijy ja riitahaluinen, eikä koskaan antanut minun vähintäkään noudattaa omaa tahtoani, elimme me kuitenkin joksikin hyvin yhdessä; sillä minä sovitin aina itseni hänen mukaansa ja annoin hänen hallita luonnottomimmissakin asioissa. Näin kului muutamia vuosia, ja jos elämä edes olisi semmoisena pysynyt, niin olisin minä rauhallisella omalla tunnolla kerran voinut astua ijankaikkisen tuomarin silmäin eteen. Mutta abbotti Sigismund rupesi meillä käymään, ollessansa vielä ainoasti munkkina Sorön luostarissa. Hän asettausi niin, kuin jos hän olisi ollut erittäin mielistynyt niihin avuihin, joita minun vaimollani ei koskaan ollut, ja hänen sielunsa autuudesta huolta pitämisen varjolla vietteli hän häneltä ne 500 riksiä, joita hän aina itse oli säilyttänyt. Kun hän oli saavuttanut toivonsa, tuli hän enää harvoin meille; mutta tapahtuipa juuri, kun hän yhden vuoden poissa oltuansa taas kerran tervehti meitä, että hän siellä tapasi minun tytärpuoleni Marian, joka oli hyvin kaunis tyttö, ja palveli Ringstadissa, ja oli nyt tullut luoksemme vieraaksi. Tämä kelvoton munkki mielistyi heti hänen kauneuteensa, ja hänen viekas kielensä saattoi vielä samana päivänä tuon kokemattoman tytön, ettei hän enää palajaisikaan palvelukseensa, vaan jäisi meidän luoksemme, saadaksensa olla sen jumalisen miehen läheisyydessä, joka oli velvoittanut itsensä pitämään huolta hänen sielunsa autuudesta. Hän lupasi maksaa ruokarahan hänen edestänsä, ja antoi vaimolleni muutamia riksiä käsirahaa. Hän oli äskettäin tullut luostarin päälliköksi edeltäjänsä perästä. Hän tuli joka päivä meille maanalaista käytävää, jota te, jalo herra, äsken kuljitte, ja kun hän vihdoin lakkasi käymästä, huomasimme me kauhistuksella, että Maria oli raskaana sille riettaalle ulkokullatulle. Minun vaimoni suuttui tästä ja rääkkäsi onnetonta tyttöä, niin että minun usein oli vaikea pelastaa hänen henkensä. Rahamme olivat menneet, ja hätä ja puute ympäröitsi meitä joka puolella. Vaikka vaimoni pelkäsi Sigismundin valtaa, rohkaisi hän kuitenkin mielensä, meni hänen tykönsä ja nuhteli häntä huonosta käytöksestänsä. Mutta siihen sijaan, että hän tällä olisi jotakin aikaan saanut, heitettiin hän luostarissa syvään vankeuteen, josta hän vasta laskettiin ulos kolmen viikon kuluttua, ja sitte hänen täytyi vannoa, ettei hän koskaan, ei edes rippi-isän edessäkään saisi ilmoittaa, mitä oli tapahtunut hänen tyttärensä ja Sigismundin välillä. Hän oli nyt melkein hurja, ja vannoi usein murhata sekä Marian että hänen vietteliänsä. Tämän nimi ei kuitenkaan hänen valansa tähden tullut hänen huulillensa. Meidän hätämme tuli nyt sangen suureksi; tämä rietas nainen kävi siis usein hankkimassa huoneesemme ruokaa, meni ulos iltasilla ja ryösti lapsia ja heikkoja tyttöjä. Hän ei tullut koskaan kotiin minulle syytämättä haukkumasanoja sentähden, etten ollut osallisena hänen ryöstämisissään. Jaa, kerran hän tapasi lyödä minua lapiolla, ja oli vähällä halaista pääni. Vihdoin pakoitti hän minun -- heikko minä olin -- myös kanssaan ryöstämään; mutta minä en saattanut kuitenkaan tehdä mitään pahempaa, kuin että varastin karitsan laitumelta. Minun kotiin tultuani oli Maria äsken synnyttänyt pojan maailmaan, Hänen luonnoton äitinsä syyti hänelle nuhteita ja häväistystä, ja minun taitamatta estää, löi hän häntä nyrkillään silmäkulmaan. Minä eroitin sen hurjan tyttärestään, joka suonenvedontapaisesti tempoi itseänsä, huokasi syvästi ja -- kuoli. Minä kauhistuin kovasti ja olin vähällä menettää ymmärrykseni ja älyni tänä hirveänä hetkenä, kun ryöstetyn saaliin muisto vielä vaivasi omaa tuntoani."

"'Mitä nyt teemme tuolle penikalle, kun sen äiti on kuollut?' huusi vaimoni väännetyin kasvoin ja hurjalla äänellä, ja tavoitti äskensyntynyttä tukehuttaaksensa. Salaman nopeudella heittäysin minä hurjattaren päälle, otin lapsen hänen käsistään, jotka jo olivat pienen kaulan ympärillä. Hän syöksi hurjasti minun ja pelastetun kimppuun, ja torjuen käsilläni hänen hyökkäyksiänsä, survasin minä häntä jalallani niin, että hän kellahti maahan; sitte riensin minä ovesta ulos itkevän lapsen kanssa. Minä luulin kauan, että hän ajoi minua takaa; sentähden juoksin minä kaikin voimin, kunnes järven ranta seisotti juoksuni, ja minä melkein sorruin maahan parkuvan kuormani kanssa."

"Minä en pettynyt sillä tuskin olin istunut nurmelle ja hyssyttänyt lapsen uneen, kun sen julma mummo tuli juosten, iso kohennusrauta kädessä, huutaen minulle:

"'Anna minulle sikiö, taikka halkasen aivosi ja hakkaan vaihokkaan tuhanneksi kappaleeksi!'

"Minä puristin avuttoman rintaani vastaan ja tahdoin paeta, mutta mihinkäs olisin joutunut äsken syntyneen alastoman lapsen kanssa? Ja jättää se taas hurjan naisen käsiin, oli sama kuin heittää hänet varmaan kuolemaan. Jos hän, jota minä epäilin, olisi antanutkin lapsen elää, niin odotti häntä kuitenkin kaikissa tapauksissa julma kohtelu. Nämä ajatukset ristelivät päässäni hänen yhä enemmän lähestyessä. Silloin herätti minussa saatana sen onnettoman ajatuksen, että heittäsin tuon surkuteltavan olennon veteen, jotta se kerrassaan tulisi pelastetuksi kaikista kärsimyksistään. Minusta näytti tänä hirmuisena silmänräpäyksenä tämä hyvältä työltä, ja heti linkosin minä lapsen järveen. Se painui pohjaan eikä enään ollut näkyvissä."

Tilani oli kauhea niin pian kun olin murhan tehnyt, ja omatuntoni nuhteli minua, etten paremmin puolustanut lasta, jonka taivas oli uskonut minun käsiini. Minun olisi pitänyt uhrata henkeni sen pelastukseksi, vieläpä ennen murhata julma vaimoni, kuin antaa hänen eroittaa sen minusta. Mielettömänä syöksin minä järveen, koettaaksi jos sen vielä voisi pelastaa. Kun vesi rannalla oli matala, löysin minä sen pian, mutta sen elämä oli jo loppunut aaltohin tukehtumalla."

"Melkein hulluna juoksin minä tiheään metsään kuollut lapsi käsivarsillani ja kaivoin sille haudan käsilläni. Metsä kaikui murhaajan epätoivon huudoista, kun lapsi hautaan laskettiin. Viheliäisyyteni oli rajaton."

"Ah, ei kukaan muu kuin se, jonka sielua murha polttaa, voi käsittää minun mieleni tilaa. Kerran tuli mieleeni, että itsemurha parhaiten lopettaisi tuskani. Eräs hevonen seisoi siinä sidottuna vähän matkaa minusta; äkkiä päästin minä köyden, johon se oli sidottu, kiersin sen kaulani ympärille ja hirtin itseni vanhan tammen haaraan."

"Ijankaikkisessa liekissä heräämisen sijaan heräsin minä vaimoni vieressä. Hän oli tullut paikalle heti kun olin hirttänyt itseni ja katkaisnut nuoran."

"'Knuutti,' sanoi hän, irvistellen jonkunlaisella ystävällisyydellä, 'sinä siis tahdot antaa kuolemattoman sielusi perkeleelle? Jos se on synti, jonka tehnyt olet, niin voipihan se tulla katumuksella ja parannuksella sovitetuksi.'

"'Mene tiehesi, saatana!' huusin minä ja juoksin hänen luotansa jossakin toisessa paikassa täyttääkseni aikomustani.

"Vaikka vanha nainen, oli hän kuitenkin kepeä-jalkanen. Hän seurasi minua siis heti kantapäilläni ja huusi, että hänellä oli iso hopeasolki, josta minä en tiennyt. Sen antaisi hän minulle, ja minä voisin Markus isältä sillä ostaa syntein anteeksi antamuksen."

"Hän olisi sanonut enemmän ja minä olisin juosnut pitemmältä, jos ei meitä olisi estänyt tavattoman iso lintu, joka lensi maahan meidän edessämme, jotakin valkoista liehuvaista kynsissä. Huolimatta epätoivostani ja halustani lopettaa elämätäni, päästin kuitenkin kauhistuksen huudon, johon vaimoni kimeällä äänellänsä vastasi, ja ajoin lintua takaa. Tämä odottamaton huuto sekä minun ajamiseni säikähdyttivät sitä; se laski irti saaliinsa ja lensi puun latvaan, jossa sillä lienee ollut pesä."

"Ja lapsi, minun lapseni!" huusi Akselinpoika. Kaikki hänen jäntereensä olivat voimallisessa liikunnossa. "Onneton, mitä sinä teit minun lapselleni, ainoalle pojalleni?"

"Olkaa rauhassa, herra," jatkoi Knuutti, "niin saatte pian tietää koko tapauksen, semmoisena kun se on tapahtunut. Meitä suurimmasti kummastutti, nähtyämme lapsen oivallisessa ristiyspuvussa makaavan jalkani juuressa, ja murhahaluni katosi melkein kokonaan sen parkuun. Vaimoni aikoi heittäidä lapsen päälle, mutta minä survaisin hänen sivulle, otin lapsen, juoksin yhden lehmän luokse ja lypsin muutamia tippoja maitoa sen kuivaan suuhun. Se nukkui syliini, ja minä päätin että kun se herää, viedä se käräjille, jotta sen murheelliset vanhemmat saisivat sen jälleen."

"'Sinä olet oikea pyöveli, Knuutti,' sanoi vaimoni. 'Aiotko sinä käydä niin pitkän matkan heikon lapsen kanssa? Se kuolee käsiisi puolessa tunnissa. Etkö näe, kuinka se vuotaa verta petolinnun kynsiin rei'istä? Menkäämme ensin kotiin sen kanssa, että saamme sen riisua ja sitoa. Voithan sinä olla siitä varma, että me saamme suuren palkinnon vanhemmilta, kun he näkevät, että me olemme hyvin hoitaneet heidän lastansa.'

"Minä ymmärsin hänen tuumansa oikeaksi, mutta ehdoton tuska, että hän tekisi lapselle jotakin pahaa, saavutti minun. Minä käännyin senvuoksi sille tielle, joka vei Soröhön."

"Hän käsitti pelkoni, ja nähtyään, ettei hän voinut väkivallalla saada tarkoitustansa toteutumaan, turvausi hän rukouksiin, ja vannoi pyhänsä Maria Magdalenan kautta, ettei hänen mielessään ollut mitään pientä lasta kohtaan, ja että hän katkerasti katui sitä, mihin hän tänään oli ollut syypäänä, ynnä pyysi minua lähtemään kotiin lapsen kanssa, joka uudestaan taas alkoi itkeä."

"Minä tiesin kokemuksesta, että hän harvoin rikkoi niitä valoja, jotka hän vannoi Maria Magdalenan kautta; kuitenkaan ei tämä ainoastaan pakoittanut minun kotiin, vaan erittäinkin lapsen hellä itku ja veri, joka värjäsi ristimäpukua."

"Kuinka kummastuimmekaan, kun löysimme kuningatar Margaretan kuvan, sisällettynä kalliisin timantteihin, riippuvan lapsen kaulassa raskaassa vitjassa. Vaimoni tarkasteli sitä ahneilla silmäyksillä ja huusi kovasti: 'Nyt on kaikki puutteemme tässä maailmassa mennyt. Katso vaan, Knuutti, tämä kuva maksaa yli tuhannen riksin. Nyt saamme tehdä syntiä niin paljon kuin tahdomme; sillä me voimme ostaa joka päivä synninpäästön. Jospa vaan tietäisin, mitä siinä on kirjoitettu! Sinäkin olet tuhma luontokappale, Knuutti, joka et osaa lukea kirjoitusta.'

"Kauhistus läpitunki minut; sillä minä luulin, että hän aikoi uhrata tämänkin lapsen. Minä tavoitin ehdottomasti sitä, kun se makasi hänen polvillaan."

"'Anna minun pitää se,' sanoi hän; 'meidän täytyy tarkoin tutkia, mistä paikoin se on haavoitettu.'

"Minä hengitin vähän keveämmin."

"Haavat eivät kuitenkaan olleet suuria. Rinnassa oli vaan yksi ja kaksi kyljissä. Lapsi oli sanomattoman kaunis."

"Me sidoimme sen, ja lapsi nukkui."

"Minun mieleni oli paljoa keveämpi; sillä se vakuutus, että Marian lapsen kuolema oli syynä tämän pelastukseen, lohdutti minua hyvin paljon."

"Vaimoni ei lakannut tarkastelemasta ja arvostelemasta kuvaa ja vitjaa. 'Tiedätkös, Knuutti,' sanoi hän; 'me panemme tämän lapsen Marian lapsen sijaan; kun me myömme tämän kalliin kappaleen, niin voimmehan kohdella lasta koreasti ja kasvattaa häntä kurituksessa ja Herran nuhteessa.'

"Kulta ja kiiltävät jalokivet sokaisivat minun silmäni, ja minä viittaisin hänelle hiljaisesti: niin."

"Kun poika heräsi, puki vaimoni hänen vanhoihin rääsyihin, joita Maria armeliailta ihmisiltä oli kerjännyt lapsellensa, ja kätki huolellisesti kuvan ja vitjan. Samana päivänä ilmoitimme Marian kuoleman sillä lisäyksellä, että hän synnytti pojan, joka eli, ja me saimme paljon lahjoja likimäisiltä naapureiltamme, Marian hautaamiseksi ja lapsen ylläpidoksi."

"Minun omatuntoni alkoi yhä enemmän ja enemmän nukkua; mutta hirmuisesti heräsi se, kun julma vaimoni viidentenä päivänä lapsen meille jouduttua, valitti sitä suurta levottomuutta, jota se tuotti, ja ilmoitti melkein selvästi, että hän aikoi karkoittaa sen pois, pelastuaksensa semmoisesta kuormasta. Minä näin näissä sanoissa helvetin aukenevan eteeni, ja riitelin kovasti hänen kanssansa hänen kauheista puheistansa, kun te, jalo herra, kolkutitte ovelle ja kysyitte kotkan ryöstämää poikaanne. Monta kertaa olin vähällä sanoa teille totuuden; mutta edesvastauksen pelko Marian lapsesta, ja että tulisin rangaistuksi sen murhaajana, jäykensi kieleni. Mitä sitte tapahtui, te tiedätte. Ah, jos minä olisin ilmoittanut, niin olisitte, jalo herra, pääsneet neljäntoistavuotisesta surusta. Silloin ei tuska olisi saattanut teidän jaloa puolisoanne hautaan, teidän hiuksenne eivät olisi harmaantuneet ennen aikojaan, ja jos minun olisi täytynyt vuodattaa vereni pyövelin käsissä, niin olisin kuitenkin voinut toivoa armoa haudan toisella puolella. Kuitenkin on minulla vielä ilo laskea poikanne teidän sydämellenne. Herra lähetti teidät viattoman lapsen pelastajana minun majaani, juuri silloin kuin kuolema liiteli sen pään päällä. Petter on teidän poikanne!"

Kuka voipi kuvata sitä ihastuttavaa silmänräpäystä, jona isä painoi löydetyn poikansa sydämellensä, ja kun jalo, verevä poika syleili isänsä polvia, jonka hän oli pelastanut kuolemasta! Missä luonto puhuu, siellä vaikenee selittävä taito, ja kynä putoaa heikosta kädestä.

Pitkän vaiti olon perästä, jota ainoasti nautti jälleen nähneiden ihastus, otti Knuutti kuningatar Margaretan kuvan ja ripusti sen Petterin kaulaan. Paha omatunto sekä pelko, että tulisi huomatuksi, oli estänyt Knuutin vaimon sitä myömästä. Hänen kuoltuansa oli Knuutti samasta syystä säilyttänyt sitä, ja jos ei Akselinpoika olisi tullut inkvisitionin valtaan, niin olisi tämä tärkeä salaisuus luultavasti mennyt Knuutin kanssa hautaan, Petter olisi aina pitänyt itseänsä tuon ulkokullatun Sigismundin poikana ja Akselinpoika olisi kuollut saamatta painaa Elisabetin surulasta isän-sydämellensä.

Kun ensimäinen myrskyävä ihastus antoi sijaa tyvenemmälle ilolle, ojensi Akselinpoika Knuutille kätensä ja veti hänen rintaansa vastaan, sanoen samassa hartaalla liikutuksella: "Niin varmaan kun Herran armo on loppumaton, on sinun syntisi anteeksi annettu, sinä hurskas katuvainen ristinkantaja; sillä sinä et tehnyt syntiä vapaalla tahdollasi, vaan rietas nainen, joka eli vaimonasi, veti sinun väkivallalla siihen. Ole sentähden hyvällä mielellä ja katso rauhallisesti pääsinhetkeäsi; sillä sinä olet hyvä ja rehellinen, ja herra katsoo mielisuosiolla sekä katumustasi että työtäsi. Jos minulle vielä kerran suodaan se onni, että saan hallita tavaraani ja omaisuuttani niin pitää viimeiset päiväsi kuluman minun luonani, ja Signeni jumalisuus ja hyveet osottavat sinulle, että löytyy vaimojakin, jotka ovat taivaan enkelien kaltaiset."

"Jumala siunatkoon teitä," vastasi Knuutti tyynellä liikutuksella, painaen Akselinpojan käden huulillensa; "te olette näyttäneet minulle taivaan avatut portit, ja siitä palkitkoon teitä maan ja taivaan paras autuus. Ja nyt jalo herra, lähtekää matkalle, tässä on matkarahat." Samassa antoi hän kullalla täytetyn ison kukkaron Akselinpojan käteen.

"Mistä tulee tämä kulta?" kysyi Akselinpoika kummastuen, ja heitti Knuuttiin epäilevän silmäyksen.

"Rahat ovat omianne, jalo herra," sanoi Knuutti. "Ne ovat Petterin 10-vuotinen ruokaraha. Vaimoni ahneus ei koskaan sallinut niitä käytettää, ja Petter on kasvanut nälässä ja kurjuudessa. Jumala on kuitenkin siunannut häntä, hän on iso ja väkevä, ja terveyden ruusut kukoistavat hänen nuorilla poskillansa."

"Knuutti," sanoi Akselinpoika lempeästi liikutettuna, "sinä olet heittänyt vilahduksen puolipäivän auringon loistosta elämäni himmeään iltaan; mutta sinä olisit muuttanut sen autuuden suurimmaksi iloksi, jos olisit antanut Signelleni viittauksen, että hän täällä mahdollisesti voisi toivoa saadaksensa laskeutua kuolemaan tuomitun isänsä sydämelle."

"Herra," sanoi Knuutti, "minä olisin mahdoton siihen armoon, jolla te äsken lohdutitte minua, jos en olisi ajatellut, että tyttärenne näkeminen teitä jälleen ilahuttaisi. Sentähden annoin minä uskollisen Hannan, joka odottaa teitä kyyditäksensä Ristisaarille, soutaa itseni järven ylitse, ja ohjata minua teidän linnaanne; mutta siellä oli huhu teidän lähellä olevasta kuolemastanne polttoroviolla levittänyt tuskaa ja kauhistusta kaikessa teidän väessänne ja vähää ennen iltaa oli tyttärenne Signe, kasvattipoikanne Valdemarin kanssa lähtenyt Roskildeen, rukoilemaan kuninkaalta teidän henkenne pelastusta. Kuitenkin se on hyvä, että sattumus on sen niin sallinut; sillä nyt ei voi mitään epäluuloa tulla heille eikä kenellekään teidän perheestänne. Ja nyt, jalo ja kunnioitettu herrani, lähtekää täältä Jumalan rauhassa. Päivä jo kohta valkenee; sentähden muuttakaa pian vaatteita ja ottakaa päällenne nämä, jotka minä olen teille hankkinut: matkustakaa Englantiin, jossa aika takaisin antaa, mitä nyt jätätte tänne ja rauhan ja onnen aurinko ehkä vielä kerran loistaa onnettomalle isänmaallemme. Kun tulette takaisin, niin suokaa minulle silloin paikka, jossa saan rauhassa kuolla, ja jos minä jo olen täältä mennyt ijankaikkisen tuomarin istuimen eteen, niin antakaa pitää minulle sielumessu kiirastulen liekkien lieventämiseksi."

"Sinä olet rehellinen ja kadut," sanoi Akselinpoika, "ja kiirastuli on vaan paatuneille syntisille. Sinun sielusi on heti kuolemasi jälkeen saava sijansa karitsan istuimen juuressa."

"Amen!" sanoi Knuutti juhlallisesti ja auttoi Akselinpoikaa ja Petteriä, joka oli valmistanut itseänsä ruo'alla ja juomalla pukeumisessa.

"Vielä yksi sana," sanoi Akselinpoika, painaen Knuutin vapisevaa kättä sydäntänsä vastaan; "mene huomenna ennen auringon laskua minun linnaani; silloin on Signeni luultavasti jo palannut takaisin Roskildesta; kerro hänelle ja Valdemarilleni, että minä matkustin Englantiin, ja pyydä häntä viipymättä jättämään tämä onneton maa, jonka päällä kuoleman murhaenkeli jo lentelee, ja kohtaamaan minua Thems'in rauhallisilla rannoilla. Jos he ottavat myötänsä niin paljon minun kultaani ja valmista rahaani, kun voivat tuoda, niin kykenemme Londonissa viettämään murheetonta elämää, kunnes ne ne ukkosta uhkuvat pilvet, jotka nyt pimittävät Tanskanmaan taivasta, ovat menneet pois, taikka kuolemme pakolaisina kaukana rakkaasta syntymämaastamme."

"Sen teen, herra," vakuutti Knuutti, laskien kätensä vanhalle uskolliselle sydämellensä, "jos vaan Herra suo minulle armonsa siihen. Ja nyt voikaa hyvin! Jumalan pyhät enkelit johdattakoot teitä matkallanne!"

Akselinpoika ja Petter nousivat vaunuun. Se vieryi pois ja Knuutti tuijotti suruisesti sen perään, kunnes se katosi yön pimeyteen.

Tämä vanha oli ikäänkun uudesta syntynyt ja ijankaikkisen autuuden esimaku lämmitti hänen sydäntänsä. Hän ei epäillyt enää kaikkein armahtajan armosta, ja hänen hurskas kiitosvirtensä kohosi öistä taivasta kohden. Sitte pyhki hän jokaisen jäljen, joka olisi voinut ilmoittaa ihmisiä olleen luolassa ja sulki sen huolellisesti. Lyhtynsä valossa löysi hän vielä ennen päivän koittoa tien metsämajaansa, jossa hän heittäysi kovalle vuoteellensa, mutta jonka omantunnon rauha nyt oli hänelle pehmittänyt ruusuilla. Vanha vaimo, joka hänelle oli käskyläisenä ja hoitajana, ihmetteli suuresti sitä ihastusta, joka oli levinnyt Knuutin muutoin tavallisesti niin synkille kasvoille, ja hän istui sängyn viereen. Hiljainen unelma sulki hänen silmänsä, ja hän puhui unessa taivaan enkeleille, joita hän luuli näkevänsä lentelevän vuoteensa ympärillä. Auringon noustessa avasi hän väsyneet silmänsä, ojensi vanhalle Annalle kätensä, tavattoman suloisesti hymyillen, ja vaipui sitte jälleen nukkuen vuoteellensa. Hän ei herännyt koskaan. Unen keveillä siivillä lensi hänen katumuksen, kärsimysten ja jalojen töiden puhdistama sielunsa taivaasen; ja aamuauringon ensimäiset säteet heittivät valonsa ruumiin kirkastetulle muodolle.

* * * * *

Samalla kun abbotti jo aikaisin aamulla oli salaisesti mennyt Cecilian makuu huoneesen, ja ilostuttanut hänen mustaa sieluansa kertomuksella Akselinpojan vapaatahtoisesta tunnustuksesta, tuomiosta ja tulevasta teloituksesta, olivat Signe ja Valdemar kullan ja kalleuksien avulla, joita he täyttä kättä mättivät kuninkaan henkivartioille ja palvelioille, saapuneet aina Erikin ruokasaliin, jossa hän, liehakoitsevat hovimiehet ympärillä, istui, vaipuneena niihin nautinnoihin, joita herkkujen alla notkuva pöytä taisi hänelle tarjota. Ovet auaistiin ja Signe astui sisälle käsitysten tuon ei vielä täysin parantuneen Valdemarin kanssa, sekä kumarsi hänen kanssansa Erikkiä, joka, kummastuen tätä odottamatonta luoksensa tuloa, laski pikarinsa pöydälle ja kysyi vihaisesti katsahtaen, joka katsahdus erittäinkin oli suunniteltu Valdemariin, mikä heidät teki niin rohkeiksi, että he luvatta tunkeusivat aina hänen pyhän persoonansa luokse.

Tästä kuninkaan vihan puhkeumisesta kauhistui Signe niin, että sanat kuolivat hänen huulillensa ja hänen päänsä vaipui kauniille rinnalle, jota kostutti hänen polttavat kyyneleensä. Valdemar rupesi sitte puhumaan, ja sanoi arvokkaalla äänellä ja käytöksellä:

"Herrani ja kuninkaani! Me uskallamme luottamuksella ja rukouksen kuulemisen toivolla notkistaa polvemme kuningasten kuninkaan istuimen edessä sekä avata sydämemme Hänelle, kun hätä ja tuska niitä piirittää. Miksikä emme sitte uskaltaisi rukoillen lähestyä teidän Majesteettianne, joka on asetettu tänne maan päälle täyttämään taivaallisen Isämme tahtoa? Me teemme tämän, luottaen teidän oikeuteenne, armahtakaa minua ja tätä rukoilevaa tyttöä, joka anoo teiltä jalon ja viattoman isänsä henkeä, joka nääntyy kauheassa inkvisitioni-vankeudessa ja on tuomittu polttorovion hirveään kuolemaan."

"Kuka olet sinä vimmattu," huusi Erik kiivaasti, "joka uskallat astua kuninkaasi eteen ja rukoilla armoa pahantekiälle, jonka pyhä inkvisitioni on löytänyt vääräoppiseksi ja sentähden tuominnut kuolemaan? Vastaa, kelvoton! Kuka sinä olet?"

Valdemar astui arvokkaana ja voimakkaasti askeleen likemmäksi Erikkiä ja sanoi kunnioitettavalla vakavuudella: "Nimeni on Valdemar Svane. Isäni, Niilo Svane, uhrasi henkensä ja tavaransa isänmaan palveluksessa, ja esi-isäni monta polvea ovat kaikki vuodattanut sankari-verensä kunnian kentällä syntymämaan ja vanhan Tanskan valta-istuimen turvaksi. Että minulla on ollut silmäini edessä heidän loistava esimerkkinsä, todistavat ne kunnialliset haavat, jotka olen saanut teidän palveluksessanne, teidän kunnianne ja oikeuksienne puolustukseksi. Minä tiedän kyllä, että soturin ei sovi itse puhua urhotöistänsä, mutta te kehoititte itse minua siihen, ja nyt ehkä myöntänette, että minulla on toki sen verran arvoa, mitä vaaditaan teidän silmäinne eteen astumiseksi."

"Haa! sinä hävytön!" ärjyi Erik; "uskallatko sinä minun omain silmäini edessä tallata minun majesteetti-arvoni jalkaisi alle? Huutakaa vartiaa! Tornivankeudessa tulet varmaan vähäpuheisemmaksi. Pois! etten minä oikeutetussa vihassani muserra sinua!"