Part 4
Valkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta ja parvi tiiroja lenteli sen vanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka silmät loistivat kuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän palasia tiiroille, jotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen.
"Mateo, katsos kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen sinä, olet jo lapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja."
"Isabella!", vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, "älä heitä niille enään mitään."
"Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani ensi kerran sinun kotimaasi rantamalle."
"Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat, pitäisi heittää niille ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan niitä!"
"Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän sinä voisit rääkätä minuakin?"
"Isabella... sinä et tiedä... niin, minä voisin rääkätä sinua, jos sinä kerran tahtoisit tietää — — ‒ jos sinä tietäisit, mitä minä kerran olen tehnyt!"
Ah, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät, Matsas aavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä tulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti seltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitte jäi hän tuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä kurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku, hän horjahti ja kaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen.
Mutta tiirat kirkuivat kuin vahingonilosta, ne katselivat pienillä, terävillä silmillään voimakasta miestä, joka huohotti kannella kuin voimaton lapsi. Sitte kimmahtivat ne nopeasti korkeammalle ja leijailivat laivan ja vankilan väliä ikäänkuin ne olisivat vieneet veljeltä veljelle onnetonta viestiä, ikäänkuin ne olisivat salaperäisellä tavalla heimolaisiltansa kuulleet tarinan kahdesta sydämettömästä pojasta, jotka kerran kiduttivat kuoliaaksi pienen, nälkäisen tiiranpoikasen.
MATTI KIEROSILMÄ.
Matti Suorasilmä oli markkinoilla hukannut hevosensa Laukin sekä kaikki rahansa. Oli joulu-aaton ilta ja Matti kulki surumielisenä kaupungin katuja tyhjä haarapussi olalla ja ajatteli kotia, joka oli kaukana. Kulkiessaan kaupungin tullinsuusta valtamaantielle tuli häntä vastaan mies vanha, kerjäläisukko.
"Mihin sinä niin pahoilla mielin kuljet?, kysyi ukko.
"Kotiin päin kuljen, vaan sinne en illaksi ehdi, sillä hevoseni minä hukkasin, sanoi Matti.
"Voi miestä, pyytäisin pennin puolta tai syötävän tapaista, pyysi ukko.
"Hukkasin rahanikin, sanoi Matti.
"Anna minulle tuo haarapussi, voisinhan sillä jotain tehdä?
"Kyllä sen saat, sanoi Matti ja katseli ukkoa suoraan silmiin kuten hänen tapansa oli.
"Hyvä kiitos sinulle ja onnea matkallesi", toivotti ukko ja jatkoi matkaansa haarapussi olalla.
Kulki Matti jonkun aikaa ja alkoi väsyä. Nälkäisenä ja uupuneena istahti hän tiehaaran kivelle ja katseli tylsästi eteensä. Silloin ilmestyi hänen eteensä mies pieni, kahden etusormen pituinen. Hänellä oli polviin ulottuva parta ja viheriäinen pipolakki päässä, ja naurellen heilutti hän haarapussia, sillä se oli sama mies, joka kerjäläisenä oli tullut Mattia vastaan tullinsuussa.
"Terve miestä, sinä Matti Suorasilmä!" sanoi piipattimies naurellen, "miksi sinä olet niin surullinen?"
"Kadotin kaikki, rahani, hevoseni enkä pääse jouluksi kotiin, sanoi Matti.
"Ei hätää mitään, Matti Suorasilmä", sanoi kääpiömies, "sinä olet kunnon mies, ahkera kyntömies sinä olet ja reima halonhakkaaja, sen tiedän; sentähden minä pidän sinusta.
"Kunhan vain pääsisin kotiini, sanoi Matti.
"Katsos tätä!, sanoi se kahden etusormen pituinen mies ja näytti haarapussia.
"Minun haarapussini!", huudahti Matti.
"Ota ristitieltä kolme kiveä suuhusi ja sano:
"Piu, pau, paukkaa, haarapussi laukkaa alitse kuun, ylitse maan, vie mua, vie mua kotihin vaan!"
Niin neuvoi kääpiö ja katosi samassa.
Matti ihmetteli suuresti ja teki työtä käskettyä.
