Part 11

"Oi, Zeus, kaikkien jumaltenkin isä. Korkeudessasi annoit ukkosen jyrähtää. Jollekin ihmiselle se oli merkkinä, olkoon minullekin. Älä salli kosijain enää huomenna täällä asustaa. Polveni väsyvät ainaisesta jauhamisesta. Olkoon tämä heidän viimeinen elinpäivänsä!"

Odysseus iloitsi kuullessaan sekä jyrähdyksen että naisen sanat.

Jo saapuivat saliin palvelijattaret, sytyttivät tulen ja järjestelivät kaikki kuntoon. Jumalainen Telemakoskin heräsi, pukeutui ja astui Eurykleian luo kysyen, onko vierasta hyvin kohdeltu.

"Oma syynsä on, jos vuode oli epämukava. Parempaa hän ei huolinut. Ruokaa ja viiniä hän kyllä sai mielin määrin", vastasi uskollinen vanhus, kiirehtien samalla neitosia jouduttamaan puhdistustöitään, sillä tänään kosijat saapuisivat tavallista aikaisemmin. Kukin riensi tehtävilleen. Jo läheni Eumaioskin tuoden kolme parasta syöttösikaa. Hän kääntyi ystävällisesti Odysseun puoleen kysyen, saiko hän jo osakseen parempaa kohtaloa kuin eilen.

"Jumalat heidän röyhkeytensä kostakoot", vastasi Odysseus.

Samalla läheni Melantioskin, vuohipaimen, tuoden tullessaan parhaat vuohet. Hän ei malttanut taaskaan olla pilkkailematta vierasta:

"Vai täällä sinä yhä vetelehdit, laiskuri! Laita jo luusi täältä! Me emme taida selvitä toisistamme ilman perinpohjaista tappelua."

Odysseus ei huolinut vastata moiseen puheeseen, nyykäyttihän vain merkitsevästi päätään. Jo astui sinne Filoitioskin, kolmas paimen, ajaen myöskin uhkeita tavaroita palatsiin. Hän läheni Eumaiosta kysellen:

"Ken on tuo vieras kulkija, mistä maasta ja mitä sukua? Miesparka! Muodoltaan hän on kuin kuningas. Mutta useinhan jumalat ottavat näiltäkin onnenpäivät."

Hän läheni Odysseuta, tarttui hänen käteensä ystävällisesti virkkaen:

"Terve sinulle, vieras! Sinua katsellessani nousee kyynel silmääni, sillä muistan jaloa isäntääni. Kenties hänkin kiertelee parast'aikaa risoissaan ventovieraita maita. Jos hän taas Hadeessa jo on, säälin häntä vielä enemmän. Sellaista isäntää oli ilo palvella. Jo olisinkin aikoja sitten täältä lähtenyt, noitten korskeitten kosijain parista poistunut toisille maille, ellen yhä odottaisi Odysseun paluupäivän koittoa."

"Viisas näyt olevan, paimen", Odysseus vastasi. "Siksipä sinulle sanonkin ja sanani valalla vahvistan: ennenkuin täältä tänään lähdet, olet näkevä Odysseun palaavan ja kovasti kosijoille kostavan."

Lehmipaimen virkkoi silloin:

"Zeus sanasi toteuttakoon!" Ja uskollinen Eumaioskin yhtyi toivomukseen kaikesta sydämestään.

Näiden uskollisten palvelijain siinä keskustellessa suunnittelivat kosijat, miten surmata Telemakos. Mutta silloin lensi siitä ohitse kotka, kynsissään vapiseva kyyhky.

"Siinä oli enne", Amfinomos virkkoi. "Aikeemme ei tule onnistumaan. Käykäämme ennemmin aterioimaan."

Toisetkin siihen yhtyivät ja joukko painautui saliin. Odysseulle Telemakos osoitti istuimen aivan ovensuussa ja virkkoi:

"Kas tässä viiniä! Istu siinä rauhassa. Tämä ei, näes, ole mikään ravintola, vaan Odysseun talo, jossa minä nyt olen isäntänä. Ja te kosijat, antakaa vieraamme istua rauhassa, ettei tappelua synny."

Kiukuissaan purivat kosijat huulta kuullessaan Telemakon sanat ja Antinous sanoi:

"Ei ole helppoa kuulla noin rohkeita sanoja, mutta kärsikäämme, kunnes Zeus toisin päättää."

Kotvan aikaa kului rauhassa, mutta jo alkoi taas kuulua pilkkasanoja ja samelainen, upporikas Ktesippos ilkkui:

"Onhan oikeus ja kohtuus, että Telemakon vieraat saavat mitä muutkin vieraat. Minäkin annan tälle lahjani."

Ja sen sanottuansa hän tarttui härän reisiluuhun ja heitti sen kohti Odysseuta, joka kuitenkin ennätti väistää. Harmistuneena huudahti silloin Telemakos:

"Sinun onneksesi se ei osunut, muuten olisi peitseni sinut lävistänyt ja isäsi olisi saanut häitten sijasta valmistaa sinulle hautajaisia. Eikö se teistä riitä, että omaisuuteni tuhlaatte, pitääkö teidän solvata vieraitanikin. Soisin teidän ennemmin onnistuvan murhahankkeissanne minua vastaan, kuin tahtoisin nähdä ainaista ilkitöitten harjoitusta."

Kaikki vaikenivat, mutta pian virkkoi Agelaos:

"Älköön teistä kukaan pahastuko Telemakoon sanoista. Mutta tahtoisin häntä itseään tekemään lopun tästä. Kosk'ei ole enää vähintäkään toivoa Odysseun paluusta, olisi tietysti selvintä, että Penelope heti valitsisi puolison itselleen, silloinhan sinä, Telemakos, saisit yksin rauhassa hoitaa omaisuuttasi."

Telemakos vastasi siihen:

"En ole estellyt äitini avioliittoa, päinvastoin saisi hän vielä runsaat lahjatkin. Mutta jumalat varjelkoot minua karkoittamasta häntä kodista vastoin tahtoansa."

Atene herätti heissä silloin naurun halun, ja kaikki kosijat alkoivat nauraa luonnotonta naurua kasvot vääntyneinä ja kyynelten valuessa silmistä.

Silloin alkoi tietäjä Teoklymenos:

"Oi, ihmisparat, mitä nyt tuleekaan tapahtumaan. Katsokaa, pimeys leijailee ympärillänne, kyyneleet silmistänne vierivät, oi, seinät ovat veren tahraamat, tuskan huutoja kuuluu ja katsokaa, katsokaa, eteinen on varjoja täynnä, piha samoin ja kaikki kiirehtivät Hadesta kohti! Katsokaa, oi näettekö, aurinko on sammunut, murhan pimeys peittää kaiken!"

Kosijat nauroivat yhä makeammin ja Eurymakos virkkoi:

"Tuo vieras on hullu! Taluttakaa hänet ulos valoon, koska täällä on niin pimeä olevinaan."

"Terveet ovat jalkani, minulla on pari silmiä, samoin korvia, osaan itsekin ulos ja lähdenkin heti, sillä kohta on jokaisen teidän hetkenne lyönyt", lausui tietäjä, lähtien pois ystävällisen Peiraion luo.

Kosijat yhä nauroivat ja eräs heistä sanoi:

"Jopa sinulla on huono vieras-onni, Telemakos-parka. Toinen vieraistasi on tuollainen rääsyläinen, toinen taas hullu. Tekisit viisaammin, jos panisit molemmat laivaan ja veisit sikelien luo, siellä maksetaan tuollaisista rahaa."

Näin ilkkuen nauttivat kosijat uhkeata aamiaistaan aavistamatta, minkälaisen illallisen Odysseus Atenen avulla heille tulisi valmistamaan.

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN RUNO.

Penelope nousi neitostensa kera palatsin aarrehuoneisiin kädessä kultainen avain, jossa oli norsunluinen pää. Täällä aarrekammioissaan säilytti Odysseus kerran nuorena spartalaiselta Ifitolta saamaansa arvokasta jousta. Hän ei milloinkaan kuljettanut sitä muassaan, piti vain tallessa nuoruudenaikuisen ystävyyden muistona. Täällä huoneissa oli suuria arkkuja täpö täynnä kallisarvoisia vaatteita ja muita rikkauksia. Penelope otti naulasta jousen ja silloin tulvehtivat voimakkaina mieleen onnellisten vuosien muistot. Itkien hän katseli Odysseun lempijousta. Sitten hän läksi alas, parin neitosen kantaessa silmukkarenkaita, joiden läpi nuolen tuli lentää. Saavuttuaan alas saliin hän pysähtyi ovelle virkkaen:

"Rohkeat kosijat! Te täällä mielin määrin majailette ja pakotatte minut ratkaisuun. Kuulkaa, tänään pidämme kilpailut, silloin näemme, ken teistä voittaa. Tässä on jalon puolisoni jousi. Ken sen jaksaa jännittää ja yhdellä laukauksella nuolen kaikkien kahdentoista renkaan läpi ampuu, häntä puolisona seuraan ja jätän ainiaaksi tämän minulle niin rakkaan kodin."

Samalla hän ojensi jousen Eumaiolle kosijoille annettavaksi. Mutta Eumaioskaan ei voinut kyyneleitään pidättää, niin selvästi muistui rakas isäntä mieleen ja Filoitioskin ratkesi itkuun.

"Te tomppelit! Vai tässä te rupeatte vetistelemään ja lisäätte kuningattaren surua. Ellette voi itseänne hillitä, menkää ulos itkemään, niin ei kilpailumme häiriinny. Tässä on työtä tarpeeksi, sillä harva pystyy Odysseun kanssa kilpailemaan."

Niin lausui Antinous, mutta sydämessään hän kuitenkin luuli jaksavansa jousen jännittää ja voiton saada. Silloin virkkoi Telemakos:

"Miten mieletön olenkaan, kun riemuitsen kilpailusta! Miehet, koettakaa onneanne, katsokaa, onhan palkkannekin verraton, nainen ihana, jollaista toista ei etsimälläkään löydä! Tekeepä minunkin mieleni yrittää. Jos voitan, silloin saan pitää äidin luonani."

Hän asetti renkaat pitkään riviin, heitti vaipan hartioiltaan, tarttui jouseen ja yritti jännittää, mutta turhaan. Kolmesti hän koetti, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Silloin Odysseus viittasi häntä luopumaan yrityksestä ja Telemakos kehoitti muita koettamaan onneaan.

Antinous ehdotti aloitettavaksi samassa järjestyksessä, jossa he pöydässä istuvat. Nousi silloin Leiodes ja tarttui jouseen, mutta turhaan yrittivät hänen hienot, töihin tottumattomat sormensa sitä jännittää. Toivotonna hän jätti jousen virkkaen:

"Turhaa työtä taidatte tehdä. Viisainta lie ajoissa luopua tavoittelemasta sitä, mitä ei kuitenkaan saa. Te kaikki luulette onnistuvanne, mutta jouseen tartuttuanne huomaatte saavanne lähteä etsimään itsellenne puolisoa muualta."

Harmistuneena virkkoi silloin Antinous: "Mitä puhetta se sellainen on! Jollei sinun äitisi sinua jousenjännittäjäksi synnyttänytkään, ei sinun tule ajatella kaikkia yhtä mahdottomiksi. Melanteus, tuo talia, lämmitä sitä ja voitele sillä jousi, niin näette, miten käy."

Melanteus teki kuten käskettiin, kosijat koettivat vuoroitellen, mutta ainoakaan ei onnistunut. Nyt olivat jäljellä ainoastaan Eurymakos ja Antinous, joukon etevimmät urheilijat.

Kilpailujen kestäessä oli Odysseus Eumaion ja Filoition seuraamana astunut ulos. Täällä hän kysyi heiltä, kenen puolta he pitäisivät, jos Odysseus kerran palaisi. Empimättä vastasivat silloin molemmat henkensä Odysseun puolesta antavansa ja rukoilivat, että Zeus kerran sallisi rakastetun isännän palata.

"Toivonne on toteutunut", lausui nyt Odysseus. "Katsokaa, tässä hän seisoo edessänne kahden pitkän vuosikymmenen kuluttua. Te olette palvelijoista ainoat, jotka kotiatuloani olette odottaneet. Jos jumalat minun voittaa suovat, maksan teille runsaan palkan. Puolison teille hankin ja kodin läheltä omaani annan ja siitä lähtien teitä kohdellaan Telemakon ystävinä ja veljinä. Osoittaakseni totta puhuvani, katsokaa arpea polvessani, jonka kerran Antolykon vieraana ollessani sain."

Nähdessään suuren arven tunsivat uskolliset palvelijat heti isäntänsä ja lankesivat itkien hänen kaulaansa.

"Ystävät, ei ole nyt itkuun aikaa", virkkoi Odysseus; "varovaisia on meidän vielä oltava. Nyt käyn minä yksin sisään, seuratkaa te vasta hetken päästä. Sinä, Eumaios, käy sulkemaan ovet naisten puolelle ja varoita, ettei kenkään sieltä mihinkään liikahda, vaikka melua alkaisikin täältä kuulua. Sulje sinä, Filoitios, lujasti linnan portit. Tuolla sisällä pyydän minäkin saada jännittää jousta. Kukaan ei sitä tietysti minulle anna, mutta ojenna sinä, Eumaios, se käteeni, kosijain vastusteluista huolimatta."

Nyt hän astui jälleen sisään ja istuutui entiselle paikalleen. Eurymakos oli parast'aikaa voimiaan ponnistaen koettamassa onneaan, mutta vaikka hän kuinka rasvasi jousta, ei hän jaksanut sitä jännittää. Sekä harmissaan että murheissaan hän luopui yrityksestä huoaisten:

"Tämäpä häpeä! En yksin Penelopen menettämistä sure, onhan sekä Itakassa että muualla neitoja kyllin, mutta se on harmini syynä, että me kaikki olemme niin paljoa huonompia kuin jumalainen Odysseus. Johan jälkimaailmakin meitä siitä pilkkaa."

"Ei, Eurymakos, ei niin", lohdutti Antinous. "Etkö muista, että tänään on Apollon juhlapäivä, tuon jousenampujan suojelijan. Onhan mahdotonta, että kenkään nyt voisi onnistua. Mutta yrittäkäämme huomenna ja silloin paremmalla onnella."

Toiset olivat samaa mieltä ja meluten he tarttuivat viinipikareihinsa, kun Odysseus sanoi:

"Oikeassa olette. Huomenna jumalat varmasti antavat jonkun teistä voittaa. Mutta antakaa jousi minulle, minäkin koettaisin, vieläkö on jäsenissäni voimaa, vai joko vaivat ovat sen kokonaan vieneet."

Mutta silloinkos kosijat raivostuivat ja Antinous, joka tavallisesti esiintyi heidän puhemiehenään, huudahti:

"Kaikkea sitä kuullakin saa! Olethan, mies, vallan järkeä vailla! Eikö se jo riitä, että saat olla täällä sisällä, syödä kanssamme ja kuunnella keskustelujamme. Jätä jousi rauhaan! Jos voittamaan sattuisitkin, lähettäisimme sinut säälittä julman kuningas Eketon luo ja siellä et vähällä selviäisi."

Mutta Penelope, pahastuneena Antinoun karkeista sanoista, nuhteli puhujaa:

"On väärin puhua noin Telemakon vieraille. Jos hän pystyisikin kokeeseen, eihän tarvitsisi pelätä, että hän minua puolisokseen vaatisi."

"Oi, jalo Penelope", vastasi hälle kosijain puolesta Eurymakos. "Sitähän emme pelkää, mutta ihmisten nauru ja pilkka on heti valmiina ja kautta maitten sanotaan: jopa oli ylväällä kuningattarella vähävoimaisia kosijoita, koska kuljeskeleva kerjäläinen heidät voitti."

"Teidän maineenne ei tähänkään asti liene suuri", virkkoi Penelope. "Sallikaa vieraan voimiaan koettaa. Jos hän onnistuu, annan hälle juhlavaatteet, miekan ja keihään."

Mutta Telemakos kääntyi kuningattaren puoleen, sanoen:

"Äitini, kenelläkään ei ole jouseen suurempaa oikeutta kuin minulla. Joko sen sitten annan tai en. Käy sinä huoneisiisi, hoitele siellä tehtäviäsi, miesten asia on aseista puhua."

Hämmästyneenä katsahti Penelope poikaansa ja huoneisiinsa käydessään hän mietti Telemakon sanoja. Mutta samassa nousivat taas mieleen muistot Odysseusta ja kyyneleet kohosivat kauniin kuningattaren silmiin.

Salissa Eumaios tarttui jouseen aikoen jättää sen Odysseulle, mutta kosijat nostivat silloin sellaisen melun, että paimen laski säikähtyneenä jousen kädestään.

"Eumaios, ethän kaikkia voi totella", nuhteli Telemakos. "Ojenna heti jousi vieraalle, jos vihaani välttää tahdot. Ellet tottele, karkoitan sinut heti pois talostani."

Eumaios totteli silloin heti, ojensi Odysseulle jousen ja kiirehti sitten Eurykleian luo, käskien sulkea naisten ovet Odysseun määräysten mukaan. Filoitios niinikään pujahti ulos ja sulki lujasti palatsin portit.

Odysseus otti jousen käteensä, käänteli ja katseli sitä joka taholta, olisiko se hänen poissaollessaan päässyt pilaantumaan. Kosijat naureskelivat hänen tarkastukselleen.

"Kas, kas, miten hän tarkastelee niinkuin olisi oikein asiantuntija. Ehkäpä hänellä on kotonaan useitakin tuollaisia. Tai kenties hän aikoo tehdä samanlaisen itselleen", ivailivat he.

Heidän puhettaan ei Odysseus edes kuunnellut, näpäytti vain jousen jännettä, kuten taitava sitran soittaja uutta soitinta koetellessaan. Jänne soinnahti kirkkaasti, ja silloin kalpenivat kosijat. Samassa jyrähti Zeun ukkonen merkiksi sydämessään riemuitsevalle Odysseulle. Hän otti pöydältä nuolen, asetti sen jouseen ja ampui. Nuoli lennähti kaikkien kahdentoista renkaan läpi ja tarttui väristen vastakkaiseen seinään.

"Telemakos, ei tarvitse sinun hävetä vieraasi vuoksi", lausui hän jatkaen sitten levollisesti: "Yhä näkyvät voimani olevan jäljellä. En kauan tähdännyt enkä kauan jännittänyt. Nyt on illallinen vielä valmistamatta ja kun se on loppunut, seuraa voitto ja tanssi, kuten ainakin."

Ja nyykäytettyään päätään merkiksi Telemakolle, tarttui tämä miekkaan ja asettui seisomaan isänsä viereen.

KAHDESKYMMENESTOINEN RUNO.

Odysseus heitti nyt rääsyt yltään ja asettui ovelle huudahtaen:

"Kas niin, nyt päättyivät kilpailut, mutta sen sijaan alkavat toiset leikit!"

Ja kohottaen jousensa hän ampui maljaansa kohottavaa Antinouta, niin että nuoli tunkeutui niskasta ulos ja Antinous kaatui, veren virtanaan valuessa, kuoliaana maahan. Silloin nousi salissa kova melu. Kosijat silmäilivät seinille aseita etsien, mutta ei ainoatakaan näkynyt.

"Olet murhannut Itakan jaloimman miehen ja siitä koituu sinulle kosto", he huusivat.

Mutta Odysseus virkkoi, luoden heihin katkeran katseen:

"Mielettömät, ette luulleet minun Troiasta koskaan palaavan, siksi olette täällä julkeasti elelleet ja kosineet puolisoani, vaikka minäkin olen vielä elossa. Te ette ole pelänneet jumalain enemmän kuin ihmistenkään kostoa, mutta nyt se jo leijailee päittenne päällä."

Kauhun vallassa kosijat koettivat keksiä jotakin pelastuskeinoa, kunnes Eurymakos vihdoin alkoi:

"Sanoit oikein, Odysseus, Itakan kuningas, paljon pahaa on näissä saleissa harjoitettu. Mutta katso, tuossa makaa kaiken pahan alku ja juuri, Antinous, joka kaiken suunnitteli. Mutta hän on jo saanut koston, ole armelias ja säästä meitä, sinun kansaasi olemme ja sinulle monin kerroin maksamme, mitä täällä on tuhlattu."

Mutta synkkänä Odysseus vastasi:

"Ei riitä se, Eurymakos. Vaikka kaiken omaisuutenne toisitte ja vielä enemmänkin, ette sillä ole tekemäänne pahaa korvanneet. Nyt teille asetan rehellisen taistelun tai paon, jos pakoon pääsette. Mutta se tuskin onnistuu ainoallekaan."

Vavisten seisoivat kaikki.

"Ystävät, ei hän ketään säästä kerran jouseen tartuttuaan. Vetäkäämme miekkamme ja rynnätkäämme kaikki hänen kimppuunsa. Kun hänet saamme oven suusta syrjään, riennämme heti apua hakemaan", lausui Eurymakos, juosten miekka ojossa Odysseuta kohti. Mutta samalla lensi surman nuoli Odysseun kädestä ja Eurymakoskin kaatui kuoliaana maahan. Nuori Amfinomos riensi miekka paljastettuna ovea kohti, mutta hänet kaasi Telemakon keihäs. Telemakos ehdotti nyt isälleen, että hän hakisi heille sekä molemmille uskollisille paimenille kypärin ja kilven sekä keihäät.

"Riennä, mutta palaa nopeasti, ennenkuin nuoleni loppuvat, silloin jään yksin aseetonna heitä vastaan", kehoitti Odysseus, ja heti kiirehti Telemakos asekammioon valiten sieltä neljä parasta kypäriä ja kilpeä, samoin myös kahdeksan oivaa keihästä.

Odysseus ampui sillä aikaa kosijan toisensa jälkeen. Ei yksikään nuoli lentänyt harhaan. Mutta nuolien loputtua hän painoi päähänsä töyhtöpäisen kypärin ja tarttui keihäisiin. Aivan hänen lähellään oli seinässä ovi, joka johti ulos. Tähän Odysseus asetti Eumaion. Joku kosijoista ehdotti sitä tietä käytettäväksi, mutta Melanteus arveli sitä turhaksi. Sen sijaan hän lupasi tuoda heille aseita yliskamarista, jonne hän arveli ne viedyiksi. Hetken kuluttua huomasikin Odysseus kahdellatoista kosijalla hyvät varustukset. Silloin Odysseus alkoi epäillä taistelun päättymistä ja hän virkkoi Telemakolle:

"Poikani, katso, mistä nuo aseita saavat? Onko joku neitosista heidän apunaan, vai Melanteusko heitä auttaa."

"Oi, isä, minussa on vika. Unohdin ovet auki. Mutta riennä, Eumaios ja katso, ken heille apuna toimii", lausui Telemakos.

Samassa Eumaios huomasi Melanteun pujahtavan ovesta.

"Katso, suuri Odysseus, tuolla meni tuo petollinen mies. Mitä teen hänelle, jos hänet voitan? Surmaanko, vai tuonko luoksesi?"

Odysseus virkkoi:

"Kätensä ja jalkansa sitokaa ja hänet korkealle kattoon ripustakaa. Siellä hän saa kärsiä tuskallisen kuoleman."

Molemmat paimenet riensivät yliskamariin ja, aivan oikein, siellä Melanteus oli perimmässä nurkassa aseita kokoamassa ja palasi juuri sieltä kilpiä ja keihäitä käsissään. Paimenet hyökkäsivät silloin hänen kimppuunsa, sitoivat kädet ja jalat lujasti ja hinasivat hänet kattoparrujen tasalle.

"Kas, siellä sinun kelpaa pehmeillä untuvilla levätä. Kunhan et vaan nukkuisi liian kauan, vaan heräisit huomisaamuna ajoissa ajamaan vuohia kosijoille", pilkkaili Eumaios, kiiruhtaen Odysseun luoksi. Salissa olikin ankara taistelu käymässä, heitä oli vain neljä miestä kosijain suurta parvea vastaan. Samassa läheni Atene Mentorin muodossa.

"Terve, Mentor, tule avuksemme ja muista minua, ikä- ja sotatoveriasi", lausui hänelle iloisena Odysseus, aavistaen sen sittenkin olevan Atenen.

"Mentor, ethän toki meitä jätä", huudahti Agelaos. "Varo silloin itsesi! Kun sekä isän että pojan olemme surmanneet, tulee sinun vuorosi. Ja silloin emme säästä sinua, enemmän kuin omaisuuttasikaan, emme myös puolisoasi emmekä lapsiasi."

Mutta vale-Mentor puhui tyytymättömänä:

"Ei näy sinussa, Odysseus, enää olevan samaa urhoutta, jota Priamon muureilla osoitit ihanan Helenan vuoksi taistellessasi. Nytkö pelkäät kosijoita! Seiso rinnallani, niin näet, miten ystävyytesi palkitsen."

Mutta sittenkään hän ei vielä sallinut ratkaisua, vaan koetteli sekä Odysseun että Telemakon urhoollisuutta. Yht'äkkiä hän katosi, mutta istahti pääskynä katon harjalle.

Etevimmät kosijoista olivat jo kaatuneet ja nyt johtivat taistelua Agelaos, Eurynomos ja viisas Polybos.

"Pian tuon kurjan miehen murramme", huudahti Agelaos. "Katsokaa, eihän Mentorkaan häntä auttanut, vaikka siinä kerskaili. Heittäköön nyt vain kuusi joukostamme keihään, toiset säästäkööt sillä aikaa aseitaan."

Voimakkaasti heitti kuusi, henkensä puolesta taistelevaa aseensa ainoankaan osumatta. Mikä meni oveen, mikä seinään, mikä mihinkin, mutta kun Odysseus pienine joukkoineen heitti, kaatui taas neljä kosijoista ja loput pakenivat kauhuissaan salin perimmäiseen nurkkaan. Mutta armoa ei annettu ja toinen kaatui toisensa jälkeen. Ainoastaan kaksi joukosta sai jäädä henkiin, toinen oli soittaja Femios, joka kosijain pakottamana oli palatsissa soitellut, toinen Medon, jonka Telemakos todisti aina kohdelleen häntä hyvin.

Odysseus katseli tarkoin ympärilleen, olisiko kukaan päässyt piiloutumaan ja siten säästynyt, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt, ruumiita vain kasoittain.

"Poikani, riennä heti kutsumaan Eurykleia tänne", käski Odysseus.

Telemakos kiirehti täyttämään isänsä määräystä, ja kun Eurykleia saapui ja näki koko hävityksen, valtasi hänet suuri riemu. Mutta Odysseus, joka verentahriman leijonan tavoin seisoi keskellä kaatuneita, virkkoi:

"Ystävä, kätke ilosi, on väärin riemuita tässä ruumiitten keskellä. He ovat saaneet palkkansa. Vaan sano, montako petturia on palvelijattarien joukossa ja kuinka moni on uskollisena minulle pysynyt."

"Kuningas, viisikymmentä on täällä palvelevaa neitoa ja niistä on kaksitoista, jotka eivät minua tottele, eivät edes Penelopea. Mutta joko riennän tulostasi ilmoittamaan kuningattarelle, joka äsken vaipui uneen?"

Odysseus käski kuitenkin jättämään kuningattaren rauhaan, mutta sen sijaan tuli Eurykleian lähettää uskottomat neidot hänen luokseen. Nämä ratkesivat itkuun nähdessään kosijat, ystävänsä, kuolleina, mutta Odysseus pakotti heidät kantamaan pois ruumiit ja puhdistamaan salin. Sitten seurasi neitosten rangaistus. Heidät ripustettiin hirsipuuhun. Melanteuskin kuljetettiin pihalle ja sai hänkin osakseen häpeällisen kuoleman. Eurykleia toi nyt saliin tulikiveä, jota Odysseus siellä poltti hävittääkseen kaikki jäljet ja kehoitti sitten Eurykleiaa kutsumaan saliin Penelopen ja toiset palvelijattaret.

"Mutta, kuningas, tuon sinulle uudet vaatteet, jätä jo nuo rääsyt", pyysi Eurykleia. Odysseus kieltäytyi kuitenkin vielä pukua vaihtamasta.

Itkien ja soihdut käsissä astuivat palvelijattaret saliin ja Odysseun polvia syleillen he toivottivat hänet tervetulleeksi kotiin.

KAHDESKYMMENESKOLMAS RUNO.

Niin nopeaan kuin vanhat jalat kantoivat riensi Eurykleia ilmoittamaan emännälleen ilosanomaa.

"Nouse, kuningatar, nouse pian, Odysseus on saapunut ja on jo kostanut kotisi häpäisijöille", hän riemuitsi.

"Oi, Eurykleia, jumalat ovat järkesi hämmentäneet", nuhteli heräävä kuningatar. "Miten voitkaan vielä laskea leikkiä kanssani, tiedäthän muutenkin suruni suuruuden. Ja nyt herätit minut turhaan makeammasta unestani. Näin hyvin en olekaan nukkunut kahteen vuosikymmeneen. Mene nopeasti alas! Jos joku toinen olisi tämän tehnyt, olisin häntä rangaissut, ikäsi pelasti sinut vihaltani."

"Ei, lapseni, en laske leikkiä", virkkoi vanhus. "Totta puhun. Se vieras, jota kaikki ivasivat, on Odysseus. Telemakos tiesi sen, vaikk'ei siitä hiiskunut."

Nopeasti hypähti Penelope vuoteeltaan, syleili vanhaa hoitajaa ja kysyi, miten Odysseus saattoi kaikki voittaa.

"En nähnyt enkä kuullut, miten kaikki kävi", kertoi Eurykleia, "mutta valitusta kuului saleista huoneisiin, jossa kaikki palatsin naiset istuivat lukittujen ovien takana. Vihdoin kuulin Telemakon kutsuvan minua ja kun alas saliin astuin, näin Odysseun seisovan kuin hurjan leijonan kosijain ruumiiden keskellä."

"Ystäväni", virkkoi kuningatar, joka jälleen alkoi epäillä uutista, "käykäämme alas poikani luo. Haluan nähdä murhatut kosijat ja heidän voittajansa."

Hän astui alas saliin vapisevin sydämin miettien, kysyisikö vieraalta jotakin vai rientäisikö syleillen häntä tervehtimään. Hän istahti kuitenkin lieden ääreen vastapäätä pilariin nojaavaa Odysseuta, joka odotti, että Penelope häntä ensin puhuttelisi. Kuningatar istui aivan hiljaa katsellen. Jo näyttivät piirteet tutuilta, mutta vilkaistuaan vaaterisoihin, tuntui hän taas oudolta.

Silloin astui Telemakos pahastuneena äitinsä luo, virkkaen: