Part 38

Ja Eirik oli järjestänyt niin elämänsä, ettei sitä voinut puolustaa — hänen täytyi olla karkoitettuna kodistaan. Sekin oli hyvä näin — kunpa hänen ei enää tarvitsisi nähdä sitä ihmistä eläessään. Hänen olisi pitänyt se arvata silloin kerran kotiin tultuaan ja tavattuaan Ingunnin kantamassa ilmielävää onnettomuutta sydämensä alla — että tämä vieras olio seuraisi häntä koko elämän iän, jättämättä häntä milloinkaan rauhaan: hän oli vihannut häntä, halveksinut häntä, paaduttautunut häntä vastaan, toivonut hänen kuolevan — ja kaivannut häntä, uskonut häntä silloinkin, kun häntä oli petetty, toivonut hänelle hyvää, vaikkakin oli tullut petetyksi, tämä vieras oli tullut hänelle omaksi enemmän kuin hänen omat lapsensa; hän oli uskonut kerran toisensa jälkeen kirouksen muuttuneen siunaukseksi — niin, muutakin vielä — tämä muukalainen oli tullut hänelle rakkaaksi pojaksi — ja tämä vaihdokas teki aina kuperkeikan — ja hän itse jäi petetyksi, naurun aiheeksi — ja vieläkin pahemmaksi, joka kirveli kipeämmin —.

Mutta nyt se loppui. Ja hyväpä olikin.

Ja kuitenkin hän huomasi yhtäkkiä kulkevansa ajattelemassa Eirikiä. Hän toivoi saavansa sanoa Eirikille ajatuksensa aivan suoraan. Hän toivoi saavansa nähdä hänet —.

Aika kävi hänelle talven mittaan pitkäksi Saltvikenissä. Hän asui siellä yksin Knut Ragnanpojan ja tämän vasta naiman nuoren vaimon kanssa.

Eräänä päivänä keväällä Galfrid Rikardinpoika tuli odottamatta hänen luokseen Saltvikeniin. Ja hän sanoi illalla Olaville asiansa.

Eräs mies kosi Galfridin nuorinta tytärtä, Alisia, ja Galfrid itse ottaisi hänet mielellään vävykseen, mutta hän tahtoi ensin puhua Olavin kanssa: »Sillä kosija on Bjørn, Torhildsrudin Torhildin poika — niin että sinähän olet hänen isänsä.»

Olav vastasi saaneensa tämän pojan vielä vaimonsa eläessä, niin ettei hänellä ohut häneen mitään oikeuksia, mutta jos Bjørn tarvitsi apua kotia perustaessa, täyttäisi hän kyllä velvollisuutensa —.

Ei hän sitä tarkoittanut, Galfrid selitti — hän tahtoi vain tietää, oliko Olavilla jotakin avioliittoa vastaan. Bjørn selviytyi hyvin — ja äiti ja kasvatusisä olivat nyt hyvissä varoissa. Hän oli oppinut tuntemaan nuorukaisen syksyllä kun Bjørn oli vuokrannut pajan heidän talostaan. Hänen piti takoa rauta uusiin Laurentiuksenkirkon oviin; joku henkivartioston herroista tahtoi lahjoittaa ne kirkolle. Bjørn oli tehnyt tämän työnsä niin hyvin, että eräs herroista tahtoi häntä takomaan kaksi kynttiläkruunua ja yhden rautasilaisen arkun hänen talossaan olevaan kappeliin. Mutta Bjørnin vietyä nämä tavarat Arne-herralle ja vaatiessaan palkkaansa ritari piti sitä liian kalliina ja alkoi tinkiä. Bjørn vastasi, että ellei Arne-herralla ole varaa maksaa, mitä seppä pyysi, oli hänellä varaa lahjoittaa ritarille sekä arkku että kruunut, mutta hänen työnsä arvoa ei pystynyt kukaan muu kuin hän itse arvioimaan. Silloin Arne-herra antoi, mitä hän pyysi. Bjørn Olavinpoika oli nyt ostanut ne vanhalla Gullbringenillä olevat talot, mitä hän tarvitsi — kyllähän Olav tiesi, talot Flugagaardin alapuolella, Sigridsgaardin ja Elven välissä.

* * * * *

Tämän jälkeen Olav sai polttavan halun nähdä Bjørniä. Hän huomasi Margretanmessun aikana, että hänellä oli kaupunkiin asiaa. Ja tultuaan sunnuntaina messusta Halvardinkirkosta hän kulki niitä taloja kohti, jotka olivat savimäkien alapuolella, rantatöyräällä. Gullbringen oli suurin, siinä oli kolme pihaa sisäkkäin.

Sisintä pihaa ympäröivät talot ulottuivat aivan Alnaan asti. Siellä oli paja, talli ja luhtiaittoja sekä kaunis tupa rakennus. Tuvan seinän vieressä kasvoi suuri ruusupensas, sen vieressä seisoi nuori mies kahden naisen kera, jotka kumarassa haistelivat ruusuja. Olav tunsi nuoren, solakan naisen pitkine, punertavine palmikkoineen, hän oli Alis Galfridintytär, jonka Olav oli nähnyt tämän isän luona. Toinen oli hänen naimisissa oleva sisarensa.

Alis oli huomannut Olavin; hän kuiskasi jotakin nuorelle miehelle. Sitten hän kääntyi, tervehti ujosti Olav Auduninpoikaa ja pujahti tiehensä. Hänellä oli hienot ja raikkaat, pisamaiset kasvot, ruusu oli hänellä rinnassaan ja ruusuja käsissä. Mies läheni hitaasti tervehtien Olavia:

»Tuleeko näin isoisia vieraita?»

Hänen hymynsä oli poikamaisen ylimielinen — hän lienee nyt kahdenkymmenen vuotias, isä mietti.

»Minun teki taas kerran mieleni nähdä sinua —»

»Viime kerrasta onkin pitkä aika. Ja vuodet näkyvät koetelleen sinua kovasti — sinusta on tullut vanha, Olav Auduninpoika! Mutta käy sisään —»

Ja niin hän istui sepän tuvan penkillä, ja nurkassa, vinosti hänen edessään, istui se mies, joka oli hänen ainoa poikansa.

Poika oli kaunis, kuten hän itsekin oli ollut nuoruudessaan — kooltaan koko joukon suurempi, vaikkei niin sirotekoinen. Mutta hän oli perinyt isältään niittyvillan värin, hiusten ja kulmakarvojen hopeahohteen, valkoisen ihon ja vedenkirkkaat, harmaat silmät, jotka näyttivät olevan kaukana toisistaan.

Olav huomasi heti, ettei Bjørnin kanssa ollut helppo päästä puheisiin — heillä ei ollut toisilleen mitään asiaa. Äiti, isäpuoli, sisaret, he voivat hyvin joka suhteessa; niin teki Bjørnkin. Tupakin osoitti hänen hyvinvointiaan.

»Sinä olet nuori ollaksesi talonomistaja ja hoitaaksesi ammattiasi omin päin.»

»Minä olen huolehtinut itsestäni aina viisitoistavuotiaasta asti.»

Olav sanoi mielellään näkevänsä näytteitä Bjørnin taiteesta — hän oli kuullut niitä kehuttavan kovasti. Bjørn vastasi, ettei hänellä ollut täällä kotona mitään näyttämisen arvoista: »Mutta sinähän voit mennä Lavransin seurakuntaan katsomaan eteläisen kirkonoven rautoja ja kolmea kirkonlaivassa riippuvaa kruunua. Se on suurin työ, mitä tähän asti olen tehnyt. Minulla ei ole tänään aikaa, muuten olisin lähtenyt kanssasi —»

»Onko totta», Olav naurahti kysyessään, »että se seppä, jonka luona sinä olit opissa, on puoleksi jotuni?»

»Ei hän siitä mitään puhunut. Eikä minulla ole tapana kysellä ihmisiltä, mitä he eivät itsestään puhu.» Se oli hänelle ojennukseksi, isä käsitti, ja hänen mielensä teki hymyillä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään olevan niin varman itsestään kuin tämä nuorukainen oli.

»Mutta hän oli hyvä seppä — paras Norjassa», Bjørn sanoi. Hän meni arkun luo, palasi sieltä ja ojensi Olaville lippaan lukon ja avaimen: »Tämän minä tein ollessani hänen luonaan. Nykyjään minä taon mutkikkaampia lukkoja. Jos sinä siitä pidät, saat sen, Olav.»

Olav kiitti ja kehui työtä.

»Sinä et ole näitä taitoja perinyt isän puolelta», hän sanoi kokeillen. »Me emme suvussamme ole milloinkaan olleet erittäin käteviä.»

»Isän sukua minä en tunne», Bjørn vastasi kirkkaalla äänellä.

»Ja siitäkö sinä olet pahoillasi?» Olav virkkoi levollisesti.

Bjørn katsoi häntä suoraan silmiin ja nauroi nuorta, raikasta nauruaan:

»En, Olav, sitä minä en ole. Sinä siitit minut — ja siinä sinä teit minun mielestäni oikein. Ja vaikket sinä muuta olekaan sen jälkeen minulle tehnyt — et sinä minun mielestäni ole sillä tehnyt minulle pahaakaan.»

Olav katsoi poikaansa — ymmärsiköhän poika, mitä sanoi — vai oliko ne sanat pantu hänen suuhunsa —

Bjørn nousi ja meni ottamaan jotakin oven päältä hyllyltä.

»Mutta sinä voit luulla, etten minä olekaan vierasvarainen.» Hän kaasi pikariin, joi isänsä maljan: »Terve, Olav Auduninpoika. Minulle tuottaa sentään suurta iloa se, että sinä olet kerran istunut minunkin penkilläni.»

Olav otti haarikan ja hymyili:

»Enpä minä voi sanoa sitä huomanneeni, Bjørn!» Siinä oli hyvää viiniä.

»Kyllä se vain niin on. — Ja minä tahdon antaa sinulle siitä muiston.» Hän meni jälleen hakemaan. Tällä kerralla se oli solki, kokonaan kullattu ja aika iso; sen keskellä oli Neitsyt Maria Lapsineen ja ylt’ympäri palloja, jokaisessa enkelinkuva.

»Ei, Bjørn — tämä oli liian suuri lahja, tätä minä en voi ottaa!»

»Ota se vain. Etkö sinä muista, minä sain kerran sinulta kultasormuksen?»

»Tahdotko sinä, että me täten olemme toisistamme selvät?»

»Ei, ei, ei se sitä ole. Minä vain sanon sinulle, että sillä sormuksella minä kihlaan Alis Galfridintyttären Klemensin kirkon oven edessä Laurinmessun iltana.»

»Se pääseekin silloin kunniaan.»

Bjørnin seuratessa häntä ulos Olav kysyi: »Entä äitisi — onko hän tyytyväinen sinun avio liittoosi?»

»Äitikö —» Bjørnin hymy oli ensimmäisen kerran iloinen, olematta mitenkään vaativa. »Äiti on minuun tyytyväinen, tein mitä tahansa, hän ‒.»

»Sepä hyvä», Olav vastasi. »Silloin minä tiedän sinun aina tehneen vain hyvin ja miehekkäästi.»

He kättelivät toisiaan ja Olav lähti.

* * * * *

Olav asteli asuntoaan kohti melkein hymyillen. Tähän Bjørniin hän sai olla tyytyväinen. Nuori ja ylimielinen — mutta ne kasvaimet elämä kyllä nyppii pois mieheltä — ja Jumala suokoon, että poikaa karsittaisiin varovasti latvaa vahingoittamatta. Niin että mies pitäisi, mitä poika on luvannut, kunhan keltanokka hänestä haihtuu.

Bjørn puhui totta — hän olisi voinut tehdä enemmänkin tämän poikansa hyväksi. Toiset miehet tekivät tällaisessa tapauksessa toisin — he kasvattivat aviottomat lapsensa kodissaan tai tuttaviensa luona. Olihan hän antanut äidille Torhildsrudin, mutta sitä Bjørn ei näyttänyt pitävän minään — no niin, hyvinvoinnistaan hänen on kiitettävä itseään ja sitä toista miestä. Ja ellei Tornhild olisi mennyt naimisiin, olisivat hän ja Bjørn mahdollisesti tavanneet toisiaan useammin —. Vaikkakin pääsyy oli ollut ja oli tämä, hänen oli vaikea katsella silmiin poikaa, jota hän ei saanut asettaa sukuoikeuksiinsa — eikä silloin mikään muu, mitä hän voisi tehdä, tuntunut minkään arvoiselta.

Ja olipa poika tarkoittanut sanoillaan mitä tahansa — se ainakin oli totta hänen sanoissaan, että vaikkei Olav ollutkaan tehnyt Bjørnin hyväksi muuta kuin oli hänet siittänyt, ei hän sillä ollut tehnyt hänelle pahaakaan. Se poika, joka oli suvun ulkopuolella, eikä tahtonut häntä edes isäkseen kutsua, oli myöskin onnettomuuden ulkopuolella.

XIX.

Eirik ajoi jo kolmannen kerran viljan talteen paleltuneena ja kypsymättömänä. Täällä järven rannalla halla vei ennen kuin muualla. Ei se kuitenkaan ollut erittäin suuri onnettomuus — he saivat siitä sentään aina vellijauhot ja mallasviljan; leipäähän he saivat ostaa. Sellaisia ruoka-aineita kuin lihaa ja kaloja heillä oli yllin kyllin, ja paastoaikana olikin hyvä nähdä vähän nälkää.

Eirik hymyili muistaessaan paaston aikaa ensimmäisenä vuonna. Hän oli pitänyt sen, kuten ennen luostarissa ollessaan, joi vain vettä kerran päivässä, muuten hän otti ainoastaan jääpalan suuhunsa, kun oikein rupesi janottamaan. Öisin hän nukkui eteisessä olkisäkillä. Hän ei ottanut selkoa, mitä Eldrid teki. Mutta eräänä aamuna sisään tullessaan hän näki Eldridin nukkuvan lattialla — hän oli vielä täydessä unessa. Eldrid sanoi joka ilta asettuneensa tähän Eirikin lähdettyä nukkumaan, ja nähdessään Eirikin käyttävän jalkineita ilman sukkia, teki hänkin samoin.

»Sinun ei pidä tottumattomana tehdä niin.»

Eldrid kertoi joka vuosi paaston aikana käyneensä ripillä ja ottaneensa pääsiäispäivänä Corpus Dominin — mutta hän oli tehnyt niin vain päästäkseen joutumasta syytteeseen.

»On hyvä, ettet enää tee niin pahoin», sanoi mies.

»Ei, minä tein lupauksen sinä yönä, jolloin kävelin tiellä sinua odotellessani — silloin sinun Hestvikenissä ollessasi.»

»Olipa sitten hyväksi sekin, että niin lapsellisesti ajattelit. Mutta sanoinhan sinulle olevani kotona kolmannen päivän iltana.»

»Ellet sinä olisi pitänyt sanaasi», Eldrid virkkoi, »en tiedä, miten minulle olisi käynyt.»

»Jumala sinua auttakoon, Eldrid — pitäisihän sinun tietää paremmin kuin moni muu, ettei yksikään mies ole itsestään suurenkaan arvoinen.»

»Sinä et ole muiden kaltainen.»

»Olenpa niinkin. Ylimalkaan katsoen en ole ollut sen parempi kuin useimmat ihmiset, ja monessa olen ollut huonompi.»

Mutta hän ei ollut milloinkaan maininnut Bothildin nimeäkään vaimolleen.

* * * * *

Nyt hän tunsi järven päästä päähän, metsät, polut ja karut korvet. Pikku talossa ei ollut paljon työtä, ja niin hänelle jäi yllin kyllin aikaa samoilla ulkona mielin määrin. Nähdessään ensimmäisenä talvena Eldridin sukset — hänen oli ollut helpompi kuljeskella niillä hevosettomana ollessaan — Eirik halusi itselleenkin laittaa samanlaiset. Opittuaan niitä käyttämään hän piti niin paljon hiihtämisestä, että hän hiihti enemmän kuin ratsasti. Sitten tuli aikoja, jolloin hän oli ulkona aamusta iltaan asti; hän palasi kotiin usein vasta myöhään yöllä. Kunnes hän keksi taas niin paljon töitä, joita ei käynyt siirtäminen. Ja silloin oli työtä ja tehtävää sellaiset määrät, että oli vaikea niistä selvitä, ja hän pysytteli taas silloin niin kotosalla, että töin tuskin malttoi ruokansa hotkaista, eikä tahtonut ennättää levähtämään; iltaisin hän istui takkavalkean ääressä Kädessään puukko ja taltta, naskali ja suonikimppu ja teki käsitöitä. Eldrid istui yhtä äänetönnä kuin miehensäkin, ompeli ja kehräsi.

He eivät jutelleet keskenään oikeastaan muusta kuin töistä. Toinen ei tiennyt paljon enempää toisen entisyydestä kuin minkä tiesivät tavatessaan. Mutta Eirik tunsi, että hänen elämänsä oli siepannut Eldridin mukaansa, Eldrid seurasi nyt häntä kuin vene virtaa, ja kumpainenkin oli tyytyväinen nykyiseen elämäänsä.

Hänen oltuaan kaksi vuotta Nesessä veli Stefan saapui saarnaamaan Saanan kirkkoon muutamiksi päiviksi taivaaseenastumisviikolla. Viimeisenä iltana Eirik sai hänet kanssaan Neseen ja yöpymään sinne, ja hän saattoi veli Stefania metsitse oikotietä naapuriseurakuntaan.

He istuivat kauan puhelemassa eräällä harjulla, josta näkyi kauas yli metsien ja pikku järvien, mutta jonne ei näkynyt ainoatakaan asumusta koko avaran taivaan alla, ja Eirikin koirat makasivat sammalissa hänen jalkojensa juuressa. Täällä Eirik voi puhua hänelle kaikesta siitä, mitä hän ei ripissä voinut kertoa, sillä se ei koskenut syntiä eikä armoa, vaan kaikkea, missä elämä liikkuu.

Veli Stefan virkkoi kerran, että oli hyvä, ettei Eldrid enää raatanut kuin orja, omaan vihaansa kytkettynä. »Mutta et sinä tule täällä Nesessä viettämään koko ikääsi — oletko sinä ajatellut, miten sitten käy, kun te muutatte Hestvikeniin takaisin?»

»En», Eirik vastasi. »Kaikki käy kuten Jumala tahtoo — jos me sinne joudummekaan. Isä voi elää kahdeksankymmenen vanhaksi. Sitäpaitsi Eldrid on viisas ja ymmärtäväinen nainen. Paras varsa ja parhaat lahjat voidaan pilata julmuudella ja älyttömällä käsittelyllä.»

»Ei sinun pidä verrata kristittyä ihmistä järjettömään eläimeen», Stefan virkkoi.

»Vanha Ragnhild, jonka meillä näit — hän kertoi minulle — Harald Joninpoika köytti kerran Eldridin luhdin patsaaseen kotoa lähtiessään, hän tahtoi, että hänen oli seistävä siinä, kunnes jalat ajettuivat, ettei hän jaksaisi enää mitään — hän koetti saada vaimonsa siten itselleen ystävälliseksi. Ragnhild vapautti hänet toisena yönä ja hoiteli häntä — Eldrid oli silloin kuusitoistavuotias. — Ragnhild oli ollut ennen Haraldin jalkavaimo, mutta tämä oli lähettänyt hänet pois saatuaan Eldridin, mutta kutsunut hänet takaisin Borgiin, hänen oli määrä auttaa Haraldia nöyryyttämään Eldridiä.»

He istuivat kumpikin vähän aikaa ääneti.

Veli Stefan sanoi kaikkien veljien surreen saatuaan viime vuonna kuulla Eirikin kohtalosta: veli Arne oli luvannut ruoskia itseään joka torstai-ilta niin kauan, että hän seisoi omassa veressään, siihen asti, kunnes hän saisi kuulla veljensä kääntyneen.

Veli Arnesta, joka oli ollut silloin kuin hänkin kokelasveljenä, oli Eirik välittänyt vähemmän kuin muista luostarin asukkaista — tämä olikin ollut perin nuori ja oli asunut minoriteettien luona lapsuudestaan asti. Eirik pyysi nyt veli Stefania viemään Arnelle terveiset ja hänen kiitoksensa.

Heidän saavuttuaan naapurikylään ensimmäisen pellonaitauksen luo Eirik jätti ystävälleen jäähyväiset. Veli Stefan siunasi hänet; sitten munkki asteli kylää kohti ja yksinäinen metsämies nousi jälleen harjulle jousi olalla ja koirat kintereillään.

* * * * *

Se suvi kului neseläisiltä samoin kuin osa seuraavaakin Kynttilämessuviikolla oli aika pakkanen. Eirik oli päivisin harjulla hirsiä piiluamassa. Hän heräsi eräänä yönä siihen, että Eldrid hänen vieressään värisi vilusta. Eldrid kertoi pudonneensa tänään lähteeseen hakiessaan vettä navettaan, ja hän lienee jo siksi vanha, ettei hän sietänyt enää olla jäätyneissä vaatteissa. Eirik sai silloin kuulla vanhan apulaisen Ragnhildin olevan sellaisen, että kun hän joskus suuttui emäntäänsä, hän meni istumaan Holgeirin tupaan, kunnes lauhtui. Eldrid sai sinä aikana tehdä kaikki askareet ypöyksin. Heillä ei ollut talvella paimentakaan.

Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuli hehkuvan kuumaksi, hän sai pahoja yskänkohtauksia ja sitten hän alkoi hourailla, valitella ja heittelehtiä sinne tänne. Hän makasi seuraavat päivät hyvin sairaana. Ensimmäisenä iltana, kun hän oli vähän parempi, ja nähdessään miehensä tuovan maitoa sisään hän kysyi Ragnhildia. Eirik nauroi ja vastasi eukon olevan heille kummallekin vihoissaan — kukaan ei tiennyt syytä — hän istui yhä loukossaan, ja Eirik oli toimitellut askareet.

»Ei, Eirik, nyt ovat asiat kovin hullusti — lypsäminen ja kirnuaminen eivät ole miesväen töitä.»

»Kenen sinä luulet luostarissa lypsävän?» Eirik kysyi nauraen.

Seuraavana päivänä saapui Gaute Virvir, Eirikin vanha ystävä kotipuolelta. Hänellä oli kylään asiaa ja niin hänen päähänsä pälkähti lähteä katsomaan Neseen. Hän tapasi Eirikin ruokkimassa lehmiä. Eirik otti vieraan vastaan niin hyvin kuin taisi emännän maatessa sairaana. Gaute oli juuri epäonnistunut jossakin omaisuusjutussa, siksi hän oli pahalla päällä ja kertoi kotipuolelta jos jotakin sen näköisenä, kuin kaikki olisi hullusti. Olav asui Saltvikenissä, Cecilian viimeinen lapsi oli kuollut heti kastamisen jälkeen, Gunhild Bersentytär oli Magnus-herran rouvana ja kuului Ingebjorg-rouvan seurueeseen, sillä ritari oli herttuattaren uskottuja.

Eirikin mielestä eivät kotikuulumiset olleet niinkään huonoja. Olihan ikävää, että Cecilia oli menettänyt lapsen. Mutta kotona tuntuivat voivan aivan yhtä hyvin ilman häntä; isä ja Cecilia hoitivat yhdessä asioita, hän arveli, ja Jørund sai olla johtavinaan — silloin hän oli sentään koko lailla siedettävä.

* * * * *

Hän oli elänyt täällä kolme kesää, ja nyt oli kohta kolmas talvi loppumaisillaan — Eirik mietti sitä eräänä iltana seisoessaan eteisen ovella ja katsellessaan harmaan sinervään illan hämyyn. Koko auringon puoleinen maa oli ruskeana, mäet paljaina, räystäältä tipahteli harvakseen ‒ tänä iltana oli niin leutoa, ettei ollut jääpuikkojakaan. Metsissä oli vielä paksulti lunta, mutta järven pintaa peitti tumma jäänsula, ja rannan puolella taivas jo kuvastui sulassa, joka oli eilisillasta suurentunut.

Silloin hän huomasi järven rannalla liikkuvan jotakin mustaa — siellä näytti olevan kaksi henkeä, he olivat nousseet hevosen selästä ja taluttivat niitä. Eirik riensi sinne — hänen täytyi pysäyttää heidät ja johtaa heidät rannalle siitä ainoasta paikasta, jossa jää enää saattoi olla vähänkin kestävää. Hänen juostessaan alas äyrästä ja huutaessaan, että he pysähtyisivät, hän mietti, ketä he mahtoivat olla — koko järven rannalla ei ollut muita kuin heidän talonsa, niin että heidän aikomuksensa kai oli päästä tänne.

Hänen rientäessään jäätä myöten kirkkaitten sulakohtien välitse hän huomasi toisen olevan varmasti naisen. Mutta vasta saapuessaan heidän luokseen hän tunsi Cecilian:

»Jumalan nimessä, antakaa minun auttaa teitä maihin. Ota sinä, Svein, hevoset, minä talutan Ceciliaa.»

Eirik huomasi hämärissä, että Ceciliaa vaivasi jokin, mutta hän arveli sen vain johtuneen siitä, että Cecilia oli säikähtänyt nähdessään jään heikkouden, vai olisikohan muutakin. Päästyään maalle Eirik sanoi:

»Kyllähän sinä, Svein, löytänet tien eteenpäin. Minun vaimoni nukkunee jo, mutta sinä saat mennä sisään herättämään hänet ja sanomaan, ketä tulee.» Hän otti Cecilian hevosen. »Sinä saat nousta selkään, Cecilia — täällä suolla vaipuu lumeen polviaan myöten.»

Silloin Cecilia kietoi kätensä veljensä kaulaan, painautui häneen, ja Eirik tunsi, miten hän vapisi.

»Minä olen tullut pyytämään sinua kanssani kotiin», Cecilia sanoi epätoivoissaan. »Nyt on niin, etten minä enää jaksa.» Hän värisi kovin: »Minä en voi enää tavata Jørundia —»

Eirik painoi häntä rintaansa vasten:

»On paras, että ensin tulet sisään», sanoi hän sitten, »ja saat yltäsi märät vaatteesi. Sillä sinun kertomuksesi lienee pitkänlainen, pelkään minä —»

»Lopuksi», Cecilia jatkoi päästäen veljensä irti, »hän löi eilen Olavia, Ankin poikaa, niin että poika kuoli tänä aamuna. Silloin minä pyysin Sveinin satuloimaan hevoseni —»

Eirik seisoi kuin puusta pudonnut:

»Sitäkö halvattua —! Voiko sellaista tapahtuakaan. Minne sinä olet lapsesi jättänyt?» hän kysyi äkkiä.

»Ne ovat Torella. Mutta eihän hän ole milloinkaan tehnyt lapsille mitään —»

»Minä kielsin kotiväkeä», hän jatkoi Eirikin taluttaessa hänen hevostaan pitkin rantaa, »viemästä sanaa isälle. Minä en uskalla — ennenkuin sinä olet siellä. Sinä olet ainoa, joka voit meitä auttaa — ehkä —»

Eldrid tuli heitä vastaan tuvan ovelle. — Eirik huomasi jo kauas hänen peittäneen päänsä lumivalkoisella, pitkällä kirkkohunnullaan. Hän ojensi Cecilialle kätensä ja lausui hänet tervetulleeksi.

Eldrid oli sytyttänyt tulen takkaan; hän johti Cecilian istumaan tulta lähinnä olevan penkin päähän, otti hänen märän vaippansa ja työnsi penkkipieluksen vieraan selän taakse:

»Sinä, Eirikin sisar, saatat olla väsynyt — te olette ratsastaneet vuonolta asti tänään tällaisessa raskaassa kelissä, sanoo sinun renkipoikasi —»

Eirik huomasi sisarensa katselevan ihmeissään ympärilleen — tupa oli siisti ja lämmin, vaikkakin se oli pieni ja matala, ja vuoteissa oli puhtaat vaatteet ja nahkaset — ja sitten hän katsoi veljensä vaimoon. Eldrid ei ollut vanhentunut näinä kolmena vuotena ja hän näytti tummassa hameessaan ja valkoisessa pitkin selkää laskeutuvassa hunnussaan komealta, vanhanpuoleiselta naiselta.

»Minä olen sitä mieltä, Cecilia, että sinun on viisainta mennä heti vuoteeseen, sinä olet niin märkä ja viluissasi — minä tuon sinulle ruokaa.» Hän vei nuoren naisen heidän omaan vuoteeseensa, polvistui ja veti hänen jalkineensa pois. »Sinun jalkasi ovat kuin jääpalat — ota nahkaset toisesta vuoteesta, Eirik, lämmitä niitä, niin kiedon ne sisaresi ympärille.»

Cecilia istui pitäen kaksin käsin vuoteen laidasta; kyynelet alkoivat vieriä pitkin poskia hänen itkiessään aivan ääneti, ja kun Eldrid oli kietonut hänen jalkansa lämpimiin nahkasiin ja painanut hänet vuoteeseen, hän kääntyi seinään päin, kätkien kasvonsa pieluksiin. Hän makasi sillä lailla, kunnes veljen vaimo toi ruokaa.

»Nyt sinäkin saat lähteä pois — Sveinhän sinun nimesi oli? Minä menen Holgeirin tupaan ja nukun tämän yön Ragnhildin luona, Eirik — minä arvelen sinun sisaresi mielellään puhelevan sinun kanssasi kahden kesken; te ette ole nähneet toisianne pitkiin aikoihin.»

Sitten Eldrid toivotti hyvää yötä ja läksi.

* * * * *

»Gaute saa hävetä — hän on levittänyt pitkin kylää huhua, että sinä kuljet täällä puoli-alastomana rääsyissä ja elät kuin kurjin mökkiläinen ja että sinun vaimosi on niin ikäloppu ja huono, että hänen täytyy vain maata —»

»Silloinhan Gaute on vielä parempi keksimään juttuja kuin minä itse», Eirik sanoi.

»Jospa minä olisin tiennyt sinulla olevan niinkuin sinulla on», Cecilia vastasi, »niin tuskinpa minä olisin tullut tänne vaivojani valittamaan. Minä luulin, ettei sinun olosi enää voisi tulla sen huonommaksi, kuin mitä ne ovat.»

»Olipa sitten hyvä, että Gaute jutteli sellaisia.»

Mutta otettuaan sisareltaan ruoka-astiat ja istuuduttuaan hänen viereensä vuoteeseen takkatulen hiipuessa nurkassa peloitti häntä se, mitä hän nyt saisi kuulla.