Chapter 5

Tuskin oli hän laskenut maahan kuormansa, kuin jo rappu kauhealla rytinällä syöksyi alas.

Ei ollut ajattelemistakaan, että olisi mahdollista pelastaa linna. Kaikki huomio kääntyi niinmuodoin luostariin, joka myös, ehkä suurimmalla ponnistuksella, saatiin varjelluksi.

"Kuka olette te, jalo ritari?" kysyi Cecilia, ollen turvassa jalon pelastajansa vaunussa, joka hänen kanssansa ajoi linnaansa, vähentääksensä hänen tuskaansa ja palauttaaksensa hänen voimiansa.

"Nimeni on Olli Akselinpoika," sanoi jalo mies, joka oman henkensä vaarassa oli hänen tuonut ulos liekistä; "mutta nyt teen teille, jalo rouva tai kuka olette, saman kysymyksen, sillä minä ihmettelin suuresti kuultuani hätähuudon linnasta, joka on koko kesän ollut asukkaitta. Mutta mitäpä nimi tekee asiaan; jos se on salaisuus, niin en tahdo sitä tiedustella. Herra antoi minun juuri vaaran hetkenä ajaa palopaikan ohitse. Te olette pelastettu, ja nyt minä vien teidät tyttäreni luoksi selviämään kauhistuksestanne."

"Ei, jalo Akselinpoika," sanoi Cecilia, ja tarttui hänen oikiaan käteensä, sillä vasen oli tulessa vahingoittunut, "teidän pitää tietämään, kenen hengen olette pelastaneet, ja juhlallinen on palkkanne oleva. Tanskalaisten kuningas on runsaalla kädellä antava teille sen, sillä te olette pelastaneet kalleimman, mitä hänellä maan päällä on: hänen rakkaan Ceciliansa."

"Mitä!" sanoi Akselinpoika, pysäyttäen hevosiansa, "sitte olen tehnyt pahan työn, joka ei koskaan voi olla Jumalalle otollinen, sillä te olette rietas nainen, ja miljonien kiroukset lepäävät teidän päällänne. Te olette oikeastaan jalon Filippan murhaaja, ja kaikki se paha, mikä täällä tapahtuu, vuotaa teistä. Ja sinua, ilkiö, pelastaessani olin kyllä onneton. Sinua tahdoin viedä Signeni luoksi! Sinun henkesi murhaisi viattomuuden liljat hänen poskiltansa. Astu alas vaunusta, sinä häpeäpilkku vaimojen seassa, etten minä laillisessa vihassani muserra kyykäärmeen päätäsi."

"Haa! Se menee liian kauas," huusi Cecilia purren hammasta ja hyppäsi alas vaunusta; "mutta maltahan vaan aikaa, hävytön, ja minä vannon kaikkein helvetin henkien kautta, että minun kostoni pitää sinun musertamaan."

"Vältä, syöpäläinen," huusi Akselinpoika ja pyöritti ruoskaa hänen päänsä päällä.

Cecilia katosi pensasten sekaan ja Akselinpoika ajoi linnaansa.

Inkvisitionin tuomio kuulutettiin juhlallisesti sekä saarnastuoleissa että erityisten kuuluttajain kautta kaikissa valtakunnan suurimmissa kaupungeissa. Kansaa teroitettiin kuuliaisuuteen sen luulotellulle pyhyydelle, ja kuoleman rangaistus uhkasi jokaista, joka koetti tiedustella vähintäkään sen tekoja, tahi sen syyttämäin ja tuomitsemain kohtaloa.

Alhainen kansa oli täynnä iloa tästä sanomasta, sillä nyt, mietti se, uskon oikea kulta-aika tulisi takaisin, jolloin kaikki väärä-oppiset ja Jumalan kieltäjät heitettäisiin palavaan tulikivijärveen.

Ymmärtäväisempi kansa vapisi kuitenkin inkvisitionin hirmuista nimeä kuullessaan, sillä se aavisti, ketä oleskeli sen paksujen muurien sisällä.

