Part 5

Pian täyttyivätkin torin kivi-istuimet ja ihaillen silmäilivät fajakit Odysseuta, jonka kasvoille ja koko olentoon Atene valoi ihastuttavan kauneuden, teki hänet muita kookkaamman ja voimakkaamman näköiseksi, saadakseen kaikki häneen ihastumaan ja tehdäkseen hänet voittajaksi niissä leikeissä, joihin fajakit tulevat häntä vaatimaan.

Kun kaikki olivat kokoontuneet, alotti Alkinoos kokouksen sanoen:

"Miehet, fajakien ruhtinaat! Eilen saapui luoksemme muukalainen, josta en vielä tiedä, ken hän on ja mistä hän tulee. Mutta hän pyytää opasta kotiin päästäkseen. Ei vielä koskaan ole yksikään meiltä apua pyytänyt vieras kieltävää vastausta saanut, siksipä olkaamme nytkin avuliaita. Viisikymmentä kaksi parasta nuorukaista varustakoon nopean aluksen ja saatuaan aironsa paikalleen tulkoot palatsiini aterioimaan. Ja nyt pyydän teitä kaikkia seuraamaan minua, juhlat odottavat. Älköön kukaan kieltäytykö, ja kutsuttakoon myös Demodokos, jolle jumalat ovat ihmeellisen laulun lahjan suoneet."

Sen sanottuaan läksi kuningas toisten seuraamana. Viisikymmentä kaksi nuorukaista riensi laittamaan alusta kuntoon. He nostivat purjeet ja sitoivat airot paikoilleen nahkahihnoihinsa. Laskettuaan ankkurin he astuivat kuninkaan luo, joka antoi heille kaksitoista lammasta, kahdeksan sikaa ja kaksi härkää juhla-ateriaa varten.

Juhlan alkaessa talutti palvelija sisään taitavan laulajan, jolle laulun jumalatar oli paljon antanut, mutta jolta hän sensijaan oli kalliin lahjan, silmien valon, ottanut. Laulaja talutettiin korkean pilarin juurelle istumaan. Hänen viereensä pantiin pöytä, jolla oli sekä ruokia että viiniä, ja harppu ripustettiin lähelle naulaan, käden ulottuville.

Jumalatar johti nyt Demodokoon mieleen sankarilaulut urostöistä, joita taivaasta maahan ylistetään. Hän lauloi Odysseun ja Akilleun riidasta ja Agamemnonista, joka iloitsi heidän epäsovustaan, sillä Pythia oli kerran ennustanut sen riidan tietävän sodan loppua.

Laulu vaikutti syvästi Odysseuhun. Hän veti laajan vaippansa liepeen kasvojensa peitteeksi, sillä hän ei tahtonut näyttää vieraille kyyneleitään. Laulajan lopetettua tarttui Odysseus pikariinsa ja uhrasi jumalille. Mutta kun ruhtinaat kehoittivat laulajaa jatkamaan, peitti hän jälleen kasvonsa ja syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan. Muut eivät sitä huomanneet, mutta vieressä istuva Alkinoos piti vierastaan silmällä. Laulun tauottua kuningas virkkoi:

"Nyt olemme saaneet kuulla paljon kaunista, käykäämme nyt leikkeihin, jotta vieraamme saa kotonaankin kertoa kunnostamme nyrkkeilyssä, painissa, hypyssä ja juoksussa."

Kaikki suostuivat mielellään ehdotukseen ja läksivät kilpakentälle, jonne kohta kokoontui tuhatlukuinen katselijajoukko. Fajakien etevimmät uroot ottivat kilpailuihin osaa. Heidän joukossaan oli myös Alkinoon kolme poikaa: Laodamas, Halios ja Klytoneeos.

Kilpailujen päätyttyä virkkoi Laodamas:

"Ystävät, kysykäämme vieraaltamme, eikö hänkin haluaisi kilpailuihin ottaa osaa. Koko hänen vartalonsa, kätensä, rintansa ja etenkin voimakas niskansa todistavat hänen olevan voimakkaan, ellei raivoava meri ole kaikkia hänen voimiaan heikontanut."

Toiset kehoittivat innostuneina puhujaa kääntymään vieraan puoleen ja hän tekikin niin:

"Kunnioitettu vieraamme, etkö tahtoisi ottaa sankarileikkeihimme osaa? Varmasti olet niihin perehtynyt, eikä mies voi muualla itselleen suurempaa mainetta niittää kuin kilpakentällä käsin ja jaloin. Siis tule! Heitä huolesi pois, kohta koittaa kotimatkasi, laiva jo valmiina odottaa ja miehet ovat lähtöön varustautuneet."

Mutta Odysseus vastasi:

"Miksi sellaista minulta pyydät? Kärsimykseni ovat olleet liian suuret, mieltäni murheet painavat ja kotiani kipeästi kaipaan."

Silloin ivasi häntä Euryalos, eräs fajakien etevimmistä:

"Niin, ethän ole edes kilpailijan näköinenkään, jotain rikkauksia etsivää kauppiasta tai laivamiestä paremmin muistutat."

Harmistunein katsein silmäili Odysseus puhujaa ja vastasi hänelle:

"Puhut sopimattomasti, nuorukainen. Samalle ihmiselle eivät jumalat ole kaikkia lahjojaan jakaneet. Ken on saanut voimaa, ken suuren ymmärryksen, ken taas puhujalahjan. Monelle, jonka ulkomuoto on vähäpätöinen, ovat jumalat antaneet kaunopuheisuuden suuren lahjan. Missä tahansa hän kulkee, saa hän ihailua osakseen. Toinen taas on saanut ulkonaisen kauneuden, mutta hänen puheestaan puuttuu viehätys. Niin on sinunkin laitasi. Varreltasi olet komea kuin jumala, mutta ymmärryksesi ei näy sille vertoja vetävän. -- Sanasi koskivat. Niin tottumaton urheiluun en ole kuin luulet; olinpa miesten parhaita ennen, mutta sodat ja meren valta ovat voimiani vähentäneet. Mutta sittenkään en tahdo kilpailusta kieltäytyä. Koettakaamme!"

Samassa hän tarttui, vaippaansa riisumatta, suurimpaan diskoon ja heitti sen kauas katselijoitten päitten yli. Diskon vinkuen kiitäessä ilmassa kumartuivat katselijoitten päät alas, mutta se lensi kauas yli maalin.

Atene itse fajakialais-miehen muodossa asetti merkin siihen, mihin diskos putosi ja lausui:

"Kas niin, vieras, sepä vasta heitto! Rohkeutta vain, ei täällä kenkään sinua voittamaan kykene!"

Odysseus, iloissaan tuntemattoman ystävällisistä sanoista, lausui:

"Nyt, nuorukaiset, tulkaa koettamaan, ken teistä heittää diskos-kiekon yhtä pitkälle tai kenties pitemmälle. Tai jos muita leikkejä mielitte, olen niihinkin valmis. Kaikkien muitten kanssa kilpailuun ryhdyn, paitsi Laodamaan, joka on isäntäni, sillä huonosti tekee se, joka isäntänsä kanssa kilpailuun käy. -- Aivan kykenemätön en urheilussa lie, osaanpa joustakin jännittää. Taistellessamme Troian edustalla oli Filokteetes ainoa, joka minut siinä voitti, ja keihästä heitän kuin muut nuolta. Ainoastaan kilpajuoksussa epäilen voimiani. Ruuan puute ja meren myrskyt ovat minua liiaksi heikontaneet."

Odysseun vaiettua vallitsi hetken ajan täydellinen hiljaisuus. Sen katkaisi Alkinoos:

"Oikein, vieras! Tästä lähin ei sinua kenkään uskalla ivata eikä pilkata. Mutta me emme ole nyrkkeilijä- emmekä painijakansaa. Kilpajuoksussa ja soudussa on meidän taitomme. Mutta nyt tahdomme näyttää mihin pystymme, jotta kerran kotonasi, puolisosi ja lastesi parissa istuessasi, voit niistä heille kertoella. Olemme elämänhaluista kansaa, rakastamme juhlia, soittoa ja tanssia. Paraat tanssijamme käykööt taitoaan näyttämään!"

Yhdeksän kilpailujen järjestäjää riensi heti esiin, tasoitti kentän ja valmisti siihen tilaa. Samassa tuotiin Demodokoon harppu ja sokea soittaja talutettiin joukon keskelle. Heti kokoontui ympärille joukko nuorukaisia, jotka alottivat tanssin, ja ihastuneena katseli Odysseus heidän ihmeellistä notkeuttaan.

Nyt alkoi Demodokos uudelleen näppäillä harppuaan ja lauloi Afroditeen ja Ares jumalan rakkaudesta:

Ares, sodan jumala, oli rakastunut ihanaan kauneuden ja rakkauden jumalattareen Afroditeen, joka oli ruman ja ontuvan takomataiteen valtiaan Hefaiston puoliso. Isännän poistuttua kotoaan riensi Ares rakastettuaan tapaamaan. Auringon jumala Helios oli kuitenkin huomannut Afroditen uskottomuuden ja ilmoitti siitä Hefaistolle. Tämä raivostui sen kuullessaan ja päätti kostaa rakastuneille. Pajassaan hän takoi verkkoja, hienoja kuin hämähäkin seitti, mutta niin sitkeitä, ettei niitä poikki saanut. Taidokkaasti hän kiinnitti niitä huoneeseensa, niin ettei niitä kenkään huomannut. Luvattuaan lähteä lempisaareensa Lemnoon jätti hän kotinsa. Huomattuaan hänen lähtönsä riensi Ares jälleen jumalattaren luo, mutta silloin kietoutuivat verkot niin lujasti heidän ympärilleen, etteivät he voineet kättään liikuttaa. Kuultuaan Heliolta Areen vierailusta, riensi Hefaistos kotiin ja huusi raivoissaan, niin että kaikki jumalat sen kuulivat:

"Zeus ja te muut kuolemattomat, tulkaa katsomaan Zeun tyttären uskottomuutta. Hän hylkää minut, koska olen raajarikkona syntynyt, ja lahjoittaa rakkautensa kauniille Areelle. Nyt en heitä vapauta, ennenkuin saan takaisin kaikki ne kauniit lahjat, mitkä annoin Zeulle hänen kaunista, mutta kevytmielistä tytärtään kosiessani."

Jumalat saapuivatkin Hefaiston äänen kuullessaan ja puhkesivat raikkaaseen nauruun nähdessään Hefaiston näppäryyden.

"Vääryys ei kauan menesty", arvelivat he, "ja näkyypä hidas Hefaistos voittavan Areen, jumalista ketterimmän."

Suuttunut Hefaistos avasi vihdoin kahleet, kun Poseidon vakuuttamalla vakuutti Areen suorittavan runsaat lunnaat. Nopeasti riensivät kahleista päässeet pois. Afrodite kiirehti hänelle pyhitettyyn Pafon lehtoon Kyproon, jossa kariitit, viehätyksen valtiattaret, voitelivat hänet hienoilla öljyillä ja pukivat ihastuttavaan pukuun. Ares riensi Trakiaan.

Laulajan vaiettua kehoitti Alkinoos poikiaan Haliosta ja Laodamasta tanssimaan kahden, mainiten heitä saaren paraiksi tanssijoiksi. Nuorukaiset ryhtyivät ensin ihmeelliseen palloleikkiin. Toinen heitti pallon taidokkain liikkein ilmaan, toinen sieppasi sen notkeasti hypäten. Toiset nuorukaiset seisoivat ympärillä lyöden käsillään tahtia. Tanssien tauottua kääntyi Odysseus isäntänsä puoleen:

"Liikoja et kehunut, kuningas, mainitessasi poikiasi parhaiksi tanssijoiksi. Hämmästyneenä olen katsellut heidän taitoaan."

Iloisena vieraansa huomaavaisista sanoista virkkoi Alkinoos:

"Miehet, fajakien ruhtinaat, kuulkaa ehdotustani. Meitä on yhteensä kolmetoista. Tuokoon kukin vieraallemme puhtaan manttelin, liivit ja kultatalentin. Euryalos, joka häntä sanoin loukkasi, korjatkoon sen sekä puhein että lahjoin."

Kaikki suostuivat ehdotukseen ja lähettivät airuensa kotiin hakemaan lahjoja, mutta Euryalos, tunnustaen Alkinoon oikein sanoneen, kääntyi Odysseun puoleen ja ojentaen hänelle kallisarvoisen kuparimiekan, josta osa oli hopeaa ja norsunluuta, sanoi:

"Terve sinulle, arvoisa vieras! Jos sinua sanoillani loukkasin, suo se anteeksi ja tuuli ne kauas vieköön! Jumalat suokoot sinulle onnea kotimatkallasi!"

Odysseus vastasi:

"Terve sinulle, rakas ystävä! Suokoot jumalat sinullekin onnea! Toivottavasti et tule lahjoittamaasi miekkaa kaipaamaan."

Sanoi ja sitoi arvokkaan miekan vyölleen. Samalla alkoivat saapua lahjojen tuojat. Alkinoon pojat ottivat arvokkaat tavarat vastaan ja laskivat ne kunnioittaen äitinsä, Areten, viereen, jolle Alkinoos lausui:

"Puolisoni, toimita tänne tilava arkku, johon vieraamme lahjat voimme laskea. Toimita myös kylpy valmiiksi, jotta vieraamme valmistuisi iloitsemaan lahjoista ja kuulemaan laulajan lauluja. Annan hälle vielä muistoksi kultamaljan, josta juodessaan hän aina antajaa muistaa."

Arete teki kuten kuningas pyysi ja, järjestettyään lahjat arkkuun, kehoitti hän Odysseuta sulkemaan sen niin, ettei matkan varrella kukaan pääse sitä aukomaan. Odysseus oli oppinut Kirkeltä erikoisen hihnojen solmiamiskeinon, jolla hän nyt sulki lujasti arkkunsa.

Virkistävästä kylvystä noustuaan hän kohtasi ovella kuninkaan tyttären Nausikaan, joka ihaillen virkkoi:

"Terve sinulle, vieras! Kun kerran kotimaahasi saavut, älä siellä pelastajaasi unohda!"

"Oi, Nausikaa, Alkinoon jalo tytär, Zeus suokoon minun kotiini kerran päästä! Ei ole päivää kuluva, jolloin en muistaisi sinua. Rukouksin puoleesi käännyn kuin jumalattaren puoleen."

Sisään vieraitten pariin astui nyt kookas Odysseus. Aterialle käydessään leikkasi hän palan paististaan, käskien palvelijan viedä sen Demodokolle, sillä, kuten hän sanoi:

"Laulaja ansaitsee kunnioituksemme. Runon jumalatar on suonut hälle suuren lahjan."

Palvelija kantoi Odysseun antimen sokealle, joka iloitsi vieraan ystävällisyydestä.

Syötyään kääntyi Odysseus uudelleen laulajan puoleen:

"Jumalaisen lahjan olet saanut, vaan sitä enemmän taidostasi maailmalle kertoisin, jos vielä laulaisit Odysseun keksimästä puuhevosesta, jolla kreikkalaiset Troian valloittivat. Olet niin paljon muuten heidän töistään laulanut, kuin jos olisit itse siellä ollut tai kuullut siitä joltain läsnäolleelta."

Niin hän virkkoi ja laulaja, jumalan innostamana, alkoi laulaa, miten kreikkalaiset, sytytettyään leirinsä tuleen, astuivat laivaan ja läksivät kotia kohti. Parhaat uroot olivat kuitenkin kätkeytyneet suuren puuhevosen sisään. Pahaa aavistamatta kuljettivat troialaiset hevosen kaupunkiinsa. Toiset kyllä ehdottivat sen särkemistä, toiset taas halusivat syöstä sen kaupungin muureilta alas, mutta suurin osa tahtoi säilyttää sen muistomerkkinä. Siten toteutui kohtalon säädös. -- Vielä lauloi Demodokos Troian hävityksestä, miten uroot yöllä tulivat hevosesta ulos, levittivät ympärilleen tulta ja kuolemaa, ja miten Odysseus, voimakkaana kuin itse Ares, ja jumalainen Menelaos riensivät Deifobon taloon, jossa lopullisesti, Atenen avulla, voiton saavuttivat.

Laulua kuullessaan ratkesi Odysseus hillittömään itkuun. Hän itki kuin itkee vaimo sodassa kaatuneen puolisonsa ruumiin ääressä. Silloin käski Alkinoos laulajan lakata, sillä:

"Vieraan iloksi juhlia juodaan, mutta koskeivät laulut kaikkia ilahuttaneet, lienee parasta lopettaa."

Ja Odysseun puoleen kääntyen hän virkkoi:

"Vieras, yhtä sinulta pyydän. Ällös enää meiltä nimeäsi salaa, sitä, minkä isäsi ja äitisi sinulle kerran antoivat. Nimetöntä ei toki maailmassa ole, ei kaikkien halvimpienkaan joukossa. Ja kerro, mikä maasi ja kansasi on, tietääksemme minne sinut lähetämme, sillä laivamme kulkevat peränpitäjättä ja luotsitta. Ne tietävät miesten mietteet, tuntevat kaikki maat ja kansat, eivätkä sumutkaan voi niitä eksyttää. Tosin kertoo ennustus Poseidonin uhanneen, vihastuneena siitä, että me kaikki haaksirikkoiset koteihinsa johdamme, tuhota tällaiselta matkalta palaavan laivamme ja kohottaa vuoret kaupunkimme ympärille. Toteutuneeko ennustus, ei kenkään tiedä. Kerro myös, missä olet harhaillut, minkä kansojen pariin joutunut ja miksi itket, kun akaialaisista lauletaan ja Troian nimeä mainitaan? Kenties siellä kaatui joku rakas omainen, ehkäpä veljen veroinen ystävä?"

YHDEKSÄS RUNO.

Odysseus alkoi:

"Kuuluisa Alkinoos! Mikä onkaan onnellisempaa kuin saada istua ystäväin parissa katettujen pöytien ääressä ja kuulla jumalaisen laulajan laulavan urotöistä. -- Nyt haluat kuulla surullisista vaiheistani. Mutta mistäpä alottaisin ja mihin lopettaisin, sillä kirjavat ovat jumalain säätämät tieni olleet. Ensinpä kuitenkin tulee minun nimeni mainita. Olen Odysseus, Laerteen poika, Itakan kekseliäisyydestään mainittu kuningas. Maani on karu ja kallioinen, mutta se on synnyttänyt mainioita miehiä, eikä koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan kolkkaa, joka minun silmissäni olisi sitä ihanampi. Kaunis Kalypso ja jumalainen Kirke koettivat minua luonaan pitää ja puolisokseen saada, mutta ei missään ole synnyinmaan vertaista eikä omia vanhempia rakkaampia, ja sinne kaihoamme, vaikka mitä ihanuuksia meille vieraissa tarjottaisiin.

"Mutta kerronpa sinulle kaikki kohtaloni, mitä Zeus Troiasta lähdettyäni osakseni salli.

"Ilionista kuljetti tuuli meidät kikonien kaupunkiin Ismaroon. Sen voitimme, jaoimme runsaat saaliit ja sen tehtyämme kehoitin miehiäni nopeasti rientämään laivoihin. Mutta he, houkat, eivät totelleet, vaan jäivät kaupunkiin viinivarastojen ja runsaitten teuraseläinten kimppuun. Sillä aikaa kutsuivat kikonit sisämaassa asuvia heimolaisiaan avukseen ja heidän tultuaan monilukuisina kuin puhkeavat kevään lehdet, pääsimme kovan taistelun jälkeen vetäytymään laivoihimme. Mutta kuusi miestä kustakin laivasta kaatui taistelussa. Kolme kertaa huudettuamme kunkin kaatuneen nimeä käänsimme aluksemme ulapalle, mutta silloin lähetti Zeus hirveän raju-ilman, joka pirstoi purjeemme kolmeen, neljään osaan. Pilkkopimeässä sousimme rantaan ja siellä saimme kaksi vuorokautta odottaa ilman tyyntymistä. Vihdoin pääsimme lähtemään ja pian olisimme Itakaan päässeet, ellei rajuilma olisi uudelleen puhjennut ja heittänyt laivaamme toiseen suuntaan. Yhdeksän vuorokautta purjehdimme aavoja selkiä, kunnes kymmenentenä saavuimme lotofagien maahan, jossa lotus, tuo ihmeellinen kasvi kasvaa. Aterioituamme lähetin miehiä ottamaan selkoa, mihin olimme joutuneet. Maan asukkaat tarjosivat silloin läheteillemme lotusta, mutta kun he sitä olivat maistaneet, alkoi lotuksen vaikutus näkyä. He unohtivat asiansa, laivat, kodin, kaiken, ainoa halu oli saada jäädä maihin nauttimaan lotusta. Väkivallalla kannoin itkevät ja vastustelevat miehet laivoihin, sidoin heidät penkkeihin kiinni ja käskin kiireesti soutamaan pois petollisen kasvin läheisyydestäkin.

"Taas olimme siis myrskyävien aaltojen varassa.

"Raskain mielin eteenpäin purjehtiessamme saavuimme kyklopien kummaan maahan. Siellä ei kynnetä eikä kylvetä, ei viinitarhoja hoideta, vaan maa kasvaa heille hoidotta vehnää ja ohraa. Ilman lakia he elävät, kukin vastaa vain itsestään ja asuntona he käyttävät kallion luolia.

"Jonkun matkan päässä kyklopien saarelta kohoaa merestä pienoinen, metsärikas saari. Siellä elää laumoittain vuohia, sillä ihmisjalka ei sinne milloinkaan astu. Saari on viljava, ja jos ken sinne asumaan asettuisi, tekisi hän siitä helposti ihanan yrttitarhan. Eivät edes kyklopit siellä käy, sillä he eivät osaa laivoja rakentaa.

"Eräänä pilkkopimeänä yönä johti joku jumala aluksemme saaren oivaan satamaan ja iloisina nousimme maihin ja laskeuduimme levolle.

"Seuraavan aamun ruskottaessa läksimme katselemaan ihanaa saarta. Ja runsas oli saaliimme. Kukin kahdestatoista aluksestamme sai osalleen yhdeksän vuohta, itse otin kymmenen.

"Koko päivän nautimme herkullisia aterioitamme ja joimme viinejä, joiden varastoa olimme kikonien maassa yhä lisänneet. Siinä tyytyväisinä istuessamme äkkäsimme savun nousevan vastaiselta rannalta ja kuulimme sieltä kyklopien puolelta sekä ihmisten että vuohien ja lampaitten ääniä. Seuraavana aamuna kutsuin laivojen väet kokoon ja puhuin heille:

"'Miehet, ystävät! Odottakaa te täällä, minä lähden laivoineni naapuriemme luo ottamaan selkoa, mitä kansaa siellä asuu, villejäkö he ovat vaiko vieraanvaraisia ja jumalaa pelkääviä.'

"Sen sanottuani nousin laivaan kehoittaen miehiäni seuraamaan, työnsimme laivan merelle ja suuntasimme kulkumme vastassa olevalle rannalle. Sitä lähetessämme huomasimme niemekkeellä, aivan lähellä, suuren, korkean luolan ja siellä näkyi vuohia ja lampaita laitumella. Ympärillä oli korkeitten kivivallien, tammien ja honkien ympäröimä aitaus. Luolassa asusti yksisilmäinen mies, ihmeellinen olio, eläen suuria karjalaumojaan paimennellen, huolimatta mitään muusta maailmasta. Tuskinpa häntä saattoi ihmiseen verratakaan, pikemmin korkean vuoren metsäiseen huippuun, joka kohoaa ylväänä yli metsän latvojen.

"Käskin miehiäni laskemaan ankkurin ja jäämään laivaan, mutta kaksitoista parasta otin mukaani. Aavistin joutuvani tekemisiin voimakkaan miehen kanssa, joka ei lakia pidä pyhänä, ja siksi varasin mukaani suuren nahkasäkillisen oivallista viiniä, jota olin Ismarossa, muitten arvokkaitten lahjojen lisäksi, saanut Apollon papilta Maronilta, säästäessäni hänen henkensä. Tämä viini oli niin voimakasta, että pikarilliseen sitä tarvittiin miedonnukseksi kaksikymmentä pikarillista vettä. Ja niin miellyttävä haju siitä nousi, että oli aivan mahdotonta olla sitä juomatta.

"Astuimme luolaan. Isäntää ei siellä näkynyt. Hämmästyneinä katselimme luolan varastoja. Seinävierillä oli suuria koreja täynnä juustoja, oli raintoja ja pyttyjä heraa kukkuroillaan, ja lampaita ja karitsoja oli suunnattomat määrät, eri karsinoissa eri-ikäiset. Miehet rukoilivat minua ottamaan mukaamme juustoja ja lampaita ja rientämään laivoillemme, mutta -- heidän onnettomuudekseen -- halusin nähdä itse isännän ja niin jäimme luolaan.

"Teimme tulen, uhrit uhrasimme ja söimme parhaillaan hänen juustojaan, kun kuulimme hänen tulevan. Selässään hän kantoi hirvittävää risukasaa, jonka hän viskasi maahan sellaisella ryskeellä että me säikähtyneinä pakenimme luolan kaukaisimpiin soppiin. Nyt hän ajoi sisälle lypsettävät vuohet, jätti pukit ulkopuolelle aitaukseen ja vieritti vihdoin luolan suulle niin kauhean kivimöhkäleen, ettei sitä kahdellakymmenelläkään hevosella olisi saanut liikkeelle. Lypsettyään karjansa hän kaatoi toisen puolen maidosta juustoastioihin, toisen hän säästi illallistaan varten. Askareet ripeästi toimitettuaan teki hän tulen. Nyt hän vasta huomasi vieraansa, joille hän virkkoi niin hirvittävällä äänellä, että kaikki kauhusta vapisimme:

"'Keitä te olette? Oletteko merten kierteleviä rosvoja, jotka vahinkoja tehden kuljette?'

"Miehen sekä muoto että ääni oli kauhistuttava. Rohkaisin kuitenkin mieleni ja virkoin:

"'Olemme akaialaisia, kotimatkalla Troiasta, ja nyt olemme joutuneet myrskyn heiteltäväksi. Kuulumme Agamemnonin kansaan, Agamemnonin Atreun pojan, jonka maine ulettuu maasta taivaaseen. Ja nyt eteesi polvistumme ja anomme sinulta vieraslahjaa, kuten hyvä tapa vaatii. Suo kunnia Zeulle, joka on vieraitten suojelija ja heidän puolestaan kostaja.'

"Mutta julmistuneena vastasi tuo yksisilmäinen jättiläinen:

"'Joko olet tyhmä tai tulet hyvin kaukaa, koska peloittelet minua Zeun kostolla. Hänestä me kyklopit emme välitä enempää kuin muistakaan jumalista, sillä me olemme paljon väkevämpiä. Säästänkö teitä vai en, se riippuu siis yksinomaan minusta. Mutta sanoppa, minne oivat aluksenne jätitte? Ovatko ne tässä lähelläkin?'

"Olin kuitenkin liian viisas ansaan käydäkseni, siksipä vastasin hänelle:

"'Laivammeko? Niille kävi hullusti. Mahtava Poseidon pirstoi ne kalliota vastaan ja me vain pelastuimme.'

"Hirviö ei vastannut mitään, vaan sieppasi joukostamme kaksi miestä, paiskasi ne kuin koiranpennut maahan mäsäksi, mursi pieniin osiin ja söi hirveän illallisensa kuin raivoisa leijona. Luun sirustakaan ei hän jäljelle jättänyt. Kauhistuneina kohotimme kätemme taivasta kohti huutaen Zeulta apua. Mutta jättiläinen ei meistä välittänyt, vaan syötyään kyllikseen hän heittäytyi maahan pitkäkseen ja vaipui raskaaseen uneen. Raivoissani olin syöksemäisilläni miekallani hänen rintansa puhki, mutta samalla minulle selvisi, että itsekin olisimme silloin kuoleman omat, emmehän näet millään saisi kivimöhkälettä ovelta siirretyksi. Tuskissamme jäimme odottamaan päivän koittoa.

"Aamulla varhain nousi jätti, teki tulen, lypsi karjansa ja söi taas kaksi miehistämme. Suurella melulla läksi hän sitten ajamaan karjaansa laitumelle, mutta luolasta poistuessaan nosti hän kevyesti kiven jälleen oven eteen ja niin tarkoin, ettei rakoakaan jäänyt. Nyt aloin suunnitella, miten tuhoaisin jättiläisen, ja keksinkin mielestäni oivan keinon. Luolasta löysin pitkän oliivipuisen hirren, joka arviolta oli yhtä pitkä ja paksu kuin suuren, kaksikymmenairoisen lastilaivan masto. Siitä hakkasin noin sylen pituisen osan ja käskin tovereitani veistämään sen sileäksi. Teroitin itse sen pään aivan teräväksi, karkasin tulessa ja kätkin sen muutamaan tunkiokasaan, joita olikin luolassa yllin kyllin. Sen tehtyämme heitimme arpaa, kutka miehistä tulisivat kanssani painamaan sitä nukkuvan kyklopin silmään. Arpa lankesikin neljälle joukon parhaalle, itse olin viides.

"Illan tultua palasi kyklopi ajaen koko laumansa luolaan, ainoatakaan ulkopuolelle jättämättä. Lieko hän pahaa aavistaen niin tehnyt vai neuvoiko hänelle sen joku jumala, en tiedä. Lypsettyään kaikki söi hän jälleen kaksi miestä. Silloin lähenin häntä kädessäni astia täpötäynnä voimakasta viiniä ja virkoin:

"'Kas tässä, tämä on sinulle palanpaineeksi. Näin ihanaa juomaa oli laivassamme ja tämän toin sinulle uhriksi toivoessani sinun meidät kotiin opastavan. Mutta sinähän vain raivoat. Luuletko kenenkään ihmisen milloinkaan luoksesi tulevan, kun noin käyttäydyt.'

"Kyklopi tarttui astiaan, joi juomistaan ja pyysi yhä lisää.

"'Kasvaa kyklopeillakin rypäleitä, mutta tämähän on oikeata nektaria', virkkoi hän tyytyväisenä. 'Mutta sanoppas nimesi, niin annan sinulle pyytämäsi vieraslahjan.'

"Tarjosin hälle jo kolmannen kerran ja kolmasti hän astian tyhjensi. Nähtyäni viinin alkavan vaikuttaa sanoin:

"'Kysyt nimeäni, kyklopi. No, saanhan sen sanoa, mutta muista sitten lahjasikin antaa. Eikukaan on nimeni, Eikukaan, niin kutsuivat minua vanhempani, niin kutsuvat toverinikin.'

"'No niin, sitten syön sinut viimeiseksi, Eikukaan, se on lahjani', sopersi hirviö.