Part 4

"Voi minua! Mihin, raukka, lopulta joutunenkin? Nyt uskon Kalypson totta puhuneen hänen sanoessaan, että ennen kotiin tuloani tulee kärsimysteni mitta kukkuroilleen. Katsos, Zeus on peittänyt taivaan pilviin ja nyt hän lähettää hirmumyrskyn merelle! Mitä hirveintä kuolemaa kohden kuljenkaan! Kolmin, oi, nelin kerroin onnellisempia ovat ne kreikkalaiset, jotka saivat kaatua Ilionin tantereilla atridien puolesta taistellessamme. Olisinpa minäkin siellä päiväni päättänyt, olisinpa määräni sinä päivänä saavuttanut, jolloin kaatuneen Akilleun vieressä seisoessani troialaisjoukot kohdistivat keihäs-sateensa minuun! Silloin olisi minut juhlallisesti haudattu ja nimeni olisi jälkipolville säilynyt. Nyt minua vain kurja kuolema odottaa."

Samassa tuli hirveä tuulispää, joka kietoi aluksen kokonaan liepeisiinsä ja riuhtasi Odysseun irti peräsimestä. Yht'äkkiä yhtyivät monet tuulet, katkaisivat keskeltä poikki maston, viskasivat purjeet ja peräsimen kauas yli vaahtopäisten aaltojen ja pyyhkäisivät Odysseun mereen, jossa hän pitkän aikaa ajelehti voimatta päätänsä nostaa. Vihdoin hän sai suolaisen veden suustaan ja läksi uiden ponnistelemaan alushylkyänsä kohti. Sinne hän pääsikin, mutta aallot viskelivät sitä yhä hurjasti. Milloin sillä pohjoinen leikki heitellen sitä yli aaltojen lakkapäiden, kunnes etelätuuli vuorostaan otti sen eteenpäin heittääkseen. Toisinaan siitä taas länsi- ja itätuuli kiistelivät.

Silloin näki Odysseus-paran Ino, entinen ihmislapsi, nyt meren rakastettu Leukotea-niminen jumalatar. Säälien harhailevan hätää hän nousi lokkina aalloista, istahti aluksen laidalle ja virkkoi:

"Poloinen, miksi sinua Poseidon yhä vainoaa ja kaikin tavoin tuhota koettaa? Hengiltä ei hän sinua saa, vaikka miten kovasti yrittäisi. Tee nyt kuten käsken. Riisu vaatteesi, jätä aluksesi oman onnensa nojaan ja pyri uiden fajakien maahan, johon kohtalo on määrännyt sinut pelastumaan. Tästä saat huntuni, sido se rinnallesi, silloin ei sinun tarvitse enää kuolemaa eikä kärsimyksiä peljätä. Ja vasta sitten, kun kätesi tapaa lähimmän rannan, irroita huntu vyöltäsi ja heitä se kasvot poiskäännettyinä läikkyvään mereen."

Sanoi, jätti Odysseulle huntunsa ja sukelsi vesilinnun tavoin mereen, sinne kadoten.

Mutta paljon kärsinyt Odysseus ei luottanut hänen sanoihinsa, vaan arveli itsekseen:

"Voi minua! Ehkäpä jumalat ovat jälleen asettaneet ansan kehoittaessaan minua jättämään alukseni. Tuolla kaukana siintää maa, jonne hän käski minun uida. Vielä en purttani jätä, en, niin kauan kuin on pirstalekin jäljellä. Sitten vasta lähden uimaan, kun aallot alukseni särkevät, kun en enää muuta keinoa keksi."

Mutta hänen näin miettiessään nostatti Poseidon hirmu-aallon, jättiläiskokoisen. Se vyöryi raskaana Odysseun alukseen ja hajoitti sen lopullisesti kuin tuuli akanat. Nopeasti hypähti Odysseus irtautuneen hirren päälle, ratsasti sillä kuin hevosella, repi kiireesti Kalypson loisto-vaatteet yltään, sitoi hunnun vyölleen ja heittäytyi suin päin mereen. Mutta huomattuaan sen nyökäytti Poseidon päätään, puhellen itsekseen:

"Kas niin, harhaile nyt merellä, kunnes maan saavutat. Varmaankin tämän surkeuden tulet ikäsi muistamaan."

Ja jumala läksi Aigaihin, jossa hänellä oli komea templi.

Nyt riensi Atene Odysseulle avuksi. Hän käski tuulia levolle, jättäen yksin pohjoisen liikkeelle, ja raivaten tietä Odysseulle koetti hän saattaa hänet fajakien maalle.

Kaksi yötä ja kaksi päivää Odysseus ajelehti aalloilla usein jo kuolemaa odottaen. Kolmantena päivänä tyyntyi tuuli. Silloin hän näki maan kohoavan edessään ja hänet valtasi samanlainen rajaton riemu, mikä valtaa kauan sairaana maanneen isän pojat, jotka ilokseen näkevät hänen jälleen tervehtyvän. Voimakkain vedoin hän ui rantaa kohti ja oli jo niin lähellä, että huuto olisi rannalle kuulunut, kun äkkiä nousi uudelleen hirveä myrsky. Aallot peittivät vaahdollaan lähikalliot, eikä missään näkynyt satamaa, ei suojaista paikkaa, äkkijyrkkinä vain rannat kohosivat. Voimatonna ja alakuloisena hän valitti:

"Onneton, onneton! Jo salli Zeus minun nähdä kaivatun maan, mutta jyrkkänä nousee ranta, ei jalansijaa missään ja allani pohjaton meri. Minä hetkenä tahansa paiskaa aalto minut kallioihin murskaksi, jos ylös täältä yritän; jos taas uin etsimään loivempaa rantaa, saattaa myrsky uudelleen ajaa minut ulapalle tai lähettää demooni syvyyksistä meripedon kimppuuni."

Näin hänen miettiessään tuli suuri aalto, joka kuljetti häntä kallioista rantaa kohti. Nyt olisi hän varmasti murskautunut, ellei Atene olisi herättänyt hänen mielessään ajatusta kietoa kätensä aalloista esiinpistävän kalliokielekkeen ympärille ja pidellä siitä kiinni, kunnes aalto jälleen vyöryi takaisin. Mutta aalto palasikin uudelleen, vyöryi hänen ylitseen ja heitti hänet verissä käsin kauas ulapalle. Sinne hän olisi vastoin kohtalon säädöstä jäänyt, ellei Atene olisi taas häntä neuvonut uimaan aallon rinnalla rantaa kohti. Nyt hän näki ihanan, kalliottoman rannan, jonka kaunis joki mereen laskiessaan halkaisi. Silloin nousi Odysseun rinnasta hiljainen rukous:

"Ken lienetkin, kauan kaivattu valtias, luoksesi tulen, suojaa sinulta etsin Poseidonin vihaa välttääkseni. Suuri joki, eteesi polvistun, armahda minua harhailevaa ihmislasta!"

Joki, säälien Odysseuta, hiljensikin juoksuaan, se asetti aaltonsa ja nyt pääsi uupunut sankari vaivatta rantaan. Mutta rannalle saavuttuaan hän vaipui voimatonna tainnoksiin hietikolle, sillä meri oli vienyt kaiken hänen kestävyytensä. Koko ruumis oli ajetuksissa ja vesi virtasi suusta ja sieraimista.

Herättyään hän heti sieppasi jumalattaren antaman hunnun ja heitti sen virtaavaan jokeen. Virta vei sen mereen ja siellä sen Ino heti otti. Mutta Odysseus vaipui rannan kaislikkoon polvilleen ja syleili riemuissaan maata. Yhä kuitenkin täytti huoli hänen mielensä ja hän mietti:

"Mitähän vielä saanenkaan kärsiä! Jos tähän jään, lopettavat aamun kosteus ja pureva kylmä heikot voimani. Jos taas metsikköön menen ja jossain pensaitten suojassa lämpimän leposijan löydän, joudun helposti metsänpetojen saaliiksi."

Punnittuaan sinne tänne päätti hän sittenkin metsästä etsiä suojaisaa paikkaa. Sellaisen hän löysikin kahden tuuhean, toisiinsa kiinni kasvaneen puun lomassa lähellä virtaa. Sinne ei kylmä aamutuuli pääsisi tunkeutumaan, eivät auringon säteet paistamaan, eikä edes sade jaksaisi raivata tietä tuuheitten oksien lomitse. Sieltä Odysseus haki suojaa, sinne hän vuoteensa valmisti, ja niin runsaasti siellä oli varisseita lehtiä, että ne olisivat pari, jopa kolme miestä talvipakkasessakin verhonneet. Iloisena katseli Odysseus vuodettaan, ja paneutuen levolle veti hän suuren joukon lehtiä peitteekseen, ja Atene vuodatti suloisen unen hänen silmiinsä.

KUUDES RUNO.

Uupuneena lepäsi kovia kokenut, jalo Odysseus piilopaikassaan. Sillä aikaa läksi Atene fajakien kaupunkiin.

Fajakit olivat ennen asuneet laajalla Hyperian tasangolla kyklopien ilkeän kansan naapureina. Mutta tämä naapuruus alkoi käydä liian raskaaksi, sillä kyklopit tekivät tuon tuostakin heidän maahansa ryöstöretkiä. Nausitoos-sankari johti silloin kansansa sieltä pois etäiselle Skherian saarelle. Tänne hän rakensi kaupungin, pystytti sen ympärille muurin ja kohotti temppelin jumalille. Nyt oli kuolo hänet jo saavuttanut ja vienyt Hadeeseen, ja kuninkaana hallitsi nykyään viisas Alkinoos. Hänen palatsiaan läheni nyt kirkaskatseinen Atene, miettien, miten hän saisi toimitetuksi Odysseun kotia. Jumalatar astui kuninkaan tyttären Nausikaan upeaan huoneeseen.

Varreltaan ja muodoltaan oli Nausikaa kuolemattomain jumalain kaltainen, ja ihania olivat ne hovineidotkin, jotka lepäsivät Nausikaan oven edessä.

Perille tultuaan pysähtyi Atene Nausikaan läheisimmän ystävän sekä ikä- ja kasvintoverin, Dymaan tyttären, hahmoisena ja lausui:

"Jopa olet huolimaton, Nausikaa! Kaikki komeat vaatteesi ovat pesemättä, kohta häitäsi vietetään, ja silloin sinun tulee jaella niitä hääjoukolle. Se tekee sinut kuuluisaksi. Siksipä lienee viisainta heti aamulla pyytää isältäsi muulit ja vaunut. Minä lähden kanssasi sinua auttamaan. Ajamme meren rantaan pesemään, sinne on liian pitkä matka jalan astua."

Tämän neuvon annettuaan läksi Atene Olympolle, jumalien ihanaan asuntoon, jossa ei konsaan myrsky raivoa eivätkä sateet lankea ja jota ei myöskään lumi milloinkaan peitä, vaan jossa ilma on aina sumuton ja kaikkea valaisee hohtava kirkkaus. Siellä viettävät jumalat autuasta elämätään.

Aamun koittaessa riensi ihana, viittapukuinen Nausikaa palatsin salien läpi vanhempainsa luo ihmetellen untaan. Hän tapasikin sekä isänsä että äitinsä. Äiti istui neitojensa keskellä lieden ääressä purppurarihmaa kehräämässä, isä oli ovella lähdössä ruhtinaitten käräjiin, jonne uljaat fajakit olivat häntä pyytäneet. Rakkaan isänsä luo astui neito virkkaen:

"Isä, anna minulle vaunut, tilavat ja korkeapyöräiset, lähteäkseni virralle vaatteitten pesuun. Sinun täytyy ylhäisten kokouksissa kantaa puhtaita vaippoja, ja entäs viisi veljeäni, joista kolme on vielä kukoistavaa nuorukaista, hekin tarvitsevat leikeissä vastapestyjä vaatteita."

Iloisista häistä ei neito mitään maininnut, mutta isä ymmärsi hänet ja sanoi:

"Sekä muulit että vaunut saat, lapseni, mene, mene!"

Palvelijat valjastivat muulit, neidot kantoivat vaunuihin komeita vaatteita ja äiti varusti nahkasäkkeihin eväitä sekä tuoksuavaa öljyä kylpyä varten. Nausikaa nousi vaunuihin, tarttui ohjaksiin ja pois kiitivät muulit vieden muassaan kuninkaan ihanan tyttären neitosineen.

Virralle saavuttuaan he riisuivat muulit valjaista ja veivät ne rannalle syömään hunajatuoksuista heinää. Vaatteet he kantoivat virran rantakuoppiin, kilvan he niitä jaloin polkivat, tarkoin pesivät ja levittivät ne sitten rantakiville kuivamaan. Vielä uituaan ja voideltuaan ruumiinsa tuoksuavilla öljyillä istahtivat he kuohuvan kosken partaalle aterioimaan ja odottamaan vaatteitten kuivumista. Aikansa kuluksi he leikkivät rantaniityllä, tanssivat ja heittelivät palloa. Ihana, valkoranteinen Nausikaa itse oli leikin johtajana ja hän muistutti siinä karkeloidessaan Artemis-jumalatarta, joka vuorilla liikkuen riemuiten ajaa nopeita hirviä takaa. Silloin toiset Zeun tyttäret seuraavat häntä leikkien ja Leto, ihanan jumalattaren äiti, tuntee povensa ylpeydestä kohoavan nähdessään tyttärensä olevan melkein päätään pitemmän muita neitoja ja voittavan heidät kauneudessa.

Pyykki oli jo kuivunut, muulit valjastettu ja neitoset kantaneet vaatteet vaunuihin, kun Atene antoi Nausikaan pallon vieriä kuohuvaan virtaan. Neitoset huudahtivat ja Odysseus heräsi siihen. Hämmästyneenä hän hypähti istumaan ja mietti mielessään:

"Missähän lienen, minkähän kansan pariin olen nyt ajautunut? Lienevätkö villejä väkivallan tekijöitä, vai rehellisiä, vieraanvaraisia ihmisiäkö ovat? Olin äsken kuulevinani naisten ääniä tai kenties täällä vuorten huipuilla ja lähteen silmissä nymfit asustavat. Tai ehkäpä täällä sentään onkin oikeitten ihmisten koteja. Olkoon miten tahansa, lähden ottamaan asiasta selvää."

Voimakkain käsin hän taittoi lehtevän oksan verhokseen ja läksi astumaan kuten nälkäinen leijona, jonka raesade ja myrsky on verille piessyt, mutta jonka silmät yhä säihkyvät voimaa. Hirveän näköinen oli Odysseus neitoja lähestyessään. Vesi oli hänen ihonsa veriseksi sierettänyt ja merisuola peitti koko ruumiin. Neidot pakenivat peljästyneinä joka taholle, vain Nausikaa, Alkinoon tytär, jäi Atenen rohkaisemana paikoilleen muukalaista odottamaan. Odysseus epäili mitä tehdä. Lähenisikö hän neittä syleillen hänen polviaan vai pysähtyisikö loitos ja kauniin sanoin pyytäisi vaatteita ja kysyisi tietä kaupunkiin. Kotvan mietittyään päätti hän jäädä kauemma ja koettaa valituin sanoin liikuttaa neidon mieltä.

"Valtiatar, käännyn rukoillen puoleesi, lienet sitten jumalatar tai kuolevainen ihmislapsi", hän alkoi. "Jos taivaitten asukas lienet, olet silloin Artemiin, Zeun mahtavan tyttären kaltainen ihanuudessa, jos kuolevaisiin kuulut, ovat isäsi ja veljesi onnellisia, sillä sinunlaisesi neidon omistamisesta kannattaa ylpeillä. Ja monin verroin onnellisempi on se nuorukainen, joka sinua kerran omakseen saa sanoa. Ihmisten joukossa en sinun vertaistasi ole konsaan nähnyt. Jumalatar, jalkaisi juureen polvistuisin, mutta en uskalla sinua lähestyä. Kova kohtalo on minua vainonnut. Kaksikymmentä vuorokautta olen meriä ajelehtinut ja nyt joku jumala minut tänne johti. En edes tiedä, missä maassa, minkä kansan parissa olen. Katso, paljon olen kärsinyt, sinä olet ensimäinen elävä ihminen jonka täällä tapaan, ole minulle armollinen. Jos mukanasi on täällä joku vaatekappale, lainaa se verhokseni ja palkaksi suokoot jumalat sinulle mitä mielesi halaa, suokoon puolison ja kodin, jossa onni ja sopu vallitsee, sillä mikään ei ole ihanampaa kuin miehen ja vaimon keskinäinen, horjumaton rakkaus."

Nausikaa vastasi hälle:

"Zeus onnenlahjat ihmisille jakaa, kelle onnea, kelle onnettomuutta, sekaisin hyville ja pahoille. Sinullekin hän osasi antoi ja sinun on se kärsivällisesti kannettava. Mutta koska näyt olevan kunnon ihminen, opastan sinut kaupunkiimme, eikä ole sinulta vaatteita enemmän kuin muutakaan huolenpitoa puuttuva. Olet joutunut fajakien maahan ja isäni on mahtava Alkinoos, fajakien kuningas ja heidän suuruutensa luoja." Ja kääntyen neitojensa puoleen hän huusi:

"Pysähtykää toki, miksi pakenette miehen nähtyänne! Luuletteko häntä viholliseksi? Ei toki. Kansamme on jumalain suojelema eikä kenkään rohkene meitä vastaan nousta. Asummehan sitäpaitsi maan äärellä kaukana muista, emmekä heidän kanssaan tekemisiin joudu. Tämä raukka on harhaillut merellä, hän tarvitsee apuamme, sillä sekä kerjäläiset että vieraat ovat Zeun lähettämiä ja otettavat hänen lahjoinaan vastaan. Johtakaa hänet joen rannalle tuulilta suojattuun paikkaan ja kun hän siellä on uinut, suokaa hälle ruokaa ja juomaa."

Neidot rohkaisivat mielensä ja tekivät kuten Alkinoon jalo tytär käski. Odysseun pestyä ruumistaan peittäneen paksun suolakerroksen ja hänen pukeuduttuaan saamiinsa vaippoihin valoi Atene häneen sellaisen jumalaisen ylevyyden ja kauneuden, että Nausikaa hämmästyneenä virkkoi:

"Neidot, katsokaa vierastamme! Hän on varmasti jumalain lähettämä. Äsken niin ruma ja peloittava, nyt Olympon jumalain vertainen. Jospa kerran saisin puolisokseni kutsua miestä, joka on yhtä jumalainen kuin tämä! -- Mutta, neidot, tuokaa hänelle nyt ravintoa."

Neidot tottelivat ja hyvällä ruokahalulla Odysseus soikin, eihän hän ollut moneen vuorokauteen saanut einettäkään.

Saatuaan vaununsa lähtökuntoon nousi Nausikaa niihin, tarttui ohjaksiin ja virkkoi Odysseulle:

"Nyt, muukalainen, lähdemme kaupunkiin, mutta ennen sitä neuvon, miten sinun on tehtävä. Niin kauan kuin ajamme maaseutua pelloillaan työskentelevien ohitse, on sinun pysyttävä vaunujen jäljessä neitojen seurassa, mutta kun kaupunkia lähenemme, on sinun jäätävä läheiseen, Atenelle pyhitettyyn lehtoon, sillä en salli ilkeitten ihmisten levittävän huhuja siitä, ken olet ja mistä sinut muka hain, sillä varmasti moni kuiskaileisi sinun olevan tuleva puolisoni. Vasta sitten kuin arvelet meidän ennättäneen kaupunkiin, riennä sinä isäni taloon, jonka tunnet siitä, että se on kaikkein komein. Astu reippaasti suoraan saliin, jossa isäni istuu nojatuolissaan ja äiti lieden ääressä kehrää hienoa purppurarihmaa. Riennä kaikkien ohitse äitini luo, hänen eteensä polvistu. Jos äitini on sinulle suosiollinen, silloin koittaa varmasti pian kotiinpääsöpäiväsi."

Sen sanottuaan hän löi muuleja, jotka lähtivät kiitämään eteenpäin. Ajoittain hän taas hiljensi vauhtia, niin että Odysseus ja neidot saattoivat helposti häntä seurata.

Aurinko painui jo länttä kohti, kun he saapuivat pyhään lehtoon. Tänne jäi Odysseus rukoillen Atenea:

"Mahtavan Zeun tytär, kuule nyt rukoukseni! Silloin et sitä kuullut, kun Poseidon minut haaksirikkoon saattoi. Nyt auta ja suo fajakien ottaa minut ystävällisesti vastaan."

Näin hän rukoili. Atene kuuli hänen rukouksensa, vaikkei hän Odysseulle näyttäytynytkään. Hänen täytyi olla huomaavainen myös sedälleen Poseidonille, joka Odysseuta yhä vihasi.

SEITSEMÄS RUNO.

Odysseun siten rukoillessa saapui Nausikaa kuninkaan palatsille. Hänen uljaat veljensä riensivät häntä vastaan ja veivät muulit talliin sekä kantoivat puhtaat vaatteet sisään. Vanha hoitajatar Eurymedusa valmisti kuninkaan tyttärelle tulen takkaan ja asetti aterian pöydälle.

Rukoiltuaan läksi Odysseus astumaan kohti kaupunkia. Atene verhosi hänet pilveen, jotteivät fajakit häntä huomaisi, ja kun hän saapui kaupungin portille, läheni Atene häntä nuoren tytön muodossa.

"Lapseni, voitko minulle tien kuninkaan kartanoon neuvoa, olen täällä vieras, enkä paikkoja tunne?" kysyi Odysseus.

Mielellään lupasi tyttönen opastaa muukalaista, jolle hän lausui:

"Kulkiessasi on sinun oltava aivan vaiti, sillä fajakit eivät ole ystävällisiä vieraille. Tämä kansa on merenkulkija-kansaa, merenjumala on antanut heille siihen erikoiset lahjat ja heidän laivansa kiitävät nopeasti kuin tuuli tai kuni ajatus."

Matkalla oli Odysseulla aikaa ihailla fajakien satamia ja laivoja sekä kokouspaikkoja ja oivallisia muureja. Saavuttuaan perille virkkoi opas:

"Tässä on se, mitä etsit. Kuningas viettää siellä par'aikaa suuria juhlia, ja sinne ovat kokoontuneet maan mahtavimmat. Mutta astu sinä reippaasti ja ujostelematta sisään. Rohkea mies onnistuu aina paremmin, vaikka hän olisikin muukalainen. Kaikkein ensin on sinun astuttava tervehtimään kuningatar Aretea. Hän on Alkinoon, puolisonsa, läheinen sukulainen. Poseidon, mahtava maanjäristäjä, rakastui gigantien kuninkaan Eurymedonin tyttäreen Periboiaan, maailman kauneimpaan naiseen. Heidän poikansa Nausitoos hallitsi fajakeja. Hänellä oli kaksi poikaa, Alkinoos ja Rexenor, mutta Apollon hopeakaarinen jousi surmasi vastanaineen Rexenorin. Tältä jäi yksi ainoa lapsi, tytär, Arete, jonka Alkinoos valitsi puolisokseen; eikä maailmassa löydy ainoatakaan naista, jota hänen miehensä pitäisi suuremmassa arvossa, kuin Alkinoos Aretea. Samoin kunnioittavat häntä hänen lapsensa ja koko kansa. Jos hän missä liikkuu, kohdellaan häntä kuin jumalatarta konsaan. Hän onkin harvinaisen lahjakas nainen ja usein jättävät miehet riitansa hänen ratkaistavakseen. Jos hänen suosionsa saavutat, on menestyksesi varma."

Sen sanottuaan poistui Atene, läksi Maratoniin ja sieltä Atenaan. Odysseus läksi astumaan kohti Alkinoon palatsia, mutta täällä hän pysähtyi hämmästyneenä nähdessään sen loiston ja komeuden. Seinät olivat lattiasta kattoon kuparista, patsaat siniteräksestä. Ovien kamanat olivat kultaa ja pihtipielet hopeaa, kynnykset kuparia. Hopeasta olivat ovien kukkakoristeet ja kullasta raskaat rengasrivat. Kahden puolen ovia oli itse Hefaiston takomat kulta- ja hopeakoirat, jotka eivät milloinkaan väsyneet vartiatoimessaan. Mukavia istuimia oli seinävierillä ja niitä verhosivat arvokkaat, naisten kutomat matot. Näillä istuivat kansan ruhtinaat juhlien aikana. Salissa oli kultaisia poikain kuvia, kaikilla käsissä palavat soihdut, jotka pimeän tullen juhlivia valaisivat. Viisikymmentä naista oli aina työssä viljaa jauhamassa, toiset viisikymmentä istuivat kuin poppelin lehdet oksallaan vier'vierekkäin kankaita kutomassa tai rihmaa kehräämässä. Palatsin ympärillä oli mitä ihanin puutarha, jossa oli hedelmiä ympäri vuoden, kesin talvin. Sen vieressä levisi suuri viinitarha ja ylt'ympärillä aukenivat iäti kukkivat niityt.

Ihailtuaan kaikkea tätä ihmeellistä loistoa ja rikkautta astui Odysseus sisään. Salissa valmistivat vieraat viimeistä uhria, joka tavallisesti kuului Hermeelle. Kukaan heistä ei huomannut sisään astuvaa vierasta, yhä verhosi Atenen näkymättömäksi tekevä utuvaippa hänet. Vasta polvistuttuaan Areten eteen haihtui verho ja salissa kaikki katsoivat hämmästyneinä polvistuvaa vierasta. Mutta Odysseus lausui:

"Arete, Rexenorin ihailtu tytär, sekä sinun että puolisosi ja myös kaikkien vieraittenne edessä polvistuu onneton mies apua ja turvaa anoen. Suokoot jumalat teille kaikille runsaasti onnea ja teidän lapsenne eläkööt rikkaina ja kunnioitettuina. Kuulkaa, minua poloista auttakaa ja kotimaalleni ohjatkaa!"

Sen sanottuaan nousi Odysseus ja istuutui lieden tuhkaan vastausta odottaen. Kotvan aikaa istuivat kaikki hiljaa, kunnes vanhin joukosta, viisas ja jalosydäminen Ekheneos puhkesi puhumaan:

"Alkinoos, ei ole sopivaa antaa vieraan tuolla istua. Me tässä kaikki odotamme, että kohtelisit häntä ystävällisesti, tarjoaisit hopeakoristeisen tuolin ja käskisit vierasta ruualla itseään virkistämään."

Heti täyttikin Alkinoos vanhuksen toivomuksen ja johdatti Odysseun istumaan viereensä lempipoikansa, miehekkään Laodamaan paikalle ja kehoitti tuomaan uhriviinejä, sillä nyt oli uhrit suoritettava Zeulle, vieraitten suojelijalle. Sen päätyttyä virkkoi hän vieraille:

"Kuulkaa, te fajakien ruhtinaat, mitä ajattelen! Lopetamme nyt juhlamme täksi illaksi, mutta huomenna saapukaa jälleen. Silloin pidämme suuret juhlat ja neuvottelemme, miten saamme vieraamme onnellisesti kotiinsa. Sinne kun on saapunut, olkoot Osattaret, elonlangan kehrääjät, hänen kohtalonsa määrääjinä, me emme silloin enää hänen elämäänsä puutu. Kenties hän on joku jumalista, joka on luoksemme vierailulle saapunut. Ovathan jumalat ennenkin luonamme vierailleet, koska olemme kuten kyklopit ja gigantit sukua jumalille."

Odysseus vastasi siihen:

"Karkoittakaa moiset aatokset mielestänne! Kuolevaisten ihmislasten joukkoon kuulun ja aniharva heistä on niin paljon tuskia kärsinyt kuin minä. Mutta huolimatta monista kärsimyksistä pyydän sinulta ravintoa ja sitten anon teitä johtamaan minut kotimaalleni."

Vieraat läksivät kukin kotiinsa, Odysseus jäi saliin istumaan Alkinoon ja Areten pariin. Valkohipiäinen Arete oli huomannut Odysseun puvun tutuksi ja ihmetellen hän kysyi, mistä Odysseus oli hänen valmistamansa vaatteet saanut. Silloin Odysseus kertoi, miten hän haaksirikkoisena oli Ogygiaan Kalypson vieraaksi joutunut ja miten hän vihdoin, seitsemän pitkää vuotta siellä ikävöityään, oli monien tuskien jälkeen joutunut vieraan virran rannalle ja siellä kohdannut jalon Nausikaan.

"Muukalainen, väärin teki tyttäreni sinut tielle jättäessään, miksei hän tuonut sinua kotiin asti?" puhui Alkinoos.

"Ällös tytärtäsi soimaa, kuningas, hänessä ei syytä ole. En sallinut hänen neitojensakaan perille asti minua opastaa, arvelin sinun saattavan siitä pahastua", virkkoi Odysseus.

"Niin pikavihainen en ole, ystäväni. Mutta jospa Zeus ja muut suuret jumalat sallisivat sinun jäädä tänne, tyttäreni sinulle puolisoksi antaisin ja rikkauksia niin paljon kuin tarvitsisit. Vasten tahtoasi en sinua kuitenkaan pidättää tahdo, vaan huomenna lähetän sinut kotiisi. Huoletta saat nukkua laivassamme koko matkan, perille sinut mieheni saattavat, vaikkakin kotisi olisi kaukana kuin Euboea, jonka sanotaan olevan kaukaisimman maan. Sielläkin ovat mieheni olleet Radamantoa sinne saattaessaan. Mennen tullen heiltä kului vain yksi päivä, se jo osoittanee sinulle sekä laivojeni että miesteni kykeneväisyyden."

Riemu valtasi Odysseun kuninkaan lupauksen kuultuaan ja rukoukseen taipui hänen sydämensä:

"Suuri Zeus, salli Alkinoon lupauksen täyttyä ja suo hänelle palkaksi runsaasti kunniaa!"

Arete kääntyi neitojensa puoleen kehoittaen heitä valmistamaan vieraalle purppurapeitteisen vuoteen. Neidot läksivät heti soihdut käsissä täyttämään kuningattarensa käskyä ja palasivat hetken kuluttua takaisin, kehoittaen:

"Nouse, vieras, vuoteesi odottaa sinua!"

Mielellään läksikin uupunut Odysseus levolle ja Alkinoos poistui Areten kera palatsin sisäsuojiin.

KAHDEKSAS RUNO.

Aamun ruskottaessa nousivat sekä Alkinoos että Odysseus vuoteiltaan ja riensivät alas kaupungin rantatorille, jossa fajakien kokouspaikka oli. Atene kulki toisen ruhtinaan luota toisen luo kuninkaan airuen muodossa, kehoittaen kaikkia rientämään kokoukseen, jossa keskustellaan eilen saapuneen oudon vieraan kotiinsaattamisesta.