Chapter 3

"Vierashuoneesen," sanoi vanha rouva vähän vihaisesti; "en minä pidä sinusta pahaa, Märta, mutta sinä olet hyvin pitkäpiimäinen tekemään, mitä käsketään. Pane nyt ovi auki!"

Märta totteli, mutta vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi nuoren sukuherran kylmettyvän; hän aukaisi sentähden ovea vähän hitaasti, seisoi kauan kynnyksellä linkku kädessä ja katsoi nukkuvaan lapseen, jonka jälkeen hän meni huoneesen sulkemaan muutamia avonaisia ikkunoita, ettei veto tulisi liian kovaksi. Hänen tätä tehdessään kuuli hän vahvan suhinan huoneessa ja näki kesyn kotkan pihalta lentäneen sisälle vielä sulkematta olevasta ikkunasta. Hän riensi nyt sulkemaan ovea, mutta ennenkun hän sinne ennätti, oli kotka salaman sukkeluudella mennyt siitä sisälle, iskenyt kyntensä makaavan lapsen vaatteisin ja nosti nyt siipensä lentääksensä pois. Mummo päästi tässä kauheassa näyssä kimeän tuskanhuudon ja kaatui pyörtyneenä lattialle. Märta tointui ja koki pelastaa onnetonta lasta; mutta ennenkun tuo vanha ja raihnainen vaimo ennätti ovelle, lensi kotka saaliinensa siitä ulos, ja Märta, joka kaikin voiminsa tarttui petolintuun, kaatui takaperin pari höyhentä kädessä, mutta siivillinen peto lensi ikkunasta ulos, itkevä lapsi kynsissään.

"Jesus, Maria!" huusi Märta epätoivon äänellä, huolimatta siitä että veri tulvasi hänen päästänsä kaulalle. "Pelastakaa lasta! Kotka lennättää sitä pois; auttakaa, auttakaa!"

Elisabet kiipesi tuskanhuudolla ylös sängystä ja riensi huoneesen huutavan luokse. "Missä on lapseni?" huusi säikähtynyt äiti, joka aavisti onnettomuutta ja pian pelkäsi sitä kun oli tapahtunut.

"Se on ryöstetty!" huusi Märta, väännellen käsiänsä; "kotka vei sen kynsissään!"

Epätoivon huudolla kaatui Elisabet hengetönnä maahan.

Märta huusi taas apua, ja muutamia piikoja riensi sisälle ja auttoivat rakastetun rouvan ylös lattialta. Akselinpoika syöksi nyt sisään kokonaan mielettömänä. "Onko se totta?" kysyi hän; "oliko se minun poikani, jota se onneton kotka lennätti kynsissään järven ylitse metsään päin? Minä näin sen kauhean näön; mutta pelastakaa minua, etten tulisi mielettömäksi; sanokaa minulle, oliko se minun lapseni, ainoa poikani!"

"Jumalan pyhä äiti suokoon teille voimaa kestämään sen hirmuisen tapauksen, jalo herra," sanoi Märta, kovasti itkien; "jaa, se on totta; se julma onnettomuus on tapahtunut."

Akselinpoika syöksi nyt ulos, huutaen niin, että se kaikui yli ympäristön: "kaikki minun väkeni pitää kokoontumaan, koko kartanon asukkaat, kaikki kalastajat! Lykätkää veneet vesille! Kuka vaan löytää minun poikani joko kuolleena tahi elävänä, sen minä ruhtinaallisesti palkitsen! Joutukaa!"

Onneton isä riensi järvelle ja heittäysi venheesen. Joukko kansaa seurasi hänen esimerkkiänsä.

