Chapter 13

Sigismund leppyi vähän tästä pyynnöstä, Vaikka hän ensin suuttui siitä, että Cecilia oli ryöstänyt häneltä uhrin, jota hän oli ajatellut, ja semmoisen uhrin, joka oli hänen onnellinen kilpailiansa. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että mikä ei tapahtunut julkisesti, voisi tapahtua salaisesti, ja vielä ennenkun Valdemar oli vapautettu kahleistansa, vannoi hän, ettei hän saisi jättää elävänä luostaria, ja ettei Cecilialla olisi mitään hyötyä valhejutustansa.

"Minkä päälle teidän armonne käskee meidän lyijyä tiputtaa?" sanoi hän; "sillä tuskin voimme sinne viedä kumpaakaan luostarin kahlekoiraa."

Cecilia, joka mielellään tahtoi Valdemarille näyttäytyä tunteelliseksi ja helläsydämiseksi, vastasi:

"Voittehan te ottaa yhden niitä vanhoja madonsyömiä pyhäinkuvia, joita on teidän tavarahuoneessanne. Jos lyijy voipi ontoksi korventaa sen puupään, niin myönnän, että keksintönne on hyvä ja Jumalan ja Hänen pyhän nimensä kunniaksi sovelias käyttää semmoisille paatuneille syntisille jotka eivät käänny armon oven heille vielä auki ollessa."

"Teidän tahtonne tapahtukoon! jalo rouvaseni," sanoi Sigismund nöyrällä äänellä, ja meni toimeen panemaan hänen käskyänsä. Ulos mennessänsä käänsihe hän kuitenkin ja heitti varkain kieron silmäyksen Valdemariin.

Tuskin oli hän ovesta ulkona, kun Cecilia teeskennellyllä viehättävällä hymyllä, joka oli saattanut heikon Erikin kahleisin, kääntyi Valdemariin ja pyysi häntä tulemaan lähemmäksi. Tämä antoi hänelle rohkeutta siihen rukoukseen, jota ajatellen hänen koko sielunsa askaroitsi, ja Cecilian sydän sykki kovasti ilosta, kun hän heittäysi hänen jalkainsa eteen; sillä hän odotti, että hän alkaisi selittää niitä tunteita, joita kiitollisuus ja hänen kauneutensa oli hänessä herättänyt.

"Minulla on yksi rukous teille jalo rouvaseni," sanoi hän lämpimästi. "Te olette pelastaneet minun henkeni, mutta sillä ei ole mitään arvoa minusta, jos ette täytä tätä rukoustani. Minä rakastan ja rakkauteni esine on --"

Cecilia punastui kovasti, sillä tämä nuorukaisen innostus meni ylitse hänen odotuksensa. Hän pani sentähden sormensa Valdemarin suulle ja pyysi hänen olemaan vaiti, kunnes tulisi soveliaampi aika ja paikka, sekä ottamaan sijansa hänen viereensä.

"Ei, rouvaseni," huusi Valdemar kiivaasti. "Minä en voi viipyä, sillä se onneton, jonka edestä minä rukoilen, nääntyy inkvisitionin vankihuoneissa, ja häntä vainoo -- -- --"

"Niin vainen, te puhutte hänestä, Olli Akselinpojan tyttärestä?" sanoi Cecilia salaten vihastumistansa. "Ettekös tiedä, että hän on kuollut?"

"Kuollut!" huusi Valdemar; "siis on se villipeto murhannut hänet! Kuollut!" sanoi hän taas ja kyynelvirta juoksi alas kasvojansa; "ah, miksi temmasitte sitte minut kuolemasta? Minä olisin nyt muutoin yhdistetty häneen taivaassa!" Pitkän epätoivoisen hiljaisuuden perästä kysyi hän taas tulisesti:

"Elkää pettäkö minua; onko Signe todellakin kuollut? O Jumala, yhdeksän päivää sitte suljin minä vielä hänet syliini!"

