Chapter 7

"Onko se tosi," sanoi hän ulkokullatulla hurskaudella, "että te, Olli Akselinpoika, joka olette käsketty pyhän inkvisitionin eteen, olette pilkanneet taivahan pyhiä, jotka pyhällä martyrikuolemallansa ovat voittaneet ijankaikkisen elämän kruunun, ja kieltäneet heidän vaikutuksensa on rajaton Kaikkivaltiaan luona, sekä että ainoasti heidän esirukouksellansa voitetaan armo ja autuus taivaassa? Teidän vapaatahtoinen tunnustuksenne voipi yksinään vapauttaa teidät siitä raskaasta kidutuksesta, joka jo on valmistettu teitä varten. Vastatkaa siis: onko se tosi?"

Totuuden mielenjalous kunnioitettavissa kasvopiirteissään, vastasi Akselinpoika todellisesta vakuutuksestansa valaistuna kristittynä, joka ainoasti uskoo Kaikkivaltiaasen: "Jaa, se on tosi!"

"Tahdotteko," jatkoi Sigismund, "valalla vahvistaa puheenne, laskien kätenne pyhälle raamatulle, ja sitte vastaan-ottaa pyhän sakramentin tunnustuksenne totuuden todistamiseksi?"

"Tahdon," sanoi Akselinpoika, laski kätensä piplialle ja vannoi.

"Pahantekiän vapaatahtoinen tunnustus ja vala," sanoi Sigismund juhlallisesti, "tekee meille mahdolliseksi laveammin tutkimatta, niinpian kun hän on sakramentin vastaan-ottanut, kiiruhtaa tuomion julistamiseen. Ja'a hänelle armonvälikappaleet, jotta voisimme lopettaa tämän pyhän istunnon."

Akselinpoika laskihe polvilleen ja eräs ijäkäs munkki, jolla oli jalon kärsivä katsanto, jakoi hänelle sakramentin, ja hänen sielunsa nousi rukouksessa ja toivossa sovittajan istuimen tykö. Vanha munkki siunasi häntä ja vei sitte hänen tuolille istumaan.

Akselinpoika istui syvään hartauteen vaipuneena, kunnes Sigismundin ääni herätti hänen tuomiota julistaessa, jonka sisällön hän jo tiesi, nimittäin että hänen piti astuman elävänä polttoroviolle, sekä puoli hänen omaisuuttaan tuleman pyhälle inkvisitionille ja toinen puoli kuninkaalle. Sigismund ilmoitti, että istunto oli loppunut ja käski seurakunnan veisata virren Jumalan kunniaksi.

Kiitosvirren loputtua vietiin Akselinpoika jälleen vankihuoneesensa; mutta hänen sydämensä oli levollinen, sillä taivas ja Petter olivat ottaneet huostaansa hänen asiansa.

Läsnäolleiden matkoihinsa mentyä piti Petterin valmistaa tuomio kirjallisesti ja sen jälkeen seurata abbottia. "Minun täytyy itse, niinkuin sinä hyvin tiedät, rakas poikani," sanoi nyt riemuitseva Sigismund, "mennä Roskildeen ja sieltä Sundiin, saadakseni tuomiohon sekä iso-inkvisitorin, pispa Antinpojan, että arkkipispa Johana Laskmanin allekirjoitukset, ja minä viivyn poissa kentiesi neljä tai viisi päivää. Näytä nyt minulle, rakkahin poikani, että sinulla ovat avoimet silmät niin munkkien kuin vankienkin suhteen. Ei kukaan muu, kun sinä, saa viedä sille kauniille katuvaiselle Marialle hänen ruokaansa vankihuoneesen; sinun pitää joka aamu antaa hänelle sylttyä, hienoa leipää, voita, hedelmiä ja pikarillinen sitä makeata malagaviiniä, jota on tynnyrissä kellarin oven takana. Sinä saat itse myös silloin kernaasti ottaa sitä samaa pari tippaa. Tässä jätän viinikellarin avaimen omaan käteesi. Elä anna kenenkään narrata sitä itseltäsi. Juopot koirat -- minä tarkoitan munkkeja -- voisivat kyllä tyhjentää koko tynnyrin parasta Espanjan viiniäni. Sinun pitää myös katsoa, ettei kukaan heistä tulisi kyökkiin Appellonan luoksi; hän on vielä niin nuori ja kokematon, että minä pelkään -- -- -- lyhyesti, katso hyvin kaikkea, niin sinä saat minulta kauniin lahjan kotia palattuani. Sinä saat myös minun huoneeni avaimet. Jos valkea pääsisi valloilleen, jota kuitenkin Jumala estäköön, niin toimita aivan ensiksi ulos minun neljä isoa kirstuani ja pieni viheriäinen kaappi, joka riippuu seinällä, mutta valkean-vaaran tapahtumatta et saa astua jalkaasi minun huoneeseni, erittäinkin ei makuukammariini. Minä tiedän sinut tottelevaiseksi lapseksi, joka et tahdo tehdä mitään minua vastaan. Anna pahantekiälle, jonka me tänään tuomitsimme kuolemaan, niin hyvää ja voimakasta ruokaa kun hän tahtoo, jotta hän tulisi vähän lihavammaksi. Valjastuta nyt hevoset punaisen vaununi eteen, että olisin Roskildessä ennen puolta yötä."

"Kuinka?" sanoi Petter kummastellen, "matkustatteko niin myöhällä? Yhteen tuntiin on jo pimeä ja te voisitte helposti ajaa kumoon epätasaisella tiellä."

"Minun täytyy mennä pois, rakas poikani. Pitäähän minun kulkea meren ja suolaisen vedenkin ylitse, ja kuka tietää, kuinka kauan viipyy, ennenkun jää tekee kaikki meret kulkemattomiksi. Sitä paitsi pitää minun puhua kauniin, hurskaan Cecilia rouvan kanssa, ja häntä en voi tavata muulloin kun aamulla. Hyvästi nyt, hyvä Petterini! Elä unhota, mitä olen sanonut sinulle ja että sinä olet minun poikani, jota minä rakastan niinkun itseäni. Mutta elä virka siitä, sillä se virsi maksaa sinulle onnesi ja vieläpä vapautesikin, jos ilmoittaisit tämän suuren tärkeän salaisuuden."

"Olkaa täydellisesti huoleton siitä," vakuutti Petter ja suuteli abbotin kättä.

Sigismund syleili poikaa, vaunut pyörivät itseksensä ja Petter hengitti keveämmin.

Tuskin oli hän poissa kun Petter ikäänkun sattumalta pudotti kellarin avaimet muutamain munkkien läsnäollessa lattialle.

"Mistä olet sinä saanut kellarin avaimet?" kysyi Markus isä. "Et sinä turhan vuoksi käy ja hiivi priorin ympärillä, ja varastat meiltä hänen luottamuksensa. Katso, sentähden ei hän tohtinut jättää viinikellarin avaimia kenellekään muulle kuin sinulle."

"Jos te sitä luulette, kunnioitettu isä," sanoi Petter ikäänkun vähän loukattuna, "niin ottakaa itse ne. Ei totisesti minun ole ensinkään tarpeellista olla kellarirenkinä ja kantaa malagaviiniä kauniille Marialle."

"Onko hänellä malagaviiniä?" huusi Markus. "Sitä totisesti haluan maistaa, sillä minä olen monta kertaa kuullut sitä niin kovin kiitettävän."

"Tynnyri, jossa sitä on, on oven takana," sanoi Petter yksinkertaisimman näköisenä maailmassa. "Pari pikaria sitä ei kovin paljoa vähentäne." -- "Minä olen vaan utelias tietämään, miltä se maistuu!" huusi Markus ja kiiruhti kellariin, koko joukko munkkia muassa. Petter iloitsi, että hänen petoksensa niin hyvin onnistui.

Ei kauan aikaa kulunut, ennenkun kaikki munkit, paitsi se vanha munkki, joka oli kantanut sakramentin Akselinpojalle eikä voinut hyvin, tulvasivat kellariin ja antoivat priorin malagaviiniä maistua itsestänsä hyvälle. Mutta pojan tuuma ei ollut, että heidän piti pysähtymän kellariin, joka oli luostarin esikartanolla, lähellä Akselinpojan vankihuonetta; hän meni sentähden kyökkiin Appellonan luoksi, jota hän luuloitti abbotin käskeneen, että illallispöytään piti laitettaman, mitä kyökissä ja kellarissa saattoi löytyä, niinkun oli tapana paastopäiväin edellisenä iltana. Appellona, joka tiesi, että Petter oli abbotin oikea käsi, uskoi häntä epäilemättä, mutta ihmetteli ainoasti sitä, ettei Sigismund siitä puhunut mitään ennen lähtöänsä. Hän pani siis kiireesti pari paistia tulelle, ja kun kello löi seitsemän, oli pöytä ruokasalissa täpötäynnä herkkuja, joita laittaessa Petter autti häntä.

Munkit hoipertelivat puolijuopuneina ympäri pimeätä kellaria, kun Petter tuli ilmoittaman heille, että iltaruoka oli valmis, laitettu kalliimmista aineista, mitä voitiin saada. "Menkää ja istukaa pöytään, kunnioitettavat herrat," sanoi hän, "minä kuitenkin täytän pari kannua parhaalla viinillä, että teillä olisi jotakin virvoitusta pöydässä; mutta sitte pitää teidän antaa minullekin iso kappale leipää teidän kanssanne, edellä kaiken ei puhua abbotille, että te tahi minä olemme käyneet kellarissa."

"Sinä puhut kuin Salomo," huusi Markus isä ja tanssi Petterin kanssa. "Sinun pitää istua minun vieressäni pöydässä; sillä sinä olet kaikkein kuoropoikain kruunu."

"Jaa, toivotaan, että kerran olette sen näkevä," sanoi Petter merkillisesti, näyttäen munkeille valkeata lyhdyllänsä. He nousivat meluten rappuja ylöspäin ja istuivat pöytään.

Petter ei laiminlyönyt pikarien ahkeraa täyttämistä, pian kaikuivat salissa huikentelevaisimmat laulut ja kertomukset, niin että pikemmin olisi sinne luullut kokoontuneen joukon Jumalan hylkäämiä maailman veitikoita, kuin kirkon pyhiä isiä.

"Enemmän viiniä, poika!" huusi Markus, joka jo oli niin päihtynyt, että makasi pöydälle kaatuneena.

Petter vastusteli vähän näön vuoksi ja puolusteli itseänsä abbotin vihan pelolla. "Vastustatko sinä, sen kananpoika!" huusi Markus ja heitti tyhjän pikarin hänen päähänsä.

"Minä menen, minä menen," huusi Petter; "ja annan teille niin paljon viiniä kuin haluttaa, kun vaan ette lyö minua." Nyt otti hän tyhjät kannut ja kiiruhti ulos.

Matkalla juoksi hän Akselinpojan vankihuoneesen ja sanoi hänelle: "Teidän pitää joutuisasti, jalo herra, viilata poikki rautakankeja, sillä kahden tunnin perästä toivon voivamme paeta." Akselinpojan vastausta odottamatta juoksi hän kannuineen kellariin, koska hän pelkäsi, että munkit tulisivat hänen perässänsä.

"Sinä olet kuitenkin aimo poika," huusi Markus hänelle vastaan hänen takasin tultuaan, "minäkin kiitän sinun hurskauttasi priorille."

"Elkää unhoittako sitä, kunnioitettava isä!" sanoi Petter täyttäen hänen pikarinsa reunoja myöten.

"Kiitos, hyvä poikani," sanoi Markus. "Minä laitan myös niin, että sinä saat hyvän paikan tuomitun aateliskoiran, Olli Akselinpojan paistettua."

"Te olette liian hyvä!" huusi Petter ja suuteli munkin kättä.

"Kuulkaa! Tiedättekös mitä, veljet," sanoi Markus sammaltamalla äänellä, hoiperrellen Petterin turvin muutamia askeleita pöydästä; "meidän pitää tyhjentää pikari, joka on tuleva Akselinpojan maljaksi, ja toivoa, että paisti tulisi tuoresta ja raitista tulessa."

"Eläköön Olli Akselinpoika!" kirkuivat munkit kuorossa ja tuuppivat yhteen täytettyjä pikareitansa.

"Hän eläköön!" huusi Petter säihkyvin silmin ja tyhjensi pienen pikarin pohjaan.

"Ja saatana korjatkoon meidän korkeasti kunnioitettavan priorimme!" huusi Nikolaus isä, pitäen kiini oven pielestä, ettei kaatuisi.

"Hän menköön helvettiin ennenkun vuosi on kulunut!" huusi taas Markus, ja tahtoi taas kilistää Petterin kanssa, joka äsken oli täyttänyt hänen pikarinsa.

Veri seisottui Petterin sydämessä, ajatellessaan, että se oli hänen isänsä, jonka kuolemaa he toivoivat. Hän survasi sentähden pikaria, jonka Markus hänelle ojensi, niin että tämä lankesi lattialle, ja hän huusi kiivaasti: "Minä en kilistä abbotin kuolemaksi!"

"Kelvoton," huusi munkki niin kovasti kun juopumus salli. "Sinä seisot täällä keräämässä sanoja kielitelläksesi. Laita enemmän viiniä, taikka minä väännän niskasi _nurin_!" Hän aikoi ajaa häntä ovesta ulos, vaan hoipertui samassa lattialle.

Petter otti kannut ja juoksi ulos. Sivu mennessään sanoi hän Akselinpojalle: "Tunnin päästä voimme paeta."

Petter tuli kiireesti takaisin viininensä, ja tuskin oli hän täyttänyt pikarit, ennenkun yksimielinen huuto ilmoitti kaikkiin ajatuksen poissa olevasta priorista ja inkvisitorista, ja toivotus: "_Kuolema ja kirous Sigismundille_!" raikui voimakkaasti salissa, jolloin kaikki tyhjensivät pikarinsa yhdellä pitkällä siemauksella. Nyt näyttivät he kuitenkin saaneen kylliksensä, sillä useimmat kaatuivat tuolille ja penkille, ja ne, jotka vielä joivat syöksyivät pian tunnottomina lattialle, niin että kun tornikellon lyönti ilmoitti, että puoliyöhön oli ainoasti yksi tunti jälellä, olivat kaikki munkit vaipuneet semmoiseen tilaan, että he olivat kykenemättömät millään tavalla estämään Akselinpojan pakoa, jos he olisivat sitä koettaneetkin.

Petter jätti nyt juopuneet isät ja riensi abbotin huoneesen. Täällä aukasi hän äkkiä viheriäisen kaapin ja anasti salakäytävän avaimet. Sitte syöksi hän Akselinpojan vankihuoneelle ja huusi hänelle: "Oletko valmis, jalo herra? Hetki on tullut."

"Minä olen valmis," sanoi Akselinpoika liikutettuna; "sillä se käsi, jonka sinä ojennat minulle, on Herralta siunattu, ja hänen pyhät enkelinsä ohjatkoon askeleitasi!"

"Seuratkaa minua luottaen!" sanoi Petter, ojensi vangille molemmat kätensä ja auttoi häntä astumaan ulos. Hän vei häntä nyt monia käytäviä ja kammioita myöten abbotin makuukammariin.

"Mihin sinä viet minua?" kysyi Akselinpoika ja kavahti vähän takaperin, kun hän tulisoiton valossa näki jotakin liikkuvaa abbotin sängyssä.

"Elkää säikähtäkö," kuiskasi Petter; "se on meidän emännöitsiä Appellona; hän käänsihe vaan sängyssä vaan ei ole valveella. Meidän pitää mennä sinne sisälle, sillä sieltä on rappu alas salakäytävään."

"Puhu hiljaa," pyysi Akselinpoika, eikä voinut olla ehdottomasti kauhistumatta.

Petter avasi salaoven muurissa, ja summaton holvi ammotti pakenevia vastassa, jonka näkö saatti Akselinpojan suurimpaan ihmettelemiseen.

"Teidän täytyy vaeltaa pimeyden tietä," sanoi Petter heidän astuessaan alas, ja hän veti oven kiini perässänsä; mutta käykää sitä luottamuksella ja rohkeudella, sillä se vie teidät valoon ja vapauteen.

"Sinä olet elämän enkeli valaiseva soitto kädessäsi!" sanoi Akselinpoika, ja painoi Petteriä sydäntänsä vastaan kun samalla hänen kyyneleensä kastelivat salakäytävän kivilattiaa.

He astuivat tulisoiton valossa syvemmälle, ja vaelsivat luottaen kaunista päämaaliansa, valoa ja vapautta kohden.

Tätä syvää, vahvaa ja holvattua salakäytävää, joka oli tehty sanomattomalla vaivalla ja kustannuksella, käyttivät ensimäiset Sorön luostarin munkit pa'on välikappaleena, kun heitä pakanat hätyyttivät ja vainosivat. Satu tietää vielä paljon kertoa siitä kuinka kaikki jälet siitä olivat kadonneet. Sitä ei tuntenut yksikään luostarissa, paitsi Sigismund, joka käytti sitä salatakseen niitä yhteyksiä, joita sanan ankaruus ei sallinut kansan tietoon tulemaan, koska tämä piti häntä vielä evankeliumin opin arvoisana julistajana. Se alkoi, niinkun tiedämme, luostarissa, meni sitte enemmän kuin 20 syltä maan ja Soröjärven alle, sekä katosi toisella puolla järven olevassa tiheässä metsässä suureen sakean viidakon kätkemään metsäluolaan.

Sigismund kävi sitä usein, kun hän kulki salaa Knuutin kauniin tytärpiian Marian luona, joka asui vanhempainsa tykönä ei kaukana rotkosta olevassa huoneessa. Viime vuosina, mutta kuitenkin ennen inkvisitionin perustamista, seurasi Petter usein abbottia näillä pimeillä vaelluksilla, joita hän teki, niinkun hän sanoi, ajaaksensa pois perkelettä eräästä nuoresta talonpojan vaimosta, joka odotti häntä vähän matkaa luolasta. Yhden kesän kuluttua oli perkele kokonaan ulos-ajettu, ja vaimo niin saatettu entiselleen, että hän joululahjaksi antoi miehellensä terveen ja raittiin pojan, joka oli enemmän hurskaan abbotin kuin ihmissuvun vihollisen näköinen. Nämä vaellukset loppuivat vasta silloin kokonaan, kun Sigismundin täytyi karkoittaa perkele noista nuorista syntisistä vaimoista, jotka heidän sieluinsa autuudeksi teljettiin inkvisitionin vankihuoneisin. Jonkun aikaa siellä oltuansa tulivat he tavallisesti sieltä pois, puhdistettuina sekä sielun että ruumiin puolesta, mutta uhraamalla omaisuutensa, jonka inkvisitioni sitte anasti. Appellona teki tässä poikkeuksen, koska hän jäi luostariin. -- Petter tunsi siis tien hyvin tarkoin. Se meni alussa alinomaa alaspäin, ja kun he olivat kaikkein syvimmällä ja Petter tiesi, että he seisoivat keskikohdalla järven alla, kysyi hän Akselinpojalta, eikö hän tahtoisi vähän levähtää, koska tie nyt alkoi käydä ylöspäin, ja siis tuli vaikeammaksi kulkea. Akselinpoika, joka oli vähän väsynyt raskaasti painavasta ilmasta, istui kivelle ja Petter otti sijansa hänen jalkainsa juureen. Syvä hiljaisuus hallitsi heidän ympärillänsä, kun Petter hetkisen kuluttua puhkesi virtaviin kyyneleisin.

"Jalo herra," sanoi hän liikutettuna; "minun isäni on villi eläin, ja eihän taivas varmaan vihastune minuun, kun jätän hänen. Pian olette te aivan vapaa. Tahdotteko silloin olla isättömän isä, eikä koskaan hylätä minua? Minä tunnen, että se musertaisi sydämeni!"

Akselinpoika sulki vapisevan ja itkevän pojan syliinsä. Hän tahtoi vakuuttaa häntä ikuisesta helleydestänsä ja kiitollisuudestansa, mutta hänen liikutetut tunteensa estivät häneltä sanat, ja hän ei voinut puhua sinä silmänräpäyksenä, ja hän vannoi kaikkitietävän Jumalan kautta ottavansa Petterin pojaksensa ja jakaa omaisuutensa hänen kanssansa.

"Minä ymmärrän teitä," sanoi Petter, joka luki Akselinpojan sielun tunteet ja heittäessä hänen jalkoihinsa, sanoen: "Te ette koskaan hylkää minua! Ah, minä toivon, että myös voisin aina olla teidän luonanne ja osoittaa teille sydämellistä kunnioitustani ja nöyryyttäni, joka -- -- --"

"Minun poikani pitää sinun oleman," huusi Akselinpoika, joka nyt jälleen sai puheensa, niin että käytävä kaikui; "sinun pitää kantaman minun nimenäni ja jakaa rikkauksiani; sinun pitää oleman rakastetun tyttäreni ja Valdemarin veli! Nouse ylös, poikani, Petterini! Ei jalossani, ei vaan sydämessäni on sinun sijasi! Tule isäsi syliin!"

Nyt vaipui Petter hänen syliinsä ja kuiskasi vähän toinnuttuansa: "Isä, jaa, semmoisena rakastan sinua kuolemaani asti! Sinä olet jalo ja hyvä, ja johdat askeleeni hyväin avujen tielle, jota itse olet käynyt."

Tie kävi nyt alinomaa ylöspäin, he kulkivat sitä yhdessä ja pian seisoivat he erään oven edessä, jonka Petter avasi muassaan olevalla avaimella. He saapuivat nyt metsänluolalle, ja molemmat lankesivat polvillensa hartaassa rukouksessa kiittämään taivasta pelastuksestansa.

"Teidän pitää matkustaa pitemmältä, jalo herra, ennenkun päivä koittaa," sanoi nyt eräs ääni Akselinpojan vieressä. "Mukava matkavaunu odottaa teitä, laiva, joka nostaa purjeensa heti kun olette sinne tulleet, seisoo Ristisaarilla [Korsöar], ja viepi teidät Englantiin; kuitenkin pitää teidän kiireesti lähteä, sillä häväistys ja kuolema odottaa teitä, jos viivytte. Vahvistakaa itseänne ensin ruoalla ja juomalla ja sitte pois!"

Akselinpoika tarkasteli suurimmalla kummastuksella puhujaa. Se oli Petterin kasvatus-isä, vanha Knuutti, jolle Petter oli ilmoittanut, että heidän pakonsa oli sinä yönä tapahtuva.

"Minä kiitän sinua, ukko," sanoi Akselinpoika, puristaen Knuutin kättä. "Lähinnä Jumalaa ja Petteriä on minulla kiitosvelvollisuus sinulle hengestäni ja vapaudestani, sillä sinä kehoitit Petteriä minua pelastamaan. Mutta sano minulle kuitenkin, minkätähden sinä niin elävästi otat osaa minun kohtalooni? Se vähä raha, jonka minä annoin sinulle pojan kasvatukseksi, ei suinkaan voi olla syynä siihen. Sinulla täytyy olla toinen ja suurempi syy?"

"Herra," sanoi Knuutti hitaasti ja pontevasti, "minä olen pitänyt huolta, että teillä olisi miekka itsenne puolustukseksi, jos ryövärit matkalla päällenne karkaisivat. Tässä on se, mutta jos te ottasitte sen ja pistäisitte sen minun vanhan sydämeni lävitse, niin tekisitte vaan, mikä oikein on, ja palkitsisitte minulle ainoasti sen, mitä minun väärintekoni ovat ansainneet."