Elisabetin äiti heräsi vasta siitä voimattomuudesta, johon kauhistus oli hänen saattanut. Hänen mielentilansa oli hirmuinen, ja hän valitti itseänsä syylliseksi koko onnettomuuteen, koska lapsi oli hänelle uskottu, ja hän oli käskenyt Märtan avaamaan ovea. Hänen täytyi nyt kuitenkin askaroida surkuteltavan tyttärensä kanssa, joka oli aivan tunnotonna ja näköjään lähellä kuolemaa. Paljon ylhäisiä rouvia, jotka olivat läsnä kastamisjuhlaa varten, kiiruhti, kuultuansa kertomuksen tapahtuneesta onnettomuudesta, sisälle ja kantoivat Elisabetin sänkyyn. Vihdoin aukaisi kurja silmänsä ja tuijotti hurjilla silmäyksillä ympärillensä. Koko tapaus oli hänelle kuin ilkeä unelma; mutta läsnä-olijain kyyneleet vakuuttivat kuitenkin hänelle pian sen kauhistavan todellisuuden. Onnettomalla äidillä ei ollut yhtään kyyneltä. Epätoivo kumoutui hänen muutoin niin kauniissa, lempeissä silmissään, ja hänen huulensa vetäytyivät suonenvedon tapaiseen hymyyn. Monta kertaa huusi hän kiivaasti: "Antakaa Valdemarin ja Kristianin viheltää kotkalle! Ehkä se tulee takaisin minun lapseni kanssa, jos ei se jo olisi repinyt sitä viatonta olentoa!"

Tätä olivat molemmat aikaa sitte koettaneet ja kertoneet niin kauan kun näkivät hirmuista petolintua lapsi kynsissä, mutta kaikki oli turhaa. Kotka ei piitannut enää heidän vihellyksestänsä; se riensi saaliinensa kaukana olevaan pesäänsä, repiäksensä sen ruoaksi nälkäisille pojillensa.

Valdemar oli polvillaan rakkaan äidin sängyn jalan juuressa, väänteli käsiänsä ja soimasi itseänsä itkien, että oli murhannut lapsen, koska hän oli kotkan taloon toimittanut.

"Sinä olit viaton ase Kaikkivaltiaan kädessä," sanoi drotsi, lohduttaen; "sillä Hänen tahdostansa ei hivuskarvakaan putoo päästämme eikä varpunen katolta. Elä sure siis, lapseni, vaan usko, että se ryöstetty poika on Herran huostassa yhtä hyvin kotkan kynsissä taivaan ja maan välillä liidellessänsä kuin äitinsä rinnoillakin. Hän voipi vielä, tämä Jumala, joka on turvattomain turma, tuoda lapsen terveenä ja raittiina jälleen hänen syliinsä. Meidän pitää toivoman kaikkea Hänen armostansa!"

Mihin onkaan onnettoman muuhun turvaaminen kuin toivoon? Elisabet piti itsensä lujasti kiini sen ankkurissa; hän rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä varjelemaan sen lapsen henkeä, jonka hän äsken oli kivulla synnyttänyt; hänen kyyneleidensä lähde avautui jälleen, hän toivoi ihmetyötä, joka pelastaisi hänen lemmikkinsä ja vaipui tässä toivossa voimatonna pään-alaiselleen, jossa keveä uni ummisti hänen silmänsä.

"Ah, että Jumala olisi jo kauan tätä ennen minun antanut päästä hautaani," valitti Elisabetin vanha äiti. "Minä olen syy kaikkeen siihen onnettomuuteen, joka teille on tapahtunut."

"Ei, mummo," nyyhki Valdemar, "vaan minä olen syy kaikkeen. Minä rukoilen isääni, kun hän tulee takaisin, että hän ajaa minut pois; sitte minä menen metsään, jossa kotka pienen veli-raukkani on syönyt, ja itken ja suren itseni kuoliaaksi."

"Ei," sanoi pikku Signe, "sitä et saa tehdä, Valdemar; sinun pitää oleman Signen luona; mutta paha kotka sinun pitää ajaa pois, kun se tulee takaisin, muutoin voipi se helposti ottaa minut kynsiinsä ja lentää metsään; ja sitte ei sinulla enää ole Signeä."