"Hänen ruumiinsa voipi vakuuttaa teitä minun ilmoitukseni totuudesta," sanoi Cecilia kylmästi ja käänsi häneen selkänsä.

Markus isä tuli nyt ja kertoi, että kaikki oli valmiina kokeesen kiehuvalla lyijyllä sekä pyysi Ceciliaa olemaan niin armollisen ja menemään ikkunaan.

"Minä tahdon nähdä sitä likempää," sanoi Cecilia; "seuraa minua luostarinpihalle."

Samassa otti hän kainaloonsa munkin, joka ihastui aivan mielettömäksi tästä odottamattomasta onnesta. Hän katsoi riemuiten ympärillensä huomataksensa, eikö Valdemar kadehtisi häntä semmoisesta suosiosta.

"Minä tahdon nähdä hänen ruumiinsa ja kuolla sen jalon kylmän sydämen viereen, joka eläessä sykki minulle," huusi Valdemar ja tarttui kovasti Markuksen käsivarteen. "Vie minut hänen luoksensa," sanoi hän kummastuneelle munkille, "tahi sano minulle missä hän on; sillä minä tahdon olla kahden kesken rakastettuni kanssa. Minun suuteloni palauttavat hänen elämään!"

"Antaa sen hullun saada tahtonsa mukaan," sanoi Cecilia ja päästi irti munkin käden. Markus tarttui vastenmielisesti Valdemarin käteen ja vei häntä kanssansa.

Cecilia katsoi epätoivoisen nuorukaisen jälkeen ja sanoi itseksensä: "Itkeköön nyt murheensa loppuun asti; sitä huokeamminhan tulee sitte lohdutetuksi." Hän kiiruhti nyt pihalle odottavan abbotin luokse, joka seisoi eräällä portaalla ja heitti hiilikauhalla hiiliä sen peljättävän padan liekkiin.

"Katsokaamme nyt, kuinka se onnistuu," sanoi Cecilia, kokien salata niitä levottomia ajatuksia, joita hänen oli vaikea karkoittaa. Sigismund tuli sentähden alas portaalta, johon Pietro sen sijaan nousi ja päästi irti malmitapin; mutta ei yhtään pisaraa sulaa lyijyä pudonnut. Sigismund huusi hänelle silloin latinaksi, että hän irroittaisi tappia enemmän. Tämä tapahtui, ja nyt juoksi vihdoin muutamia pisaroita; mutta ne vieryivät kuvan käsivarsia alas mitään merkkiä jättämättä. Sigismund suuttui, ettei hänen keinonsa paremmin luonnistunut; mutta siihen hän selitti syyksi, ettei kuva seisonut suorassa padan alla. Hän käski sentähden Pietron panemaan uudestaan tapin kiini, ja tämän tehtyä meni hän asettamaan kuvaa siihen asentoon kun tarvis vaatii, jotta lyijy putoasi suoraan sen päähän. Tätä tehdessään huusi hän Pietrolle: "Anna tapin olla kiini, ettei lyijy putoa minun päälleni!" _Pietro painoi tappia kaikin ruumiinsa voimin_. Lieneekö ollut sattumus vai kostavan Jumalan työ, että padan pohja halkesi kahtia ja koko sen hehkuva sisällys putosi, niinkun rankka sade, munkin päähän, hartioille ja rintaan, polttaen silmänräpäyksessä sen aivon, joka oli keksinyt tämän helvetillisen laitoksen. Munkit syöksivät sinne, valoivat häntä vedellä ja kokivat häntä pelastaa mutta se oli liian myöhään, sillä hänen rikoksilla kuormitettu sielunsa seisoi jo kostavan tuomarin istuimen edessä.

Tästä tuli luostarissa sanomaton hämmennys, Cecilia lähetti sanan pispalle Roskildeen, että hänen piti heti tuleman sinne. Hän itse odotti vaan Valdemarin takasintuloa, antaaksensa viedä hänet linnaansa, sillä luostari oli hänestä tätä nykyä tuskauttava.

