Chapter 11

"Jaa, minä olen viaton," vakuutti Signe, laskien kätensä sydämellensä. "jokainen pahe on minulle vieras, ja jos te todellakin olette vakuutettu siitä, niin sallikaa minun palata jälleen siihen paikkaan, josta minut vietiin pois. Sitte uskon, että te olette pelastaneet isäni, ja ikuinen kiitollisuuteni ja taivaan paras siunaus on tuleva siitä palkaksenne. Te näytätte myös silloin, että arvolla verhootte sen sijan, johon Jumala pyhässä kirkossansa on teidät uskonut."

"Mitä te pyydätte, jalo neitiseni?" huusi Abbotti jonkunlaisella lempeällä kiivaudella. "Juuri sitä, joka ei ole minun vallassani myöntää. Miksi te muserratte minun sydämeni sillä, että olen pakotettu kieltämään ensimäisen rukouksenne? Minulla on vahva luulo, että korkea käsi ohjaa teidän onneanne, sillä, niinkuin olette kuulleet, on teidän vangitsemis käskynne Lundin arkkipispan omakätisesti kirjoittama, ja minä olen sen vastaanottanut iso inkvisitorilta. Teidän täytyy pitää minua sokeana välikappaleena arkkipispan käessä. Mutta eihän vaan olisi yksi tahi toinen pyhää uskontoamme koskeva varomaton lausunta tullut kauniille huulillenne ja antanut aseet vihollistenne käsiin teitä vastaan? Minä olen teidän todellinen ystävänne, ja, mikä vielä enempi on, olen teillä isän sijassa. Uskokaa siis itsenne kokonaan minulle. Haavan parantamiseksi pitää ensin täydellisesti tietää sen tila. Miettikää siis tarkoin asianne ja vuodattakaa sydämenne minun polvelleni, jossa hellin osanottavaisuus kohtaa teitä. Sitte tiedän, mitä keinoja minun on käyttäminen teidän pelastukseksenne, ja mikään, sen vannon, ei saa jäädä minulta koettamatta, saadakseni pian avata teille pyhän inkvisitionin portit ja antaa teidät jälleen maailmaan, jonka kaunein koriste te olette, sekä yhdelle nuorukaiselle, joka odottaa korkeinta autuuttansa teidän sylissänne ja joka -- -- --"

"Herra Abbotti," keskeytti Signe, kääntyen poispäin, välttääksensä hänen haureellisia silmäyksiänsä, "te kuvailette liian elävästi minun elämäni yhtä aikaa, joka on joko hyvin kaukana taikka ei koskaan tule. Te unhotatte minun tulevan autuuteni ihastuksen tähden kokonaan sen aineen, mistä puhuitte: synnin, jonka luulette minun tehneen. Suokaa minun siis vakuuttaa teille, että vaikka minä ihmisenä en voi tuntea itseäni vapaaksi synnistä, uskallan minä kuitenkin vapisematta antaa Jumalan katsoa sydämeeni, eikä koskaan -- sen minä vannon Ijankaikkisen ja Hänen läsnä-olonsa kautta -- ei koskaan saa viettelys, pahe, paha esimerkki eikä edes hirmuisemmat tuskat; jaa, ei itse kuolemakaan minua poikkeamaan hyväin avujen tieltä. Tässä aikomuksessa on Laupias minua tähän asti vahvistanut, ja siihen hän suokoon vast'edeskin armonsa! Mitä on paheiden inholla raskautettu elämä. Se on tuhannenlainen kuolema. Jaa," huusi hän lämpimällä ihastuksella, "sinä, joka vuodatit pyhän veresi ristillä, annat minulle voimaa kuolemaan, jos niin tarvitsee, ja mahdollisena astumaan sinun silmäisi eteen, ja te, herra Abbotti, saatte myös nähdä että minä voin kuolla, mutta en tehdä syntiä."

"Te olette pyhimys liian hyvä tälle viheliäiselle maalle!" huusi Sigismund ja tempasi hänen voimakkaasti syliinsä.

"Takasin!" huusi Signe, ja hänen kätensä tavoitti veistä.

"Suokaa anteeksi," sanoi Sigismund ja laski hänen irti. "Se ei ollutkaan kuolevainen vaimo, jonka minä temmasin syliini. Teidän hurskautenne vei minun autuasten asuntopaikoille. Maa kaikkine turhuuksineen ja syntineen oli kadonnut minulle, ja pyhimys, loistava kunnian kruunu päässä, seisoi edessäni. Tietämättäni suljin minä teidät syliini. Ah, jospa silmänräpäyksenkin olisitte pidättäneet huutoanne: takasin! Minä olisin silloin nauttinut kauniinta ijankaikkisen ilon esimakua. Taas olen minä syntisellä maalla, ja pyydän, ettette vihastuisi siitä erhetyksestä, johon ainoasti taivas ja se palava into, jolla te vannoitte hyveestänne, oli syynä. Totisesti pahin epäjumalan palvelia lankeaisi ristin juureen ja näkisi taivaan avoinna, jos hän, niinkun minä, näkisi teidän hengen siivillä kohoavan yli tomun maailman."

Korkeasti arvoisella katseella ja äänellä sanoi Signe hekkumoitsialle, jonka hän nyt täydellisesti läpi näki.

"Herra Abbotti, minun asemani on kauhea; minä olen teidän vallassanne. mutta minun vaalini on tehty. Minä voin sentähden rauhallisesti kertoa, mitä äsken sanoin ja minkä Jumala tuntee todeksi: Minä voin kuolla, mutta en tehdä syntiä!"

"Ah, kuinka tämä teidän puhtaasta sielustanne lähtenyt selitys miellyttää minua!" sanoi Sigismund ulkokullatulla hurskaudella; "sillä te olette täällä varjeltumassa synnistä ja pesemässä niitä pilkkuja, joita ehkä mahdollisesti on voinut tarttua teidän hurskaasen ja kunnialliseen elämäänne. Minulta ne ovat peitetyt syvimpään pimeyteen. Minä en tiedä teillä mitään rikosta. Mutta pian, ehkä vielä tänä päivänä, saanen arkkipispalta ja iso-inkvisitorilta kertomuksen muutamain viimeksi tulleiden vankien rikoksista. Mahdollisesti on siinä teidänkin rikoksenne mainittu, sillä," lisäsi hän teeskennellyllä vakaisuudella; "pyhän inkvisitionin oikeus ja lempeys ei salli ketään viatonta syytettää sen tuomioistuimen edessä, vielä vähemmän tuottaa sen vankeuksiin, ja ilman minun erinäisettä helleyttäni teihin, olisi teille tullut olopaikaksi yksi syvistä holveistamme; mutta minä annoin teille tämän mukavan huoneen, sillä minä luulin teitä viattomaksi, ja mikään muu ei voi olla mahdollista. Jaa, teidän täytyy olla viaton, sillä se kivistäisi minun sieluni sisustaa, jos te -- te olette vielä niin nuori ja kaunis -- se olisi surkuteltavinta, jos -- voikaa hyvin, jalo neitiseni! Te kuulette sen pian minulta sillä, niinkun sanottu on, minun pitäisi vielä tänä päivänä saada teistä tietoja. Taivas suokoon, että ne olisivat hyviä! Mutta minä pelkään! -- Voikaa hyvin! voikaa hyvin!"

Hän meni, ja Appellona, joka varkain oli katsonut häneen, näki perkeleellisen hymyn hänen kasvoillansa.

Heti hänen pois mentyänsä, katosi kokonaan se rohkeus, jonka Signe oli osoittanut hänen läsnäollessaan, ja hänen viimeiset sanansa vapisuttivat koko hänen olentoansa. Hän oli kyllä vannonut kuolla kunniaansa säilyttääksensä, mutta hän uskoi tekevänsä synnin, jos hän kuoleman kautta pelastaisi itsensä ruumiillisista tuskista, ja mitkä kauheat tuskat hänen edessänsä olikaan? Eikö ollut abbotin viimeiset epäselvät sanat, ennenkun hän huoneesta lähti, hyvin kauhistavaiset? Onneton tyttö katsoi kyynelsilmin Appellonaan, etsiäksensä häneltä lohdutusta; mutta Appellona oli itsekin lohdutuksen puutteessa; sillä hän tiesi, mikä kohtalo nyt odotti Signeä, ja hän oli munkin viimeisessä katsahduksessa lukenut hänen epäluulonsa, että Appellona oli ehkä pettänyt hänen. Hän oli jo syrjään sysätty eikä enää voinut mitään, joka olisi viehättänyt häntä. Hän vapisi siis omankin kohtalonsa tähden, sillä olihan hän äiti. Epätoivossaan nuhteli hän Signeä, ettei hän survaissut veistä sen riettaan rintaan. Mustasukkaisuus lisäsi hänen tuskaansa, ja hän vannoi viimein hirmuisimman valan murhataksensa hänen, jos hän siitä menettäisi oman päänsä pyövelin kirveellä, tahi täytyisi astua elävänä polttoroviolle. Tämä muutoin niin hyvänluontoinen nainen muuttui verta janoovaksi hurjattareksi, ja se varmuus, joka hänellä oli, että hän, jotta abbotin rikos salassa pysyisi, oli tieltä raivattava, kypsytti hänessä päätöksen, lähettää hänet edellänsä hautaan. Hän luuli saavansa syntinsä sovitetuksi siten, että vapahtaisi maan tästä perkeleen kuvasta maan päällä. Nyt soi luostarin kartanokello, joka oli merkkinä, että koko väestön piti tulla saamaan käskyjä priorilta. Tämä lisäsi hänen hurjaa vimmaansa, ja hän alkoi teroittaa veistä kakluuniin ennenkun lähti. Signe pelkäsi hänen kiivauttaan, veti hänen ovesta takaisin ja sanoi:

"Appellona! Sinun sydämessäsi on raskas syntikuorma; elä lisää sitä enää murhalla. Ajattele, että hän on kuitenkin sinun syntymättömän lapsesi isä!"

"Se juuri vihkikin sen roiston kuolemaan. Ah, jos tämän veitsen kärki sattuisi hänen mustaan sydämeensä ja syöksisi hänen ijankaikkisiin liekkiin!"

Hurjana syöksi hän ovesta ulos.

Signe hengitti keveämmin, kun tämä hirveä nainen oli poissa, ja hän rukoili hartaasti Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että he pidättäisivät hänen murhaavaa kättänsä, jos hän sen nostaisi uutta rikosta tehdäksensä.

Muutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi ruokaa. "Ei se ole vielä täytetty," huusi hän Signelle; "tilaisuus ei ollut minulle sopiva."

"Taivas suokoon, ettei se koskaan tulisikaan sopivaksi!" rukoili Signe ja pyysi taas vimmattua luopumaan hirveästä aikeestansa.

"Hän on kypsynyt myrkky hedelmä," sanoi Appellona, "joka pitää lopetettaman ja heitettämän helvetin tuleen."

"Ah, jos en olisi koskaan nähnyt sinua silmäini edessä!" valitti Signe. "Eikö minun viheliäisyyteni muutoin jo ollut kyllin suuri? Vieläkö sen pitää lisääntymän sillä kauheudella, että täydyn tietää murhahankkeen? Minä tunnen velvollisuudekseni varoittaa sitä pahanilkistä, jotta hän vielä parannuksella voisi pelastaa syntisen sielunsa, ja sinä olet kuolemasi hetkellä kiittävä minua siitä, että estin sinun vuodattamasta ihmisen verta."

"No olkoon menneeksi; petä sitte minut!" huusi Appellona kauhistavalla ivanaurulla. "Palkkanne odottaa teitä hänen haureellisessa sylissään!" Hän meni äkkiä huoneesta, ja hänen hirvittävä naurunsa kaikui hänen jälessään käytävässä.

"O Jumala!" huokasi Signe, "vielä eilen kiitin sinua kyynelsilmin tästä hädässä osaa-ottavasta ystävästä, ja nyt tänään! -- pitääkö jokaisen kukan minun tielläni muuttuman orjantappuraksi, lävistääksensä minun vapisevaa sydäntäni! Yhden lohdutuksen annoit sinä minulle kuitenkin, Kaikkivaltias. _Minulla ei ole rikosta_, ja sitä lohdutusta elä ota pois minulta; se on lohduttava minua kuoleman hetkelläni, jos vaikka itsekin tulisin pakoitetuksi sitä kiiruhtamaan ja uhraamaan henkeni puhtauttani varjellakseni. Enkelit kantavat silloin pelastetun sieluni sinun istuimesi eteen; ota sinä siellä se armolla ja anteeksi antamuksella vastaan."

Hetkisen kuluttua tuli Appellona takaisin ruokia pöydältä viemään. Hän heittäysi Signen jalkain juureen ja rukoili häntä kyyneltensä virtaillessa antamaan anteeksi hänen kiivautensa, joka oli hänen äärettömän kurjuutensa seurauksena. Signe otti surkuteltavan naisen syliinsä eikä lakannut rukoilemasta ja kehoittamasta häntä, ennenkuin Appellona oli juhlallisesti luvannut hänelle ei enää ajattelevansa murhata Sigismundia, vaan kärsivällisenä ja myöntyväisenä taivahan päätökseen mennä kohtaloansa vastaan.

"Hän on ryöstänyt minulta vapauden, isän, äidin, siskot ja ystävät," sanoi Appellona, "sanalla sanoen kaiken, mikä sitoo ihmistä elämään ja tekee sen meille niin kovin rakkaaksi. Mutta tämä ei ollut kylliksi tälle villieläimelle: hän murhasi myöskin hyveeni! Hän tahtoo nyt murhata ruumiinikin eikä edes säästää omaa vertansakaan. Olkoon kuitenkin niin, hän saakoon elää, ja teitä on hänen kiittäminen hengestänsä." Nyt heitti hän veitsen tuleen, ja jatkoi sitte kiivaasti, korottaen ääntänsä: "Katsokaa, kuinka liekit kiertelevät hänen rintaansa varten hiottua terästä! Haa! Samoin pitää myös ijankaikkisen tulen kietoa hänen sieluansa helvetissä! Ah, autuus on siinä ajatuksessa, että voisin astua helvettiin, ollakseni hänen tuskainsa todistajana!"

Nämä viimeiset sanat olivat tuskin lähteneet Appellonan huulilta, kun seinässä oleva salaovi äkkiä avautui ja abbotti syöksi sisälle.

"Mitä!" huusi hän hirvittävällä äänellä. "Niimpä olikin minun arveluni totta. Sinä olet pettänyt minut ja tahdot murhata minut, sinä hävytön. Pietro," huusi hän ovelta, ja italialainen pyöveli astui sisälle. Signe säikähti kovasti eikä voinut sietää hänen peloittavaa muotoansa. "Vie tämä pahantekiä," sanoi abbotti latinaksi, "syvimpään holviin, joka on ihan käärmekuopan vieressä, pyhän Neitsyen kappelin alla. Hänellä on kauhea aivus pyhää inkvisitionia ja koko luostariamme vastaan, ja tahtoi aloittaa sen minut murhaamalla. Tartu häneen ennenkun hän survaisee väkipuukon rintaani!"

"Haa! peto!" huusi Appellona korkealla äänellä; "minä kiroan heikkouttani, sillä sitä paitsi et sinä enää eläisi, ja maa olisi pelastettu kaikkein ilkeimmästä ihmisestä. Mutta vapise kuitenkin, sinä perkele, sinä valapattoinen, lasten murhaaja, sillä taivaan koston pitää sinut musertaman!"

"Sen käärme!" huusi Sigismund; "sinun vimmasi myrkky syrjäytyy kokonaan vaikutuksestaan, sillä Pietro ei ymmärrä yhtään sanaa puheestasi. Mitäs siellä seisot?" huusi hän Pietrolle, "tottele käskyäni, tahi vapise vihani edessä!"

Jalopeuran voimalla heittäysi italialainen onnettoman kimppuun ja kuletti hänet ulos, huolimatta hänen parkumisestaan ja vastustuksestaan.

Signe lankesi abbotin jalkoihin ja sanoi itkien: "Armoa, armahtamista! Hän on vannonut minulle valan ei koskaan murhata teitä, ja veitsi tuolla tulessa on todistuksena, että -- -- --"

"Mitä auttaa teeskentely," sanoi Sigismund nyt, hetkisen mietittyänsä, "sillä tiedättehän te jo kaikki? Jaa, totta on, että yhteen aikaan pidin minä hänen vähästä viehättäväisyydestään enemmän kuin se ansaitsikaan ja tilani ankaruus myöntää; mutta voipiko se hupsu sentähden vaatia, etten minä saisi katsoa muihin kun häneen? Minä pelastin hänen, ettei häntä muurattu elävänä; voineeko mikään uhri olla kylliksi suuri semmoisesta hyvänteosta? Mutta nyt se on loppunut, ja minä näytän sille hävyttömälle, että minäkin voin rangaista. Muutamaan päivään pitää hänen -- --"

"Lakatkaa," huusi Signe; "mielittekö murhata oman lapsenne? Se onneton on -- o armahtakaa sitä syntymätöntä! Ei, minun on mahdoton uskoa, että te voitte olla niin julma ja murhauttaa Appellonan!"

"Lopettakaamme," sanoi hän, "tämä puhe, joka liiaksi ahdistaa teitä, ja joka helposti voipi tehdä vahingollisen vaikutuksen teidän terveydellenne. Suuri vahinko olisi, jos kauhukuvat ajaisivat pois ruusut noilta punottavilta poskilta. Kuivatkaa kyyneleet kauniista silmistänne; ne himmentävät niiden loistetta. Suokaa minun katsella taivastani niissä. Ah, Signe, antakaa sydämenne avautua helleyden äänelle. Tulkaa minun lemmikikseni, ja minä en vaiheta onneani minkään kuninkaan kanssa maan päällä."

"Onko se mahdollista!" huusi Signe. "Pettävätkö korvani minua? Te, jonka taivas on määrännyt valvomaan puhtauden ylitse ja varjelemaan sitä paheesen lankeemasta, tahdotte itse tallata sen tomuun? Te olette olevinanne hurskas ja harjoitatte rikoksia. Te tunnustatte Kristusta huulillanne ja kiellätte Hänen sydämessänne. Ettekö siis pelkää taivaan vihaista kostoa?"

"Taivaan ensimäinen käsky on rakkaus," sanoi Sigismund säihkyvin silmin ja tavoitti Signen kättä.

"Takaisin!" huusi Signe kiivaasti; "elä rohkene milloinkaan koskea minuun saastaisilla käsilläsi, sinä häpeäpilkku ihmisten seassa! Etkö usko, että Olli Akselinpojan tytär on liian hyvä sinun portoksesi?"

"Yhtä hyvästi minun kun sen nuoren soturinkin, jonka sylistä kuningas teidät säikähdytti vähää ennen kun teidät tänne tuotiin," sanoi Sigismund riemullisesti nauraen. "Mutta elkää olko levoton. Kyllä te tulette kesyksi, ja teidän rakastetullenne on paikka valmiina meidän hyvin varustetuissa vankihuoneissamme. Te tuomitsette minua taipumuksesta, jota te itse salaisesti suositte ja joka kahden kesken ollessa on suurin autuutenne."

"Halveksittava ulkokullattu," sanoi Signe rauhallisella arvoisuudella; "minä en tahdo alentua puolustamaan itseäni teidän valheellisista syytöksistänne, minun kohtaloni on ratkaistu, arpani on heitetty. Sentähden minä voin ylvästellä teille, ja kuolema vapauttaa minut Appellonan ja Marian kauheasta osasta."

"Haa!" huusi Sigismund hammasta purren; "ei se rietas Appellona ole mitään teiltä salannut. Se on kyllä tosi, että te nyt näette minut totisessa haamussani, mutta teidän henkenne on minun kädessäni. Lahjoittakaa minulle siis lempeytenne tahi valmistakaa itsenne porttona heitettäväksi käärme kuoppaan. Myrkylliset käärmeet kiertäytyvät siellä kauniin kaulanne ympärille ja nälkäiset iilimadot imevät viimeisen veripisaran rakastavasta sydämestänne. Ettekö vapise kauheata kohtaloanne, jonka itse valmistatte itsellenne?"

"En," sanoi Signe nöyrästi; "sillä te voitte ainoastaan tappaa ruumiin, ettekä sielua. Se nousee ijankaikkiseen iloon, silloin kun teidän saastainen henkenne menee ijankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä."

"Te lykkäätte siis minun sydämeni pois luotanne," sanoi Sigismund kauhean kylmästi. "Te valitsette hirveimmän kuoleman sen onnen sijaan, että saisitte hallita täällä minun sydämeni ruhtinattarena ja sitte palata takaisin sulhasenne syliin. Olkoon niin; tapahtukoon tahtonne! Kuitenkin minä säälien teidän nuoruuttanne ja kauneuttanne, tahdon koettaa, eikö teidän aikomuksenne taipuisi. Pietro!" huusi hän, ja italialainen pyöveli astui sisälle salaovesta. Hän kuiskutti muutamia sanoja hänelle ja sanoi sitte merkillisellä äänellä Signelle: "Te seuraatte heti tätä miestä. Kun te olette hiljaa, ei hän tee teille mitään pahaa, ja kolmen päivän perästä tulen minä kuulemaan, ettekö ole päätöstänne muuttaneet."

"Minä olen teidän vallassanne, ja tiedän, että kaikki ihmiselliset tunteet ovat vieraat teidän sydämellenne," sanoi Signe voimakkaasti. "Teidän valtanne on suuri, mutta armollisen taivaan voima on vielä suurempi. Siihen minä toivon, ja menen levollisesti kohtaloani vastaan. Minä kyllä menen vankeuteen ja kuolemaan, mutta en kuitenkaan vaihettaisi sitä osaani kaikkeen teidän valtaanne; sillä minun rinnassani on taivahan rauha, ja teidän rinnassanne helvetin tuska. Minun kuoleman hetkeni tulee keveäksi ja antaa minulle ijankaikkisen ilon esimaun; teidän sitä vastaan tulee hirmuiseksi ja näyttää teille helvetin avatut portit. Enkelit vievät sieluni sinne, jossa kuolema on menettänyt otansa ja helvetti voittonsa, ja taivaan sotajoukot riemuitsevat minun pelastetusta hyveestäni, samalla kun perkele riemuitsee teidän lopustanne."

"Pois täältä!" ärjyi Sigismund; "kyllä sinä kerran puhut hiljaisemmalla äänellä. Me tapaamme toisemme." Hän viittasi nyt Pietrolle, joka avasi oven. Signe riensi siitä ulos, kunnioittamatta munkkia ainoallakaan katsahduksella ja Pietro seurasi häntä.

"Niin ihastuttavan kaunis ja kuitenkin niin kopea." sanoi Sigismund, katsoen hänen peräänsä; "sinun pitää oleman minun, jos vaikka sieluni menisi saatanalle sinun omistamisestasi. Tuo Maria, se ijankaikkinen kyynelten lähde, on sitä paitsi minua aikoja sitte suututtanut. O, Signe, sinun kopeutesi tekee sinut minulle vielä viehättävämmäksi! Ah, minä en tunne enää itseäni; niin suuresti lumosi minut tytön suloisuus."

Hän vaipui syviin ajatuksiin, miettien, mitä keinoja hän käyttäisi Signen turmioksi, kun sattumus näytti laatineen kaikki hänen toivonsa mukaan; sillä vielä samana päivänä toivat inkvisitionin aseelliset palveliat hänen onnettoman sulhasensa vangittuna luostariin. Kasvatusisänsä tiedustelemiset olivat luonnollisesti olleet turhat; sillä Akselinpoika oli takaisin saadun poikansa kanssa onnellisesti pääsnyt ulos maalta ja odotti Londonissa saavansa tavata Signeä ja Valdemaria. Kun kuitenkin kuolema sulki vanhan Knuutin suun, ei kumpikaan saanut tietoa hänen toivostansa tämän suhteen; he jäivät maahan ja joutuivat siten inkvisitionin käsiin.

Valdemar heitettiin siihen lujaan vankihuoneesen, jossa Akselinpoika muutamaa viikkoa ennen oli asunut; mutta ei kukaan armelias Petter tuonut toivon sädettä hänen särjettyyn sydämeensä. Häntä itseänsä odottava kauheus ei niin särkenyt hänen sieluunsa. Hän tiesi Signen olevan inkvisitionin vallassa, sillä Ristisaarilla oli Akselinpojan tuntenut eräs hänen entinen palveliansa, joka näki hänen menevän laivaan, jonka piti viemän hänet Englantiin, ja tältä sai Valdemar tiedon rakastetun kasvatus-isänsä onnellisesta pa'osta. Tällä ilosanomalla riensi hän Akselinpojan linnaan, ilmoittamaan samaa surevalle morsiamellensa, kun häntä kohtasi se musertava uutinen, että hänen oli inkvisitioni vienyt. Hän tuli melkein hurjaksi epätoivosta, ja ennenkun hänen sisällinen myrskynsä oli jättänyt tilaa kylmemmälle tuumistelulle, ottivat kauhean tuomioistuimen palveliat hänen itsensä kiini, kytkivät kahleilla ja heittivät suljettuun vaunuun sekä veivät hänen maan-alaiseen vankihuoneesen.

Signe ei tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut siinä pimeässä holvissa, johon hän oli viety, kun Sigismund astui sisälle lyhty kädessä ja toisessa kori, jossa oli hienoa leipää, viiniä ja hedelmiä.

"Se olisi kuoleman synti," sanoi hän jonkunlaisella lempeydellä, "jos nälän hurja hammas kalvaisi tätä kukoistavaa suloisuutta. Minä tuon teille sentähden jotakin, millä voitte säilyttää raitista kauneuttanne, jota minä niin korkeasti kunnioitan, ja joka yksinään voipi tuoda minulle taivaan maan päällä."

Signe käänti kasvonsa seinään päin vastaamatta.

"Eikö minun helleyteni ansaitse edes yhtä ainoaa silmäystä? Ja tahdotteko pitkittää hyödytöntä vastustustanne, kun te nyt kaikissa tapauksissa olette kokonaan minun vallassani?" sanoi abbotti ja laski korin hyvin kostealle kivilattialle.

"Minä en syö mitään," sanoi Signe lujasti; "käyttäkää anteliaisuuttanne jossakin muussa paikassa, jossa sitä paremmin arvoksutaan."

"Vai niin," vastasi Sigismund kylmästi; "te elätte siis tämän vankihuoneen ohjeiden mukaan, sillä tämä on niiden pahantekiäin viimeinen olopaikka, jotka pyhä inkvisitioni on määrännyt kärsimään nälkäkuoleman."

"Minä en tahdo muuttaa sen määräystä!" sanoi Signe taas ja käänsi kasvonsa seinään päin.

"Elä luule, paatunut, olevan sinun supistetussa vallassasi kuolla, jos sinä sen tahdot. Jos on pakko käyttää väkivaltaa, niin valetaan ravitsevaa juomaa teidän suuhunne, jota teidät pakoitetaan nielemään.

"Teidän helvetilliset keinonne ovat lukemattomat," sanoi Signe kolkolla ylönkatseella itseänsä kääntämättä.

"Niinkuin sinun suloisuutesi," huusi Sigismund lämpimästi. "Mutta me puhumme kiertelemättä, sillä tunnemmehan me toisemme. Minä tunnustan sinulle, että sinun kauneutesi anasti koko minun sydämeni jo silloin kun näin sinut Roskildessa kuninkaan luona, ja että suurin toivoni oli saada sinut valtaani. Kuitenkaan ei tämä ole siihen syynä, että sinä olet täällä, vaan sinulle näkymätön voima ohjaa kohtaloasi ja on peruuttamattomasti päättänyt sinut kuolemaan. Kuitenkin minä sanon sinulle kaikki, että tietäsit, minkä osan minä otan kohtalossasi. Se pelättävä, joka tahtoo sinua tuhota, on Cecilia rouva, ja hänen sanomattoman vihansa yllykkeinä sinuun on mustasukkaisuus ja pelko, sillä kuningas rakastaa palavasti sinua; Cecilia pelkää menettävänsä valtansa hänen sydämensä ylitse, jos sinä tulisit hänen käsiinsä. Mutta anna hänen vaan -- --"

"Miksi te sanotte tätä minulle? ja ettekö usko, että se on minulle yhdentekevä, kenen kädestä minä kuoleman otan, kun minä olen määrätty sen uhriksi?" sanoi Signe asemaansa muuttamatta.