Elisabet heräsi. "Onko Herra kuullut rukoukseni?" kysyi hän, "ja onko minun poikani pelastunut petolinnun kynsistä? Te vaikenette kaikki," jatkoi hän, "ah, niinpä on sitte lapseni revitty! O Jumala, se on kuollut saamatta pyhää sakramenttia, tulematta elähytetyksi kristittyin yhteydessä! Oi, ystäväni, rukoilkaa, rukoilkaa sen onnettoman sielun edestä!" Hänen tilansa oli hirmuinen. Lääkärillä, joka heti kutsuttiin, oli suurin levottomuus hänen hengestänsä; sillä yksi juoksetus-puuska seurasi tiheään toistansa.

Pimeä jo oli kun Akselinpoika tuli kotiin. Kaikki tiedustelemiset olivat olleet turhat. Joka puu, jokapaikka tuossa suunnattomassa metsässä oli haettu läpikotasin, mutta ei mitään merkkiä lapsesta keksitty. Kaikkialla, missä kotkan pesä oli, hakkasivat talonpojat sen puun, joka pesää kannatti, ja yli sadan kotkanpojan täytyi hengellään maksaa sen ryöstön, jonka kesy kotka oli tehnyt; mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

Akselinpoika riensi kuoleman kanssa kamppailevan vaimonsa sängyn luoksi. "Elä jätä minua, kalleuteni!" sanoi hän, ottaen tuon kalvean liljan käsivarsillensa. "Elä minun, Signesi ja Valdemarin tähden!"

"Pyhä neitsyt on kuullut rukoukseni," kuiskasi Elisabet tuskin kuultavalla äänellä, "ja vaikk'ei minun poikani pyhässä kasteessa tullut vihityksi Sovittajalle, tapaan minä kuitenkin hänen taivaassa."

"Sinä et saa kuolla!" huusi Akselinpoika, ja hänen kyyneleensä tulvasivat Elisabetin kalveille kasvoille.

"Minä lähden täältä," vakuutti Elisabet hyvin heikosti, "sinne, missä on huone valmistettu minulle Herran ja Hänen enkelittensä luona. Sinä saat tavata vaimoasi Hänen kunniassansa."

"Ei sinun pidä kuoleman, oma siunattu äitini!" huusi Valdemar epätoivoisena ja itki, samalla suudellen tuon suuresti rakastetun kylmää kättä.

Akselinpoika nosti vaikeroivan Signen äitinsä sydämelle. Elisabetin vanhat vanhemmat vääntelivät käsiänsä, Märta nyyhki kovasti, ja Elisabetin kaunis sielu lensi taivaasen.

* * * * *

Ilon valoisa temppeli oli siis näin sukkelasti muuttunut surun hautaholviksi. Vielä hetki ennen puolta päivää oli Elisabeth äärettömästi hyvillä mielin, ja ainoasti äitinsä hartailla rukouksilla pysyi hän sängyssä. Hän otti hymyilevän pojan rinnoiltansa, antaen sen vanhukselle, eikä yksikään aavistus siitä kauhistuksesta, joka oli tapahtuva, himmentänyt hänen riemuansa. Koko talo oli järjestetty juhlan viettämiselle; se vilisi täynnä sukulaisia ja ystäviä -- vielä muutama hetki ja juhlan sankari, tuo pieni äsken syntynyt oli kadonnut, hänen nuori rakastettava äitinsä ruumiina, isä ymmärryksensä menettämällänsä, lapset äiditönnä, vanhat vanhemmat epätoivoissaan ja kaikki läsnä-oliat alakuloisina ja murheellisina. Vieraat menivät kaikki tiehensä, paitsi drotsi ja hänen rouvansa, ja pian näytti tuo ilolle pyhitetty linna autiolta haudalta!

Seuraavana aamuna sulki Akselinpoika ijäti rakkaan puolisonsa silmät, ja meni sitte kansa-joukon kanssa uudestaan tiedustuksille. Hän tahtoi vähintäkin koettaa, että olisi löydetty lapsen luut, jotta nämä surulliset jäännökset olisi voitu myös saada hänen äitinsä ruumis-arkkuun.