Cecilia kirjoitti nimen _Olli Akselinpoika_ verilistaansa, sillä hän oli vihkinyt henkensä pelastajan kuolemalle. Kuitenkaan ei hänen pitäisi tulla ensimäisten uhrien joukkoon, jottei epäluuloa tulisi tästä helvetin auttajattaresta.

* * * * *

Kaikki hengittivät iloisesti. Akselinpojan linnassa oli Signen 18 syntymäpäivä, joka aina oli ollut juhla kartanossa. Kaikki seudun nuoret tyttäret olivat tulleet saapuville juhlavaatteissaan, koristettuina kukilla sekä antaneet Signelle kukkavihkoja ja korin täynnä hedelmiä.

Akselinpoika lahjoitti rakkaalle lapsellensa valkean ruusun, joka aina oli ollut hänen lempikukkansa. Kiittäessään siitä iloisesta lahjasta ihmetteli hän, että varsi oli niin tiheään täytetty. Mutta kuinka suureksi tulikaan kummastuksensa ja ilonsa, kun näki että paperi varren ympärillä oli kirje hänen Valdemariltansa, jonka isä oli saanut muutamaa päivää ennen, mutta salannut tähän asti rakkaana lahjana tyttärellensä ja parhaana, mitä taisi antaa hänelle hänen syntymäpäivänään.

Iloinen tyttö alkoi juuri avata kirjeen lukeaksensa mitä hänen rakastettunsa oli kirjoittanut, kun kolme kovaa lyöntiä kuului linnan porttiin, ja soittajat vaikenivat ja nuorukaiset taukosivat äsken aletusta hupaisesta tanssista. Akselinpoika käski palveliainsa avaamaan kolkuttajille, ja kolme mustapukuista miestä, hopearisti rinnalla, astui sisälle ja pyysivät Akselinpoikaa pyhän inkvisitionin nimessä seuraamaan heitä, lisäten sen ohessa, että kaikki vastustus olisi turha, koska linna oli piiritetty aseellisilla miehillä.

Signe, joka tiesi isänsä kertomuksista, että hirmuisin rääkkäys, ehkäpä kuolemakin, odotti häntä inkvisitionin vankeudessa, kaatui niinkun ukkosen nuolen iskemä, hengetönnä lattialle.

Akselinpoika oli kaikista läsnäolevista ainoa, joka piti ymmärryksensä. Kunnioittamatta inkvisitionin lähettiläitä ainoallakaan vastauksella, nosti hän pyörtyneen tyttärensä lattialta ja sanoi, laskien hänen heidän käsivarsilleen: "Tulkaa, tytöt, auttakaa tytärtäni ja sanokaa hänelle jäähyväiseni; minä lähden viimeiselle matkalleni maan päällä, sillä minä tiedän, kuka se on, joka janoaa vertani."

Jalo isä painoi suutelon tyttärensä vaaleille huulille ja riensi sitte urhoollisesti ulos ovesta. Kauhistavat miehet seurasivat häntä.

Signen tila oli hirmuinen, kun hän heräsi tainnoksistaan. Hän tahtoi rientää kunnioitetun isänsä perästä, ottamaan osaa hänen vankeudessaan ja kärsimään kuoleman hänen edestänsä. Vanha Märta heittäiksi hänen jalkainsa eteen ja valitti hänelle kaikkein pyhäin nimessä, että hän rauhoittaisi itsensä, koska hän muutoin taitaisi saattaa heidät kaikki turmioon. "Teidän ei pidä valittaa, jalo neitini," sanoi varovainen mummo, "eikä tiedustella; teidän pitää asettaa itsenne, niinkuin teillä ei olisi koskaan ollut isää, jos tahdotte pelastaa nuorta henkeänne. Muistakaa isänne kertomuksia inkvisitionin kauheasta voimasta, ja tämä kuuluu olevan julmempi kuin mikään kristikunnassa. Jumalani! mitä sanoin?" huusi hän tuskassaan ja väänteli käsiään, "ah ystäväni, olkaa vaiti elkääkä ilmaisko haudan partaalla olevaa köyhää vaimoa, joka ei itse tiedä mitä sanoo!"

Sanaakaan sanomatta tahi edes vähintäkään kauhistustansa ilmaisematta, meni joukko pois ja Signe jäi yksinään naisinensa ja tuskinensa jälelle.

"O Valdemar!" huusi hän ja väänteli kauniita käsiänsä; "o ystäväni, veljeni, sulhaseni! Jos olisit täällä, niin tuottaisit valoa tässä kauheassa pimeydessä!"

Silloin kolkutettiin linnan portille, vaikk'ei niin kovasti kuin edellisellä kerralla, mutta yhtähyvin olivat naiset kauhistuksesta nääntyä maahan. Signen käskystä, joka ensiksi tointui, auaistiin kuitenkin portti, ja musta Kristian ratsasti linnan pihaan, hyppäsi hevosensa selästä ja kiiruhti linnaan.

"Missä on herrasi?" huusi Signe hänelle. "Hän on haavoitettu, kentiesi kuollut," vastasi Kristian; "antakaa pian meille autuaan äitirouvanne kantotuoli; se on ison salin vieraskammarissa; minun onneton nuori herrani makaa erään talonpojan tuvassa, puoli peninkulmaa tästä. Vaunun tärinä on avannut hänen haavansa ja hänestä vuotaa kovasti verta. Kiiruhtakaamme siis!"

"O Jumala!" vaikeroitsi Signe, ottaen kiiruusti balsamia ja liinavaatetta rakastettunsa sitomiseksi; "miksi lähti hän niin pitkälle matkalle, kun oli haavoitettu? Se voipi maksaa hänen henkensä ja ehkä on sen tehnytkin."

"Hänen oli pakko matkustaa, sillä sodan murhaenkeli ei jättänyt hävittämättä kymmenen peninkulman alalla, yhtään mökkiä jossa haavoitettua soturia olisi voinut sitoa ja hoitaa. Ei edes ollut yhtään lääkäriäkään saapuvilla hoitamaan häntä, vaan minun täytyi leikata luoti ulos urhoollisen herran hartiosta. Kun se oli tehty ja kun minä tottumattomalla kädelläni olin sitonut hänen, huokasi hän: 'Minä tahdon Signen luoksi, häneltä vastaan-otan lääkitystä ja hoitoa, tahi kuolen hänen sydämellensä.'"

"Joutukaamme siis," sanoi Signe palvelioille, jotka toivat kantotuolia, ja lensi kuin takaa ajettu naaras-hirvi heidän edellänsä, niin että he tuskin voivat seurata häntä.

Kun Valdemar avasi silmänsä, oli hän hyväntekiänsä huoneessa. Hänestä tuntui kuumeessaan, että häntä nyt ympäröivät samat henkilöt, jotka kahdeksantoista vuotta sitte seisoivat hänen vuoteensa ääressä, kun hän oli lähes muserrettu kuninkaan tulopäivänä, sillä Signe, tuo kauniin äitinsä kuva, seisoi kumartuneena hänen sänkynsä ylitse, ja hänen ruusuhenkensä liiteli hänen huuliensa ympärillä. Kristian, joka piti hänen kättänsä omassa kädessään, kostutti sitä, niinkun ennenkin, kyyneleillänsä, ja eräs vanha lääkäri oli nytkin sängyn vieressä. Sitä paitsi oli neljäskin henki läsnä, hänen lapsuutensa hellä hoitajatar, vanha Märta. Hän oli jonkun matkan päässä sängystä polvillansa ja rukoili Jumalaa poistamaan sitä vihan ukkosta, joka näytti lentelevän jalon Akselinpojan huoneen päällä.

"Hän elää!" huusi Signe, niinkun muinoin Elisabet ja suuteli sulhasensa vaaleita huulia.

Valdemar tahtoi puhua, mutta Signe pyysi hänen olemaan vaiti, ja estääksensä häntä mitään sanomasta, sulki hän taas hänen huulensa suutelolla.

Musta mies kantoi taas sisälle saman pikarin, kuin kahdeksantoista vuotta sitte, ja lääkäri valoi muutamia pisaroita viiniä Valdemarin suuhun, ja Signe sitä tehdessä nosti hänen päätänsä.

"Signe!" kuiskasi vihdoin Valdemar, "nyt kuolen mielelläni, sillä minä olen taas painettu uskolliseen sydämeesi."

"Ei, rakastettuni, sinun pitää elämän, Herra on kuuleva rukoukseni!" sanoi Signe ja tahtoi jatkaa vielä, mutta esiin tunkeutuvat kyyneleet tukehduttivat hänen äänensä.

"Missä on isämme?" kysyi Valdemar. "Pyydä häntä tulemaan, että saisin painaa hänen kunnioitetun kätensä huulilleni."

Kyynel-tulva oli onnettoman tyttären vastauksena.

"Hän on poissa," sanoi Märta itkien, "mutta sinä et saa siitä tulla levottomaksi, Valdemar; hän on Jumalan ja kaikkein pyhäin suojeluksessa. Ole vaan rauhassa, paras poikani, ja taivaan armo tuopi hänen jälleen syliisi."

Lääkäri keskeytti tämän sairaalle vaarallisen keskustelun päästämällä irti siteet, jotka Signe oli laittanut hänen haavoihinsa, joiden tilaa hän tahtoi tutkia.

Ne olivat vaaralliset. Yksi kuula oli vikuuttanut rintaluuta ja toinen tunkeunut syvälle vasempaan hartioon, minkä Kristian vähän taitamattomasti siitä oli leikannut. Sitä paitsi olivat haavat olleet kahdeksan päivää hoitamatta, ja lääkäri pelkäsi lihakuolion (kallbrand) niihin tulevan. Muutoin oli hän varsin tyytyväinen siihen, miten Signe oli menetellyt sairaan kanssa. Hän ei lähtenyt sairaan vuoteen vierestä ennen tulevaa päivää, joka oli se peljätty yhdeksäs päivä; mutta kun tämä oli ohitse vakuutti hän, ettei Valdemarilla ollut mitään vaaraa, ja jätti hänen Signen hellään hoitoon, jonka jälkeen hän palasi asuntokaupunkiinsa Ringstad'iin.

Signe olisi kiittänyt Jumalaa rakastettunsa hengen pelastuksesta, vaan ei voinut. Hirmuisia kauhunkuvia tuli hänen sieluunsa. Hän näki isänsä pyövelin käsissä; hän näki hänen viattoman verensä vuotavan. Ah, ei yksikään tytär ollut niin onnetoin kuin hän. Mistä tulisi pelastus? Hän ei voinut rukoilla, ja synkein epätoivo ahdisti hänen rintaansa.

* * * * *

Puhtaalla sydämellä Jumalan edessä, hyvillä avuilla ja hyvillä teoilla, sekä tuettuna tiedolla aivan nuhteettomasta elämästänsä, astui Akselinpoika kauheimpaan kaikkia vankeuksia.

Täällä otti hänen vastaan kaksi munkkia ja yksi kuoropoika (laulupoika), noin neljäntoista-vuotias, joka kantoi olkisitomaa, minkä heitti lattialle, ja nämä olivat hänen johdattajinansa melkein maan alla olevaan holviin, johon hän vietiin.

"Tunnustatteko vapaa-ehtoisesti rikoksenne, ennen kuin tulette pyhän tuomioistuimen eteen?" sanoi toinen munkki teeskennellyllä hurskaudella. "Armon voima on tyhjentämätön, ja te voitte vielä pelastaa syntisen sielunne ijankaikkisesta kadotuksesta."

"Säästä viekkaita sanojasi, sinä ulkokullattu tyhjäntoimittaja! Minä tunnen sinun; rahasta annat sinä ryöväreille ja murhamiehille syntein anteeksi-antamisen, ja kultakappaleen tähden petät mielelläsi Jumalasi!" sanoi Akselinpoika ylenkatseella ja käänsi hänelle selkänsä.

Munkki heitti hurjan silmäyksen häneen ja meni pois. Toiset seurasivat häntä ja vankihuoneen ovi suljettiin.

"Herra, minä olen kädessäsi," sanoi Akselinpoika jalolla hartaudella. "Sinun silmäsi näkevät sekä taivaan mittaamattoman avaruuden, että vankeuden pimeimmän kolkan. Tapahtukoon tahtosi, jota paitsi ei yksikään hivus päässäni käyristy!"

Tällä lyhyellä rukouksella vahvistettuna tunsi tämä hurskasmielinen mies, ettei hänen sydämensä rauha ollut häntä jättänyt. Hän heittäysi olkivuoteelle ja rauhallinen uni hirmukuvitta ja unelmitta sulki hänen silmänsä.

Nouseva aurinko peitti ensimäisiä säteitänsä holvin vahvain rautakalterien läpi vangin hopean valkeaan päähän, kun hän heräsi virkistävästä unestansa.

Suloinen kevät-aurinko valaisi niin ystävällisesti hänen kasvojansa. Tämä oli enemmän kuin mitä Akselinpoika olisi voinut odottaa tässä veriselle kostolle vihityssä asunnossa, ja Akselinpoika kantoi luonnon tutkimattomalle Luojalle lämpimän kiitoksensa tästä armosta, kun samassa sulosointuisa ääni kuului hänen päänsä päältä. Sen äänteet olivat taivaallisia säveleitä Akselinpojan korvissa. Vihdoin tulivat äänteet sanoiksi, ja kuka voipi kuvata jalon vangin kummastusta, kun hän kuuli seuraavan merkillisen laulun:

"El' pelkää pimeyt' ensinkään; Siell' auttajas kätkee itseään, Vaikk' heikko on. Ei nuhteeton saata peljätä, Vaikk ilkkuvi pahuus kylliltä; Ol' huoleton!

Kun kauhu kokeepi peljättää, Käs' näkymätön se ennättää Sull' avuksi. Ei Herra heitä johtoansa Vaikk' armoleipään myrkkyänsä Nuo sotkevi.

El' ehtoollista sä nautitse, Kaikk' valituksesi hillitse, Last' usko vaan. Jonk' Jumal' armost' on antava Viel' langan kuoleman katkaista Pois kokonaan.

Sä murra leipäsi maistamatta; Vesikin jätä nauttimatta, Ol' varova. Viel' kärsi päivä muutama, Niin oot, jos Herra on salliva, Taas vapaana."

Akselinpojan kummastus oli erinomainen; sillä ketä taisi tämä merkillinen laulu koskea, jos ei häntä? Ja kuka olisi se tuntematon mahtava olento, joka voisi ja tahtoisi häntä pelastaa inkvisitionin vallasta? Sävel ilmaisi kaunista diskanttiääntä [kimein, helein ääni], ja laulajan pitäisi oleman siis naisihmisen. Mutta oliko hän vanki, joka jakoi yhtäläistä onnenkohtaloa hänen kanssansa? Ja mitä voisi hän siinä tapauksessa tehdä. Nämä ajatukset häilyivät hänessä laulua kuullessaan, ja hän tuumi, ääntäisikö hän merkiksi, että hän ymmärsi sen, kuu laulun samassa pysähdytti järeä basso-ääni, joka tuntui olevan paljoa alempi diskanttia, mutta joka kumminkin tuli yläkerrasta. Se huusi joksikin kovasti:

"No, Petter, päätä nyt laulusi. Sinun pitää seurata italialaista provostia ja olla läsnä, kun hän kiusaa tuota rikasta ryytikauppiasta, kunnes hän tunnustaa, mihin hän on kaivanut aarteensa. Sinun pitää sillä tavoin koventaa nuorta sydäntäsi, jotta se tulee aivan vapaaksi sääliväisyydestä noita pyhän tuomioistuimen inhottavia pahan tekiöitä kohtaan, ja että kerran voit korottaa sen säädyn kunniaa, johon olet vihitty. Sitten pitää sinun käydä isä Nikolaon ja isä Markuksen kanssa kaikissa vankihuoneissa katsomassa, olisiko joku noista tuomituista koirista, minä tarkoitan vangeista, yöllä kuollut. Hän, joka eilen illalla oli niin hävytöin piinattaessa, on varmaan tullut pieniluisemmaksi kylmässä roikka-kylvyssä. Ehkäpä hänelle on käynyt niin hyvin, että hän jo on mennyt helvettiin, sillä keski-yöstä asti en ole kuullut hänen jolinaansa. Mihin se rikas hylky vietiin, joka tuli tänne eilen illalla? Totta kai hän vietiin johonkin semmoiseen holviin, josta voipi kuulla jokaisen sanan, mitä hän puhuu?"

"Puhukaa hiljaa," sanoi nyt diskantti- (kimeä-) ääni joksikin kovasti. "Hän on juuri tämän alla olevassa holvissa, jonka katossa ovat parhaat ja salaisimmat kuuntelokolot, niin että tähän huoneesen kuuluu vähinkin sana, minkä pahantekiä puhuu joko itseksensä tahi niiden kanssa joita te olette lähettäneet hänen tykönsä. Ei hänestä ole kuitenkaan mitään vaaraa, sillä, sen mukaan kun olen kuullut, hänen sanotaan olevan vähä kuuron silloin koska on paha ilma, ja nythän on ukkonen ja myrsky käynyt koko yön."

"Sinä olet oikein tuhma," sanoi basso-ääni nyt vihaisesti, "että annoit minun puhua niin paljon, kun tiesit, että hän on tämän alla olevassa holvissa. Kuitenkaan kuulkoon hän mitä tahansa, ei Sigismund pelkää kanteesta tuomittua Jumalan pilkkaajaa, jonka kielen kuolema kentiesi ennen iltaa on halvannut. Mene nyt, Petter, ja täytä tarkoin käskyni, puserra kaikki ihmistunteet pois nuoresta rinnastasi, ja taivaan runsas siunaus sekä minun rajaton luottamukseni on tuleva palkaksesi."

"Heti, heti," sanoi Petter nöyrästi, "mutta suokaa minun ensin laulaa aamu virteni loppuun. Te keskeytitte minun, kun olin juuri viimeistä värssyä alkamaisillani. Sen suotte te aivan varmaan, sillä olettehan itse opettaneet minua olemaan hurskas ja rukoilemaan.

"Hyvä, hyvä, poikani," sanoi abbotti lempeästi, "laula aamuvirtesi loppuun. Se on Jumalalle otollista ja avaa taivahan portit; mutta katso vaan, että ryytikauppiaan naulat tulevat juurinensa revityiksi, sillä sinuun luotan enimmän kaikista. Olenhan minä myös viitenä vuotena yhä istuttanut sinuun kuuliaisuutta Jumalaa ja minua kohtaan. Sinä tiedät, kuinka likinen sukulainen olet minulle; mutta säilytä tämä suloinen salaisuus syvällä rinnassasi, poikani. Iso kaakun kappale ja koko joukko hienoja hedelmiä joita Cecilia rouva lähetti minulle eilen, odottaa sinua kun takasin tulet. Anna sen tähden aamuvirtesi sujua sukkelaan. Jos ei minun tarvitsisi mennä sen nuoren eksyneen harhaoppisen naisen tykö, saattaakseni häntä hyvällä katumaan syntiänsä, niin olisin itse läsnä ja riemustuttaisin silmiäni pahantekiän tuskilla: mutta minun täytyy mennä Marian luoksi; hän on niin nuori ja kaunis, ja se olisi suuri vahinko, jos hänen pitäisi -- --. Hyvästi! Taivas siunatkoon sinua, oma hyvä Petterini! Mutta se on tosi: ei yksikään niistä kirotuista munkeista taida sanaakaan enemmän latinaa, kuin mitä messukirjassa on; sano siis provostille, että hän repisi ryytikauppiaan naulat ainoasti sormista; sillä jos hän on hyvin uppiniskainen, eikä tahdo totuutta esiintuoda, niin itkeköön jälleen vielä huomiseen asti. Laula pian, että sitte joudut matkallesi. Minä annan kuitenkin sen hurskaan katuvaisen Appellonan pukea itseni pyhään pukuun. Elä huuda kuitenkaan niin kovasti, että häiritset minua pukeutuessani, tai herätät ne kunnioitettavat isät, jotka nukkuvat hautaholveissansa tämän vieressä. -- Hyvä pieni Lona, tule ja auta minua vähän!" sanoi hän vähän hiljempaa, kun oli ovella, mutta jonka hän heti avasi ja huusi Petterille: "Elä nyt unhota, että ryytikauppiaan naulat temmataan ulos ainoasti sormista!"

"O Jumala!" huokasi Petter tuskin kuuluvasti, "ja tuommoista syöpäläistä kärsit sinä kauniin maasi päällä! Ah, minä en tahdo kertaakan puhua jalon Akselinpojan kanssa. Jos hän vaan olisi ymmärtänyt lauluni!" Vähäisen vaikenemisen perästä lauloi hän puoli-ääneensä ja hyvin tunnokkaasti:

"Jos sanon vastoin itseäni, Etepäillä mielessäsi Saa minua. Kun Haralta saat vapautes, Myös salli kanssas silloin poies Mun matkata!"

"Amen!" sanoi Akselinpoika hartaimmasti, puristaen kätensä ristiin ja nostaen toivovan silmänsä aamuaurinkoa kohti; "minä seuraan sinua Jumalan lähettämä, pelastava enkeli!" Toivo syttyi jälleen vangin sulussa, ja hän päätti tutkia hirmuista vankeuttansa nähdäksensä, olisiko pako sieltä mahdollinen.

Se oli syvä, paksuilla muureilla ja vahvoilla raudoilla vahvistettu holvi, ainoasti yhdellä pienellä, korkealla olevalla kalteri-ikkunalla, johon oli mahdoton nousta ilman tikapuitta. Sitä paitsi olisi ainoasti ollut mahdollista keskenkasvuiselle pojalle ryömiä sen ahtaan aukon läpi, jos vahvat rautakangetkin olisi saatu säretyksi. Lattia oli suurista lujista kivikappaleista, jotka musertuaksensa ylvästelivät väkevimmänkin miehen ponnistuksille, jonka ohessa näiden paksujen muurien kosteus näytti ilmoittavan, että holvin ulkopuoli oli aivan lähellä merta, mitä myöskin todisti ulkopuolelta kuuluva laineiden loiske. Vankihuoneen ainoa ovi oli vahvasta raudasta, ja Akselinpoika oli häntä sinne tuotaessa, selvästi nähnyt ne raskaat tangot ja lukot, jotka ulkoapäin sulkivat sen. Pakoa ei siis ollut toivominen ilman erittäin voimallisetta avutta, ja mistä tulisi se? Lapselta, jota hän ei tuntenut ja joka kentiesi helposti säikähtäisi niin suuria esteitä. Mutta tämä lapsi oli kehoittamatta ja vapaehtoisesti tarjonnut hänelle apua ja pelastusta. Se näytti inhoavan niitä pahatöitä, joiden todistajaksi häntä pakoitettiin ja tahtoi paeta hänen kanssansa. Mutta tämä kauhea inkvisitioni luki jo niin monta uhria; miks'ei tuo hyvä poika ollut ennen paennut? Miksi tahtoi hän niin monista onnettomista ainoasti häntä pelastaa? Ja mistä oli tämä lapsi, joksi hän kutsui itseänsä, tämä Petter sitte, joka jo viisi vuotta oli ollut luostarissa? Akselinpoika häälyi näissä ajatuksissa syvimmässä pimeydessä, mutta hänellä oli kuitenkin toivo ja luottamus. Hän ajatteli yksikseen jätettyä Signeänsä, uneksi olevansa hänen luonansa ja päätti kokonaan jättää onnensa Jumalan ja sen ystävällisen pojan käsiin.

