Part 6

"Sen sanottuaan hän vaipui raskaaseen uneen. Heti työnsin teroittamani kangen tuleen ja pidin sen päätä siellä, kunnes se oli syttymäisillään. Samalla koetin rohkaista tovereitani. Kun kärki alkoi hehkua, työnsivät toverini sen voimakkaasti kyklopin ainoaan silmään ja minä kiersin sitä yläpäästä kuten kirvesmies tovereineen kiertää kairaa laivan hirteen. Silmäluomi paloi, hirveällä sähinällä kiertyi palava puu silmäkuopassa ja verta virtaili koskenaan. Me pakenimme pimeimpiin nurkkiin, mutta kauheasti kiljuen syöksyi kyklopi ylös ja veti verisen puun tyhjästä silmäkuopastaan. Ympärillä asuvat kyklopit riensivät luolan ulkopuolelle kysellen, mikä hänellä oli hätänä.

"'Eikukaan tappaa minut, Eikukaan käyttää viekkautta eikä voimaa!' ärjyi hän.

"'No, Polyfemos, jos ei kukaan sinulle siellä yksinäisessä luolassasi mitään tee, on tietysti Zeus lähettänyt sinulle taudin, olet sairas. Rukoile isääsi Poseidonia, hän voi sinua auttaa!'

"Ja harmissaan poistuivat naapurit, Polyfemos oli vain häirinnyt heidän yörauhaansa, mutta minä nauroin sydämessäni keksinnölleni.

"Tuskasta voihkien hapuili kyklopi ovelle, nosti kiven pois, istui itse suulle ja pitäen käsiään levällään koetti hän estää ketään pujahtamasta ulos lampaitten seassa. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Koetin miettiä sinne tänne, miten pelastua hirmukuolemasta, enkä lopulta voinut muuta keksiä kuin paeta pukkien avulla. Sidoin kolmittain tuuheavillaisia pukkeja yhteen ja keskimäisen vatsan alla riippui yksi miehistämme. Siten sain miehet turviin, äärimmäiset eläimet suojelivat keskimäistä. Itse valitsin suurimman ja tuuheavillaisimman, ja lujasti tarttuen sen villoihin koetin pysytellä sen alla piilossa. Tarkoin koetellen jokaista käsin laski Polyfemos karjansa laitumelle. Viimeisenä astui hitaasti se pukki, jonka alle minä olin kätkeytynyt.

"'Rakas pukkini, miksi nyt näin hitaasti astut, sinä, joka aina ensimäisenä laitumelle riensit, joka ensiksi lähteen löysit ja taas illalla ensiksi kotiin kuljit? Suretko sinäkin isäntäsi surkeaa kohtaloa? Eikukaan-kääpiö minulle ensin viinit juotti ja sitten näin tuhosi. Jos sinulla ymmärrys olisi, sanoisit, missä hän nyt piilee. Sitten vasta tuskani helpponee, kun tiedän, että Eikukaan makaa murskana edessäni.'

"Sen sanottuaan hän laski lemmikkinsä menemään.

"Vasta päästyäni kauas luolasta uskalsin laskeutua irti kantajastani ja samalla irroitin toverinikin. Laivan luo päästyämme riemuitsivat toverimme nähdessään meidät hengissä, vaikkakin toisten kohtalo saattoi meidät murheellisiksi. En antanut heille kuitenkaan aikaa suruun tai ihmettelyyn, vaan kiireesti ajoimme kaunisvillaiset pukkimme laivaan ja läksimme ulapalle. En kuitenkaan malttanut olla huutamatta kyklopille ivasanoja:

"'Kas niin, Polyfemos, siinä oli sinulle oikea palkka. Miksikäs rikoit vieraanvaraisuuden lakeja. Vieraasi ei ollutkaan mikään vähäpätöinen mies.'

"Raivostuneena sieppasi kyklopi vuoren huipun ja heitti meitä kohti. Se oli sattumaisillaan laivaamme ja meri alkoi kovasti lainehtia. Aallot ajoivat laivamme takaisin rantaa kohti. Kun saimme sen jälleen rannasta loittonemaan, aioin taaskin huutaa hänelle. Töin tuskin saivat toverini minut hetkeksi vaikenemaan, he pelkäsivät kyklopin uudelleen heittävän kiven, joka murskaisi sekä aluksemme että meidät.

"En kuitenkaan malttanut kauan vaieta, vaan harmissani huusin:

"'Jos sinulta kysytään, ken silmäsi sokaisi, voit vastata, että sen teki kaupunkien valloittaja Odysseus, Laerteen poika, Itakan kuningas!'

"Voihkien silloin kyklopi virkkoi:

"'Siis sittenkin toteutuivat vanhat ennustukset. Täällä eli kerran voimakas ja urhoollinen tietäjä Telemos, Eurymon poika. Hän ennusti, että kerran näköni menetän Odysseun käden kautta. Odotin häntä tulevaksi ja luulin hänet suureksi, voimakkaaksi ja kauniiksi mieheksi. Ja nyt tuleekin mies, pieni ja mitätön, joka viiniä juottaen ja viekkaudella minut voittaa. Mutta tulehan tänne, Odysseus, niin sinulle vieraslahjan annan ja hankin vielä Poseidonilta matkaonnen. Hän on, näetkös, isäni ja hän yksin voi, jos tahtoo, näköni jälleen antaa.'

"'Kunhan saisin vielä henkesikin ottaa', huusin hänelle vastineeksi.

"Mutta hän kohotti kätensä ja huusi Poseidonille: 'Kuule minua, mahtava Poseidon, jos isäni olet! Älä salli Odysseun koskaan kotiinsa päästä. Mutta jos hän sittenkin kohtalon määräyksestä sinne saapuu, tulkoon hän yksin, vieraalla aluksella ja löytäköön kotinsa huonossa kunnossa!'

"Poseidon kuulikin hänen huutonsa. Samassa hän sieppasi äskeistä vieläkin isomman kalliolohkareen ja heitti sen suunnattomalla voimalla jälkeemme. Se oli melkein peräsimeemme sattumaisillaan ja mereen pudotessaan se nosti aallot raivoamaan. Saavuimme kuitenkin saareen, jossa toiset olivat meitä jo kauan kuolleiksi luulleet. Jaoin tasan kullekin tuomamme karjan, minulle kaikki yksimielisesti myönsivät suurimman pukin, sen, jonka avulla kyklopin käsistä pelastuin. Uhrasin sen Zeulle, mutta kaikkivaltias ei uhriamme ottanutkaan vastaan.

"Koko päivän saaressa oltuamme läksimme seuraavana aamuna varhain pyrkimään kotia kohti."

KYMMENES RUNO.

"Matkallamme jouduimme nyt jumalien suosikin Aiolon, Hippoteen pojan, hallitsemalle saarelle, jota kuparimuurit ympäröivät. Aiolos asui täällä onnellisena puolisonsa ja kuuden poikansa kanssa, joilla kullakin oli oma sisar puolisona. Kokonainen kuukausi vierähti täällä ystävällisen kodin piirissä, mutta kun sen kuluttua aloin valmistella lähtöä, antoi kuningas hyödyllisiä neuvoja sekä yhdeksänvuotisen härän nahasta tehdyn säkin, johon hän oli sulkenut kaikki muut tuulet, paitsi länsituulen. Zeus oli näet tehnyt Aiolosta tuulien jumalan, jonka vallassa oli pidättää tai päästää tuulia mielensä mukaan. Säkin suun hän sitoi niin lujasti kiinni hopeahihnalla, ettei tuulen hengähdystäkään sieltä tullut. Länsituulen tuli meidät kotiin saattaa. Mutta eivät käyneet nytkään toteen isännän onnentoivotukset, turmioomme oli oma hulluutemme syynä.

"Jo yhdeksän vuorokautta oli kulunut ja kun kymmenes valkeni, näimme kotisaaremme merestä kohoavan ja sen rannoilta öisten vahtitulien tuikkavan. Miten ollakaan, minut valtasi yht'äkkiä tavaton väsymys. Olin koko ajan valvonut hoitaakseni itse alusta, mutta nyt vaivuin uneen. Siinä nukkuessani katselivat toverini Aiololta saatua säkkiä ja puhelivat keskenään:

"'Kas, sillä miehellä on aina onni myötä. Joka paikassa hän saa osakseen vain kunniaa ja lahjoja. Toista on meidän. Samat tiet mekin olemme kulkeneet, mutta kotiin palaamme tyhjin käsin. Troiasta hän sai runsaat saaliit ja nyt taas lahjoittaa Aiolos hälle koko säkillisen aarteita. Katsotaanpas, mitä siellä oikein on!'

"Kaikki suostuivat ehdotukseen, he avasivat säkin, mutta heidän suureksi kauhistuksekseen hyökkäsivätkin sieltä kaikki ilman tuulet ulos kovalla raivolla ja heittelivät aluksiamme aalloilla. Minut valtasi herättyäni niin syvä epätoivo, että mietin heittäytyä aaltoihin, silloinhan nämä tuskat päättyisivät. Päätin sentään vielä alistua ja kantaa onnettomuuteni.

"Tuulet ajoivat laivamme takaisin Aiolon saaren rantaan. Valitsin kaksi miestä toverikseni ja läksin astumaan kuninkaan komeata palatsia kohti. Istahdimme ovensuuhun, mutta ihmeissään virkkoi Aiolos: 'Odysseusko siellä? Minkä jumalan viha sinua noin seuraa? Mehän lähetimme sinut hyvin varustettuna kotiasi kohti.'

"Syvän surun vallassa kerroin hänelle, miten meille oli käynyt, ja koetin parhaani mukaan liikuttaa hänen sydäntään. Mutta vaiti istui koko aterioimassa ollut perhe, kunnes isä vastasi:

"'Lähde nopeasti pois, onneton. En koskaan ole auttanut miestä, jota jumalat vihaavat', ja niin hän karkoitti meidät saareltaan. Nyt alkoi toivoton matkamme jälleen.

"Kuusi vuorokautta me harhailimme meriä, yötä päivää, kunnes seitsemäntenä saavuimme laistrygonien satamaan, Lamoon. Tämän maan asukkaat ovat kuuluisaa paimenkansaa, ja heidän maassaan päivän ja yön rajaa tuskin huomaa.

"Saavuimme oivaan satamaan. Toiset laivat ohjasivat kulkunsa sataman perälle, mutta minä jätin alukseni aivan sataman suulle ja nousin rantakalliolle ympärilleni katselemaan. Mitään asumuksia en nähnyt, savua vain kohosi jostain. Lähetin kolme miehistäni ottamaan selkoa, mikä kansa täällä asuu, ja he kohtasivatkin pian nuoren neidon, kuningas Antifateen miehekkään tyttären. Miesten kysyttyä, ken maassa hallitsi, ohjasi neito nämä heti kuninkaan palatsiin. Täällä he kohtasivat maan kuningattaren, suuren kuin vuori, ja hän kutsutti heti kotiin puolisonsa kansankokouksesta. Tultuaan sieppasi tämä heti yhden miehistämme ja söi. Toiset kaksi lähtivät silloin juoksemaan laivoilleen, mutta Antifates kutsui huutamalla kansansa kokoon, ja kohta oli rannalla tuhatlukuinen joukko. Kiviä heitellen he murskasivat kaikki aluksemme ja sieppasivat miehemme kuin kalat merestä saaliikseen. Ainoastaan oma laivani, jonka olin sataman suulle jättänyt, pääsi pakoon miesten soutaessa henkensä edestä.

"Suuri oli tuskamme, mutta samalla olimme onnellisia pelastuksestamme. Laivamme joutui nyt Aiaian saarelle, jossa asui ihana, mutta samalla vaarallinen jumalatar Kirke, auringon jumalan ja Okeanon tyttären Persen tytär. Saavuimme hyvään satamaan, mutta kahteen vuorokauteen emme liikkuneet missään, surimme vain kohtaloamme. Kolmantena otin keihään ja miekan ja läksin ympäristöä tarkastelemaan. Kiipesin korkealle vuorelle ja näin silloin metsän keskeltä kohoavan kiemurtelevan savupatsaan. Aioin lähteä sitä kohti, mutta maltoin mieleni ja arvelin viisaammaksi lähettää sinne ensin urkkijat. Takaisin vuorelta astuessani näin suurisarvisen hirven, jonka varmaan joku jumala, onnettomuuttamme säälien, eteeni lähetti. Kaasin sen ja kuljetin raskaan taakkani alukseen.

"'Ystävät, vaikka kohtalomme on kova, emme kuitenkaan Hadeeseen astu ennenkuin hetkemme lyö', virkoin tovereilleni. 'Kas tässä, älkäämme itseämme suotta nälkään näännyttäkö.'

"Miehet lähenivät saalistani ja pysähtyivät hämmästyneinä, sillä se oli harvinaisen iso. Tarpeeksi ihmeteltyään ryhtyivät he valmistamaan ateriaa; söimme tyytyväisinä ja joimme oivallista viiniämme. Seuraavana aamuna sanoin:

"'Toverit, kovia olemme kokeneet, idän tai lännen suuntaa emme tiedä, emme edes aavista, missä päinkään olemme. Mikä nyt neuvoksi? Ken teistä avun keksii, puhukoon. Saari on asuttu, näin savun sen keskeltä nousevan.'

"Mutta miesten mieleen johtui tovereittemme surullinen kohtalo ja he alkoivat katkerasti itkeä. Itkulla ei mihinkään päästä, arvelin, ja siksi jaoin laivaväkemme kahteen joukkoon, toisen johtoon asetuin itse, toisen johtajaksi panin rohkean Eurylokon. Arpa määräsi Eurylokon joukon lähtemään tutkimusretkelle saaren sisäosaan, me muut jäimme rannalle.

"Joukko saapuikin pian Kirken komealle asunnolle. Ulkopuolella käyskenteli joukko susia ja leijonia, joiden miehet pelkäsivät kimppuunsa hyökkäävän, mutta nämä lähestyivät tulokkaita häntäänsä ystävällisesti heiluttaen kuni isäntäänsä ikävöivät koirat. Kaikki ne olivatkin Kirken loitsimia ihmisiä. Miehemme pysähtyivät ovelle ja kuulivat silloin sisältä kangasta kutovan naisen ihanaa laulua. Tulijat päättivät huutaa saadakseen laulajan houkutelluksi ulos. Heidän äänensä kuultuaan avasikin Kirke komeat ovet pyytäen heitä käymään huoneeseen. He, raukat, seurasivatkin pyyntöä, ainoastaan Eurylokos jäi ulos petosta epäillen. Kirke tarjosi nyt vierailleen mitä parhaimpia herkkuja, mutta niihin hän olikin sekoittanut omia taikaryytejään ja -juomiaan. Samassa hän kosketti heitä taikasauvallaan, muuttaen miehemme sioiksi. Sian pää ja ruumis, mutta ihmisen sielu heillä oli, ja siellä sikopahnassa he ratkesivat kaikki haikeaan itkuun. Huomattuaan tovereittensa onnettoman kohtalon riensi Eurylokos vaikerrellen laivallemme. Vasta monien kyselyjen jälkeen sai hän sanotuksi, miten heille oli käynyt. Sieppasin heti oivan miekkani ja käskin Eurylokon johtamaan minut taikalinnalle. Mutta hän lankesi jalkojeni juureen ja polviani syleillen rukoili, etten läksisi, vaan että nopeasti pyrkisimme pakoon. Käskin hänen jäädä rannalle ja läksin yksin astumaan kohti saaren keskustaa.

"Tiellä kohtasin kultasauvaisen Hermeen, joka minua läheni hennon nuorukaisen muodossa.

"'Minne matkaat yksinäsi, onneton?' hän lausui.

"'Toverisi ovat suljetut Kirken sikalaan, ja varmasti päättyy sinunkin matkasi sinne, ellet apua saa. Mutta neuvon sinulle pelastuksen. Kas tässä, ota tämä yrtti; kun se on mukanasi, eivät Kirken keinot tehoa. Hän aikoo sinullekin taikajuomiaan juottaa, mutta kun hän pitkällä sauvalla sinuun koskee, tartu silloin miekkaasi ja syöksy häntä kohti kuin aikoisit hänet surmata. Silloin hän peljästyen tarjoo sinulle lempeään. Sitä et saa hyljätä, mutta ensin täytyy sinun vaatia häneltä jumalallinen vala, ettei hän sinulle mitään pahaa tee.'

"Sen sanottuaan hän otti maasta yrtin, jota jumalat nimittävät mölyksi. Sen juuri on aivan musta, mutta kukka valkea kuin maito. Hermes läksi nyt Olympoa kohti, mutta minä lähenin sykkivin sydämin Kirken asuntoa. Ovella pysähdyin ja kun jumalatar kuuli ääneni, avasi hän kultaovensa kutsuen minut sisään. Hopeakoristeisen tuolin hän minulle tarjosi, jakkaran jalkaini alle asetti ja sekoitti viinejä juodakseni. Tyhjennettyäni pikarin hän kosketti minua sauvallaan, huutaen:

"'Sikojen pariin! Siellä toisetkin toverisi ovat.'

"Silloin vedin miekan huotrasta ja syöksyin häntä kohti, mutta Kirke vaipui jalkoihini puhuen:

"'Ken olet ja mistä tulet? Mikä on sukusi ja missä on kotisi? Näen, ettei taikajuomani sinuun tehoa, ja tähän asti ei kukaan ihminen ole sitä turmiotta juonut. Olet Odysseus! Kerran hän saapuu luokseni palatessaan mustalla aluksellaan Troiasta, niin on ennustettu. Pistä miekkasi pois ja tule luokseni. Rakkauteni saat ja onnea sinulle runsaasti ja'an.'

"'Ei, jumalatar, miten voit sellaista ehdottaakaan', vastasin hänelle. 'Luuletko minun rakkaudestasi huolivan, olethan toverini niin kurjaan tilaan saattanut. Mutta jos vannot jumalaisen valasi, ettet minua tuhoa, jään luoksesi.'

"Kirke vannoikin heti.

"Sillä aikaa järjestivät hänen neljä apulaistaan, lähteitten ja lehtojen haltijattaret, juhla-aterian. Yksi heistä valmisti minulle virkistävän kylvyn. Asetuimme aterioimaan ja eteeni tuotiin mitä paraimpia herkkuja, mutta en koskenut niihin. Ihmetellen kysyi silloin Kirke:

"'Mikset syö, Odysseus, miksi ruokiani halveksit? Vai mietitkö jotain salajuonta?'

"'En, Kirke. Mutta luuletko kenenkään rehellisen, kunnon miehen suupalaakaan maistavan niinkauan kuin hänen toverinsa ovat salpojen takana. Jos tahdot, että herkkujasi nautin, laske heidät vapaaksi.'

"Heti läksikin Kirke sikalaansa kohti ja laski ulos sioiksi muuttamansa miehet. Heidän keskellään seisten hän voiteli heitä vastavoiteilla, ja heti putosivat harjakset heistä ja edessäni seisoi reipas joukko entistään nuorempia, kookkaampia ja kauniimpia miehiä. Minut nähtyään riensivät he itkien luokseni ja koko palatsi kaikui tervehdyshuudoista. Kirke kehoitti minua vetämään aluksemme maihin ja kätkemään matkatavaramme rantaluoliin. Sen tehtyäni odottaa hän koko laivaväkeämme luokseen.

"Saavuttuani rantaan juoksivat toverini vastaan itkien aivan hillittömästi. Minut nähtyään heidät nimittäin valtasi sellainen riemu kuin jos he olisivat jo Itakaan päässeet, sanoivat he.

"'Mutta kerro, kerro, missä toverimme ovat!' kuului yhdestä suusta.

"En siihen kuitenkaan ryhtynyt, vaan kehoitin heitä nopeasti tyhjentämään laivan ja seuraamaan minua Kirken luo, jossa toiset toverimme parhaillaan juhlivat. He tottelivat heti, paitsi Eurylokos.

"'Hullut, sinnekö riennätte", nuhteli hän. "Kirke muuttaa teidätkin sioiksi tai leijoniksi. Ettekö muista, miten kyklopin luona kävi? Odysseun liikarohkeus sai sielläkin aikaan monen ystävän kuoleman.'

"Olin harmistuneena tarttumaisillani miekkaan, mutta toiset saivat minut rauhoittumaan ehdottamalla, että Eurylokos jäisi laivaan sitä vartioimaan. Sinne hän ei kuitenkaan jäänyt, vaan seurasi meitä.

"Kirken luona puhkesivat jälleen valitukset toverien kohdatessa toisensa. Mutta Kirke sai ystävällisin sanoin kaikki rauhoittumaan. Ja siitä hetkestä me jäimme Kirken luo kokonaiseksi vuodeksi. Sen kuluttua virkkoivat toverini:

"'Etkö kotimaatasi enää muistakaan! Oi, lähtekäämme, muista kerran ennustetun, että kotimaallesi pääset.'

"Heidän sanansa saivat sydämeni lämpiämään ja jäätyäni Kirken kanssa kahden kesken rukoilin häntä: 'Hyvä jumalatar, ole armelias, täytä lupauksesi ja lähetä meidät kotiimme. Jo kaipaamme sinne.'

"'En teitä vasten tahtoanne pidättää tahdo', virkkoi jumalatar. 'Mutta vielä on teidän tehtävä matka Hadeeseen puhuttelemaan Teeban sokean profeetan Teiresiaan haamua, hänen, jonka järki on Hadeessakin säilynyt toisten siellä vain järjettöminä haamuina harhaillessa.'

"Silloin vaivuin epätoivoon ja tuskissani toivoen kuolemaa valitin:

"'Oi Kirke, Kirke, ken sen tien meille opastaa, eihän kukaan koskaan ole vielä laivallaan varjojen valtakunnassa käynyt?'

"'Älä siitä huolehdi, Odysseus', vastasi Kirke valitukseeni. 'Nosta vain purjeesi ja jättäydy tuulen valtaan, kyllä se sinut perille vie. Saavuttuasi Okeanos virralle nouse rannalle ja lähde Pyriflegetos ja Kokytos jokien yhtymäkohtaan, jossa kallio kohoaa. Siihen kaiva kuoppa, jalan mittainen joka suuntaan ja sen reunalla uhraa kuolleille uhrit: ensin hunajaa ja maitoa, sitten suloista viiniä ja vihdoin vettä, jolle siroittelet hienointa viljaa. Vainajia huutaen lupaa pyhästi Itakaan saavuttuasi uhrata parhaat uhrisi ja etenkin Teiresiaalle laumasi paras lammas. Rukoiltuasi teurasta uhrieläimesi pitäen niitä Manalaan päin käännettynä, mutta käänny itse poispäin. Silloin alkavat vainajien varjot sinua joukottain lähestyä. Käske toveriesi rukoillen uhrata lammasuhreja, mutta vedä itse miekkasi tupesta, äläkä laske varjoja lähenemään uhriverta, ennenkuin Teiresiaan kanssa olet puhunut. Siellä, suuri Odysseus, lähestyy tietäjä sinua ja ilmoittaa sekä tien että suunnan, miten kotiisi pääset.'

"Aamun koittaessa riensin toverieni luo ilmoittaen, että Kirke salli meidän lähteä.

"Heidän riemunsa oli rajaton, mutta kuultuaan, että tiemme kulki Hadeen kautta, muuttui se suunnattomaksi epätoivoksi ja valitukseksi. Kohtaloamme emme kuitenkaan voineet välttää, vaan lähdettävä meidän oli. Yksi joukostamme joutui kuitenkin jo ennen meitä Hadeen varjona kulkemaan, nimittäin Elpenor, seurueemme nuorin. Hän oli kiivennyt katolle vilpoisempaan paikkaan nukkumaan, mutta herättyään tovereitten lähtötouhuun ei hän muistanutkaan olevansa korkealla, vaan putosi suin päin alas taittaen niskansa.

"Laivalle tultuamme näimme Kirken toimittaneen sinne kaksi lammasta, jotka tarvitsimme Hadeessa uhratessamme."

YHDESTOISTA RUNO.

"Murhemielin astelimme laivaan ja nostimme purjeet. Hyvässä tuulessa mennä viiletti aluksemme kohti tuntematonta kohtaloa. Auringon laskiessa saavuimme Okeanon rajalle kimmeriläisten asuinpaikkojen luo, joita ei koskaan auringon kehrä lämmitä, ei taivaalle noustessaan eikä sieltä poistuessaan, vaan ihmisparkoja verhoaa ainainen yö. Laskimme laivamme rantaan ja läksimme uhrieläimiämme taluttaen astumaan Kirken määräämälle paikalle. Tein sinne kuopan ja uhrasin vainajille, kuten Kirke käski. Silloin kohosi vainajia Manalan syvyyksistä. Sieltä tuli nuorta ja vanhaa, lasta ja aikuista, nuoria, hentoja tyttöjä ja sodissa kaatuneita sankareita. Kaikki alkoivat horjuen ja kirkuen astella kuopan ympärillä. Miekka kädessä pidin heitä kuitenkin loitommalla, kunnes Teiresias-tietäjän kohtasin.

"Ensimäisenä läheni äsken kuolleen toverimme Elpenorin haamu. Itkien hän kertoi tapaturmastaan ja rukoilemalla rukoili, etten jättäisi häntä hautaamatta. Lupasin täyttää hänen pyyntönsä.

"Nyt läheni äitini Antikleian, Antolykon tyttären, varjo. Minun Troiassa ollessani oli hän kuollut. Nähdessäni hänet taaskin itkuun ratkesin, mutta en laskenut häntä enemmän kuin muitakaan kuopan reunalle. Vihdoin saapui teebalaisen Teiresiaan haamu.

"Tunnettuaan minut hän virkkoi:

"'Miksi, onneton, auringon valosta tänne ilottomille maille tulit? Mutta väisty syrjään, salli minun maistaa verta, silloin sinulle totuuden ilmoitan.'

"Pistin heti miekan tuppeen ja hän, verta juotuaan, alkoi:

"'Suuri Odysseus, kysyt minulta, miten kotiasi pääset. Vaikeat ovat matkasi, Poseidon sinua vihaa, koska olet puhkaissut hänen rakkaan poikansa Polyfemon silmän. Siitä huolimatta pääsette kotiin, jos vain voit pitää sekä itsesi että toverisi kurissa Trinakian saarelle saavuttuanne. Siellä on laitumella kaikkitietävän Helion karja. Jos sen jätätte koskematta, saavutte varmasti Itakaan, mutta jos siihen käsiksi käytte, käy teille huonosti. Laivasi ja toverisi menetät ja itse pääset kotiin vasta aikojen kuluttua, silloinkin ventovieraalla aluksella. Kotisi on silloin huonossa kunnossa, vieraat miehet siellä mellastavat, ihanaa puolisoasi kosivat ja omaisuuttasi tuhlaavat. Sinä surmaat heidät kaikki, mutta kostettuasi ota airo mukaasi, lähde kauas sisämaahan kansan luo, joka ei merestä mitään tiedä, ei suolaa ruuassaan suvaitse eikä laivoja milloinkaan näe. Siellä uhraa jumal'uhrisi mahtavalle Poseidonille ja kotiin palattuasi kaikille muille taivaanvaltiaille. Pitkä elinaika on edessäsi, kauas elosi iltaan ehdit ja kansat ympärilläsi onnellisina elävät. Vihdoin saapuu mereltä kuolo, joka päiväsi hiljaa päättää.'

"Hänen lopetettuaan, virkoin:

"'Oi, Teiresias, se siis on jumalain tahto. Mutta katso, tuolla äitini ääneti istuu katsettaan kohottamatta. Sano, miten tuntisi hän minut pojakseen?'

"'Se ei vaikeuksia tuota', puhui tietäjä. 'Jos ketä tahdot puhutella, laske hänet uhriveren ääreen, silloin hän todet sanoo. Kenet pois karkoitat, hän ääneti poistuu.'

"Teiresias poistui, mutta minä jäin odottamaan äitini lähenemistä. Verta maistettuaan hän heti tunsi minut ja puhui vaikeroiden:

"'Rakkahin lapseni, miten olet elävänä tänne öiseen pimeyteen tullut? Vaikeata on elävän täällä olla. Hirveät virrat ja suuret joet tällä virtailevat eikä Okeanon poikki ole vielä koskaan kenkään päässyt. -- Vastako nyt Troiasta palaat, etkö Itakassa olekaan vielä käynyt, etkä puolisoasi kohdannut?'

"'Äitini, tuskat minut tänne toivat', vastasin. 'Tulin neuvoa Teiresiaalta saamaan, sillä kotimaatani en ole nähnyt sen jälkeen kuin sieltä kerran erkanin ja Agamemnonia seurasin. Mutta, äiti, mikä sinut Hadeeseen sai? Kauanko sairaana olit, vai Artemiin nuoliinko sorruit? Kerro myös, vieläkö isäni ja poikani ovat Itakan valtiaita, vai toisetko jo valtani veivät ja minut kuolleeksi luulivat? Entä puolisoni, mitä hän miettii, vieläkö poikansa luona viipyy, vai onko jo parhaan akaialaisen puolisokseen ottanut?'

"Ja rakastettu äitini kertoi:

"'Yhä asuu vaimosi linnasi saleissa, mutta raskaat ovat onnettoman yöt ja pitkät itkevän päivät. Vielä ovat myös hallitusohjat pojallasi. Mutta isäsi vanha ei enää kaupunkiin saavu. Maaseudulla hän elonsa iltaa kuluttaa, ei hän käytä mukavia vuoteita eikä hienoja vaippoja, vaan palvelijan tavoin vanhus talviset yönsä viettää, risaisia ryysyjä vain ympärilleen käärii. Kesän tullen hän viinitarhassaan perkaa, kuivista lehdistä itselleen vuoteet kokoaa ja sinun kohtaloasi surren raskaita vanhuuden päiviään viettää. Sinua kaivaten ja kohtaloasi itkien minunkin päiväni päättyivät.'

"Silloin aioin sulkea rakkaan äidin syliini, kolmasti häntä lähenin, mutta kolmasti hän luisti käsistäni kuin läpinäkyvä varjo.

"'Äiti, äiti, mikset luonani tahdo viipyä?" kysyin. "Vai oletko vain Persefoneian lähettämä varjo, jonka määränä on saada suruni yhä suuremmaksi?'

"'Oi, poikani, niin on vainajain laita. Ei ole heidän ruumiinsa enää lihaa eikä verta, vaan polttavan tulen voima meissä asustaa sielun ruumiista erottua. Mutta pyri nyt nopeasti päivän valoon ja muista mitä nähnyt olet, voidaksesi sitten puolisollesi tarkoin kertoa.'