Chapter 12

"Kuoleman uhriksiko sinä?" sanoi Sigismund tulisesti; "ei, siihen olet sinä liian nuori ja miellyttävä. Sinä olet elämänpuu, täynnä paratiisin hedelmiä. Kuinka säälittävää olisi hakata runko, ennenkun hedelmät ovat poimitut? Minun kädessäni on pelastuksesi, ja Cecilian juonista tulet sinä kiusallakin pelastetuksi. Tämän päivän on hurjatar määrännyt sinun kuolinpäiväksesi; katso tässä!" Hän näytti nyt hänelle kirjeen, jossa Cecilia käski häntä viipymättä murhauttamaan Signen, koska kuningas oli saanut tiedon hänen viattomuudestansa siltä tytöltä, joka oli maannut sotamiehen puvussa sängyssä sinä onnettomana päivänä, jona hän kävi vieraana Akselinpojan linnassa ja Signe vangittiin. Ingeborg oli rukoillut kuningasta, saadaksensa Signen vapaaksi, ja Erik oli vaipunut epätoivoon, ettei hän voisi pelastaa häntä inkvisitionin vallasta, koska hän oli tullut sinne arkkipispan käskystä. Hän oli sentähden lähettänyt sanan Laskman'ille, saadaksensa kirjeen hänen vapauttamisestansa. "Kiiruhtakaa," lopetti Cecilia, "minun tahtoni toimittamisessa, sillä minun onneni on vaarassa. Jos sitäpaitsi se tyttö on niin puhdas, kun vakuutetaan olevan, niin, ansaitsee hän hyvin kuolla; sillä se mitä hän vanhan-aikaisen käsityksensä mukaan kutsuu häpeäksi ja häväisemiseksi, odottaa häntä kuninkaan sylissä. Kuolema sitä vastaan säilyttää hänen puhtautensa, ja hän tulee meille kiitosvelkaan. Antakaa hänelle siis runsas satsi sitä myrkkyä, jonka minä viimein puhuessamme annoin teille, ja levittäkää luostarissa semmoinen huhu, että hän on itse ottanut siitä ja siihen asti säilyttänyt sitä hiuksissaan. Jos kuningas tulee häntä ulos vaatimaan, niin antakaa hänelle sen ruumis, ja sitte saamme nähdä, vieläkö myrkyn vääntämä muoto herättää hänen haluansa."

Signe oli sillä välin kääntynyt abbotiin päin, ja vaikka hän oli täydellisesti valmis kuolemaan, ei hän kuitenkaan voinut olla kauhistumatta Cecilian ilkeitä kujeita ja hänen hyväin avujensa pilkkaamista. Hän katsahti tilaansa ja huomasi, miltä puolelta hän sitä katsoikin, ainoasti kaksi päämäärää, joihin hänen tiensä häntä johti: häväistyksen tahi kuoleman. Pitkän hiljaisuuden perästä, jolloin hän jätti itsensä kokonaan kohtalonsa nojaan, ja kiitti taivasta, joka oli hänen vapauttanut tulemasta itsemurhaajaksi, astui hän askeleen lähemmäksi Sigismundia ja sanoi sanomattoman suloisesti ja jonkunlaisella surunsekaisuudella, samalla kun kyyneleensä vuotivat pitkin hänen poskiansa.

"Minä kiitän teitä rehellisyydestänne, jota toden totta en voinut teiltä odottaa! Täyttäkää Cecilia rouvan käsky. Te teette silloin hallitsiattarenne tahdon mukaan, ja minun kuolemani kirjoittaa Ijankaikkinen hänen laskuunsa, eikä teidän. Minä olen, niinkun sanotte, vielä nuori, mutta minä olen elänyt koko ihmis-ijän muutamissa viikoissa. Minä olen kypsynyt Herran syksylle. Antakaa minulle myrkkyä, ja minä suutelen sitä kättä, joka sitä ojentaa minulle, sillä se särkee minun kahleeni ja antaa minulle jälleen henkeni ja vapauteni!"