Hän ja hänen lukuisat seuralaisensa hakivat seudun tarkoin kolmea peninkulmaa laajalta. Tuhannet kerrat seliteltiin lapsen vaatteet, kaulaketjut ja muotokuva, mutta ei kukaan ollut nähnyt niistä, ja kuitenkaan ei voitu muuten luulla, kuin että kotkan täytyi ne kapineet jättää sille paikalle, missä saaliinsa hakkasi kappaleiksi, ja siellä piti myös löytymään lapsen luuranko. Mutta ei kukaan ollut nähnyt kotkan lentävän lapsen kanssa ilmassa, vielä vähemmän laskeuvan sen kanssa maahan.

Akselinpoika ei lakannut kuitenkaan etsimästä. Hän kysyi jokaisessa mökissä, ja vähäpätöisimmänkin ihmisen kertomus oli hänestä tärkeä. Viidentenä päivänä päätti hän palata jälleen kotiin, toimiaksensa rakkaan vaimonsa hautausta. Hän kyseli kuitenkin kaikilta, jotka tapasi kotitiellä, eikö he tietäisi hänelle neuvoa mitään jälkeä haettamastansa. Noin peninkulma hänen kotoansa, kertoi eräs mies, joka niitti heinää, mainittuna päivänä nähneensä ison linnun lentävän joksikin lähellä maata, pitäen jotakin valkoista liehuvaa esinettä kynsissään, ja näyttäen sen kanssa tahtovan laskeutua alas. Mies sanoi myös, päin lintu oli mennyt.

Nyt alkoi Akselinpoika etsiä kahta suuremmalla innolla. Hän jakoi väkensä ja neuvoi heidän kulkemaan eri teitä, itse tuli hän auringon lasketessa yksinäiseen mökkiin, joka oli tiheimmän metsän keskellä, yläpuolella Sorön järveä. Siellä kolkutti hän sisälle. Vanha metsäläinen, vielä vanhemman, inhoittavan näköisen vaimon kanssa, aukaisi oven. Kun hän oli asiansa sanonut, näytti perkeleellinen hymy vetävän kiini vaimon suuta ja miehen käsitti ehdoton väristys.

"No, nytpä on kotka ollut hullu," puhkesi vaimo puheesen ivanaurulla; "ettekös tiedä, että petolinnut rakastavat aina loistavaa? Kun kotka on ensin hakannut lihan lapsestanne, on se sitte myös niellyt luumurusetkin, jotka olivat vaan pelkkää rustoa, ja sillä kalliilla ristiäispuvulla on se verhonut pesänsä, ja antanut loistavan koristeen sikiöillensä leikkikapineeksi. Te olette väärällä polulla, herra! Teidän pitää etsiä puiden latvoista, jos mielitte löytää lapsenne puvun, tahi ehkä pienen solmun sen kalutuista luista."

"Lakkaa!" huusi Akselinpoika ja kätki kasvojansa käsillään, väristen hänen onnettomuutensa kauheasta selityksestä.

"Taikka tiedätkös Knuutti?" jatkoi vaimo miehellensä joka ei virkkanut yhtään sanaa, "me annamme herralle sen kurjan raukan, joka makaa tuolla nurkassa, koska hän on niin suuri lasten ystävä." Samassa nosti hän heikon lapsen käärittynä hajallisiin ryysyihin, käsivarrellensa. "Ottakaa tämä, rakas herra! Se on minun tyttäreni lapsi katalan huoran sikiö, jonka hän ennen kuolemaansa heitti meidän kaulaamme; minä juuri tänään hautasin hänen. Tahdotteko ottaa tämän sikiön? Pienestä lahjasta meille köyhille raukoille saatte häntä käyttää hyväksenne."

Lapsi parkui, niinkuin olisi se onneton olento tahtonut huutaa Akselinpojan laupeutta avuksensa, mutta hänen sydämensä oli liiaksi surulla raskautettu, että siellä olisi ollut sijaa muiden kärsimisille. Kuitenkin heitti hän muutamia kultakappaleita pöydälle ja lupasi vanhuksille joka vuosi saman verran, jos he lapsen huolella hoitaisivat, jonka jälkeen hän riensi ulos haeskelemisiansa jatkamaan.

Mutta kaikki tiedustelut olivat hyödyttömät. Valkea liehuva vaate, jota lintu oli pitänyt kynsissään, oli kentiesi karitsa, jonka se oli ryöstänyt. Kukatiesi oli se pudottanut lapsen järveen! Akselinpojan täytyi jättää kaikki toivo, ja Elisabetin mennä liian aikaiseen hautaansa, kanssansa sinne sulkematta rakkaan lapsensa jäännöksiä, jonka menettämisen tähden hänen sydämensä oli puhennut.

Murheväessä, joka seurasi rakastettua edesmennyttä maahan, näytti kymmenvuotias Valdemar olevan toivottomin. Hän ei herennyt valittamasta itseänsä syylliseksi tämän äidin kuolemaan. Hautauspäivänä laski hän irti kaikki lintunsa, eikä koskaan enää ryöstänyt minkään elävän olennon vapautta.

Synkkä raskasmielisyys sijoittui Akselinpojan sieluun. Hän ei voinut unhottaa palkitsematonta vahinkoansa. Onnen kukkulalta oli hän syöksynyt surun syvyyteen, ja keskellä elämänsä kesää oli hänen vähällä rusentaa se voimakas myrsky, joka kulki hänen teillensä ja kylvi kuolemaa ja hävitystä ympärillensä; sillä drotsi ja hänen puolisonsa elivät ainoasti muutamia kuukausia rakkaan tyttärensä jälkeen; suru musersi heidän jalot sydämensä.

Heidän kuollessaan lankesi Akselinpojalle suummattomat rikkaudet; mutta niillä ei enää ollut hänestä mitään arvoa. Kuitenkin koki hän Signen ja Valdemarin tähden käyttää niitä parhaalla tavalla. Hän teki Valdemarin edesmenneen isänsä linnan omistajaksi, ja neljä kaunista ritaritaloa odotti Signen tulevaa miestä morsiuslahjana. Ja kukapa muu siksi voisi tulla kuin rakastettu Valdemar, joka pojan kokonaisella helleydellä oli kiinittynyt Akselinpoikaan, ja joka oli tullut välttämättömäksi hänen sydämellensä. Molempain hyväin lasten taipumukset näyttivät myös kohtaavan toinen toistansa, niin että kun Valdemar oli 18 ja Signe 12 vuoden vanha, saattoi niitä pitää kahtena rakastuneena, jotka eivät voineet elää ilman toinen toistansa. Signen suloisuus alkoi tällä ijällä karttua, ja kun hän oli ennättänyt viidentoista vuotiaaksi, oli hän maan etevimpiä kaunottaria, joka jo askaroi monen nuorukaisen mielikuvitteissa ja liiteli heidän unelmissansa.

Kaikki kolme valtakuntaa olivat tyytymättömiä Erikin huonoon hallitukseen. Jos hän oli ollut irstainen ja huikentelevainen Margaretan eläessä, oli hän semmoinen vielä enemmän nyt, kun hänen ei tarvinnut tehdä mitään tiliä käytöksestänsä. Jalon Filippan kyynelet vuotivat salaisesti. Hänen muuttumaton helleytensä ei saattanut voittaa epävakaisen sydäntä, ja moni ylhäisen perhe vihasi Erikkiä heidän tyttäriensä ryöstäjänä ja vietteliänä, ja täytyivät toisinaan vastaan ottaa hänen himojensa uhrit sekä heidän lapsensa, kun ne eivät enää voineet miellyttää tuota ruunattua hekumoitsijaa.

Akselinpoika olisi jo aikoja sitte jättänyt sen Väkivaltaisuuden ikeessä huokaavan maan, jos ei se olisi ollut hänen suuresti rakastettu synnyinmaansa, joka sen lisäksi vielä oli poveensa sulkenut hänen kalliin Elisabetinsä maalliset jäännökset. Mutta Sorön syvissä, tuuheissa metsissä oli kätkettynä sen kaunis kuva, hänen juhlallisesti kukoistava tyttärensä, ja jos hän joskus lähti kuningaskaupunkiin, jäi kuitenkin Signe Valdemarin suojassa linnaan.

Tämä oli 22 vuoden vanha, kun Akselinpoika päätti että hän sodassa tekisi itsensä ansiolliseksi saamaan Signen käden. Tähän tuli hyvä tilaisuus, koska vihollisuus Holsteinin kanssa vielä kesti. Akselinpoika antoi lemmikillensä sata hyvin varustettua ratsumiestä ja määräsi, että hänen piti retkeillä Koldingiin, kussa Erik silloin oleskeli, ollaksensa sodan näyttämöä lähempänä.

Rajusti sykki Signen sydän nähdessään tuon rakastetun nuorukaisen loistavassa kuparihaarniskassa, hopeaisessa kypärissä, ja liehuva sulkapensas kiharaisessa päässään pyörittelevän rohkeata sota oritta linnan pihalla. "Muistatko minua poissaollessani?" kysyi Valdemar vapisevalta neidolta, kun tämä hyvästijätössä sitoi taivahan sinisen vyöttimen hänen hoikan vartalonsa ympärille ja kyyneleensä putosivat hänen kädellensä.

"Niin kauan kun elän," sanoi Signe suloisesti. "Mutta ethän sinäkään unhottanee minua sodan kauhuissa? Ah, se ajatus on minulle runsas autuus, että minä asun muistossasi kuoleman kauhujenkin sinua ympäröitessä!"

"Jos kaadun," sanoi Valdemar viehkeästi, "niin minä kuolen sinun rakas nimesi huulillani, ja puhkeavan sydämeni viimeinen sykähdys on pyhitetty sinulle!"

"Ja elä, poikani, niinkuin me Jumalan armosta toivomme," keskeytti Akselinpoika ja painoi Valdemarin liikutettua rintaansa vastaan, "ja tule takaisin kunniarikkaana sotiana isäsi syliin; silloin saat Signen urhoollisuutesi palkaksi. Syleile morsiantasi ja mene sitte Herran rauhassa; paras siunaukseni seuraa sinua!"

"Ja minun!" huusi Signe, joka ei olisi voinut erota rakkaansa sylistä.

"Oi se julma, hurja sota!" huokasi vanha Märta ja rukoili kaikkia pyhiä varjelemaan sen rakkaan nuorukaisen päiviä.

"Tie hänen sydämeensä käy minun sydämeni lävitse!" vakuutti Kristian lämpimästi, ja ratsasti nuoren herransa perästä, joka kiihkeimmällä mielen liikutuksella antoi hevosen juosta ulos linnan portista.

Märta lankesi polvilleen ja rukoili kauan aikaa. Signe nosti kyyneleillä täytetyt silmänsä taivaaseen päin, eikä löytänyt sanoja tunteillensa.

Akselinpoika katsoi liikutettuna Valdemarin perään, ja sanoi vilkkaasti: "Noin nuori ja keveä olin minäkin kerran. Minä menin sotaan, niinkuin tanssiin; mutta nyt se on jo kaikki tyyni ollut ja mennyt. Nyt kumartuu vanha pääni maata kohden."

"Meidän helleytemme pitää sen jälleen nostamaan," sanoi Signe, vaipuen isänsä sydämelle.