Tämä ilkeä nainen, jonka parhain taipumus, lähinnä hekkumaa ja vallanhimoa, oli saaliin-ahneus, pani juuri paraikaa talteensa luostarin muutamia kulta- ja hopea-astioita, joita hän löysi kaapista abbotin huoneesta, kun Markus isä syöksi hengetönnä sisälle ja huusi kiivaasti:

"Jumala olkoon meidän kanssamme, teidän armonne, sillä kuningas tulee! Nyt juuri ajoi hänen vaununsa luostarin äärimäiselle pihalle."

Cecilia sai tuskin kätkeneeksi ryöstetyt kapineensa, kun kuningas tuli, seurassaan sisarensa poika Pfaltsin kreivi Kristoffer Baijerilainen. Cecilia, joka äkkiä malttoi mielensä, meni kuningasta vastaan ystävällisesti tervehtäin, mutta johon tämä hyvin kylmästi vastasi, sanoen:

"Te olette viime aikoina tulleet tavattoman jumaliseksi; kuitenkin näyttäisi minusta paremmin sopivan teidän harjoittaa hartauttanne nunnaluostarissa, kuin täällä syötettyin ja puolihumalaisten munkkien keskellä."

Markus vetäysi tätä sanottaessa huomaamatta ovesta ulos.

"Ah, korkea herrani ja ystäväni," sanoi Cecilia teeskennellyllä liikutuksella, "tämä luostari on nyt surun ja murheen asunto. Minun rippi-isäni, korkeasti kunnioitettu ja hurskas abbotti Sigismund, joutui äsken uutteruutensa uhriksi väärä-oppisten hävittämisessä ja ainoan autuaaksi tekeväisen katholisen uskon tähden. Hän voitti martyyrikruunun täällä alhaalla, ja on jo taivaassa, päänsä kruunattuna katoamattomalla loistolla. Hän kuoli -- --"

Kuningas oli juuri valmiina hillitsemään Cecilian kaunopuheliaisuuden virtaa, kun Valdemar syöksi sisälle. Kuningasta ja Pfaltsin kreiviä huomaamatta heittäysi hän Cecilian jalkain eteen ja huusi:

"Armoa armahtamista! Te yksinään voitte pelastaa onnettoman Signen, sillä hän elää vielä! Se oli vieras ruumis jota minulle näytettiin. Signen hiukset ovat vaaleat, mutta sillä kuolleella oli vahva musta tukka. Signeä ei löydy mistään; ei kukaan tiedä hänestä. Vapahtakaa, pelastakaa se onneton, sillä se julma, hekkumallinen abbotti on varmaan kätkenyt hänen johonkin salaiseen holviin, aikoen tehdä häntä saastaisten himojensa uhriksi."

"Te olette raivossa," sanoi Cecilia. "Olenhan minä itse nähnyt Signe Akselinpojan ruumiin. Hän on myrkyttänyt itsensä vankihuoneessa, ja hänen itsemurhansa on jo syösnyt hänet ijankaikkiseen kadotukseen."

"Haettakoon kaikki vankihuoneet!" huusi kuningas vihaisesti. "Arkkipispa on vapauttanut Signen. Tämä pergamentti päästää hänen kahleensa ja jättää hänet jälleen syvästi loukatun isänsä syliin."

"Haa!" kiljahti Cecilia, lyöden otsaansa; mutta pian malttoi hän mielensä kuitenkin ja sanoi Valdemarille: "Tule nuorukainen; me olemme molemmat hävittömästi petetyt. Minä autan sinua häntä etsiessä." Vimmattuna syöksi hän ovesta ulos melkein tunnottoman Valdemarin kanssa.

Kuningas ja Pfaltsin kreivi seisoivat suurimmasti kummastuneina, ja katsoivat mykkinä hänen jälkeensä.

Cecilia riensi rappuja alas, ja mustasukkaisuuden raivottaret repivät hänen sydäntänsä. Signe oli niinmuodoin nyt kolminkerroin hänen klpailiansa. Hän päätti siis hänen kuolettaa; sillä sen kautta voittaisi hän kaikki, ja sitä paitsi kadottaisi hän kaikki.

"Ottakaa kiini tämä hurja!" huusi hän luostarin kokoontuneille munkeille, jotka heti piirittivät ja valtasivat Valdemarin. Nyt tarttui hän Markus isän käteen ja huusi kovasti, vetäen esiin väkipuukon: "Laita minulle kaikki vankilan avaimet!"

Markus totteli heti; mutta pelkäsi kuitenkin jo liian pitkälle perään antaneensa. Hän seurasi sentähden vimmattua, joka aukaisi kaikki vankihuoneet, yhden toisensa perästä, mutta heti taas ne sulki, kun näki ne tyhjinä taikka miehiä niissä olevan. Vihdoin tuli hän siihen huoneesen, jossa pyhän Neitsyen kuva oli. Hurjasti tuijotti hän tähän peljättävään taideteokseen, jonka silmiä huikaisevaa kauneutta vielä enemmän lisäsi laskeuvan auringon säteet, jotka lankesivat sen kasvoille.

"Haa!" huusi hän mieletönnä; "tänne se hylky on hänet kätkenyt! Hän rukoilee; jaa, rukoile vaan; saa nähdä, jos rukous voipi pelastaa sinua!" ja syöksi samassa väkipuukolla läpi pistämään luultua kilpailiatartansa.

"Ah, teidän armonne, varokaa itseänne!" huusi Markus, joka oli pysähtynyt ulkopuolelle ovea ja nyt kiiruhti sisälle. Mutta se oli liian myöhään. Cecilian oli jo kuvan jalkaan sovitettu konehisto lingottanut sen syliin, ja sen yhdeksän väkipuukkoa olivat lävistäneet hänen rintansa ja kylkensä.

Markus kauhistui niin tavattomasti, että kieli alussa kielsi häneltä palveluksensa; vasta kun pahan ihmisen veri vuoti hänen jalkainsa eteen, sai hän jälleen puheensa ja huusi kaikin voimin: "Apua, apua!"

Munkit, jotka juuri tuumiskelivat, panisivatko he Valdemarin kahleihin ja sulkisivat sisälle, vaiko ainoasti vartioitsivat häntä, kunnes saisivat Cecilialta toisia käskyjä, kuulivat Markuksen hätähuudon, ja luulivat hänen olevan jossakin vaarassa, päästivät Valdemarin irti ja kiiruhtivat kumppaninsa avuksi. Nähtyänsä Cecilian kuolleena kuvan sylissä, päästivät he kuorossa niin kauhean huudon, että kuului aina kuninkaalle ja Pfaltsin kreiville asti, jotka Erikin henkivartian seurassa ja papin kuoropojan opastamina kiiruhtivat alas verta tulvaavaan holviin.

"Menkää täältä, kuninkaani," pyysi Pfaltsin kreivi, joka ensiksi huomasi hirveän näön, "ettei se, mitä täällä näette, teitä liian paljon liikuttaisi. Cecilia on kuollut; siinä on kaikki, mitä tarvitsette tietää."

"Kuollut!" sanoi kuningas ja tunkeusi väkisin huoneesen. "O Jumala! minä rakastin häntä niin suuresti," jatkoi hän; "minä olen hänen tähtensä uhrannut valtakunnan suojelushengen, Filippan!"

"Antakaa sen vakuutuksen, ettei hän ollut mahdollinen mihinkään uhriin, joita olette hänelle tehneet, lievittää tuskanne, ja jättäkää hänen ruumiinsa minun huostaani," sanoi Kristoffer, ja vei kuninkaan ylös luostarin keskusteluhuoneesen.

