Part 1

ODYSSEUN HARHARETKET

Suorasanaisesti kerrottuna

Kirj.

HOMEROS

Suom. I. S.

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1916.

Suomen nuorisolle, sankaritöitä ihaileville tyttärille ja pojille on tämä kirja ajateltu. Sen tarkoituskaan ei ole korvata runomittaista Odysseiaa, jonka ihanuus näin suorasanaisena ei voi osapuilleenkaan tulla näkyviin, mutta jos se edes vähässä määrin kykenee innostuttamaan nuoria mieliä, on se saavuttanut tarkoituksensa.

Lukijalle.

Innostuneina ja sykkivin sydämin me vanhemmat kouluaikanamme kuulimme tarinoita Troian sodan sankareista ja erittäinkin Odysseusta, ja lisää tietoja koetimme saada lainakirjoista. Mutta eipä ollut missään Odysseiaa, ja niin oli tyytyminen siihen, mitä olimme saaneet.

Vanhempain sivistyskansain lapsilla on jo kauan ollut Odysseiansa, ja allekirjoittanut on rohjennut näitä käyttäen kudoskella tämän Suomen nuorisolle. Apulähteinä on käytetty etupäässä saksalaista ja ruotsalaista Odysseia-käännöstä, De gyllene böckerna-sarjaan sisältyvää Odysseia-sovitusta ja A.J. Churchin esittämää The story of the Odyssey. [Lopussa olevan nimiluettelon laadinnassa on käytetty pääasiassa: K. Forsmanin kirjoittamaa Kreikkalaisten ja roomalaisten mytologiaa ja Tietosanakirjaa.] Tehtävä oli arka, mutta innostuttava.

Ja sinä, poika ja tyttö, joka tämän luet, lupaa lukea se uudelleen, sittenkuin se ilmestyy täydellisenä ja helskyvällä kuusimitalla tulkittuna!

Lokakuulla 1916.

_I. S._

Homeros.

Homeros, muinoisajan kreikkalaisen runoilijan, arveltiin olleen suurien sankari-eeposten _Iliadin_ ja _Odysseian_ luojan. Molemmat eepokset ovat vanhimmat Kreikan kansan hengentuotteet, mitä jälkimaailmalle on säilynyt, ja kummassakin kerrotaan Troian sodasta ja siihen liittyvistä taruista.

"Ei mikään kansa ole luonut eepillistä runoelmaa, joka kertomuksen välittömässä luontevuudessa, vilkkaudessa ja tempaavassa voimassa olisi Iliadiin ja Odysseiaan verrattavissa. Niin kirkaspiirteinen ja havainnollinen on niissä kuvaus, että vielä nytkin lukija on miltei näkevinään henkilöiden elävinä liikkuvan silmäinsä edessä."

Homerosta itsestään säilyneet tiedot ovat aivan hämäriä. Milloin hän on elänyt ja missä syntynyt, on tietymätöntä. Herodotos arvelee hänen eläneen noin v. 900 e.Kr. Se vain on varma, että jo 7:nnellä vuosisadalla e.Kr. pidettiin Homeron runojen lausumisesta juhlakilpailuja. Kerrottiin ainakin seitsemän kaupungin kiistelleen Homeron synnyinpaikan kunniasta.

Meille, uudenajan lapsille, merkitsevät enemmän itse ihanat runoelmat, jotka johtavat meidät kauas muinoisiin aikoihin uskontoineen, taisteluineen ja voittoineen.

ENSIMÄINEN RUNO.

Hävitettyään Troian pyhän kaupungin käänsivät kreikkalaiset laivansa kotia kohti. Monia seikkailuja he saivat kokea, ken joutui haaksirikkoon, kenen koti oli hävitetty, kenelle taas oli joku muu onnettomuus tapahtunut. Suuri osa oli kuitenkin vuosien kuluessa saapunut koteihinsa; viisas Odysseus yksin yhä kierteli meriä katkerasti ikävöiden kotiinsa. Jumalatkin säälivät maailmalla ajelehtivaa urosta; Poseidon vain kantoi vihaa ja vainosi häntä, kunnes hän vihdoin saapui kotirannalleen.