Tyytymättömyys kuningas Erikin hallitukseen lisääntyi sillä väliin päivä päivältä, ja kansa vihastui syystä sekä niihin julmuuksiin, joita hän toisinaan harjoitti että yleisesti huonoon hallintoon, ja monta kertaa tukahdutti Filippa itse syntymähetkessä kapinan, jonka tarkoituksena oli anastaa ruunu Erikiltä ja panna se hänen päähänsä. Tätä tietä ei jalo ruhtinatar tahtonut nousta Pojan valta-istuimille; peruuttamatta tahtoi hän pitää sen valan, jonka hän alttarin edessä oli vannonut perheelliselle kuninkaalle, joka ei koskaan nähnyt hänen armoansa ja hyviä avujansa: jakaa surun ja ilon hänen kanssansa ja olla hänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa. Turhaan koki hän taivuttaa Erikkiä lempeydellä ja oikeudella voittamaan kansan sydämet ja edes puolustamaan avoimia rannikoita, milloin niille tekivät rauhattomuutta ja niitä ryöstivät merirosvot, joita parveili Itä- ja Pohjanmerellä; vieläpä välinpitämättömyys hänen kunniastansa ja kansallisuuden hyvästä meni niinkin pitkälle, että hän vitkastelihe Sorön luostarissa, silloin kun hänen tärkeää kauppakaupunkiansa Köpenhaminaa piiritti suuri laivasto, jonka Hansakaupungit ja Holsteinin kreivit keväällä 1428 lähettivät kaupunkia vastaan, hävittääksensä sen kukoistavaa kauppaa.

Näinä vaaran aikoina osoitti Filippa, jotta hän ansaitsi nimen maan-äiti. Hän jätti kuninkaan linnan ja kiiruhti ahdistetun, kuninkaan hylkäämän Köpenhaminan avuksi. Hänen kaunis rintansa suljettiin teräshaarniskaan ja vahvat hivuksensa kätkettiin loistavaan hopeakypäriin, ja pieniin jalkoihinsa kiinitettiin pari välkkyviä kultakannuksia. Pieni käsi heilutti urhoollisesti salamoivaa miekkaa, ja Filippan korkea majesteetillinen olento oli tässä varustuksessa kerrassaan niin lumoava ja kunnioitusta vaikuttava, että kun hän rohkealla ratsullaan, jota hän helposti hallitsi, ajoi Köpenhaminaan, kansa riemuhuudolla otti häntä vastaan ja luuli saattavansa jo hänen näöstänsä olla vakuutettu suojeluksesta ja pelastuksesta.

Vihollisen laivasto oli sangen iso ja hyvin miehitetty. Sen sotaa taitava johtaja päästäksensä mahdollisen lähelle linnoitusta, antoi satamaan upottaa suuria aamia ja sammioita, rakensi niiden päälle pattarioita ja istutti niille raskaat tykkinsä, joilla hän useat kerrat onnistui ampua kaupungin palamaan, vaikka tuli Filippan viisailla laitoksilla aina pian jälleen tukahdutettiin.

Kun kaupunki oli huonosti varustettu elatusvaroilla ja oli täytymys pelätä täydellistä nälänhätää, jos vihollinen asettaisi maalle sotajoukkonsa, tuli Filippan ensimäiseksi huoleksi hankkia ruokavaroja, joka onnistuikin hänelle kehoituksilla ja melkoisilla uhrauksilla. Asukkaat nurisivat yleisesti huonosta rahasta, jota kuningas oli lyöttänyt, ja jonka todellinen arvo oli kolmeneljännestä halvempi kuin rahan merkit osoitti; yhtä hyvin oli hän pakoittanut kansaa ottamaan tätä huonoa rahaa sen hyvän ja täysiarvoisen rahan sijaan, joka rahastohuoneesen täydyttiin jättää. Poistaaksensa tämän valituksen syytä, antoi kuningatar nyt viipymättä tehdä kaiken hänellä olevan kullan ja hopean hyväksi rahaksi, jota hän jakeli vahingon palkkioksi enimmin kärsiville. Tämä esti ai'otun kapinan kuningas Erikkiä vastaan ja saatti Filippalle kaikkein rakkauden, yksin niidenkin, joille ei korvaus voinut ulottua.

Alussa oli Filippan tarkoitus ainoasti puolustaa kovasti ahdistettua kaupunkia; mutta pian laajentuivat hänen tuumansa, ja hän rupesi miettimään, kuinka taitaisi karkoittaa pois ne lukuisat viholliset, jotka jo luulivat olevansa vakuutetut saaliistansa. Jos pelastus voisi olla mahdollinen, niin olisi se pian toimeen pantava, koska kuningatar sai tietää eräältä vakojalta, jonka hän karkulaisena oli lähettänyt laivastoon, että vihollinen odotti Wismarista lisäystä, joka voisi paikalle saapua ensimäisen myötätuulen tultua. Kiiruhtaminen oli siis välttämätön.

Oli alkupuoli Maaliskuuta 1428. Filippa oli koko päivän oleskellut sillä paikalla, missä vaara oli uhkaavin, järjestellyt puolustusta ja kokenut kehoittaa kansaa lujuuteen ja urhoollisuuteen. Ei piiritettyin onni kuitenkaan näyttänyt olevan myötäsukainen; vihollisen kuulat levittivät kuolemaa ja hävitystä heidän sekaansa, ja syvä kauhun hiljaisuus näytti ilmoittavan, että urhoollisuus alkoi laimistua. Ainoasti Filippa sitä jälleen elähytti.

Jälkeen puolen päivän hiljensi vihollinen tulensa, saadaksensa haavoitettuja sitoa ja kuolleitansa mereen heittää. Tämän levon-ajan käytti Filippa puhutellaksensa kansaa.

Aurinko läheni laskuansa, kuningatar oli katsonut kaikki vahtipaikat ja jakanut tarpeelliset käskyt. Hän istui nyt valkialle ratsullensa, joka näytti ylpiälle kauniin kuormansa tähden. Vasemmassa kädessään piti hän ohjakset ja oikiassa heilutti hän keveästi ja voimakkaasti tuota taivaasta pudonnutta "Danneborgia" [sotalippu, joka putosi taivaasta Tanskalaisille heidän Valdemar Seierin johdolla taistellessansa Harjumaalaisten kanssa Kesäkuun 15 p. 1219, ja joka sitte tuli Tanskan valtalipuksi. Koskinen, Kertom. Ihmisk. Historiasta II, s. 240] sekä huusi kovalla äänellä:

"Te jalot Tanskalaiset, ritarit, porvarit ja talonpojat! Kuulkaa äitiänne ja kuningatartanne! Filippalla on jotakin sanottavaa rakkaalle kansallensa. Näille ahtaille kaduille saattaa kuitenkin vaan vähäinen määrä mahtua. Seuratkaa minua siis kaupungin ulkopuolelle aukealle maalle, Jumalan kirkkaan taivahan alle ja kokoontukaa minun ympärilleni; kentiesi Herra minun heikon käteni kautta saattaa vihollisten ylivoiman häpeään ja antaa oikealle asialle voiton."

"Eläköön Filippa!" huusivat kaikki ja seuraavat rakasta kuningatarta, joka ratsasti verkalleen alinomaa kasvavan joukon edellä, kunnes hän vihdoin pysähtyi pohjoisportin ulkopuolelle, ympäröitynä lukemattomalla joukolla aateleita, porvareita ja talonpoikia, jotka olivat sinne tulvailleet joka puolelta. Miellyttävästi ja majesteetillisesti hyppäsi tuo kaunis sotijatar hevosensa selästä, astui mahtavalle sukuhauta-kummulle, heilutti pyhää "Danneborg'ia" ilmassa ja kehoitti kansaa elävällä puheella hänen kanssansa panemaan kaikki alttiiksi kaupungin puolustukseksi, jota ei kauan voitu muulla tavoin tehdä, kuin vihollisten karkoittamisella. Kokoontunut joukko, joka kuunteli häntä tarkkuudella ja liikutuksella, vastasi häntä suurella ilohuudolla, luvaten seurata häntä vaaroissa ja kuolemassa.