"En minä ole mikään pyöveli," sanoi Akselinpoika lempeästi, "ja minä en ole sen kostaja, mitä sinä olet muita vastaan tehnyt. Minua vastaan et sinä ole koskaan rikkonut, ja sinä suurena laupeuden tilipäivänä pyhkii katumuksesi pois monta syntiäsi."

"Ei, teille olen minä syntiä tehnyt," huusi Knuutti ja heittäysi Akselinpojan jalkain eteen. "Perkele vaimon hahmossa vietteli minut siihen, ja minä annoin kullan kiillon soaista itseni. Minä pelastin neljätoista vuotta sitte teidän poikanne kotkan kynsistä, kun se laskeusi alas repimään sitä pientä lasta. Petolintu pakeni minun huudostani. Minä otin lapsen, mutta en tuonut sitä jälleen teille, en ilmoittanut sitä enkä koko asiaa. Minä annoin vietellä itseni ryöstämään äskensyntyneen. Minä näin teidän ahdistuksenne; se vahvistutti väkevästi minua, mutta pirullisen vaimoni ja oikeuden käsivarren pelosta en seurannut sydämeni vaikutusta, jotta olisin teille jälleen lapsen antanut. Ah, kaikki teidän kärsimyksenne on minun syyni, näinä neljänätoista vuotena joina omantunnon tuska on kalvanut elämääni. Nyt on tunnustus vierittänyt tämän raskaan kiven sydämeltäni, suokaa minun lopettaa kertomukseni, joka koskee niin likisesti teitä. Armahtakaa sitte minua, vanhaa harmaapäätä syntistä, ja pistäkää miekka rintaani, sillä minä olen -- ettekö kauhistu tätä kuullessanne? -- minä olen ryöväri ja lapsen murhaaja!"

"Taivaan Jumala!" huusi Akselinpoika, peittäen kasvojansa käsillään. "Jatka kauheata kertomustasi! Ah, mitä oli minun onneton lapseni tehnyt sinulle? Eikö siinä ollut kyllä, että sen riisuit; pitikö sinun vielä -- -- --"

"Malttakaa mielenne, isäni," sanoi Petter, ja tarttui hellästi Akselinpojan käteen. "Ah, jos te hiukankin rakastatte minua, niin antakaa anteeksi Knuutille hänen rikoksensa teidän lastanne kohtaan! Se on nyt taivaassa ja rukoilee Jumalan istuimen luona murhaajansa edestä. Knuutti ei muutoin ollut paha, ja hän kohteli minua lapsuudessani aina hellästi. Hän katuu nyt niin katkerasti syntiänsä. Ah, antakaa hänelle anteeksi! Tämä on ensimäinen rukoukseni sen jälkeen, kun te soitte minun sanoa teitä isäkseni."

"Ah, rakas poikani," sanoi Akselinpoika, "kuinka minä taitaisin ajatella rangaistusta, minä, jolle Hän äsken osoitti niin suuren armon. Ja eikö minun ole Knuuttia kiittäminen henkeni pelastuksesta? Minulla ei ole valtaa tuomita eikä rangaista häntä. Taivas olkoon hänelle armollinen! Se anteeksi antaa katuvaiselle; sillä antoihan Sovittaja itse ryövärille anteeksi hänen kuolinhetkellänsä. Nouse ylös, onneton," jatkoi hän ystävällisesti, "ja lopeta kertomuksesi. Se ei voi sisältää enää mitään hirmuisempaa minulle, kuin mitä jo tiedän, ja mitä olen murehtinut neljätoista pitkää vuotta. Jatka!"

Pitkän vaiti-olon perästä, jonka kestäessä Knuutti koki koota ajatuksiansa ja hillitä niitä erilaisia mielenliikutuksia, jotka vaihettelivat hänen sielussaan, jatkoi hän näin: