Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

OLLI AKSELINPOIKA JA HÄNEN PERHEENSÄ

Inkvisitioni-vankeus Sorön Luostarissa

Kirj.

JOHANNES WILDT

Suomensi ["Oluf Axelsøn og hans Familie, eller Inqvisitions-faengslerne under Sorøe Kloster"] S. H--n.

Kuopiossa, A. Harald'in ja G. Bergroth'in kirjapainossa, 1878.

Se loisto, joka ympäröi kuningatar Margaretan hallitusta, näyttää himmentyvän hänen elämänsä viimeisinä vuosina sitte kun hän oli valinnut Erik Pommerilaisen apuhallitsiaksensa. Hänen mahtisanansa pystytti rautamuurin kuningattaren ja hänen kansansa välillä, jonka valitukset eivät enää voineet päästä kuningattaren korviin. Väkivalta ja vääryys ei ollut harvinaista, ja tuhannet kyyneleet vuotivat salaisesti, ettei kuningatar niitä nähnyt eikä siis voinut ojentaa kättänsä niitä kuivaamaan.

Niitä, jotka huokailivat raskaassa ja ansaitsemattomassa kurjuudessa, oli rouva Guldborg Svane. Hän oli syntyisin eräästä maan vanhimpia perheitä, ja hänen isänsä oli Valdemar IV:n hallitus ajalla tehnyt maalle monta ansiota sekä vihdoin päättänyt ne kunniallisella kuolemalla sotakentällä. Hänen miehessänsä, Niilo Svanessa paloivat samat tunteet isän maata ja hallitsiaa kohtaan, ja hän oli niiden palveluksessa uhrannut elämänsä kukkaisen. Vasta sen syksyllä kypsyneenä ajatteli hän lähestyvää talvea ja pyysi kauniin Guldborgin kättä ja sydäntä. Hän sai molemmat, ja yhden pojan syntyminen täydensi heidän onnellisuuttansa.

Pikku Valdemar näytti kahden vuoden ikäisenä omaavan erinomaisia luonnonlahjoja, kun taas uudestaan syttynyt sota tarvitsi Svanen kättä. Niilo syleili itkevää vaimoansa ja pientä poikaansa, ja kiiruhti sitte valtakunnan hoitajan luokse, saadaksensa paikkansa sotajoukossa, joka oli määrätty retkeilemään Holsteinin kreivejä vastaan, jotka uskalsivat uhkua Pohjan mahtavaa hallitsitarta.

Erik Pommerilainen koki kehoittaa Tanskan aatelia omasta puolestaan asettamaan osan sotaväkeä ja varustamaan sitä aseilla, luvaten valtiolta korvausta.

Svane, joka niin usein oli antanut henkensä yleiselle palvelukselle alttiiksi, ei myöskään tahtonut kieltää apua puolestansa. Hän pestasi sentähden 100 miestä, antoi heille varustuksen, palkan ja aseet, harjoitti heitä palvelukseen ja vei heidät maan vihollisia vastaan.

Tämä varustus maksoi hänelle luonnollisesti paljon, ja kun hänen ainoa omaisuutensa oli aatelistalo, täytyi hänen siihen lainata melkoisia summia, voidaksensa suorittaa niin suuria maksuja. "Jos Jumala suo minun hengissä palata rakastettujen luokse," sanoi hän, "niin saan kyllä velkani maksetuksi. Jos kaadun, niin en sitte enää tarvitse mitään; suuri kuningattaremme on heidän äitinsä, ja he eivät tarvitse koskaan puuttua sitä, minkä minä nyt uhraan isänmaani asiassa."

Tämä jalo mies pettyi kuitenkin. Hänen väkensä väheni vähitellen monissa pienissä kahakoissa; hänen täytyi, ettei jättäisi kovin suurta aukkoa sotajoukkoon, pestata uusi miehistö, ja kun hän vihdoin itse kaatui eräässä kahakassa, ei kukaan ruvennut auttamaan hänen jälkeen jäänyttä vaimoansa ja lastansa. Velkamiehet hyökkäsivät niinkun petolinnut Guldborgin omaisuuden kimppuun, anastivat häneltä kaikki, eikä ollut mitään keinoa, että hänen valituksensa olisivat voineet päästä Margaretan valtaistuimelle.

Onneton äiti otti kolmivuotiaan poikansa käsivarrelleen ja lähti eräänä aamuna auringon noustessa siitä herrastalosta, joka oli aiottu tulemaan hänelle isän perintönä. Ainoa, joka seurasi häntä, oli vanha Märta, joka oli ollut Niilo Svanen imettäjä, ja oli vieläkin hänen huoneesensa sielustansa ja sydämestänsä alttiina. Otettuansa vesissä silmin jäähyväiset jokaiselta esineeltä, joka oli ollut hänen onnellisuutensa todistajana, ja oli arvoisa hänen sydämellensä, laskeusi Guldborg polvillensa ja nosti ylös pienen Valdemarin, kutsuaksensa hänelle taivaan siunauksen. Aamu-aurinko heitti ensimäiset säteensä lapsen kasvoille, ja sen paisteen häikäistessä alkoi tämä itkeä. "Kuule rukoukseni, Kaikkivaltias!" sanoi Guldborg kyynel silmin. "Katso tämän hyljätyn olennon itkua, vaikkei hän vielä tunne hirmuista tilaansa. Hänen äidillään ei ole, mihin päänsä kallistaisi, tahi millä nälkänsä sammuttaisi. Hänen täytyy hukkua, jos et sinä käske pyhiä enkeleitäsi valvomaan hänen lapsuutensa ylitse, ja anna hänen kasvaa sinun suojassasi!"

"Amen!" sanoi Märta ja nosti ylös rouvan. He katsoivat vielä kerran linnaa ja kiiruhtivat sitte maantietä Roskildeen päin, jossa Guldborg aikoi hankkia itselleen asunnon käsitöillä, sillä hän oli hyvin taitava kulta- ja silkkikirjauksissa, ja toivoi pääkaupungissa hovin läheisyydessä saavansa työtä, ehkäpä myös löytävänsä tilaisuuden saada oikeutetun pyyntönsä kuningattarelle.

Vähää ennen auringon laskua ennättivät he Roskildeen. Tämä Tanskan kaupunkien ruhtinatar loisti heille ilta-auringon valossa monine kirkkoineen, luostarineen ja tornineen, ja levottomasti sykki Guldborgin sydän, sillä hän ei tiennyt, mille ovelle hän uskaltaisi kolkuttaa, ja vapisi ajatellessaan, että ensimäinen, jonka armeliaisuutta hän avuksensa pyytäisi, ajaisi hänen pois.

Vanha Märtakaan ei voinut enää pitemmälle käydä. "Tulkaa rakas rouva," sanoi hän, "menkäämme tuomiokirkkopihaan ja levätkäämme vähän; sitte mennään kirkkoon ja laskeutaan polvilleen pyhän Neitseen kuvan eteen. Hän armahtaa meitä ja tätä viatonta lasta, siellä hän tuntee äidin kärsimisen, koska hänen itsensä täytyi laskea taivaallinen lapsensa seimeen. Tulkaa, rouva, se vahvistaa teitä."

Guldborg seurasi hyvän vanhuksen neuvoa. He menivät kirkkotarhaan ja istuivat eräälle hautakivelle. Märta otti esiin heidän viimeisen eväsvaransa, kaksi pientä mehevää omenaa, kuori ne ja pani parhaan rouvan polvelle. Guldborg antoi sen Valdemarille, joka söi sen suurella halulla ja pyysi enemmän. Märta antoi hänelle nyt toisenkin omenan ja katsoi rauhallisella luottamuksella hiljaisesti rukoillen taivaasen. Guldborg tarttui hänen käteensä, painoi sitä rintaansa ja sanoi kyynelsilmin; "Ole kiitetty, kaikki hyvä Jumala ettäs kuitenkin annat ystävyyden kukan kasvaa elämäni orjantappurain seassa! Tule ystäväni, nyt minä menen kirkkoon huojentamaan sydämiämme rukouksella. Ole hiljaa, hyvä Valdemar!" jatkoi hän, tarttui yhdellä kädellään hänen ja toisella Märtan käteen ja kiiruhti kunnioitusta herättävään temppeliin. Heidän kirkosta tullessaan oli lähes hämärä. Rukous oli heitä lohduttanut ja vahvistanut, ja nyt tahtoivat koittaa, tokko armeliaisuutta löytyisi tuossa isossa kuninkaan kaupungissa. He kolkuttivat yhteen pieneen siistiin huoneesen, joka oli heti kirkosta alaspäin, ja jossa he näkivät vanhan kunnioitettavan miehen istuvan avatussa ikkunassa, hän aukaisi oven ja pyysi heitä astumaan sisälle.

"Taivahan paras siunaus tulkoon teille, kunnioitettava vanhus," sanoi rouva Guldborg, kauniilla, sointuvalla äänellänsä; "suotteko minulle, lapselleni ja tälle vanhalle palvelialle kattoanne ja palan leipää pöydältänne, kunnes korkein saattaa minut tilaisuuteen ansaitsemaan kätteni töillä elatukseni. Siten olette te verrattava Jumalaan, joka on leskien lohdutus ja isättömäin isä."

"Jumalan vertainen, lapseni, ei voi yksikään ihminen olla," sanoi ukko, "mutta Hänen pyhää käskyänsä me voimme seurata, ja Hän on käskenyt meidän olla laupiaat, istukaa siis lähemmäs, nuori vaimo; asettukaa kaikki minun pöytääni, ja kun olette ravitut, niin sanokaa minulle, mistä olette tulleet, ja mikä onnettomuus on teiltä ryöstänyt huoneen ja kodon."

Guldborg tahtoi kiittää, mutta sanat kuolivat hänen huulillensa. Hänen hurskas silmänsä täyttyi kyyneleillä ja hän nosti sen ylös Hänen tykönsä, jolta kaikki hyvä lahja tulee. Vanhus otti hänen kätensä ja veti hänen ynnä Märtan ja pojan pöytään, jonka hänen tyttärensä äsken oli kattanut leivällä, voilla, maidolla ja hedelmillä. Rauhallisuus hallitsi siinä vähäisessä pöydässä, ja Guldborgin ei ollut vaikea vastaan ottaa hyvätekoja tuolta hyvänluontoiselta ukolta ja hänen ystävälliseltä tyttäreltään, sillä molemmat antoivat niin hartaalla nöyryydellä, kuin jos olisi heille tehty palvelus heidän vierasvaraisuutensa vastaan ottamalla.

Kun atria oli loppunut ja rouva Guldborg oli kertonut mestari Petterille ja hänen tyttärillensä kohtalonsa, joka ei tapahtunut monitta kyyneleittä, vei Ingeborg rakkaan vieraansa sekä hänen piikansa iloisaan kammariin, jossa oli kaksi sänkyä, toivotti heille hupaista yötä, suuteli jo nukkuvaa Valdemaria ja jätti heidät yksinään. Guldborg ja Märta riisuivat nukkuvan lapsen ja laskeusivat sitte liikutuksella polvilleen, kiittäen Jumalaa, joka niin pian oli kuullut heidän rukouksensa ja poistanut heistä raskaimman hädän. Ensi kerran Svanen kuoltua nautti hänen puolisonsa rauhallista ja virkistävää unta, ja iloiset unelmat lennähtivät hänen vuoteensa ympärillä.

Rouva Guldborg oli pian laittanut pienen taloutensa. Mestari Petter joka oli konstinsa kokenut kultaseppä, tunsi monta valtakunnan ylimystä. Hänen oli sentähden huokea hankkia hänelle työtä, etenkin kun nuori ruunun perillinen vaatetti itsensä hyvin komeasti, ja aatelit ja hoviväki seurasivat hänen esimerkkiänsä. Kun siis mestari Petter valmisti kalliin kaulakoristeen tahi rannerengasparin aatelis-morsiamelle, kirjaeli Guldborg tavallisesti hänen pitkän samettikauhtanansa ja ompeli usein koko rikkaan morsius-vaatteuksen. Tällä tavoin eli Guldborg elatuksen murheetta, maksoi mestari Petterille vuokransa, ja hänellä oli kuitenkin aikaa muutoin työskennellä Valdemarin kasvatuksessa ja opettaa hyvälle Ingeborgille hienompia naisten käsitöitä.

Hän koetti monta kertaa päästä kuningattaren luokse, rukoillaksensa korvausta niistä uhrauksista, joita Niilo Svane oli tehnyt hänen palveluksessaan, mutta aina turhaan. Pommerilainen ja hänen hoviliehakoitsiansa estivät sen alinomaa, ja kun Guldborg vihdoin pääsi kumartamaan tuota kaikkivaltiasta apuhallisiaa, pyytäen ainoasti vähäistä vahingon palkkiota, kielsi hän kovasti hänen rohkean kiihkoisuutensa, joksi hän sitä kutsui, sanoen, ettei hänen asiallensa voitaisi mitään tehdä ennenkun rauha olisi päätetty. Silloin saisi hän jälleen ilmoittaa itsensä. -- Ah, kun tämä rauha vihdoinkin monen vuoden kuluttua tuli voimaansa, lepäsi aikoja sitte onnettoman Guldborgin luut hiljaisessa, liian aikaisessa haudassansa.

Guldborg otti nyt ikuiset jäähyväiset minkäänlaisen korvauksen toivolta. Hän teki työtä ahkerasti, rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että hän edes kuolinhetkeensä asti saisi elää tässä kenenkään tietämättömässä rauhassa ja opetti Valdemarille kaikkea, mitä hän vähäisen ikänsä vuoksi saattoi käsittää. Nämä kiihkeät toimet eivät kuitenkaan olleet vaarallisesti vaikuttamatta hänen terveydellensä. Kukoistava ruusu oli muuttunut liljaksi, joka huomaamatta painoi päänsä maahan päin.

Kolme vuotta oli Guldborg asunut mestari Petterin luona, kun eräs kippari Köpenhaminasta nai Ingeborgin, joka Guldborgin ja isänsä siunauksilla seurattuna muutti vankkaan ja kansan puolesta yhä lisääntyvään kaupunkiin. "Minun päivätyöni on loppunut." sanoi kunnioitettava ukko hartaasti, kun vaunu, johon rakastettu tytär istui, katosi hänen näkyvistään. "Nyt, Herra, lasket sinä palveliasi rauhaan menemään."

"Ei;" huusi Guldborg, "teidän pitää vielä elämän kauan, kunnioitettava isäni, ja tuuditella lastenlapsianne polvillanne."

"Sitä olen jo kauan toivonut tehdä," sanoi Petter ja nosti Valdemarin polvellensa. Guldborg painoi kiitollisesti hyvän ukon kättä suullensa ja sanoi kyynel silmin: "Jaa, te olette minun isäni! Ah, eläkää vielä kauan lastenne tähden!" Jumala ei kuitenkaan kuullut sen hurskaan rukouksia, sillä kun syksyn myrsky vei puiden lehdet, sulki Guldborg vanhuksen silmät ja valmisti hänelle leposijan lähellä tuomiokirkon muuria, hänen edesmenneen vaimonsa vieressä.

Guldborg uhrasi hyväntekiänsä muistolle monta kaipauksen kyyneltä. Ingeborgin mies möi huoneen, jonka uusi omistaja sanoi hänelle, että hänen piti muuttaa kolmeen päivään. Katkera oli sekä Guldborgin että Märtan hyvästi-jättö tästä heidän rauhan majastansa, tästä satamasta onnettomuudessa, joka ajaksi näytti lakkaavan heitä vainoamasta.

Määrätty kolmas päivä tuli, molemmat vaimot kantoivat kapineitansa kainaloissaan ja Valdemar ratsasti edellä niin kiireesti keppihevosellaan, että he tuskin taisivat seurata häntä. Vihdoin tulivat he uuteen asuntoonsa, joka oli P. Ollinkadun varrella lähellä sitä lähdettä, josta Roskild on nimensä saanut. He astuivat ylöspäin jyrkkää rappua ylimäiseen kertaan ja sijoittivat sinne itsensä tulevaksi talveksi.

Guldborg teki edelleen työtänsä. Hänellä oli niin paljon rahaa säästössä, että hän taisi ostaa tärkeimmät huonekalut, ja alussa kävi kaikki hyvin. Mutta pian tuli työ niukemmaksi; mestari Petter, joka sitä oli hänelle toimittanut, oli nyt poissa. Itse ei hän saattanut käydä suurten huoneissa työtä pyytämässä, ja kun hän Märtan lähetti, ei häntä usein vastaan otettu. Näin väheni ansio joka päivä, ja hän näki surettavan tulevaisuuden edessänsä.

Onneton vaimo oli vähällä epäillä, kun hänen emäntänsä, vanha kauppamiehen leski, joka tunsi koko hänen historiansa, neuvoi häntä polviansa notkistamaan ruhtinas Erikin puolison, Englantilaisen ruhtinattaren Filippan edessä, kertomaan hänelle hätänsä ja pyytämään hänen apuansa, saadaksensa hänen vähäisen anomuksensa.

Vaikka Guldborg, niinkun koko Tanskanmaa hyvin tunsi, että Filippa oli yhtä hyvä kuin kauniskin, ja salaisesti teki monta hyvää työtä, ei hän kuitenkaan tässä kohden olisi voinut häntä suostuttaa, sillä hän tiesi myös, että jalo ruhtinatar ei paljon voinut puolisonsa ylitse, joka usein loukkasi häntä irstaisuudellansa; mutta tärkeä tapaus, nimittäin kuningatar Margaretan kuolema vuonna 1412, muutti kuitenkin hänen päätöksensä. Nyt oli Filippa hallitseva kuningatar ja piti sentähden kyllä, etenkin hänen suurilla omaisuuksillansa, voivan jotakin vaikuttaa. Guldborg päätti siis koettaa päästä nuoren kuningattaren luokse niin pian kun Margareta oli haudattu ja uusi kuninkaallinen parikunta juhlallisesti tullut Roskildeen, jossa surusta huolimatta suuria laitoksia valmistettiin.

Guldborg, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt Filippaa, toivoi sentähden kerran edeltäpäin saada katsella hänen ystävällisiä kasvojansa, ennenkun pyytäisi puhutella häntä, lukeaksensa hänen silmistänsä, mikä toivo hänellä mahdollisesti taisi olla rukouksensa kuulemisesta.

"Sen voitte helposti tehdä," sanoi emäntä; "voittehan te nähdä kuningattaren hänen ja kuninkaan kaupunkiin ajaissa. Heidän pitäisi silloin ajaa kumpikin erityisissä mahtavissa vaunuissaan, puetettuina kuninkaalliseen pukuun ja Pohjan kolmikertainen ruunu päässänsä."

"Jaa, äiti," huusi kuusivuotias Valdemar, "sitä pitää sinun nähdä ja minun myös. Eikös ole tosi, ettäs otat minut kanssasi?"

"Ei, Valdemarini," sanoi Guldborg ja taputti poikaa rusottavalle poskelle; "mielelläni soisin sinulle tämän ilon, mutta samalla tulisin sinun kanssasi siihen hurjaan ahdinkoon, joka epäilemättä tulee olemaan sinä päivänä. Jos hyvä mestari Petter vielä eläisi, niin olisi hän ehkä hankkinut meille paikan seisoaksemme jollakin ikkunalla; mutta hän on nyt kuollut, ja sentähden olemme kotona." Hän huoahti samassa ja kuivasi kyyneleen silmästänsä.

Valdemar jatkoi kuitenkin: "Mutta, armas äiti, miksi pitää meidän nähdä kuninkaan tulo juuri jostakin ikkunasta? Voimmehan me seisoa kadulla tahi rapulla. Pikku Vilhelm, naapurin poika, sanoo seisovansa äitinensä Olli Akselinpojan korkealla ja leveällä rapulla, ja siellä voimme mekin seisoa ja nähdä kaikki."

"Niinpä kyllä, rouva," sanoi Märta, "tunnettehan itsekin Olli Akselinpojan nuoren kauniin rouvan; ei vielä ole vuotta siitä, kun kirjaelitte hänen morsiusleninkinsä; hän oli silloin teidän luonanne ja koetteli, kuinka se sopi hänelle, ja..."

"Ei, hyvä Märtaseni," keskeytti Guldborg, "ei sovi Niilo Svanen lesken asettaida ällistelevän joukon sekaan, varsinkin semmoisena päivänä, jolloin voisi olla monta sekä matkueessa että katselioissa, jotka tuntisivat minun entisistä onnellisemmista ajoistani. Ja jospa ei kukaan tuntisikaan muuttuneen muotoni vuoksi, niin luuletko, että minä voisin välttää puristumista ja heikon rintani vahingoittamista? Tulopäivänä saattaisin siten hankkia kuolemani, ja kuka sitte pitäisi huolta Valdemarista ja sinusta?"

"Ei," huusi poika tulisesti, "ei, armas äitini, me olemme kotona, sinä et saa kuolla!" ja kovasti itkein heittäysi hän äitinsä syliin.

"No, miksi teidän sitte pitäisi kuolla?" sanoi emäntä. "Te teette nyt hyttysen norsuksi. Tämä tulo ei ole niin kaunis eikä siinä ole niin paljon nähtävää, kuin siinä, jonka autuas kuningatar piti Ruotsin voitettuansa. Silloin oli siellä joukko Saksan ruhtinattaria ja herttuvia, jotka olivat kokoontuneet katsomaan ylpeätä kuningasta Albrektia ja hänen poikaansa, ja sitä katsoin minä Olli Akselinpojan rapulta; mutta sillä kertaa oli huone hänen autuaan isänsä. Siellä minä seisoin myöskin silloin, kun meidän nuori siunattu kuningattaremme ihastutti Roskilden tulollansa, ja siellä toivon pyhän neitseen avulla seisovani kahdeksan päivän perästä teidän kanssanne, rouva Guldborg ja teidän kaunis poikanne. Silloin näette te Filippaa, ja hänen lempeät kasvonsa antavat teille rohkeutta avata sydämenne hänelle, ja kun te jälleen sitte tulette tavaranne omistajaksi ja taas voitte elää aatelisrouvana, niin muistakaa vanhaa Gertrudia, joka antoi teille hyvän neuvon ja osoitti teille tien onnellisuuteenne."

Samallainen keskustelu oli usein Guldborgin ja häntä ympäröiväin välillä, ja tämä hyvänluontoinen vaimo alkoi juostua tuumaan, vaikkei hän vielä voinut antaa varmaa lupausta. Mutta nyt tuli tulopäivä ja Gertrud astui hänen huoneesensa häntä noutamaan, kädessänsä rahi, jolla Valdemar saisi seisoa; poika pyysi ystävällisesti, ja nyt ei hänen äitinsä enää voinut kieltää. Hän seurasi poikinensa kiirehtivää eukkoa, joka tahtoi tulla ajoissa Olli Akselinpojan rapulle, johon he todellakin ennättivät, ja ottivat paikkansa yli kahta tuntia ennen matkueen tuloa.

Valdemar oli vähällä menehtyä kärsimättömyydessä ja halussa saada nähdä odotettua juhlallisuutta. Erittäinkin oli hänellä halu nähdä kuningatarta, jonka hän kuvitteli yli maalliseksi olennoksi, joka ei myöskään ollut ihmeellistä, koska hän oli alinomaa kuullut Filippaa ja hänen avujansa kiitettävän.

Vähitellen alkoi joukko tulla elävämmäksi. Lukematon ihmisjoukko täytti kadut ja raput, ikkunat ja katot. Äiti Gertrudin terävä kyynäspää liikkui alinomaa suojellaksensa sitä paikkaa, jonka hän ja hänen seuransa oli rapulla ottaneet; Valdemar seisoi rahillansa, selkä huoneen porttia vasten, ja katsoi muiden pään ylitse. Guldborg seisoi hänen oikealla ja Gertrud vasemmalla puolellansa. Tulo alkoi. Ensin tulivat Pommerilaiset herrat, ratsastaen kauniilla hevosillaan, ja sitte kuningas kullatussa vaunussaan, jota veti kahdeksan valkeaa hevosta. Kansa ei näyttänyt kunnioittavan häntä erinomaisella lämpimyydellä. Kuninkaan perästä ratsastivat Tanskan aatelit kalliissa sametti manttelissaan, jotka olivat kirjaellut kullalla, ja valkeat häälyvät höyhenet kypärissään. Kun heidän matkueensa oli pitkä, oli kansalla hyvää aikaa jutella kaikesta, mitä oli nähnyt, kuningatarta odottaessa.

Vanha Gertrud huvitti itseänsä tehden muistutuksia joka kohdasta. "Minun täytyy kuitenkin tunnustaa," sanoi hän, "että kuningas on muhkea herra! Purppuramanteli ja loistava ruunu vaatetti häntä oivallisesti. Hänen hartioillansa lepää nyt kolmen suuren valtakunnan kuormat. Tosin sanotaan, että hän on muuttunut kokonaan toiseksi ihmiseksi kuninkaaksi tultuansa. Ja nyt on todellakin aika hänen hyljätä ne haureelliset naiset, joiden kanssa hän ennen on seurustellut. Jos tämä on totta, niin minä sanon vilpittömästä sydämestä: 'Jumala siunatkoon kuningasta!'"

"Ja kuningatarta!" huusi Valdemar, joka oli kärsimätön, ettei hän ensinkään maininut hyvää kuningatarta, joka olisi tekevä hänen äitinsä niin onnelliseksi. "Ja kuningatarta!" huusi hän kovemmin, ja kun eukko ei huomannut hänen sanojansa, karjasi hän vieläkin ankarammasti: "Ja kuningatarta!"

"Tuleeko kuningatar?" kysyivät nyt lähinnä seisovaiset. "Kuningatar tulee!" huusi joukko, koettaen, kaikin voimin nousta rapulle. Ahdinko lisääntyi joka silmänräpäys, huolimatta Gertrudin urhoollisesta vastustuksesta. Guldborg, joka puristui kaikilta puolin, päästi ehdottomasti huudon ja koki vetää rakastettua poikaansa itseänsä lähemmäksi.

"Minä voin huonosti, Valdemarini," sanoi Guldborg tuskin kuuluvalla äänellä. Valdemarin tuska lisääntyi joka silmän räpäys, hän huusi vanhaa Gertrudia, mutta hän oli survaistu alimmalle rapulle. "Pyydä heitä, ettei he tunkeutuisi niin ankarasti," sanoi Guldborg, varsin heikosti kamppaillen voimattomuutta vastaan. Poika raukka ei tiennyt, mitä tekisi; mutta kuitenkin näki hän, että sen tavattoman ahdingon vaikutti erehdys, johon hän oli syyllinen. Sovittaaksensa siis virhettänsä, huusi hän minkä jaksoi: "Te olette väärässä, hyvä kansa; pysykää sentähden paikoillanne, missä olette! Kuningatar ei tule, hän ei tule vielä yhteen tuntiin! Menkää pois täältä, menkää pois täältä!"

"Mitä sinä sanot, poika!" huusi eräs pitkä Norjalainen merimies, joka juuri nyt koki nousta rapulle; "tahdotko sinä estää meitä näkemästä kuningatartamme?" ja samassa ojensi hän pitkän kätensä lyödäksensä Valdemaria päähän.

Rakasta lasta uhkaava vaara näytti antavan Guldborgille takaisin voimansa. Tuskanhuudolla kumartui hän Valdemarin pään päälle, estääksensä hänelle aiotun lyönnin, mutta joka siihen sijaan kohtasi häntä. Veri virtaili koko hänen muodostansa, ja ainoasti kova tunko esti häntä vaipumasta maahan. Valdemar kiersi pienet kätensä hänen verisen kaulansa ympärille ja huusi hellällä äänellä: "Äitini kuolee! Apua, apua!"

Samassa loppui ritarien matkue ja kuningattaren vaunut näkyivät. Ilohuuto täytti ilman ja kansan pauhaava hurraa ei näyttänyt koskaan loppuvan. Tunko oli nyt ylimmillään. Kaikki tahtoivat päästä rapulle nähdäksensä kuningatarta. Guldborg ja hänen poikansa survaistiin sieltä alas, ja pikku Valdemar tuli samana hetkisenä äidittömäksi, sillä rahvas tallasi onnettoman Guldborgin kuoliaaksi!

Kuinka tänä kauheana silmänräpäyksenä kävi poika-paralle, ei hän itse tiennyt, sillä tunto ja käsitys hävisivät häneltä ja hän ei kuullut, nähnyt eikä tuntenut enää mitään.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, makasi hän sängyssä koreassa huoneessa. Nuori, kaunis vaimo, vanha lääkäri ja hiilimusta neekeri seisoivat hänen ympärillänsä; hänen päänsä, oikea käsivartensa ja molemmat säärensä olivat sidotut. Kaunis rouva kumartui hänen ylitsensä ja hänen puhdas henkensä kosketti hänen huuliansa.

"Hän elää," sanoi hän; "tulkaa herra tohtori, nyt tarvitaan teidän taitoanne."

"Laittakaa minulle vähä viiniä," sanoi lääkäri, ja musta mies kantoi esiin pienen kultapikarin, josta hän valutti muutamia pisaroita Valdemarin suuhun, samalla kun rouva nosti hänen päätänsä.

Musta mies kumarsihe sairaan vasemman käden ylitse, jota suuteli ja kostutti kyyneleillänsä. Valdemar tahtoi puhua, mutta ei hänellä ollut siihen kykyä.

"Ole hiljaa, poikani," sanoi rouva äärettömällä suloisuudella, "sinä et vielä saata puhua."

Levoton uni sulki pian Valdemarin silmät.

Kun hän taas ne avasi, oli musta mies yksinään hänen kanssansa.

"Missä on äitini?" kysyi hän heikolla äänellä.

Musta mies tahtoi puhua, vaan ei voinut kyyneleiltä.

Nuori vaimo astui nyt sisälle, noin 40 vanha, miellyttävän ja arvoisan näköinen mies muassansa. "Mene, Kristian," sanoi hän mustalle miehelle, "ja pyydä tohtoria viipymättä tulemaan tänne."

Kristian meni -- ja nyt astuivat molemmat sairaan pojan sängyn luokse sydämellisimmällä osan-ottamisella.

"Sinä olet kipeä, poikaraukkaseni," sanoi mies, "mutta ole hiljaisesti ja siivosti, niin sinä pian jälleen paranet."

Valdemar huusi nyt niin kiivaasti, että se nuori vaimo oikein säikähti: "Missä on äitini?"

"Ole rauhassa, poikani," sanoi mies, "hän on kotonansa ja voi siellä hyvin."

Lapsi raukka ei ymmärtänyt, että hän sillä kodilla tarkoitti taivasta.