Haarapussi alkoi hypellä maantiellä kuin jänis, ja Matti juoksi jälessä. Juoksi virstan ja juoksi kaksi ja kolmannen virstantolpan kohdalla sai hän sen kiinni. Nyt se vikuroi kuin hevonen ikään ja hyppeli Matin käsissä. Matti istui sen selkään ja toisteli pienen miehen sanoja:
Piu, pau, palikkaa, haarapussi laukkaa!
Ja Matti alkoi nousta, nousi yli puiden ja vuorien, metsät ja järvet alhaalla näyttivät pieniltä pilkuilta. Matti vapisi ja pelkäsi tätä hurjaa menoa. Jo kohosi hän pilvien yli, kun kuuli äänen selkänsä takaa:
"Älä ollenkaan pelkää!", sanoi pieni mies, joka istui haarapussin selässä Matin takana.
"Sielläkös sinä hyvä mies oletkin!" sanoi Matti, "mihinkäs sitä nyt mennään?"
"Kultapilven kievariin", sanoi kääpiö.
"Minun on nälkä", sanoi Matti.
"Siellä syödään", sanoi kääpiö.
Lensivät, lensivät. Pian kuulivat, miten silkkikarvainen halli haukkui Kultapilven kievarissa. He lensivät veräjästä sisään, joka oli kullasta tehty. Piha kimmelsi täynnä kummallisia kukkia ja he kulkivat kievarin kultaiseen kartanoon. Katot ja seinät hohtivat helmissä ja jalokivissä, pöydällä odotti valmis ateria eikä ketään näkynyt koko talossa.
Pöytä notkui herkkujen ja paistien alla. Matti söi ja ihmetteli suuresti. Ravittuina nousivat he taas haarapussin selkään ja sanoivat hallille hyvästit.
Ja he lensivät, lensivät ja heleä haukunta hiljeni pilvien taakse.
Matin mieli oli iloinen, nyt alkoivat he laskeutua alaspäin maata kohden, näkyi kyliä ja lumipeitteisiä metsiä.
Matti katseli alaspäin ja sanoi:
"Mitä tulia sieltä alhaalta näkyy?"
"Joulukynttilät kirkoissa palavat, siellä soitellaan uruilla, rauha on maassa, Jumalan rauha, ja kulkuset helähtävät kirkkoteillä", sanoi kääpiömies.
"Koto näkyy, koto näkyy!", huusi Matti täyttä rintaa.
"Siellä kohta ollaan", sanoi se kahden etusormen pituinen pieni mies, "mutta muista Matti Suorasilmä, ettes taaksesi katso, sillä silloin käy hullusti! Sinä et saa tietää, kuka minä olen."
Ja he laskeutuivat yhä alemmaksi. He lensivät yli Velhovuoren, joka haamoitti kirkon takaa kuin mustahameinen, suuri noita-akka. Matti näki kotipirttinsä, näki pikkusiskojen ja veljien leikkivän joulupahnoilla, ja isä, äiti, sukulaiset istuivat joulupöydän ääressä. Matti katseli suoraan eteensä kuten hänen tapansa oli. Haarapussi läheni yhä maata ja siinä samassa seisoi Matti tiellä, joka vei mäelle hänen kotitaloonsa. Pieni mies oli kadonnut. Maantiellä näki hän Laukin, joka pää nuokkuen seisoi rattaittensa edessä, ja rahapussinsa löysi hän rattaiden pohjalta. Matti ihastui ikihyväksi, nousi rattaille ja ajoi kotiin päin. Samassa kuului hänen takanansa hirveä pauke ikäänkuin kanuunalla olisi ammuttu, ja Matti katsoi taaksensa. — Velhovuori aukeni räiskyen tulisissa auringoissa, kultakruunu päässä ajoi se kahden etusormen pituinen mies nyt pitkänä jättiläisenä hopeavaunuissa vuoresta sisään. Matti tuijotti vuoreen niin, että valo häikäisi hänen silmänsä. Vuoren tulet tanssivat hänen silmissään niin, että hän pelkäsi tulevansa sokeaksi. Hän jäi katsomaan vuoren aukkoa kunnes se taas oli kuin musta seinä. Ihmeissänsä ja silmiään hieroen ajoi Matti kotiin. Mutta siitä ajasta asti katsoi hän kierosti ja häntä kutsutuinkin nyt "Matti Kierosilmäksi".
LAULAJAN UNI.
Köyhä laulaja näki unta, että hän tuli taivaaseen. Pyhä Pietari aukaisi oven ja sanoi:
"Oletko sinä nyt tyytyväinen?
"En tiedä, vastasi laulaja.
"Etkö tiedä, sinähän aina haaveksit taivaasta maan päällä?"
"Minulla ei ole täällä mitään haaveksittavaa", vastasi laulaja.
"Sinähän kärsit aina maan päällä ja lauloit, että muka olit joutanut väärälle taivaankappaleelle, sillä kaikki tuntui sinusta siellä niin ihmeelliseltä."
"Täällä tuntuu kaikki myös niin ihmeelliseltä", sanoi laulaja.
"Niin, eikö tunnu täällä kaikki ihanalta ja ihmeelliseltä!", sanoi Pyhä Pietari itsetietoisesti.
"Ihmeellinen on tämä taivas mutta..."
"Täällä on ikuinen ilo, ikuinen soitto ja ikuinen rauha", sanoi Pyhä Pietari hymyillen ja hyväili harmaata partaansa.
"Täällä on liian rauhallista, täällä on kaikki täydellistä, minun olisi täällä ikävä", vastasi laulaja.
"Olihan sinun aina ikävä maankin päällä, sinä sait paljon kärsiä mutta myöskin paljon iloita, sait kunniaa ja mainetta."
"Niin, mutta minä en saanut rakkautta ja minä kadotin laulutaitoni suuressa surussani", valitti laulaja.
"Viritä kanteleesi tämän suuren taivaan enkelikuoron sävellajiin, äläkä nurise", sanoi Pyhä Pietari hiukan ärtyisenä.
"Minä tahdon soittaa omaan äänilajiini", sanoi laulaja.
"Sinä et ole koskaan tyytyväinen", sanoi Pyhä Pietari.
"Minä en tahdo olla tyytyväinen, sillä minä en tahdo olla täydellinen kuten kaikki täällä ovat. Ei ole ihme, että taivaat vähitellen tyhjentyvät", sanoi laulaja.
"Sinä olet mahdoton olemaan missään!", tiuskasi Pyhä Pietari.
"Minä tahdon pyrkiä siihen, mikä on mahdotonta, täydellisyys tappaisi tunteeni."
"Mitä sinä toivot?", kysyi Pyhä Pietari.
"Jos minulla ei ole mitään toivomista, niin minulla ei ole mitään taivasta", huokasi laulaja.
"Sinä kaipasit ikuisuutta, täällä se on ijankaikkisesta ijankaikkiseen", sanoi Pyhä Pietari vakavana.
"Minä kaipaan kaipaustani, minä kaipaan kärsimyksiäni", sanoi laulaja ja laski kätensä rinnalleen ikäänkuin hän olisi etsinyt sydäntään.
"Luoja antoi sinulle suuren sydämen ja suuren kyvyn", muistutti Pyhä Pietari.
"Minun sydämeni on särkynyt. Minä pelkään ikuista tyhjyyttä!", huudahti onneton laulaja.
"Tahdotko sinä vielä kerran elää vaikka elämä oli sinulle kova?', kysyi Pyhä Pietari.
"Tyhjyys on pahempi kuin kuolema, kuolema ei ole mitään."
"Tahdotko sinä vielä kerran käydä läpi kaikki kärsimyksesi, tahdotko sinä elää uudestaan?", ihmetteli Pyhä Pietari.
"Minä tahdon elää!", huudahti laulaja.
"Sinä saat elää mutta yhdellä ehdolla", sanoi Pyhä Pietari.
"Pyhä Pietari, mikä on se ehto?", kysyi laulaja.
"Minä lasken sinut taas maan päälle ja sinä saat haaveksia uudestaan taivaasta mutta...
"Mutta...?", keskeytti laulaja.
"Mutta sinun täytyy unohtaa, että sinä olet ollut taivaassa", sanoi Pyhä Pietari.
"Saanko minä takaisin laulutaitoni?", sanoi
"Täyttyköön tahtosi!", sanoi Pyhä Pietari hymyillen, nousi porttikoineron istuimelta ja aukaisi oven.
Ja laulaja otti kanteleensa ja läksi.
Pyhä Pietari katsoi kauvan hänen jälkeensä, pudisti päätään ja sanoi ikäänkuin itsekseen:
"Hän on onneton vaikka hän sai takaisin laulutaitonsa."
Mutta laulaja kulki maata kohden, koko matkan soitteli hän kanneltansa ja lauloi.
HINDIALAINEN LEGENDA.
Kaukana itäisillä mailla, ihanassa Indiassa asui ruhtinas nimeltä Maharatha, joka rakasti taitoa, tietoa, soittoa ja tanssia. Mutta nyt istui hän jalat ristissä mykkämielisenä rakkauden palatsissaan ja hänen suloinen lempipuolisonsa Amavasja lepäsi surren hänen jalkojensa juurella.
Mutta ulkona soivat pagoodien temppelirummut, sillä musta surma oli kulkenut läpi valtakunnan surmaten ihmisiä niin nuoria kuin vanhoja, ja pyhistä virroista nousi katku myrkyttäen hehkuvan ilman. Ja koko valtakunta oli laaja kalmantarha, jossa jälelle jääneet hoippuivat kuin varjot itkien onnettomia omaisiansa.
Mutta palatsimuurin kaikki portit olivat suljetut, ettei musta surma niistä sisälle pääsisi.
Niin havahti Maharatha kuin pahasta unesta, katseli ympärilleen ja viittasi vanhan tietäjän Maranan luokseen.
"Marana! Sano, millä minä voin ilahuttaa ihmisiä, että he saisivat takaisin elämänhalunsa, nostaisivat raunioista rakennuksensa ja alkaisivat viljellä vainioitaan?"
Niin astui esiin Marana ja sanoi:
"Oi, valtias! Meidän soittoniekkamme eivät voi ilahuttaa ihmisiä, mutta Himavatin vuoristossa asuu halveksittu heimo, paimenpartiolaiskansa, hevosvaihtajasuku. Heidän joukossansa on nuori mies Samudra nimeltä, hänellä on taikasoitin, bansuli, jolla on ihmeellinen voima!°
"Nouda hänet tänne!", huudahti Maharatha ja katsoi ensi kerran pitkästä aikaa lempeästi Amavasjan silmiin.
Muutaman päivän päästä tuli Samudra. Hän kumarsi ruhtinaalle ja sanoi: "sinä kutsuit minua!⁰
"Kuka on sinun Jumalasi?⁰, kysyi Maharatha.
"Meidän Herramme on tanssija, niinkuin polttopuussa piilevä lämpö vuodattaa hän voimaansa sieluun.⁰
"Sinulla on pyhä bansuli, käy ja ilahuta kansaani, jonka musta surma on tehnyt surulliseksi", sanoi Maharatha, kallistui puolisonsa puoleen ja suuteli häntä korvalle.
Mutta heidän takanansa seisoi orjatar Ramja leyhytellen heidän päittensä yli isoa palmuviuhkaa.
Ja Ramja oli kaunis nähdä, kaunis kuin uudenkuun yö ja kermankelmeä lotuskukka.
"Miksi sinä vaikenet, mitä sinä tahdot? Minä annan sinulle norsuja ja kalliita kiviä, minä nostan sinut alhaisesta asemastasi tietoviisaimpieni viereen", sanoi lempeästi Maharatha.
Niin nosti Samudra silmänsä ja katseli vavisten Ramjaa, joka silmät raukeina värisi kuin vilusta, joka hiipii pitkin Himavatin huippuja.
Ja viuhka alkoi vavista Ramjan kädessä kuin töyhtöpalmu, kun lämpöinen sade tohisee sen latvassa.
Samudra nosti kätensä, toisen sydämelleen ja toisen ohimolleen. Silloin ymmärsivät Maharatha ja Amavasja, että Samudra oli valinnut Ramjan rakkaimmaksensa.
Silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Äkkiä pimeni palatsi, musta pilvi nousi auringon eteen ja palatsin puutarhaan putosi raskas, kylläinen, hedelmöittävä sade, ja viileä ilma leyhähti läpi palatsipilariston ikäänkuin ihana kohina olisi suhissut mangopuissa ja palmujen töyhtölatvoissa.
Maharatha nousi, otti viuhkan Ramjan kädestä, talutti hänet Samudran tykö ja sanoi:
"Menkää ja ilahuttakaa soitollanne minun kansaani!"
Ja Samudra otti Ramjan pienen, keltaisen käden käteensä ja kulki läpi pilariston, kuin tanssien astuivat he ulos muurin portista. Mutta Ramjan jälessä hyppi iso musta sammakko. Sen näki vain tietäjä Marana mutta hän ei puhunut mitään. Sinä yönä tanssittiin ja iloittiin palatsissa, ja Maharathan istuimen kultaisella selkänojalla istui musta sammakko mutta Marana ei uskaltanut puhua siitä mitään.
Ja niin kokosi Samudra hevosensa, telttansa, vaskiset keittoastiansa ja läksi koko heimonsa kanssa vaeltamaan. He kulkivat yhä etelään päin, he vaelsivat läpi ihanien tamarindimetsien, missä bulbul-linnut lauloivat kirjavia perhosia pyydystäen ja missä jambupuut, ruusu-omenapuut levittivät suloista tuoksua yli seutujen. He kulkivat läpi viidakkojen, missä leopardit ja tiikerit karjuivat yöllä kiimaisessa kuutamossa vanhojen palatsien raunioilla ja he näkivät sinivihreän suuren meren etelässä ja he iloitsivat suuresti. Missä he kulkivatkin, lauloivat ja tanssivat he soittaen huiluillaan ja bansuleillaan. Jokaisessa majassa, minne Samudra ja Ramja astuivat, täytti sanomaton ilo surulliset sydämet, sillä Samudra toi tullessaan elämän hehkuvan halun, ja Ramja oli kuin sydämen kaikkivuotava lempeä lohdutus. Ramjan tanssi oli suloinen ja sytyttävä, hän tanssi niinkuin jumalallinen Apsara, joka laskeutui taivaasta maahan karkeloimaan.
Niin kääntyivät he taas itään päin, sillä Samudra kaipasi kolkkoja kallioita. He vaelsivat yli tasankojen ja vuorien ja kaikkialla alkoi uusi elämä, ihmiset voittivat omat valituksensa, he nostivat rakennuksensa raunioista ja alkoivat viljellä paahtuneita vainioitaan.
Mutta yöllä kun tähdet alkoivat loistaa yli kaukaisten, hämärien vuorien, istui Samudra teltassaan mykkänä hyväillen toisella kädellä bansulia ja toisella Ramjan kättä. Alakuloinen aavistus ahdisti häntä hänen sydämessään eikä hän tiennyt, mitä se oli. Eikä hän enään voinut bansulilla ilahuttaa itseään eikä heimoaan. Ja jo ennen aamunkoittoa riistäytyi hän Ramjan hellästä syleilystä, sälytti telttansa ja lähti hevosinensa erämaahan, yhä jylhempiin seutuihin.
Niin tulivat he valtakunnan päähän ja sytyttivät nuotionsa pienen, pyhän virran rannalle. Koko taivas oli sinä yönä veripunainen, ja veripunainen oli virta. Oli niin hiljaista, että virran liejuinen vesi näkyi tahmettuneen siitä hiljaisuudesta, virran pohjasta nousi toisinaan mustia, äänettömiä poreita ja lotuskukkien alta kiiluivat vihaiset, vihreät silmät. Kaikki nukkuivat paitsi Samudra, hän katseli Ramjaa ja huokasi. Silloin loikkasi teltan aukosta iso musta sammakko Ramjan kasvoille. Kirkaisten heräsi Ramja ja samassa hetkessä kuului samanlainen kirkaisu joka toisessa teltassa. Mutta sammakko oli kadonnut. Musta surma oli käynyt leirissä.
Seuraavana päivänä heittivät heimolaiset kuolleensa pyhään virtaan, mutta Samudra itki Ramjan ruumiin ääressä: "Oi, minun kalleimpani, elämäni elämä, ystäväni, armaani, valittuni maailman kaikkien vaimojen seassa!"
Samudra nousi, nosti Ramjan käsivarsilleen ja antoi ruumiin hiljaa solua alas virtaan.
Ja niin lähti Samudra taas länteen päin, ei hänellä ollut kiirettä eikä hän puhunut koko matkalla. Miehet ja vaimot huokasivat, hevosetkin huokasivat, ja kaikki vuoret päästivät raskaan huokauksen syvimmistä kuiluistaan.
Kun Samudra pienen joukkonsa kanssa kulki Maharathan palatsimuurin portista, näki hän isolla roviolla ruhtinaan ruumiin. Kuin katkennut lotuskukka seisoi Amavasja rovion alla. Pagoodien temppelirummut pärisivät ja pyhien uhriruohojen ja mogrukukkien haju täytti ilman. Mutta Amavasjan takana seisoi vanha tietäjä Marana tukien häntä kädellään, sitte kohotti hän kätensä aurinkoa kohden ja talutti nuoren ruhtinattaren roviolle.
Valkoiseen karkeaan lesken surupukuun puettuna nousi Amavasja hiljaa roviolle eikä hänen huulillansa liikkunut huokaustakaan, sillä hän oli jo itkenyt sydämensä surut tyhjiin. Rovio leimahti äkkiä ilmituleen.
Niin kuoli Amavasja puolisonsa viereen niinkuin pyhät lesket kuolevat ihanassa Indiassa.
Mutta Marana vei Samudran palatsin puutarhaan ja sanoi:
"Samudra, sinä palaat yksin!"
"Minä palaan yksin. Marana, Marana! Miksi ei surma suistanut minua! Miksi kuoleman miekka on eroittanut minut ja Ramjan kuin murtuneen sanan!"
"Kuule", vastasi Marana, "jotain salaperäistä on tapahtunut, musta sammakko tuli palatsiin silloin kun sinä läksit."
"Minä tiedän sen, se oli musta surma", vastasi Samudra.
"Siksi kannetaan Maharathan ja Amavasjan tuhka pyhissä uurnissa pagoodiin ja temppelirummut ilmoittavat sen yli valtakunnan."
Mutta Samudra käänsi pois kasvonsa länttä kohden, jonne aurinko juuri laski ja sanoi:
"Maharatha, Maharatha, voitko sinä antaa minulle takaisin Ramjan, joka oli kuin uudenkuun yö ja keltainen lotuskukka! Sinun uurnasi ääressä papit polttavat pyhää mogruruohoa ja sinun armaasi tuhka on sekoittunut sinun tuhkaasi. Mutta Ramjan, minun armaani ruumis viruu nyt kaukana vierailla mailla. Mistä minä enään löydän lohdun minun elämässäni!"
"Sinulla on bansulisi", sanoi Marana.
"Pyhä voima on vuotanut minun sielustani. Minä olen unohtanut minun soittoni, minä olen unohtanut uskoni mutta minä en voi koskaan unohtaa minun rakkaintani. Minä ilahutin ihmisiä bansulillani mutta en voi nyt ilahuttaa sillä itseäni. Vereni on nyt kohtalon kirooma, kuuma, levoton, leppymätön. Minun täytyy mennä, minun täytyy kiertää maailman ääriin, sillä jalkojeni alla palaa tämä maa, jota Ramjan kepeä askel on hyväillyt. Minulla ei ole maata, ei kotia, ei kotimaata, hyljätty on minun heimoni ja sen siemen ijankaikkisesta ijankaikkiseen, tuomittu kulkemaan paikasta paikkaan, ajasta aikaan!"
Niin sanoi Samudra, kätki kasvonsa ja itki käsiinsä.
Silloin tuli Maranan häntä sääli ja hän sanoi:
"Samudra, Samudra! Soimaa minua, minä neuvoin noutamaan sinua palatsiin."
"Miksi sen teit?", kysyi Samudra ja katsoi poispäin.
"Ihmisten onnen tähden, ethän sentähden vihaa vanhaa tietäjää?"
"Marana, en sinua vihaa, sinä olet pyhä mies ja pyhä oli sinun neuvosi. Mutta täällä minä en kauemmin voi olla."
Niin sanoi Samudra, jätti hyvästi ja lähti.
Ja niin kokosi Samudra taas hevosensa, telttansa ja läksi harvenneen heimonsa kanssa. He vaelsivat, vaelsivat vuorikylästä vuorikylään, kaupungista kaupunkiin ja valtakunnasta valtakuntaan. Ja heidän jälkeläisensä vaeltavat vielä tänä päivänä pysähtymättä pitemmältä mihinkään, muuttavat onnettomina, osattomina mustalaisina paikasta paikkaan, ajasta aikaan.
VUOHI JA PIHAKOIRA.
Köyhä virkamiesperhe asui kesää maalaistalossa. Jo silloin kun perhe oli ajanut taloon, oli pihakoira, vanha Musti haukkuen juossut kärryjen ympärillä. Mutta sitte oli se vähitellen tottunut tulokkaihin, se oli tyytynyt sietämään heitä, sillä heitettiinhän sille joskus joku luu kyökin ikkunasta.
Virkamiehen rouva oli sairas ja kalvakka, lääkäri oli määrännyt hengittämään havumetsän ilmaa. Hänen nuoret poikansa taluttivat häntä usein männikköön pienelle penkille, josta saattoi katsella kauas järvelle. Pojat hyväilivät Mustia ja se oli siihen tyytyväinen, se ei enään oudoksunut uutta väkeä, se oli tottunut siihen, että kaikki talossa sitä hyväilivät.
Mutta eräänä päivänä toivat pojat taloon vuohen, lääkäri näet oli määrännyt sairaalle rouvalle vuohenmaitoa.
Mikähän olento tuo on?, mietti Musti, kun vuohi tuotiin taloon. Hurjasti alkoi se haukkua vuohta. Sillähän on sarvet niinkuin meidän lehmillä, mietti se. Niin, ne lehmät eivät koskaan antaneet rauhaa Mustille, jos se karjakujassa sattui tulemaan niitä vastaan. Ne kuuluivat taloon, siksi piti se niitä silmällä, jos ne tuppasivat karkaamaan karjapihasta iltalypsyn aikaan. Musti tiesi arvonsa, eivät karjapiiat suotta sen puurokuppia täyttäneet. Kuka syksyöinä karkoittaisi omenavarkaat ja kuka ylipäänsä valvoisi talon rauhaa? Musti tunsi kyllä arvonsa.
Mutta tämä vuohi, sepä vasta kummallinen eläin oli, sellaista ei Musti koskaan ennen ollut nähnyt. Sillähän oli parta kuin milläkin talon vaarilla. Eikä se ollut huoliakseen koko Mustista, talon toimeliaasta vartijasta, katseli suoraan silmiin, kumartui eteenpäin ja käänsi sirot sarvensa päin Mustin mustaa, märkää kuonoa. Tämä kävi Mustin sisulle, se aikoi jo hyökätä vuohen kimppuun, mutta silloin iskivät pojat Mustia piiskalla:
"Vai sinä, Musti, tässä ärhentelemään, etkö sinä tiedä, että vuohi antaa maitoa äidille, joka on sairas!" Musti meni muristen vanhalle paikalleen katveeseen porstuan nurkanalle.
Vuohi jäi taloon. Olipas se ihmeellinen, ei se ollut kömpelö kuin lehmä, se hyppeli iloisesti kesävieraiden ympärillä, seurasi heitä kävelyretkillä kuin mikäkin uskollinen koira, mutta ei mikään koira loikannut kalliolta kuin tuo vuohi, ihme kun ei se taittanut koipiaan ja sarviaan. Ja ihmeellisintä oli, että sitä lypsettiin kuin mitäkin lehmää, sille kannettiin heiniä ja se sai pureskella ojanvieriä ja pihanurmikkoa. Se oli ehkä tarpeellinen vaikkei se haukkunutkaan. Musti alkoi himmeästi aavistaa, että vuohella oli suoja takanaan kuten Mustillakin. — Mutta vuohi kuleskeli pitkin pihanurmikkoa, enimmäkseen se pysytteli kesävieraiden puolella, vaikka oli se joskus tuppautunut talon porstuaan, josta Musti oli sen karkoittanut. Ja niin elelivät vuohi ja Musti samalla pihalla, he alkoivat tottua toisiinsa, mutta syvempää ystävyyttä ei heidän välillänsä syntynyt, muodon vuoksi ja kotirauhan tähden suvaitsivat he toinen toisiansa. Mutta Musti päätti pitää varansa, jos vuohi poikkeisi piha-aituuksien puolueettomalta alueelta.
Vuohi oli kyllästynyt kuiviin heiniin, joita sille tarjottiin. Usein oli vuohella hyvä silmä pihamaan aidan takana olevaan kaurapeltoon, mikä ei kuulunut vuokralaisille vaan talonväelle.
Oli lämmin päivä, Musti oli pakahtua lämmöstä maatessaan kuono käpälillä tavallisella paikallaan porstuan nurkan alla. Se oli niin laiskalla tuulella, ettei se jaksanut lähteä järvenrantaan uimaan. Se huokaili ja ummisti silmiään, ravisti joskus veltosti ruumistaan, sillä kärpäset hääräsivät vihaisina sen ympärillä. Kun se oli hetkeksi saanut ne karkoitetuiksi, huokasi se helpoituksesta ja kääntyi kyljelleen pitkin pituuttaan, se unohti lehmät, omenavarkaat, ruskean, ruman kuun, jota se aina syksyöinä haukkui. Se unohti myös vuohen ja vaipui puoliuneen.