Valdemar riensi nyt uudestaan sisälle ja huusi epätoivoisella äänellä ja osoittaen samaa ruumiinsa liikunnoilla:

"Armoa, pelastusta! Ah armollisin herrani ja kuninkaani, antakaa avata kaikki vankihuoneet. Kauhea aavistus sanoo minulle, että minun onneton morsiameni on elävänä haudattu; sillä kun abbotti oli viimeisen kerran minun luonani kehoittamassa minua taivuttamaan Signeä valitsemaan häväistyksen, pelastaaksensa minun henkeni, sanoi hän, että ikuinen vankeus ja vihdoin nälkäkuolema tulisi hänen hirmuiseksi osaksensa, jos hän ei heittäytyisi hänen syliinsä. Hän on murhattanut erään nuoren naisen, jonka ruumiin hän on ilmi antanut hänen sijassaan. Pelastakaa hänet, kuninkaani. Vapahtakaa se onneton kauheasta nälkäkuolemasta, sillä se on välttämätön, koska abbotti, ainoa, joka tiesi, missä hän nääntyy, on kuollut!"

"Kauheata!" sanoi kuningas. "Onko siis tämä Herran palvelukseen määrätty huone muuttunut murhaluolaksi?" Hän kutsutti nyt väkensä ja käski, että he Valdemarin johdolla etsivät kaikki vankihuoneet, ja särkisivät niiden ovet, joita ei muuten voitaisi aukaista.

Pfaltsin kreivi kehoitti kuningasta vähän levähtämään, koska kotimatkalle ei voitaisi lähteä ennenkun seuraavana päivänä sen hämmennyksen tähden, mikä luostarissa oli, ja joka viipymättä vaati pispa Jöns Antinpojan läsnäoloa. Sillä välin riensi Kristoffer alas holviin auttamaan Valdemaria etsimisessä. Markus isä ja kaksi muuta munkkia kantoivat heidän edellänsä suuria palavia vaksikynttilöitä heidän tiensä valaisemiseksi. Hyväntahtoinen prinssi käski koota kaikki vangit luostarin isoon ruokasaliin ja antoi heille sen toivon, että he seuraavana päivänä saisivat vapautensa jälleen, kun kuningas pispan läsnäollessa olisi tutkinut heidän asiansa.

Etsijät tekivät koko yön turhaan työtä. Suuria muuria ja holvia, joiden sisälle he arvelivat Signen salvatuksi, särjettiin turhaan. Ainoa, joka mahdollisesti tietäisi hänen olopaikkansa, oli italialainen pyöveli; mutta hän oli paennut, peläten joutuvansa edesvastaukseen abbotin kuolemasta. Onnettoman pelastus näytti siis mahdottomalta, ja Valdemar vaipui syvimpään epätoivoon.

Aikaisin aamulla astui sisälle luostarin portinvartia ja ilmoitti kuninkaalle, että Brandenburgin prinsessa Dorothea, Kristofferin kihlattu, joka edellisenä iltana oli saapunut Ristisaarille, ja nyt seuruenensa matkusti Sorön ohitse, oli tiennyt kuninkaan ja sulhaisensa olevan luostarissa, sekä pyysi sentähden suosiota, saadaksensa tulla tervehtämään kuningasta ja prinssiä ynnä vastaanottamaan kuninkaan käskyä hänen oloonsa Tanskassa.

Kuningas ja prinssi kiiruhtivat vastaan-ottamaan prinsessaa, jonka seurassa oli monta naista ja eräs musta hovipoika. Nuoruuden ja kauneuden ylintä loistoa säteillen tervehti hän kunnioittamuksella kuningasta ja hänen taivahan siniset silmänsä katsoivat lempeästi Kristofferin majesteetillistä olentoa.

Kuningas tarjosi prinsessalle käsivartensa eikä voinut kääntää leimuavaa katsettansa hänen viehättävästä muodostansa. Hän vei hänen luostariin ja pyysi häntä istumaan viereensä.

"Ei, kuninkaani," sanoi prinsessa hopian-heleällä äänellä, joka vastustamattomasti meni hänen sydämeensä. "Suokaa minun heittäytyä teidän jalkainne eteen, sillä siinä on rukoilian paikka. Ehkä tuntematon teidän majesteetillenne ja vieraana valtakunnassanne, rohkenen minä kuitenkin esiintuoda rukouksen, jonka täyttäminen on erittäin tärkeä sydämelleni."

"Puhukaa, prinsessa," sanoi kuningas ystävällisesti hymyillen. "Mitä niin kaunis suu pyytää, ei minulla varmaankaan ole kykyä kieltää."

"Minä kiitän, teidän majesteettinne," sanoi Dorothea lämpimästi, "ja muistan teidän armoanne niin kauan kun elän. Kuulkaa siis, mimmoinen oli rukoukseni. Te tiedätte, prinssini, että minä äskettäin olin Londonissa kuningattaren luona, joka on sukulaiseni ja on osoittanut minulle paljon hyvää, sekä tahtoi nähdä minua ennenkun teille ilmoitan itseni. Sinä päivänä, jona minä äitini kanssa menin laivalle, jonka piti viemän meitä Hamburgiin, missä isäni halusi tavata meitä, täydyimme vähän viipyä satamassa toisen laivan tähden, joka juuri silloin tuli. Maalle tulevissa oli eräs vanha kunnioitettava mies ja nuori poika, jotka erittäin herättivät huomiomme; sillä niin pian kun olivat jalkansa maalle astuneet, lankesivat he polvillensa, nostivat kätensä taivasta kohden ja pitivät pitkän hiljaisen rukouksen. -- 'Ei, minä en erehdy,' sanoi äitini, 'se on Olli Akselinpoika, joka kuningatar Margaretan asioilla oli jonkun aikaa minun isäni hovissa.' -- Kun hän rukouksensa lopetettua nousi ylös, kutsutti äitini hänet luoksensa, ja me saimme tietää häneltä sen kauhean kohtalon, josta hän on takaisin saadun poikansa kanssa pelastanut itsensä paolla. 'Ensimäinen rukouksesi kuningas Erikille,' sanoi äitini hartaalla liikutuksella, 'pitää oleman tämän rehellisen miehen armoittaminen, jotta hän saisi palata jälleen perheensä helmaan. Olkaa levollinen,' sanoi hän Akselinpojalle, 'minun tyttäreni matkustaa teidän syntymämaahanne, tullaksen aikanaan sen kuningattareksi; minä toivon, että hän siellä voipi olla teille hyödyllinen.'"

"Hän oli jo saanut armon, ennenkun minä tiesin, että hän oli paennutkaan," sanoi Erik, "ja hän saa turvallisesti palata takaisin."

"Minun rukoukseni ei ole vielä lopussa," jatkoi jalo prinsessa. "Heti kun jalkani maalle astuin teidän valtakunnassanne, sain sen surkuteltavan tiedon, että sen niin kovin loukatun miehen tytär ja kasvatti-poika ovat inkvisitionin vallassa. Antakaa sille vanhalle miehelle lapsensa takaisin, ja hänen, heidän ja minun ikuinen siunaukseni tulee hyväntekonne palkinnoksi."

"O, prinsessa!" vastasi kuningas suruisella äänellä; "minä olen hyvin onneton, etten voi täyttää rukoustanne. Nuorukaisen kahleet on kyllä itse pahan-elkisen oma käsi irtipäästänyt, mutta Signe, tämä kaunis oivallinen olento, on kadonnut maan päältä. Tämä pergamentti, johon sekä minä että arkkipispa on allekirjoittanut, päästää hänet jälleen maailmaan niin pian kun hänen olopaikkansa löydetään; sitä olemme kuitenkin turhaan hakeneet ja sentähden hyödyttömästi särkeneet monta holvia ja ovea. Meillä on se kauhea arvelu, joka melkein on tullut varmuudeksi, että se onneton on elävänä haudattu tahi kätketty johonkin sotaiseen vankihuoneesen, jota ei kukaan tiedä."

Kuninkaan tätä kertoessa päästi prinsessan musta hovipoika tuskanhuudon, ja syöksi ulos ovesta.

Dorothean lempeät silmät tulivat kyyneleitä täyteen Signen surkeasta kohtalosta, ja kuningas kertoi nyt hänelle kaikki ne hirveät tapaukset, jotka muutamaan tuntiin olivat tapahtuneet luostarissa, eikä salannut -- mikä myös ei ollut prinsessalle tietämätöintä -- heikkouttansa Cecilian suhteen, jonka neuvosta tämä kauhistava inkvisitioni oli maahan tuotu.

Pispa tuli nyt, ja kuninkaan hänen kanssansa puhuessa, kertoi Pfaltsin kreivi morsiamellensa kuninkaan mieltymyksestä Signeen, ja tämä yhtä teräväsilmäinen kuin kaunis prinsessa mietti heti keinon onnettoman tytön pelastamiseksi hänen väijymisiltään, jos hän löytyisi.

Kuninkaan käskystä haudattiin ne kolme ruumista hiljaisuudessa luostarin kirkkomaahan, ja heille luettiin sielumessu. Kuningas ja pispa päättivät, että inkvisitioni vast'edes pidettäisiin ainoasti Roskildessa, ja prinsessan ja Pfaltsin kreivin pyynnöstä saivat kaikki vangit vapautensa, paitsi eräs murhamies ja kirkonvaras.

Jöns Antinpoika iloitsi sydämellisesti siitä, että molemmat hänen kamalat ja vaaralliset rikoskumppaninsa, Sigismund ja Cecilia, olivat poissa, vaikka hän tekeysi hyvin surulliseksi heidän kuolemastansa, ja käski munkkien kolme viikkoa lukea messuja heidän edesmenneen abbottinsa sielun levoksi.

"Minun rukoukseni ei vielä olisi loppunut teidän majesteetillenne," sanoi prinsessa, kun kuningas oli päättänyt keskustelunsa pispan kanssa. "Suokaa siis minun -- --"

"Mitä te pyydätte, prinsessa?" sanoi kuningas, "vuotaa teidän kauniista sydämestänne, ja minä voin siis jo edeltäpäin myöntää rukouksenne. Mainitkaa se ainoasti."

"Jos Olli Akselinpojan tytär tulee pelastetuksi," sanoi Dorothea, "jota me taivaan armosta toivomme, niin suotteko hänet minun omakseni, ja että minä rajoittamatta saan hallita hänen kohtaloansa?"

"Suon," sanoi kuningas, vaikka vähän vastenmielisesti; "hän olkoon teidän omanne."

"Ottakaa vastaan minun kiitokseni äärettömästä armostanne!" sanoi prinsessa, aikoen suudella Erikin kättä. Tämä sulki kuitenkin hänet syliinsä, painoi muiskun hänen punahuulillensa ja sanoi: "Sinun pitää tuleman minun kansani suojelushengeksi!"

Ovi temmattiin nyt väkirynnäköllä selälleen, ja Valdemar, sekä prinsessan musta hovipoika astuivat sisälle, kantaen käsissään pyörtynyttä tyttöä -- se oli Signe.

"Tässä tarvitaan minun apuani," sanoi prinsessa, ja laski hovinaistensa avulla Signen kuninkaan sänkyyn. Hän viittasi, ja kuningas sekä Pfaltsin kreivi, Valdemar ja hovipoika lähtivät huoneesta.

Prinsessa hieroi pyörtyneen kulmia virkistävällä palsamilla, ja vaivoin onnistui hänen tunnin kuluttua palauttaa tämä melkein puolikuollut henkiin. Prinsessa ihastui tästä sanomattomasti ja painoi suunsa hänen vaaleille huulillensa.

"Missä minä olen?" kuiskasi vihdoin Signe tuskin kuuluvalla äänellä, katsoen kummastuksella prinsessaan.

"Sinä olet vapaudessa ja hellän ystäväsi turvassa!" sanoi lempeä Dorothea ja laski kätensä Signen kylmälle otsalle.

"Oliko se unelma, vai oliko se minun Valdemarini, joka särki sen kauhean rautaoven, mikä sulki minulle määrättyä ikuista hautaa?" kysyi Signe jotenkin innokkaasti ja tuijotteli ympäri huonetta.

"Hän se oli," vakuutti Dorothea. "Sinä saat pian painaa hänet sydämellesi."

"Oletkos enkeli taivaasta?" kysyi Signe. "Ei, sinä olet varmaan ihminen, sillä enkelit eivät voi itkeä."

"Minä olen sinun hyvä enkelisi," sanoi prinsessa liikutettuna ja ystävällisenä, "ja minä koetan varjella sinun vaellustasi maan päällä."

"Ole siis siunattu ijankaikkisesti!" huusi Signe ja painoi prinsessan käden huulillensa.

Henkiin herätetty oli nyt vähin voimistunut, ja prinsessa antoi naistensa pukea hänen päällensä kullalla ommellun kalliin valkean samettileningin ja asetti itse välkkyvän päähineen hänen tuuheaan vaaleaan tukkaansa. Dorothea katseli ylpeydellä ja ihastuksella tätä kaunista olentoa, joka seisoi hänen edessänsä melkein kuninkaallisessa puvussa. Prinsessa solmisi nyt hänen kaulaansa oman kauniin kuvansa ja sanoi kummastuneelle Signelle.

"Ota nämä vaatteet ja koristukset muistoksi minulta. Ja jos tahdot ihastuttaa minua, niin suo, että täten olen vaatettanut sinut morsiameksi. Noudanko sulhasen tänne?"

Signe ei voinut puhua ilosta ja kummastuksesta; mutta hän vaipui alas suojeliansa jalkain eteen ja painoi hänen kätensä sydämellensä.

"Malta mielesi," sanoi Dorothea painavasti; "kuningas on semmoisessa mielentilassa, ettei meidän pidä jättää sitä käyttämättä. Minä tulen pian takaisin toimittamaan taivaalle otollista tekoa."

Signe laskeusi polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, joka vastoinkäymisen orjantappuratietä oli niin odottamattomasti vienyt hänet korkeinta autuutta kohtaamaan.

Noin puolen tunnin kuluttua aukeni ovi ja kuningas astui sisälle Pfaltsin kreivin, Valdemarin sekä hovipojan kanssa.

Kaksi rakastunutta lankesivat kielettöminä toinen toisensa syliin, ja ainoasti kyyneleet tulkitsivat heidän sydämensä iloisia liikutuksia.

Kun heidän ensimäinen ihastuksensa oli vähän hiljennyt, vei Valdemar Signen mustan hovipojan luokse, joka seisoi ovella.

"Kiitä henkesi pelastajaa!" sanoi hän; "sillä ilman hänettä olisit sinä tullut kuoleman saaliiksi. Hän löysi sen salaisen holvin, johon sinut oli elävänä haudattu."

Signe painoi sydämellensä hovipojan käden, jota hänen kyyneleensä kostuttivat.

Kuninkaan tulinen silmäys oli liikkumatta suunnitettu vaaleaan ihmeen kauniisen morsiameen, ja hänen palava kiihkonsa näkyi selvästi koko hänen olennossaan.

"Täyttääkö teidän majesteettinne nyt armollisen lupauksensa?" sanoi prinsessa rukoillen syvästi liikutetulle yksivaltiaalle.

"Täytän, prinsessa!" sanoi kuningas ja tarjosi Signelle käsivartensa.

Dorothea viittasi Valdemarin luoksensa. Kuningas vei Signen ja prinsessa Valdemarin kirkkoon, jossa pispa seisoi alttarin edessä, odottaen morsiusparia.

"Ja nyt elköön eroittako teitä muu kun kuolema!" sanoi prinsessa rakastuneille, joiden kädet pispa yhdisti.