Jonkun verran oli aikaa kulunut edellä puolenpäivän, kun vankihuoneen rauta ovi aukaistiin ja samat munkit ja sama kuoro-poika seurassa, mitkä hänen sinne tullessaan vartian kanssa hänen vastaanottivat, taas astuivat sisään. Poika kantoi yhdessä kädessään pientä mustaa leipää ja toisessa vesiruukkua, jonka laski lattialle, kun vankihuoneessa ei ollut yhtään pöytää eikä tuolia.

"Te olette suuri pahantekiä," sanoi toinen munkki, "ja se on meidän korkeasti kunnioitetun luostarinpäällikön suuri armo, että hän lähettää teille jotakin kurjan elämänne ylöspidoksi; mutta hän onkin niin laupias kuin Jumalan pyhät enkelit. Olkaa sentähden kiitollinen semmoista armoa kohtaan, ja tunnustakaa vapatahtoisesti meille se rikos, josta olette tänne tulleet, niin hänen laupeutena voipi mennä teitä kohtaan vielä pitemmälle, kuin teidänlainen syntinen saattaisi toivoa ja odottaa."

Akselinpoika oli vähällä vastata riettaalle munkille hänen ansiona mukaan, mutta muisti samassa laulun varoittavat sanat, puri huultansa ja vaikeni.

"Sinä et vastaa minua, paatunut syntinen," sanoi Munkki, "mutta kun rasva tippuu kyljistäsi tulikuumalla halsterilla, tahi kun kiehuva tulikivi ja piki juoksee valkealle päälaellesi, niin kyllähän sitte saat kielesi liikkeesen."

Akselinpoika kauhistui ehdottomasti tästä hirveästä kuvauksesta, mutta hän katsahti samassa kuoro poikaan, joka seisoi vähän loitommalla munkeista ja laski sormensa merkillisesti suullensa. Hän ymmärsi heti tämän merkin, ja sanomattomalla ilolla käsitti hän nyt, että kuoro poika oli tämä sama Petter, joka oli luvannut hänelle pelastuksen. Hän ei voinut olla hellästi katsomatta tuohon jaloon poikaan, joka tahtoi elämänsä omistaa hänelle. Hän taisi tuskin pidättää itseänsä sulkemasta häntä syliinsä. Selittämätön tunne tunki läpi koko hänen olentonsa. Olipa niinkuin hän jo monta vuotta olisi tuntenut ja rakastanut tätä poikaa, ja hän ei voinut kääntää päätänsä pois sen verevistä kasvoista.

Toinen munkki huomasi Akselinpojan liikutuksen ja huusi kummastuen:

"Mitä teiltä puuttuu? Miksi katsoa muljostatte niin tuohon poikaan? Onko teillä näkyjä? Tai tunnetteko kentiesi Petterin ennen tätä päivää ja odotatte apua häneltä? Taikka ehkä saadaksenne käyttää häntä lähettiläänä? Heittäkää pois ne ajatukset päästänne; sillä vaikka Petter on lapsi, tietää hän kuitenkin velvollisuutensa ja sen rangaistuksen, joka odottaa häntä, jos hän rikkoo niitä."