Sigismund seisoi mietteisin vaipuneena; hänen silmänsä seisoivat niinkun noitavoima olisi ne kiinittänyt Signen huuliin, ja hänen sointuvan äänensä puhtaat kaiut saattivat hänen sydämensä kiivaimpaan liikuntoon; hän seisoi kauan liikkumatta, mutta vihdoin syöksi hän Signen jalkoihin ja lausui innokkaasti:

"Tyttö, vaimo, enkeli taivaasta, sinä olet uudesta luonut koko olentoni! Ojenna minulle kätesi ja johdata minua takaisin avujen tielle; sillä ei kukaan muu maailmassa voi sitä tehdä, paitsi sinä. Lumooja, teetkös sen?"

"Nouskaa ylös!" sanoi Signe arvokkaasti. "Ei sovi kuolemaan määrätyn naisen kuulla rakkauden selityksiä, ja yhtä vähän sopii teille, kirkon palvelia, että semmoiset tulevat huulillennekaan. Tahi luuletteko voivanne mennä avujen temppeliin paheiden lian lävitse? Menkää Sovittajan haudalle ja rukoilkaa anteeksi verisiä syntiänne. Viettäkää koko elämänne rukouksen ja hyväin töiden harjoituksilla. Kärsikää rikoksistanne tässä maailmassa, ja minä tapaan teidät sitte toisessa."

"Ei, täällä pitää sinun olla minun!" huusi Sigismund. "Kaikki on valmiina tuomaan sinua minun syliini, ja kadotuksen ja koko helvetin kautta vannon: ei kukaan muu kuin minä ole milloinkaan koskettava sinun punaisia huuliasi, eikä kukaan muu kuin minä sulkeva sinua syliinsä! Jaa," karjui hän niin että holvi kumisi, "minun omani pitää sinun oleman, vaikka tie sinun omistamiseesi kulkisi kuninkaan ja sinun rakastettusi sydämen lävitse!" Hän meni nyt Signeä askeleen lähemmäksi ja tavoitti hänen kättänsä.

Signe ei voinut olla ehdottomasti kauhistumatta abbotin kovaa huutoa; hän pakeni häntä sentähden niin kauas kun taisi, tavoitti veistä, jota hän kantoi sydämellänsä ja huusi: "Haa! tahdotteko tehdä väkivaltaa!"

Sigismundin kotkansilmät seurasivat sitä liikettä, jonka Signe teki kädellänsä. Niinkun salama syöksi hän Signeen kiini, kiersi kätensä hänen hartioidensa ympärille, tarttui kovalla kädellä hänen rintaansa, ja silloin oli onnettoman viimeinen turva, veitsi, häneltä ryöstetty.

"En!" huusi hän, pitäen veistä ylhäällä ilmassa. "Minä en tahdo käyttää väkivaltaa! Vapaatahtoisesti pitää sinun laskeutua minun syliini. Jaa, paatunut, sinun pitää kerjätä minun ystävyyttäni ja ainoasti siinä nähdä onnesi. Sinä siis aioit ottaa henkeä itseltäsi, ja ainoasti sentähden, että välttäisit minun syleilemistäni? Eikö se osa, jonka minä otan sinun kohtalossasi, ja se, että rohkenen pelastaa sinun henkesi, herätä sinussa mitään hyväntahtoisuutta minua kohtaan? Kuoleman viikate on jo nostettu lyömään maahan sinun elämäsi kukkaa, ja ainoasti syvimmän petoksen kautta ja suurimmilla uhrauksilla voipi se vielä saada kohottaa kaunista lakkaansa varressansa. Tiedätkös siis, kiittämätön, mitä minä olen tehnyt henkesi pelastukseksi. Ah, sydämeni vuotaa verta vieläkin tämän melkein yli-ihmisellisen uhrin tähden! Mikä ilo elämässä olisi isän iloa suloisempi? Mikä nautinto voisi vastata sitä, kun ihminen saa painaa rakkaan lapsen isänsydämellensä? Säilyttääkseni minulle niin kallista henkeäsi, olen minä pakotettu ryöstämään itseltäni tämän ihanan toivon. Cecilia vaati sinun kuolemaasi. Hän tulee parin päivän perästä tänne luostariin. Arvattavasti hän haluaa nähdä vaarallisen kilpailiansa ruumista. Jotta hän tulisi petetyksi, täytyy niinmuodoin hankkia ruumis, ja siihen ei minulla ollut muuta neuvoa kuin -- --"

"O Jumala, o armollinen isä!" huusi Signe. "Minä aavistan teidän kauheata pahantekoanne! Onneton Appellona -- --"

"Kärsii kuoleman tänä hetkenä sinun tähtesi!" sanoi Sigismund, antaen vahvan painon joka sanalle, ja katsoi samassa läpitunkevasti Signeen.

"Hylky! perkele!" huusi Signe, kätkien kasvonsa vapiseviin käsiinsä.

"Tämäkö on palkkani?" kysyi Sigismund kauhean kylmästi. "Sinua omistaakseni olen tullut murhaajaksi, Vieläpä oman lapseni murhaajaksi. Etkö ota miksikään tätä mittaamatonta uhria?"

"En," ärjäsi Signe. "Minä kiroon sitä ja sinua, sinä äpärä ihmisten seassa. Jos sinä murhaat minun, tahi kiusaat kuoliaaksi pitkällisillä tuskilla, niin on se kuitenkin ainoasti vähin sinun rikoksistasi. Vanhurskas taivas, miksi et ukkosellasi muserra tuon ilettävän veijarin päätä? Eikö hänen pahatöidensä mitta ole vielä täyttynyt reunoja myöten?"

"Haa!" huusi Sigismund ankaralla äänellä; "eikö mikään voi hillitä sinun myrkyllistä kieltäsi tahi liikuttaa sinun kivikovaa sydäntäsi?" Hän vihelsi nyt pillillä -- Pietro aukaisi rautaoven ja toi Valdemarin raskaissa kahleissa vankihuoneesen.

"Tule omakseni, ja palkkasi on rakastajasi henki," sanoi abbotti, osoittaen Valdemaria.

"Signe, minä tahdon kuolla! Elä siis osta minun henkeäni häväistykselläsi!" huusi Valdemar ja koki ojentaa sidotuita käsiänsä onnetonta tyttöä kohden, joka, tunnettuansa ikuisesti rakastetun nuoruuden ystävänsä, päästi huudon, horjui ja lankesi tunnotonna lattialle.

Sigismund nosti pyörtyneen syliinsä ja otti pullon väkevää väkiviinaa, jota antoi hänen hengittää sisäänsä.

Kaiken voimansa ponnistuksella repäisi Valdemar nyt, huolimatta kahleistansa, itsensä Pietrolta irti ja heittäysi Sigismundin päälle, eroittaaksensa häntä Signestä.

"Takaisin, munkki!" huusi hän; "sinä olet liian saastainen tätä pyhää koskemaan." Samassa löi hän kahleillansa häntä päähän, niin että veri virtaili alas hänen poskiansa.

"Murhaa! väkivaltaa!" huusi abbotti ja laski kauniin kuormansa, jonka Valdemar otti syliinsä, vaikka raskaat rautakahleet olivat hänelle suureksi haitaksi.

Signe aukaisi silmänsä. Rajut tunteet, jotka virtailivat läpi hänen olentonsa, anastivat häneltä puhevoiman.

Valdemar painoi suutelon hänen vaaleille huulillensa ja sulki hänen lujasti sydämellensä.

Signe syleili rakastansa kauniilla käsivarsillaan ja sammalsi vihdoin hiljaisella äänellä: "Valdemar, kuolkaamme rohkeasti! Me tapaamme toisiamme paremmassa maailmassa."

"Minä tiesin sen kyllä," riemuitsi Valdemar, "ettet sinä tahdo pelastaa minun henkeäni häväistykselläsi!"

Joukko munkkia ryntäsi sisälle ja asettuivat Pietron sylissä lepäävän verisen abbotin ympärille, ja toinen joukko muita, vaikka vähän surullisesti, lähestyi Valdemaria, joka sanoi liikutetulla äänellä:

"Voi hyvin, Signeni; kiitos uskollisuudestasi ja rakkaudestasi! Taivaassa taas olet syleilevä Valdemariasi! Siellä on hän ijäti sinun!"

"Ijäti!" kuiskasi Signe ja painoi viimeisen muiskun sulhaisensa huulille.

"Miksi siellä seisotte?" ärjäsi Sigismund. "Tarttukaa pahantekiään ja viekää hänet jälleen vankeuteen. Hän on nostanut kätensä minun pyhää persoonaani vastaan, ja kiduttavin kuolema pitää oleman siitä rangaistuksensa. Pois hän!" Munkit ja Pietro tarttuivat Valdemariin ja kulettivat häntä ovea kohden.

"Sinä menet edellä, Valdemarini; mutta pian minä seuraan sinua!" sanoi Signe voimakkaasti ja riensi hänen perässään.

Sigismund veti hänet takaisin ja löi jälleen oven kiini pois meniäin jälestä.

"Me olemme nyt yksinämme," huusi hän, "ja minä sanon sinulle peruuttamattoman päätökseni, jota ei itse helvettikään voi purkaa: Appellona on luultavasti henkäisnyt ulos petollisen sielunsa, ja pian tekee väkevän myrkyn vaikutus hänet aivan tuntemattomaksi. Minä kuletutan hänen ruumiinsa tänne, ja sinä saat hänen paikkansa syvimmässä holvissa, kun meillä on. Koko luostari vieläpä Ceciliakin pitää sinut kuolleena, ja sinä huomaat sentähden helposti, että minun täytyy pitää sinut täällä salvattuna, niinkauan kun elät. Jos sitä vastaan avaat korvasi rakkauden rukouksille, niin minä vannon sinulle pyhästi, että minä tänä silmänräpäyksenä lahjoitan rakastajallesi hengen ja vapauden. Sinä elät sitte salassa minun luonani ja yhteen vuoteen saat jälleen vapauden, jolloin voit ojentaa kättä rakastetullesi. Jos taas yhä pitkität kieltämisiäsi, niin olet elävänä kuollut. Sinä et näe enää koskaan päivän valoa, ja kun minä en saata uskoa tätä tärkeätä salaisuutta kenellekään muulle kuin Pietrolle, niin täytyy sinun kuolla nälkään, jos hän ja minä kuolemme ennen sinua. Sinä tiedät nyt päätökseni; punnitse sitä hyvin. Yhdeksän päivän perästä tulen minä vastaustasi kuulemaan, ja -- huomaa tarkoin tämä -- silloin sinä joko tulet kokonaan omakseni taikka tulee rakastajasi, joka vielä tänään tuomitaan sinun uppiniskaisuutesi uhriksi. Hän rangaistaan vääräoppisena ja murhaajana, koska hän karkasi minun päälleni, niinkun tämä vielä vaatteissani oleva veri todistaa. Minä en tahdo sinulta vastausta ennenkun yhdeksän päivän perästä. Seuraa minua nyt uuteen, ehkä ikuiseen vankeuteesi."

Signe seurasi peljättävää miestä, joka monen maan-alaisen käytävän ja holvin kautta vei hänen siihen kauheaan vankihuoneesen, jossa Appellona muutamaa minuttia ennen oli heittänyt henkensä. Signe laskeusi polvilleen kuoleman kautta pelastetun tytön viereen, jonka Pietro, abbotin vihellyksellä sinne kutsuttua, kuletti pois. Hänen perästänsä meni Sigismundikin sieltä ja vankihuoneen rautaovi narahti jälleen paikalleen.

"Minä olen nyt kuollut koko maailmalle! En koskaan enää näe Jumalan kaunista aurinkoa!" vaikeroitsi Signe ja haparoitsi synkässä pimeydessä.

Ne yhdeksän pitkää päivää loppuivat vihdoin, mutta eivät olleet muuttaneet Signen päätöstä pysyä puhtaana ja Valdemarille uskollisena. Hänellä oli ollut aikaa antautua kohtalonsa nojaan, ja sillä rauhallisuudella, jolla ei ole enää mitään pelkäämistä eikä toivomista, odotteli hän abbotin tuloa. Hän näki hänen sentähden ilman rauhattomuutta astuvan sisälle, lyhty kädessänsä.

"Sinun lemmellisen rakastajasi on pyhä inkvisitioni tuominnut kuolemaan, ja kiehuvata lyijyä lasketaan tipotttain hänen päälaellensa, kunnes hän pitkällisessä kidutuksessa hengähtää ulos kurjan sielunsa!" huusi Sigismund onnettomalle tytölle ja katseli tarkoin häneen, nähdäksensä minkä vaikutuksen tämä kertomus tekisi hänessä; kun Signe ainoasti kiljahti ja kätki kasvonsa käsiinsä, jatkoi hän pitkän vaitiolon perästä, jonka ajalla hän oli kylmällä ilolla vahingosta katsellut hänen äänetöntä epätoivoansa:

"Ennen auringon laskua pitää hänen kärsiä, mitä hänen pahat työnsä ovat ansainneet, jos et sinä armahda häntä. Vaikka hän on paatunut syntinen, on hän kuitenkin rukoillut minua koettamaan taivuttaa sinua pelastamaan hänen henkeänsä, ja minä olen luvannut päästää hänen vielä tänä päivänä pakenemaan, jos sinä tahdot tulla omakseni ja heti seurata minua -- --"

"Sinä valehtelet, murhamies!" huusi Signe; "siihen ei Valdemar ole koskaan sinua pyytänyt. Ah, hänen elämänsä tulisi hänelle kiduttavinta kuolemaa hirmuisemmaksi jos hän tietäisi, että minä olen sen ostanut häväistykselläni. Herran enkelit lentelevät hänen ympärillänsä hänen kuoleman-hetkellänsä ja lievittävät hänen tuskaansa. Hänen on tyhjentäminen kärsimisensä malja pohjaan asti, ja ajatus jälleen yhdistymisemme ilosta on antava hänelle voimaa nielemään sen viimeisetkin pisarat sillä rohkeudella, joka kuuluu totiseen hyveesen. Minä en horju, ja Ijankaikkisen armoon turvaten kohtaan minä pääsin hetkeäni, lyököön se tänään tahi sadan vuoden perästä! Minun päätökseni on peräytymätön!"

"Vai niin," sanoi Sigismund jotenkin tyynesti, "niin olet sinä siis ikäsi keväänä elävänä haudattu. Heti levitän minä huhun, että Appellona on paennut. Hänen ruumiinsa tuodaan tänään rouva Cecilian nähtäväksi sinun nimelläsi ja sinuna haudataan teloituskentällä, eikä kenelläkään maan päällä, ei edes sillä rakastuneella kuninkaallakaan ole voimaa pelastaa sinua."

Signe lankesi polvillensa ja nosti kätensä taivasta kohden.

"Ja sinä olet peräytymätön päätöksessäsi?" kysyi abbotti. "Sinä siis tahdot, että lemmittysi pitää kuoleman?"

Signe viittasi hänelle kädellään, että hän menisi pois.

"Se on siis sinun tahtosi?" ärjäsi Sigismund. "Hänen verensä tulkoon sinun päällesi!"

Pietro tuli nyt sisälle ja ilmoitti rouva Cecilian tulleen luostariin, ja että hän tahtoi viipymättä puhutella abbottia.

"Tahdotko pelastaa Valdemarin hengen?" sanoi Sigismund, "sillä viimeinen hetki häntä pelastamiseksi on tullut. Seuraavana on jo liian myöhäistä. Vastaa!"

"Hän kuolkoon!" huokasi Signe ja lankesi epätoivossa maahan.

"Nyt sinä survaisit väkipuukon hänen rintaansa," kiljaisi abbotti hammasta purren. "Nyt ei itse taivaskaan voi häntä pelastaa!" Vimmattuna juoksi hän ulos ovesta, jonka Pietro sulki hänen jälkeensä.

"Teidän koston-enkeli lentelee verisin siivin luostarimme päällä!" sanoi Sigismund Cecilialle sisälle astuttuaan, ja painoi teeskennellyllä hurskaudella hänen kätensä huulillensa.

"Palkkanne odottaa teitä!" vakuutti Cecilia armollisesti hymyillen ja tarjosi hänelle suunsa suudeltavaksi.

"Mitä suloisempaa palkkaa enää voin toivoa kuin tämä on?" sanoi abbotti ja lankesi suojeliansa jalkoihin.

"Ovatko molemmat jo raivatut tieltä?" kysyi Cecilia, nostaen abbottia ylös ja pyytäen häntä ottamaan sijansa hänen vieressään.

"Ainoasti Signe on myrkytetty," vastasi Sigismund. "Epäilemättä ihastuttaa teitä nähdä tämän pelätyn kilpailianne ruumista? Teidän on silloin myöntäminen, että se oli aivan vähäinen ihanuus, joka matkaansaatti semmoisen vaikutuksen. Tulkaa, rouvaseni; teidän pitää todistaa sanojani!"

Cecilia seurasi Sigismundia erästä salakäytävää. Hän avasi vankihuoneen oven, ja he seisoivat Appellonan ruumiin edessä, joka väkevästä myrkystä jo oli ruvennut mätänemään.

Cecilia päästi perkeleellisen naurun, nähtyänsä ruumiin mustan, turmellun muodon.

"Nyt saa Erik rakastaa häntä niin paljon kun haluttaa," sanoi hän riemuiten, jättäen abbotin kanssa käsikädessä holvin. "Anna raadon maata maan päällä, kunnes hän tulee, eikä hän enää kauan viipynekään. Kentiesi hän on täällä ennenkun luulemmekaan, päästääksensä rakastettunsa vapaaksi. Anna hänen saada, mitä hänestä on jälellä; epäilemättä on hän siihen tyytyväinen."

"Teidän tahtonne pitää tapahtuman niin tässä kun muissakin asioissa," vakuutti Sigismund.

Hän vei nyt Cecilian takaisin huoneisiinsa, jutteli laajasti Valdemarin rikoksesta, tuomiosta ja tulevasta teloittamisesta. Hän selitti tarkoin kuinka vaarallinen tämä nuorukainen oli, ja lopetti puheensa sillä vakuutuksella, ettei Cecilian eikä hänen elämänsä olisi turvallinen niin kauan kun Valdemar hengittää. Hän pyysi häntä siis viipymään muutamia hetkiä, ollaksensa hänen kuolemansa todistajana. Cecilia myöntyi tähän, mutta pyysi häntä myös teloitusta jouduttamaan, koska voisi tapahtua, että kuningas pian tulisi sinne, ja säälivän heikkouden puuskassa ehkä tekisi muistutuksia syntisen kuoleman tavasta, tahi vielä vaatisi toimitusta viivytettäväksi, saadaksensa arkkipispalta hänelle armon.

"Teillä on oikein, kaunis rouvaseni," sanoi abbotti kiiruhtaen ulos antamaan käskyä asettaa tulelle ison, lyijyllä täytetyn sulatuspadan.

Takaisin tultuansa antoi hän valmistaa pöydän, ja näytti Malagaviini, jonka munkit olivat Akselinpojan pakenema-iltana vielä jättäneet, maistuvan Ceciliasta hyvältä. Markus isä, joka äskettäin oli pääsnyt ulos kuritusvankeudestansa, jonka ritarin pako oli hänelle tuottanut, oli pöydässä passarina. Hän oli ikään kun uudesta-syntynyt, kun Cecilia näytti antaneen hänelle anteeksi hänen rikoksensa ja silloin tällöin kunnioitti häntä armollisella hymyilyllä. Vihdoin ilmoitettiin, että kiehuva lyijypata oli valmiina luostarin pihalla neljällä vahvalla rautapatsaalla, joiden välille Valdemar piti asetettaman, lyijyn hänen päähänsä tippuessa.

Sigismund iloitsi suuresti siitä, että nyt saisi näyttää Cecilialle tätä rakennusta, jonka keksijä hän oli, ja josta hän toivoi ansaitsevansa hänen suosionsa. Pispa Antinpoika, joka oli läsnä Valdemaria tuomitessa, ja oli toimittanut vahvistuksen tuomiolle arkkipispalta, joka silloin matkallansa oli Roskildessa, oli Cecilialle kiittänyt tätä perkeleellistä keksintöä kaikista murhakeinoista parhaimmaksi.

Sigismund vei Cecilian luostarin keskusteluhuoneesen, joka oli pihan puolella, ja avasi ikkunan, jotta hän voisi olla nyt tulevan kauhean tapauksen todistajana. Ilkeä nainen istui tuolille ja odotti kärsimättömästi näyttelyn alkamista, kun abbotti keskellä pihaa, joka oli avoin kaikille, järjesti teloitusvalmistuksia.

Vihdoin tuli Valdemar, suuri laulava munkkiparvi ympärillä. Raskaat kahleet, joihin hän oli pantu, eivät kuitenkaan saattaneet alaspainaa hänen voimakasta olentoansa. Arvollisella käynnillä ja asennolla läheni hän kenttää, ja hänen kauniissa, säihkyvissä silmissänsä oli syvä surumielisyys, yhdistetty korkeimpaan sielun jalouteen, joka vaikutti väkevästi moneen luostarinpihalle kokoontuneesen katsojaan, joiden silmät täyttyivät kyyneleillä siitä, että tämän juhlallisen nuorukaisen piti tuleman kuoleman saaliiksi. Cecilia ei voinut kääntää silmiänsä tästä erinomaisen kauniista miehestä, joka oli valmiina menemään kuolemaa vastaan. Hänen sydämensä tykytti rajusti, ja omantunnon liikutus, joka täytti hänen rintansa, ilmoitti siellä olevan kiivaan kapinan. Niin kaunista miestä, kun Valdemar oli, ei hän ollut koskaan nähnyt, ja ensi kerran elämässään tunsi hän itsessänsä, mitä rakkaus oli; sillä heikkoon kuninkaasen ei hänellä koskaan ollut mieltymystä, ja Sigismundia oli hän aina salaisesti inhonut.

Abbotti luki nyt nuorukaiselle kuolemantuomioa, joka sisälsi ne syytökset, että hän oli pilkannut sielumessuja ja sanonut, ettei kiirastulta ole ensinkään, sekä yrittänyt murhaamaan häntä, pyhän tuomioistuimen toista inkvisitoria, kun hän koki saattaa häntä tunnustamaan rikostansa. Sill'aikaa ajatteli Cecilia tuumaansa, ja heti kun tuomio oli luettu, kutsui hän luoksensa Sigismundin, joka juuri viittasi Pietrolle, että hän veisi Valdemarin rautapatsasten välille.

"Seis!" sanoi hän; "viipykää vielä silmänräpäys! Ei, minä en erehdy; se on sama nuorukainen, jonka minä kolme yötä sitte näin unissani. Hän oli, miten nytkin, kahleissa ja kuolon enkeli lenteli hänen päällänsä. Minä heräsin suurimmassa kauhistuksessa, ja miettiessäni tätä ihmeellistä unta, tuli yhtäkkiä huoneeni niin valoisaksi kun sata aurinkoa olisi siellä paistanut, ja tämä yliluonnollinen loiste häikäisi silmiäni. Samassa laskeusi läpinäkyvään pukuun puettu enkeli sänkyni eteen. Hän katsoi minuun sanomattoman lempeästi. Vihdoin alkoi hän puhua, ja sanat soivat kun kanteleen äänet hänen huuliltansa. 'Cecilia.' sanoi hän minulle, 'Herran armo on suuri sinua kohtaan; sillä sinä pelastat yhden viattoman nuorukaisen kuolemasta. Minä näytin äsken hänen kuvansa sinulle unessa. Kuningas ja koko maa tulee onnelliseksi tämän tekosi kautta; sillä tästä nuorukaisesta tulee isänmaan pelastaja ja pyhän uskon turva. Herra olkoon kanssasi, sinä hänen valittunsa!' sanoi hän ja katosi."

Sigismund näki hyvin tarkoin tämän hekkumallisen naisen juonen, mutta ei tohtinut häiritä sitä. Hän ei kuitenkaan voinut olla kavalasti ja kieroon katsomatta häntä; mutta sitä ei tämä ollut huomaavinansa, vaan jatkoi:

"Kaikkivaltiaan, kuninkaan, koko maan ja meidän pyhän uskontomme nimessä vaadin minä sentähden tämän viattoman nuorukaisen vapauttamista.

"Päästettäköön hän heti kahleistansa ja jätettäköön minun erityiseen hoitooni, kunnes kuningas ja arkkipispa on vakuutettu hänen viattomuudestansa ja myöntävät hänen pääsemään vapauteensa, jotta enkelin lupaus toteutuisi, ja hän voisi täyttää korkean kutsumuksensa."

"Pietro, päästä hänen kahleensa!" sanoi Sigismund, pakosta hurskaalla katsannolla. "Ja te, nuori mies," jatkoi hän Valdemarille, "täyttäkää pyhä tarkoituksenne ja veisatkaa Herralle kiitosta ja ylistystä pelastajattarenne jalkain juuressa."

Valdemar ei voinut puhua; mutta suurin kummastus kuvautui hänen tunnon-ilmausta osottaville kasvoillensa. Hän viittasi suuhunsa, ja vihastuen huomattiin nyt, että sinne oli kiinitetty hieno rauta, joka esti häntä puhumasta.

Vihdoin oli Valdemar vapaa kaikista raudoistansa. Hän tahtoi kiittää henkensä pelastajaa, mutta joukon riemuhuuto vaiensi hänen äänensä, ja joka puolelta kuului: "Eläköön hurskas Cecilia rouva! Eläköön abbotti Sigismund! Eläköön Valdemar Svane!"

Sigismund vei Valdemarin keskusteluhuoneesen, jossa Cecilia odotti häntä. Vaikka hän oli ennen ollut hänelle nurjamielinen hänen julmasta kiittämättömyydestään kasvatus-isäänsä kohtaan, ei hän kuitenkaan voinut olla kiittämättä häntä pelastuksestansa; sillä hän oli liiaksi valistunut hetkeksikään uskoaksensa sitä satua, jonka Cecilia oli kertonut. Hän piti niinmuodoin pelastuksensa syynä ainoasti hänen jalomielisyytensä eikä edes likimainkaan voinut aavistaa todellista syytä. Samalla ei hän kuitenkaan voinut olla hetkeäkään ajattelematta onnetonta Signeä, ja toivon säde alkoi syttyä hänen sielussaan.

Sigismund ei lähtenyt Cecilian vierestä. Hänen läsnäolonsa tuli hänelle vihdoin tuskastuttavaksi, koska hän halusi olla kahden kesken Valdemarin kanssa. Päästäksensä hänestä, sanoi hän ystävällisellä katsannolla:

"Minä toivoisin nähdä keksintönne vaikutusta. Lyijy padassa ei vielä voi olla jähtynyt. Koettakaa sitä siis jollakin muulla esineellä, että saisin tilaisuuden ihmetellä teidän keinoanne."