Nyt oli Poseidon lähtenyt kauas Etiopian maahan kantamaan kansan uhraamaa jumal'uhria. Hänen siellä parhaillaan nauttiessaan herkullista ateriaansa, kokoontuivat toiset jumalat Olympon saleihin Zeun luo. Täällä johti Zeus, jumalain ja ihmisten isä, keskustelun maan lapsiin:

"On ikävätä", virkkoi hän, "että ihmiset aina syyttävät kaikista onnettomuuksistaan jumalia, silloinkin, kun he itse ovat tehneet rikoksia."

Puheeseen puuttui nyt Zeun lempitytär, kirkaskatseinen Atene:

"Olet oikeassa, ja useimmiten he ovat itse ansainneet rangaistuksen. Mutta sydäntäni kirvelee se tuskien taakka, mikä jalon Odysseun harteille on laskettu. Pakotettuna elämään kaukaisessa saaressa keskellä aavaa valtamerta hän on jo kauan saanut kärsiä koti-ikävää. Julman Atlas-jättiläisen tytär, ihanamuotoinen Kalypso siellä metsäisessä saaressa asuu, kahlehtien luonaan urosta ja koettaen lumosanoin saada hänet unohtamaan kotinsa Itakan. Mutta Odysseus, joka ei muuta ole ajatellut, kuin saada nähdä savun nousevan kotoisilta saariltansa, ikävöi nyt toivottomana kuolemaa. Oi, sinä suuri Zeus, eikö hänen kohtalonsa liikuta sydäntäsi? Onhan hän sinulle uhrit kantanut, miksi vihaat häntä?"

Mahtava Zeus vastasi hänelle:

"Lapsi, lapsi! Olisinko minä unohtanut Odysseun, jumalain vertaisen, muita kuolevaisia viisaamman. En toki. Mutta Poseidon on vihannut häntä siitä asti kuin hän tämän pojan, kyklopi Polyfemon, silmän puhkaisi. Hän ei salli uroon kotirantaan saapua. Neuvotelkaamme nyt, miten autamme hänet jälleen kotiinsa. Poseidon luopukoon vihastaan; eihän hän voi yksin jumalia vastustaa."

"Oi, jumalien isä", Atene virkkoi, "jos on kaikkien iäisten jumalien tahto, että viisas Odysseus saa jälleen synnyinmaahansa palata, niin lähettäkäämme silloin Hermes, sanansaattajamme, kiharakutrisen nymfin luo ilmoittamaan hänelle luja päätöksemme. Itse riennän Itakaan puhumaan Odysseun pojalle, Telemakolle, lohdutuksen sanoja, kehoittamaan häntä kutsumaan kreikkalaiset neuvottelukokoukseen, päättämään, miten karkoittaa talosta kosijain suuret joukot, jotka viettävät ylönsyömisessä päivänsä ja teurastavat pian koko Odysseun karjan. Lähetän hänet sitten Spartaan ja hiekkarantaiseen Pyloon ottamaan selkoa isästään. Samalla hankkii hän itselleen nimen maailmalla."

Näin lausuen hän sitoi jalkaansa taivaisen ihanat kultasandaalinsa, jotka tuulen vauhdilla kiidättävät häntä yli maitten ja merien. Tarttuen sitten pitkään, painavaan, kuparisilaiseen keihääseensä, hän nopeasti kiiti pois Olymposta ja pysähtyi keihääseensä nojaten Odysseun linnan ovenpieleen, ottaen Tafian kuninkaan Menteen hahmon. Täällä hän näki suuren joukon saarien ruhtinaita, jotka olivat kerääntyneet sinne kosimaan kuningatar Penelopea. Istuen eläinten taljoilla he pelasivat noppaa ja orjat palvelivat heitä. Heidän keskellään istui Telemakos murheissaan isänsä viipymisestä ja harmissaan vieraitten julkeudesta. Siinä miettiessään hän havaitsi ovensuussa seisovan vieraan, riensi hänen luokseen, toivotti hänet tervetulleeksi ja pahoitteli sitä, että vieras kenties jo kauankin oli saanut seisoa ovella kenenkään huomaamatta. Sitten hän käski tuomaan vieraalle ruokaa ja viiniä. Hänen keihäänsä hän asetti vasten korkeaa pilaria, jossa jo ennestään oli joukko uljaan Odysseun komeita keihäitä. Sitten hän johti vieraansa kallisarvoisten vaippojen verhoamalle istuimelle ja istuutui itse viereen, syrjään meluavista kosijoista. Orjatar kantoi kultamaljalla vettä ja valeli sillä vieraan kädet, toinen toi pöytään talon parhaita herkkuja. Samassa astuivat sisään meluavat kosijat ja asettuivat arvojärjestykseen penkeille ja raheille pöytien ääreen.

Syötyä alkoi kosijain joukko kaivata soittoa ja tanssia, ja Femion soittaessa ihanaa sitraa kumartui isäntä Atenen puoleen puhellen hiljaa:

"Vieras, ällös sanojani pahastu! Nuo toiset löytävät huvinsa laulusta ja soitosta. He tuhlaavat toisen omaisuutta, miehen, jonka vaalenneet luut kenties maatuvat jonkin vieraan maan kamaralla, elleivät aallot niitä ajele ulapalla. Jospa he kerran saisivat nähdä hänen palaavan Itakaan, unohtaisivat he kultakirjaillut pukunsa ja muut koristuksensa ja kiittäisivät onneaan, jos pelastuisivat isännän käsiin joutumasta. Mutta uros on joutunut säälimättömän kohtalon uhriksi, eikä enää ole toivon rahtuakaan, vaikkakin ennustetaan hänen kerran palaavan. -- Nyt on sinun vuorosi kertoa ken olet, mistä tulet, kutka ovat vanhempasi ja mikä laiva sinut tänne toi? Vielä kerro, oletko talossa ensi kertaa vai oletko jo Odysseun aikana ollut hänen vieraanaan?"

Loistavin katsein silloin vale-Mentes kävi puhumaan. Kertoi olevansa Tafian kuningas, viisaudestaan kuulun Ankialon poika, ja nyt matkalla laivoineen Kypron saarelle kuparirikkaaseen Temeeseen vaihtaakseen omia hohtavia rautavarastojaan Kypron kuuluun kupariin.

"Ystäviä olimme, isäsi ja minä, jo ammoin. Siitä voisi kertoa kuningas Laertes, isäsi isä, vaikka olen kuullut sanottavan, ettei hän enää tule tänne, vaan surren työskentelee viinitarhoissaan. Poikkesin tänne, koska luulin kuulleeni isäsi jo palanneen. Jumalat ovat kuitenkin vielä hänen matkaansa estäneet. Mutta vaikken olekaan ennustaja, enkä taida lintujen taikoja tulkita, sanon sinulle kuitenkin sen, mitä jumalat ovat sydämeeni painaneet: kaukana ei isäsi enää ole. Pian hän palaa, esteet voittaa ja kotiinsa rientää. Mutta, sanoppa, nuorukainen, oletko sinä Odysseun poika? Katseesi ja pääsi muoto ovat ihmeellisesti samat."

"Ystävä", Telemakos vastasi, "isääni en tunne, syntyäni en tiedä. Äitini sanoo minun olevan Odysseun pojan. Toivoisinpa melkein, että isäni olisi vanhus, joka saa rauhassa nauttia elämänsä iltahetkiä."

"Jumalat eivät ole määränneet sukuasi maineetonna sammumaan, koska Penelope on puolisolleen synnyttänyt sinunlaisesi nuorukaisen. Mutta kerro, mitä väkeä täällä näin runsaasti on? Onko täällä juhlat? Häitäsikö vietät? Vieraasi ovat rohkeita, säälimättä he näkyvät täällä elämöivän. Johan jokainen rehellinen ihminen puhkeaa harmiin tätä nähdessään."

Silloin kertoi Telemakos:

"Oli kotini kerran rikas ja mahtava ja olisi vieläkin, jos eläisi isäni. Jospa hän olisi edes kaatunut troialaisten parissa tai ummistanut silmänsä ystävien luona, silloin en häntä niin raskaasti surisi, ja kreikkalaiset olisivat pystyttäneet hänelle muistomerkin. Nyt ovat harpyiat vieneet hänet maineetonna myötänsä. Sitä suren. Mutta jumalat ovat lähettäneet vielä muitakin huolia. Ympäröivien saarien hallitsijat, kaikki lähistön ruhtinaat kosivat äitiäni. Hän ei tahdo heihin suostua, mutta ei uskalla heitä karkoittaakaan, ja nyt he hävittävät kotini putipuhtaaksi ja lopulta he riistävät henkenikin."

Harmin valtaamana kehoitti silloin Atene Telemakoa kutsumaan kokoon kosijat ja vaatimaan heitä palaamaan kotiinsa. Jos Penelope jonkun heistä puolisokseen valitsee, lähteköön hän silloin takaisin isänsä kotiin ja siellä pidettäköön häät. Mutta vielä toisenkin neuvon antoi Atene:

"Varusta laivoistasi paras, ota kaksikymmentä taitavinta soutajaa ja lähde kyselemään, onko kenkään kuullut isästäsi mitään. Riennä ensin Pyloon viisaan Nestorin puheille, sieltä mene Spartaan kultakutrisen Menelaon luo, hänen, joka viimeisenä kreikkalaisista palasi. Jos kuulet isäsi olevan elossa ja kotimatkalla, odota sitten, vaikka miten raskaaksi odotus-aikasi kävisi. Jos taas kuulet hänet kuolleeksi, palaa silloin rakkaille kotirannoillesi, pystytä muistopatsas isällesi ja juhlien vietä hänen muistoaan. Silloin on äitisi vapaa uuteen avioliittoon. Kaiken tämän tehtyäsi mieti tarkoin, miten saat kostetuksi kosijoille, sillä nytpä on jo aika sinunkin näyttää olevasi mies. Muistanet, minkä kunnian saavutti jalo Orestes kostettuaan kavalalle Aigistolle, kuninkaan murhaajalle?"

Telemakos oli tarkkaavaisena kuunnellut vieraan sanoja. Kun tämä oli lopettanut ja aikoi lähteä, sanoi hän kiitollisena:

"Sanasi ovat lähtöisin ystävän sydämestä. Puhut kuin isä pojalleen, enkä sitä koskaan unohda. Mutta viipyös hetkinen vielä, tahdon antaa sinulle muistoksi hyvän ystävän lahjan."

Mutta jumalatar vastasi siihen:

"Älä minua viivytä, sillä lähdön aika on tullut. Kun matkaltani palaan, poikkean jälleen luoksesi, silloin voit lahjasi antaa."

Neuvot annettuaan Atene nousi ja riensi linnun nopeudella laivallensa huolimatta Telemakon pyynnöistä. Mutta nuorukaisen sydämen oli hän sytyttänyt. Isän kuva oli entisestään kirkastunut, ja silloin hänen siinä miettiessään selvisi hänelle, ettei vieras voinut olla muu kuin jumala.

Sillä välin olivat kosijat huvitelleet parhaansa mukaan ja paraikaa soitti Femios kreikkalaisten surullisesta paluusta Troiasta. Ihana Penelope oli istunut yliskamarissaan soittoa kuunnellen. Murheellisena hän astui sieltä alas saliin kahden orjattaren seuraamana ja pysähtyi ovipieleen hiljaa, kookkaana, hunnulla ihanat kasvonsa peittäen. Itkien hän kääntyi soittajan puoleen ja virkkoi:

"Femios, osaathan lauluja paljon, osaat niitä, jotka kertovat jumalain ja ihmisten urotöistä. Oi, laula niitä ja suo vieraitten nauttia rauhassa viiniään. Mutta lopeta jo tämä tuskien muistolaulu. Se kirvelee sydäntäni ja saattaa minut yhä voimakkaammin kaipaamaan puolisoani."

Siihen virkkoi Telemakos:

"Äiti, mikset sallisi laulajan halunsa mukaan mieltämme ilahuttaa? Eihän laulaja ole syypää kohtaloomme. Sitä paitsi kuunnellaanhan aina mieluimmin laulettavan siitä, mikä on äskettäin tapahtunut. Koeta hillitä mielesi. Eihän ollut Odysseus ainoa kaatunut, samahan oli siellä muittenkin kohtalo. Palaa siis huoneisiisi ja hoida siellä tehtäviäsi. Siellä olet sinä käskijänä, täällä taas minä."

Poikansa järkeviä sanoja ihmetellen palasi Penelope huoneisiinsa ja itki siellä katkerasti, kunnes Atene vuodatti virkistävän unen surevan väsyneihin silmiin.

Hänen mentyään puhkesi salissa kova hälinä. Kukin toivoi saavansa ihanan kuningattaren puolisokseen. Mutta Telemakos kääntyi kosijain puoleen ja virkkoi ääntänsä korottaen:

"Te rohkeat kosijat, iloitkaa ja juhlikaa tänään ja sallikaa laulajan jumalaisen äänen kaikua. Huomenna kutsun teidät kokoon ja ilmoitan teille ajatukseni. Toivon teidän jättävän taloni. Juhlikaa muualla, käykää vuoroin toistenne vieraina, sehän on sopivampaa kuin täällä lopettaa toisen omaisuutta. Suuri Zeus on sen teille kostava."

Kosijat purivat harmissaan huultaan, ihmetellen nuorukaisen rohkeita sanoja. Vihdoin Antinous sanoi:

"Telemakos, varmaankin ovat jumalat panneet suuhusi noin rohkeat sanat. Kenties Zeus tekee sinut vielä kerran Itakan kuninkaaksi oikeata perintöäsi hallitsemaan."

Siihen vastasi Telemakos:

"Kuninkaana olo ei ole arvoaan vailla. Hänen talonsa rikastuu ja itse hän saa kunniaa. Jos Zeus suo, otankin kuninkuuden mielelläni vastaan. Mutta onhan täällä Itakassa muita sekä nuoria että vanhoja, joista joku voi nousta kuninkaaksi Odysseun kuoltua. En muuta pyydä kuin saada omassa talossani elää rauhassa ja hallita orjia sekä sitä omaisuutta, minkä Odysseus itse on sodissa koonnut."

Eurymakos lausui:

"Yksin jumalat tietävät, kuka Itakan hallitsijaksi tulee. Sinun talosi on kuitenkin sinun yksityisomaisuuttasi. Mutta kerro, ken oli äskeinen vieras ja mistä hän tuli? Toiko hän tietoja isästäsi vai omilla asioillaanko hän luonasi kävi? Miksi hän niin nopeasti poistui ja miksei hän kenenkään seuraa etsinyt? Ja kuitenkin näki hänestä, ettei hän ollut halpaa sukua."

Ystävällisesti vastasi Telemakos:

"Oi, Eurymakos, se päivä ei koita, jolloin isäni palaisi. En usko sitä, vaikka ennustajat, joilta äitini kyselee, niin sanoisivatkin. Kysyit, ken vieras oli. Hän sanoi olevansa Mentes, Tafian kuningas."

Ilta kului yhä pitemmälle ja kosijat viettivät sitä soittaen ja tanssien, kunnes vihdoin kukin läksi huoneeseensa. Telemakoskin astui omiin kammioihinsa monien ajatusten risteillessä hänen aivoissaan. Vanha, viisas Eurykleia, joka nuoresta neidosta asti oli ollut talossa ja hoitanut Telemakoa lasna, astui edellä valaisten soihdulla tietä. Kauniissa huoneessaan laskeutui Telemakos vuoteelleen Eurykleian järjestellessä hänen vaatteensa ja ripustaessa ne naulaan. Sen tehtyään hiipi vanhus hiljalleen pois sulkien oven jäljessään. Mutta nuorukainen ei vaipunut uneen, vaan suunnitteli mielessään Atenen neuvomaa matkaa.

TOINEN RUNO.

Aamun valjetessa Telemakos kutsutti kansan kokoon. Kun tori oli nopeasti täyttynyt, tuli hän kahden koiran seuraamana, kuparinen keihäs kädessä, itse paikalle ja Atene loi merkillisen jumalaisen loisteen hänen ympärilleen, niin että kaikki, yksin vanhimmatkin, tekivät hänelle kunnioittavasti tilaa hänen astuessaan isänsä paikalle.

Kokoukseen oli saapunut myös vanha, kokenut Aigyptios, jonka pojista eräs oli lähtenyt Troiaan Odysseun kanssa ja jota hän yhä katkerasti suri. Kaksi hänen pojistaan hoiti isänsä kanssa maita, neljäs vietti päivänsä kosijain parissa Odysseun talossa.

Tämä viisaudestaan kuulu vanhus ryhtyi ensimäisenä puhumaan:

"Vuosia on kulunut siitä päivästä, jolloin viimeksi, jalon Odysseun kutsumina, olimme täällä koossa. Ken on meidät nyt kutsunut? Telemakosko? Onko hän saanut tietoa sotaan lähteneistä vai haluaako hän kanssamme neuvotella tärkeistä asioista? Miten lieneekin, siunatkoon Zeus hänen aikeensa ja suokoon niiden menestyä."

Telemakos, joka iloitsi vanhuksen ystävällisistä sanoista, nousi nyt puhumaan:

"En ole saanut lähteneistä tietoa, mutta tahtoisin kääntyä teidän, Itakan miesten puoleen, pyytäen teiltä apua. Isäni on kerran kuninkaana teitä hallinnut, mutta nyt tahtovat kansamme parasten miesten pojat pakottaa äitini vastoin tahtoaan naimisiin, ja vastausta odotellessaan tuhlaavat koko omaisuutemme. Lopettakaa tämä vääryys ja antakaa minun suruineni olla rauhassa, muuten vedätte Zeun koston päällenne!"

Itkien hän lopetti puheensa ja kaikki tunsivat myötätuntoa tuota nuorta miestä kohtaan. Nousi silloin kosijain joukosta Antinous vastaamaan:

"Telemakos, ällös meitä soimaa, vaan soimaa äitiäsi, joka on viekkain kaikista vaimoista. Neljäs vuosi on kohta loppuun kulunut siitä kuin tänne tulimme ja äitisi yhä kohtelee meitä viekkaudella. Kaikille hän lähettää tervehdyksiä, kaikissa pitää toivoa yllä, vaikka ajatukset askartelevat muualla. Pitkän kankaan hän loi, kangaspuihin pani ja lausui: 'Jalosukuiset kosijani, älkää häitäni kiirehtikö, sallikaa minun kutoa tämä kangas Laerteen kuolinvaipaksi. Jos se kesken jää, jäävät langat käyttämättä!' Näin hän puhui. Kolme vuotta häntä uskoimme, kunnes petos tuli ilmi. Minkä hän päivällä kutoi, sen hän yöllä purki. Lähetä äitisi luotasi isänsä kotiin, siellä valmistettakoon hänen myötäjäisensä ja valittakoon puoliso. Siihen asti kuin sen teet, elämme talossasi ratkaisua odottaen."

"En voi, oi Antinous, ajaa talosta äitiäni, joka minulle on elämän antanut ja minua lasna hoitanut. Kosto kerran kohtaisi minua sellaisesta teosta. Mutta lopettakaa te hurjistelunne ja vierailkaa toistenne luona."

Hänen siinä puhuessaan lähetti Zeus kaksi kotkaa. Nämä leijailivat ensin liikkumattomin siivin rauhallisesti rinnakkain. Mutta saavuttuaan kokoontuneitten kohdalle ne alkoivat lyödä siivillään voimakkaasti ilmaa, lennellä edestakaisin ja katsella uhkaavasti alas kansanjoukkoon. Samassa ne syöksyivät toistensa kimppuun ja lensivät sitten toisiaan raadellen pois yli kaupungin talojen. Kaikki olivat huomanneet lintujen lennon ja kyselivät nyt äänekkäästi ihmetellen, mitä se merkitsisi.

Tietäjä Aliterses ymmärsi lintujen lennosta lukea jumalien tahdon ja hänpä nyt selitti:

"Varokaa, kosijat ja te muutkin. Suuri onnettomuus uhkaa teitä kaikkia. Kun Odysseus läksi Troiaan, ennustin, että hän tulisi paljon kovaa kokemaan ja vihdoin palaamaan tuntemattomana kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Nyt se aika on kulunut ja Odysseus saapuu varmasti."

Kosijat vastasivat pilkaten tietäjän sanoihin, mutta Telemakos lausui:

"On turhaa puhua teille, te korskeat kosijat. Pyydän vain laivaa ja kahtakymmentä soutajaa lähteäkseni Spartaan ja Pyloon kuulemaan, tietääkö kukaan mitään isästäni. Jos kuulen hänet kuolleeksi, palaan kotiin, pystytän hänelle muistomerkin ja vietän juhlalliset hautajaiset. Silloin on äitini valmis uuteen avioliittoon."

Hän istuutui ja puhumaan nousi nyt vanha Mentor, Odysseun ystävä, jolle hän lähtiessään oli uskonut kotinsa valvonnan. Hän sanoi:

"Kuulkaa minua, miehet Itakan! Soisin tästä lähtien saavanne kuninkaan ankaran ja säälimättömän, koska te olette voineet unohtaa Odysseun, joka kohteli kansaansa kuin isä lapsiaan. Kosijoista en puhukaan, heitä uhkaa perikato, vaan teitä muita moitin siitä, että sallitte kuninkaanne talossa niin elettävän. Olettehan te toki monilukuisemmatkin kuin nuo röyhkeät kosijat."

Silloin nousi Leokritos kosijain puolesta puhumaan:

"Joutavia juttelet, Mentor. Yllytäthän kansaa vastaamme. Se on supi suotta. Vaikkapa itse Odysseus palaisi, niin kävisipä huonosti hänen, jos ryhtyisi meitä karkoittamaan. Ei, hyvät miehet, lähteköön kukin töilleen. Mentor ja Aliterses pitäkööt huolta Telemakon matkasta. Siitä tuskin kuitenkaan mitään tulee."

Tähän päättyi kansankokous. Kukin kävi askareilleen, kosijat Odysseun taloon.

Telemakos astui yksin meren rannalle, pesi merivedessä kätensä ja kääntyi rukoillen Atenen puoleen:

"Auttaos minua, suuri jumalatar, joka eilen luonani vierailit ja kehoitit minua lähtemään isääni etsimään! Auta minua, sillä kansa ja etenkin nuo korskat kosijat tahtovat matkaani estää."

Hänen siinä rukoillessaan pysähtyi jumalatar hänen viereensä Mentorin hahmossa:

"Jos olet Odysseun ja Penelopen poika, et saa peljäten jättää matkaasi suorittamatta. Älä huolehdi siitä, mitä kosijat sanovat, he, raukat, eivät aavista, mikä kohtalo heitä uhkaa. Samana päivänä he joutuvat kaikki kuoleman saaliiksi. Mene rauhassa kotiisi, vietä iltasi heidän kanssaan ja varusta viinit ja viljat sekä muut matkatarpeet. Minä pidän huolta sekä laivasta että miehistöstä."

Kun Telemakos saapui kotiinsa, olivat kosijat pihalla, mikä vuohta teurastamassa, mikä mitäkin askaroimassa. Antinous kävi nauraen häntä vastaan, tarttui hänen käteensä ja sanoi:

"Terve, rakas Telemakos! Syö, juo ja riemuitse kerallamme. Kyllä muut sinulle sekä laivan että miehet valitsevat, siitä saat olla huoleti."

Mutta Telemakos veti hiljaa kätensä pois, virkkaen:

"En halua kanssanne iloita. Te olette kauan minulle vain vahinkoa saattaneet. Nyt olen mieheksi varttunut ja toivotan kostoa teille. Matkaani ei mikään voi estää, ja ellen täältä laivoja saa, saan niitä muualta."

Kosijat silloin pilkkaamaan häntä mikä sanoen mitäkin. Eräs virkkoi:

"Telemakos aikonee hakea Spartasta ja Pylosta apua murhatakseen meidät kaikki tai kenties hän tuo salaista myrkkyä, jota sekoittaa juomaamme."

Toinen jatkoi:

"Tai ehkäpä hän Odysseun tavoin harhailtuaan joutuu itse surman suuhun. Mutta siten hän, mies parka, tekee meidän asemamme vielä vaikeammaksi, sillä silloin on meidän jaettava keskenämme vielä hänenkin perintö-osansa. Ainoastaan talon annamme hänen äidilleen ja tämän tulevalle puolisolle."

Tällaista hän sai kuulla ympäriltään, mutta hän jätti heidät ja astui isänsä suuriin varastosaleihin, joissa säilytettiin kasottain kultaa ja hopeaa, arkuttain vaatteita ja suurin määrin kallisarvoisia öljyjä. Siellä oli myös kalliit varastot vanhoja viinejä, joita ainoastaan kuningas itse sai käyttää. Eurykleia, talon uskottu, säilytti tarkoin näiden varastojen avaimet.

"Rakas hoitajani", virkkoi Telemakos hänelle, "pane kahteentoista kannelliseen astiaan lähinnä parasta viiniä ja täytä yhtä monta säkkiä parhaalla viljalla. Tulen ne itse noutamaan äitini mentyä levolle. Lähden Spartaan ja Pyloon etsimään isääni, mutta älä sinä tästä kerro mitään äidilleni."

Tämän kuultuaan alkoi uskollinen Eurykleia katkerasti itkeä:

"Rakas lapsi, minne sinä aiot mennä avarassa maailmassa? Sinä ainokaisemme, jää'ös kotiin! Pois mentyäsi keksivät kavalat kosijat turmion sinulle. Älä mene!"

Mutta nuorukainen vastasi:

"Älä huolehdi, lähden jumalain kehoituksesta. Vanno vain, ettet äidilleni ilmoita mitään matkastani, ennenkuin yksi- tai kaksitoista päivää on kulunut, ellei hän sitä ennen minua kaipaa."

Eurykleia vannoi valan ja ryhtyi sitten täyttämään viiniastioita ja viljasäkkejä. Telemakos taas kävi kosijain joukkoon.

Sillä aikaa kulki Atene, ottaen Telemakon hahmon, kaupungilla, kooten paraita miehiä laivaan, jonka hän myös hankki.

Kun aurinko laski ja hämärä verhosi kaupungin, saapui hän Mentorin hahmossa Odysseun talolle, uuvutti kosijat uneen ja kutsui Telemakoa:

"Joudu, laivaväkesi odottaa, aika rientää!"

Kookasta Atenea seuraten riensi Telemakos rantaan, jossa kaikki oli valmiina. Täällä hän kääntyi soutajien puoleen, lausuen:

"Tulkaa kanssani! Matkatarpeemme ovat varastohuoneissamme valmiina. Mutta liikkukaa hiljaa talossa, ettette herätä nukkuvia, sillä lähdöstäni ei tiedä kenkään, yhtä palvelijaa lukuunottamatta, ei edes äitini."