Part 8

Archie otti pari askelta häntä kohden kukkaispenkkien keskellä. Archie oli paitahihasillaan, hihat käärittyinä kyynärpäihin saakka; Mauvella oli yllään maalaistytön pusero, joka sopi hänelle erinomaisesti, ja polvihousut. Parhaillaan hän polvistui puutarhan polulle nykäisten juurineen maasta jonkun itsepäisen rikkaruohon tai painellen multaa juuri istuttamansa taimen ympärille. Ja jokainen hänen tekemänsä liike yhä lisäsi hänen Archieen tekemäänsä syvää vaikutusta. Archieta viehätti hänen kasvojensa vaihteleva väri, hänen solakka, pitkä vartalonsa ja hänen hillitty käyttäytymisensä. Hänellä oli myöskin syvyyttä, sillä hän oli "ajatellut" asioita. Hän oli niin toisenlainen kuin (esimerkiksi) Lucy Joy, joka vain häikäisi kauneudellaan ja hilpeydellään. (Pikku Lucy-raukka, jolla ei ollut muuta kuin kauniit kasvonsa!) Niin se oli, ajatteli Archie, jälleen unohtaen, että tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän näin ylimalkaisesti arvosteli nuorta naista. Mauve oli erilainen kuin muut.

Hetkiseksi hänen ajatuksensa kiintyi tyttöön, joka viimeksi oli kiehtonut hänen mieltään. Lucy Joy... Suurena tekijänä Lucyn viehätysvoimassa oli ollut se, että hänellä oli joukottain ihailijoita — —

Mauvella ei ilmeisesti ollut ainoatakaan ihailijaa. Sellaiset asiat eivät mahtuneet hänen ajatuksiinsakaan. Ja siinä oli Mauven viehätysvoima.

Äkkiä Archie katsoi suoraan tyttöön, joka polvistui hänen edessään, ja virkkoi valmistamatta: "Mauve."

Tyttö raapi liuskakivenpalasella multaa voimakkaista käsistään. "Niin", hän sanoi, "mitä nyt?"

Archie ei tiennyt mitä hän tahtoi sanoa. Hän tahtoi jollain tavoin päästä lähemmäksi Mauvea; ei sananmukaisesti, mutta kuten kaksi toisensa ymmärtävää sydäntä on lähellä toisiaan. Ensimmäisen ajatuksen, joka tuli hänen mieleensä, hän ilmaisi: "Miksi ette antanut minun kutsua teitä Mauveksi, ennenkuin vasta nyt?"

"Miksi olisin sen tehnyt?"

"No niin, mutta — silloin tiellä — miksi silloin äkkiä sanoitte, että saisin sen tehdä?"

Mauve heitti kivenpalan viereensä multaan. Hän nousi, oikaisihe ja katsoi Archieta hetkisen. Sitten hän vastasi hitaasti, mutta selkeästi: "Archie, en todellakaan tiedä."

Sitä hän ei tosiaan tiennytkään. Hän tunsi näinä viimeisinä päivinä muuttuneensa. Osaksi tuon nuoren miehen takia, jonka saapuminen ensin oli häntä harmittanut, ja joka niin pian oli tullut aivan kuin perheen jäseneksi. Ja hänen sydämensä pohjalla tuntui jokin lyijyinen paino vähitellen nousevan... Ja (tätä ei nuori Laverock tiennyt, vaikka se hänelle olisikin ollut varsin mieluinen tieto) edellisenä iltana oli hän tehnyt jotain kummallista mentyään makuuhuoneeseensa. Hän oli avannut kirjoituspöytänsä laatikon, jonka avainta hän aina piti kiinnitettynä rannerenkaaseensa, ja ottanut laatikosta pinkan vanhoja valokuvia Basilista... Ensimmäistä kertaa moniin vuosiin oli hän saattanut katsella niitä tuntematta kylmän käden laskeutuvan sydämelleen. Hän oli sanonut itsekseen vakavuudella, joka oli häntä itseäänkin ihmetyttänyt: "Hän oli hyvin sievä, poikaraukka!... Ja näissä kuvissa hän on nuorempi kuin minä nyt.."

Sitten hän oli sanonut: "Eihän kannata säilyttää näitä kaikkia, sehän on mieletöntä!" Ja hän oli valinnut kuvista yhden, jossa Basil oli polo-puvussa, niinkuin Mauve oli viimeisen kerran nähnyt hänen pelaavan Ranelaghissa kesäkuussa ennen sodan puhkeamista. Sen hän oli säilyttänyt. Muut hän oli polttanut makuuhuoneensa takassa, katsellen kuinka yötuulen liehuttama heikko liekki vähitellen sammui pehmeään ja kahisevaan tuhkaan. Muiston voi säilyttää yhtä hyvin yhdessä valokuvassa kuin viidessäkymmenessä. Hän oli paneutunut vuoteeseen ajatellen: "Minä säilytin parhaan." Tämä oli tapahtunut edellisenä iltana. Ja tänään häntä kiinnosti kalliopuutarhan järjestäminen enemmän kuin mikään muu pitkiin aikoihin.

Archie oli näinä päivinä itselleen yhtä suuri arvoitus kuin tyttökin. Lucy Joyn täti oli ollut oikeassa väittäessään, että "nuo tavalliset" (joihin Archie Laverock kuului) eivät aina olleet niinkään onnellisia. Heillä on mehiläisen mieli, joka liihoittelee kukasta kukkaan, kuiskutellen imarteluja jokaiselle ja lentäen jälleen pois antamatta minkään siteen kahlita itseään. Mutta kuvalla oli toinenkin puoli. Sen tunsi Archie selvästi muutamina hetkinä. Hetkinä, jolloin hän tunsi itsensä juurettomaksi... alakuloiseksi... yksinäiseksi. Hän todellakin kaipasi näinä hetkinä jotain, joka häntä sitoisi ja kahlehtisi. Jotain, joka pidättäisi häntä. Poikamaisella kielenkäytöllään hän olisi sanonut: "Miksi en minä voi löytää jotain, johon kiintyisin? Olenko niin kirotun itsekäs? Vai onko jotain alusta alkaen hullusti minussa? Vai enkö ole vielä tavannut oikeata henkilöä? Jospa sen tekisin! Ja vaikkei hän välittäisikään minusta. Vaikkei hän sanoisi minulle sanaakaan, olisi se parempi kuin tämä! Kunpahan vain löytäisin jonkun, joka osoittautuisi siksi oikeaksi — —"

Tällä hetkellä hän alkoi ajatella, toivoa, uskoa, että tämä oikea voisi olla Mauve Rice-Mathews. Hän kääntyi jälleen tyttöön päin. Hänen silmiensä ja sydämensä kysymys oli: "Ettekö te voi auttaa minua? Ettekö voi tehdä jotain hyväkseni? Te näytätte niin toisenlaiselta kuin muut, ettekö olekin sitä? Mitä te oikeastaan olette?"

Mutta sen sijaan hän kysyikin jotain vallan muuta, toivoen tytön vastauksen viimein kertovan jotain hänestä itsestään.

"Kuulkaahan, miksi oikeastaan asutte täällä?"

Tyttö katsahti häneen, hämmästyksen häilähtäessä hänen hymyssään.

"Mutta — — — Rice-Mathewsin perhe on asunut Rhosissa niinkauan kuin se ylimalkaan on ollut olemassa. Jo aikaisemminkin! Entinen Rhos paloi kuudennellatoista vuosisadalla. Tämä uusi kartano on minun iso-iso-iso-isoisäni rakennuttama."

"Niin kyllä; mutta en minä nyt tarkoittanut sukuanne. Minä tarkoitan miksi te itse olette jäänyt tänne?"

"Kuinka en olisi jäänyt? Minun juureni ovat täällä. En nyt voi kuvitella asuvani muualla kuin Rhosissa."

"Ettekö?"

"En nyt", toisti Mauve ja siirsi katseensa kukkapenkistä alemmaksi ruusupientaretta kohden, joka reunusti puutarhan päässä aukenevaan rantaan johtavaa polkua. Siellä siinsivät vuoret, ennustaen jatkuvasti kaunista ilmaa. "En voi kuvitella suloisempaa paikkaa, missä voisi päättää elämänsä."

Päättää? Tyttöhän oli tuskin päässyt sen alkuun!

"Minun tulisi koti-ikävä, jos olisin kaksi viikkoa poissa täältä", sanoi Mauve katsahtaen hellästi ympärilleen. "Sellaisia ovat walesilaiset. Toisinaan minusta tuntuu, etteivät he välitä ihmisistä — vain paikoista." Sitten hän lisäsi reippaammin: "Sitäpaitsi on täällä kaikki niinkuin haluan. Minä pidän järjestelemisestä, niinkuin tiedätte. Ja sehän on täällä hyvä asia. Jonkun on hoidettava isoisää Maryn mentyä naimisiin, ainakin siksi, kunnes hänen onnistuu tehdä itsemurha, jota hän jo koetti torstaina. Mutta minä luulen teidän olevan oikea kaupunkilainen, Archie. Maallaolo ikävystyttää teitä, eikö totta?"

"Ei vähääkään", vakuuttti tämä hiukan kärkevästi. Hän oli tyytymätön, ei siksi, että Mauve syytti häntä kaupunkilaiseksi, vaan siksi, että tämä ystävällisyydessäänkin piti häntä jollain tavoin loitolla. Mauve ei tahtonut kertoa hänelle mitä hän tahtoi tietää. Harmissaan hän huudahti: "Mutta Mauve! Sanokaa nyt minulle!"

"Sanokaa mitä?" Mauve istuutui levähtämään kukkaispientareensa reunalle. "Antakaahan minulle savuke", sanoi hän. "Kiitos — mutta mitä sanoittekaan?"

Mutta kuinka hän saattoikaan sanoa mitään, kun ei ole olemassa sanoja tulkitsemaan noita sydänten salaisia merkkejä?

Archie teki kömpelön yrityksen ajatuksensa pukemiseksi sanoiksi: "Minä kysyin teistä itsestänne. Ettekö te toisinaan kaipaa pois tästä kaikesta? Elämä on niin lyhyt, ainakin nuoruus. Ja kun on nuori, on nähtävä asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Kun tulee neljän-, viidenkymmenen vuotiaaksi, silloin ei kykene näkemään muuta kuin sen, mitä on aina opetettu katsomaan."

"Mikä masentava ajatus, Archie", nauroi tyttö.

Archie jäykistyi.

"Te ette tietysti kuuntele minua vakavasti", virkkoi hän tyytymättömänä. "Helpoin tapa päästä kaikista kysymyksistä on pilanteko. Mutta ettekö tosiaan joskus tunne kaipuuta muualle? Näkemään uusia maita — uusia maanosia? On Amerikka. Länsi-Kanada — siellä minä tahtoisin kalastaa! On Austraalia. On ihana, ihana itä, Mauve!"

Mutta Mauve Rice-Mathews vastasi:

"Me muuttaa voimme toisen taivaan alle, Mut' myötä seuraa sydän muuttumaton."

Kaunis ääni, kelttiläisen syntyperän tuntomerkki. Sen sointu kaikui aurinkoisessa puutarhassa, jossa tuoreen mullan haju sekaantui ruusujen tuoksuun. Puutarhan käytävää myöten läheni Megan, walesilainen sisäkkö, heittäen hellän ja kaihoavan katseen mr Laverockiin (jolla ei ollut aavistustakaan siitä, että häntä salaisesti ihaili koko Rhosin naispuolinen palvelusväki) ja kantaen kädessään nelikulmaista, raskaannäköistä kääröä, jonka hän ojensi nuorelle emännälleen.

Se oli postilähetys, joka oli saapunut myöhäisimmällä junalla, ja jonka taloudenhoitajattaren lapset olivat tuoneet postitoimistosta — ja siitä oli suoritettava kolmen shillingin ja kuuden pencen lisämaksu.

Vapauttaakseen neiti Rice-Mathewsin juoksemasta sisään noutamaan tarvittavia rahoja, veti Archie taskustaan vaaditun summan Mauven heittäessä pois savukkeensa ja huudahtaessa: "Kolme shillinkiä ja kuusi penceä! Mutta mitä ihmettä — oh, se on Persiasta, eikö olekin? Unohdin vallan syntymäpäiväni olevan niin pian."

Archie huomasi tahtomattaankin höristävänsä korviaan. Syntymäpäivälahjoja Persiasta saakka?

Sitten hän sanoi keveästL: "Siinä tapauksessa parhaat onnitteluni."

"Syntymäpäiväni on vasta huomenna", vastasi Mauve, repien auki vahakankaan saumoja.

Hänen kasvonsa peitti syvä puna.

Se ei tapahtunut tuon Persiassa olevan miehen uskollisuuden tähden, joka kaikesta päättäen ei vieläkään heittänyt toivoaan, joka kirjoitti säännöllisesti joka jouluksi ja joka erehtymättä muisti Mauven syntymäpäivän kesäkuussa. Mauve punastui osaksi siksi, että hänellä oli sellainen iho, ja osaksi siksi, että hän viime päivinä oli tuntenut itsensä niin kummallisesti keventyneeksi, hilpeäksi, valmiiksi nauramaan ja aivan eriäväksi tavallisesta itsestään. Hän punastui osaksi myöskin nähdessään Archien katseen, joka oli kiintynyt häneen.

Tämä kysyi: "Haluatteko, että avaan kannen?" ja veti taskustaan sellaisen veitsen, jonka sisältö on naisille ainaisena ihmettelyn aiheena, sen pään sisältäessä sekä työkapinelaatikon että naularasian.

"Kiitos", sanoi Mauve ja ojensi hänelle laatikon. Hän kohotti puista kantta ja antoi sen takaisin omistajalleen. Se oli pakattu itämaisten basaarien asiakkaille tuttuun tapaan: täynnään revittyjä ja rypistettyjä sanomalehtiä. Niiden keskeltä tuli viimein näkyviin oudolta tuoksuavaan puuvillaan kiedottu käärö.

Mauve poisti puuvillan. Silloin tuli esille siromuotoinen itämainen hopeaesine, puolittain maljakko, puolittain suitsutusastia.

"Oi! Minä tiedän mikä se on", huudahti Mauve pidellen sitä auringonvaloa vastaan. "Hän lupasi minulle tällaisen. Sen nimi on Gulabi Pash. Hajuvesipirskoitin. Kuinka kaunis se on!"

Mauve seisoi pidellen maljaa käsissään ja katsellen sitä, tuota kaukaisten maiden hajuvesipirskoitinta, jonka hopeinen pinta nyt sädehti päivänpaisteessa Walesin ruusujen keskellä. Sitten, ikäänkuin Archien katse oli vetänyt hänen katseensa puoleensa, Mauve kääntyi häneen päin.

Heidän katseensa yhtyivät tuollaisena omituisena, selittämättömänä hetkenä, joka ei ole mitään — ja sittenkin kaikki. Tyttö seisoi pidellen hopeista lahjaansa; Archie katsoi häneen ja ojensi hänelle jotain. Käyntikortin.

"Tämä — putosi laatikosta", sanoi Archie hänelle, upottaen monivivahteisen katseensa tytön tummiin silmiin. "Valitettavasti en voinut olla näkemättä mitä siihen on kirjoitettu. Se putosi kirjoitus ylöspäin."

Viimein Mauve irroitti katseensa Archiesta ja otti kortin. Hän sanoi: "Oh! se ei tee mitään", huolettomalla äänensävyllä, mutta hänen ilmeensä oli muuttunut ja puna tummeni hänen kasvoillaan. Archie käänsi katseensa pois, mutta oli jo ehtinyt huomata muutoksen; harmistuneena, huvitettuna, ylpeänä ja yhä selvästi kuin hän oli lukenut nuo sanat, jotka oli kirjoitettu miehen käyntikortin poikki.

"Kuten aina, Lionel."

Ah! Viimeinkin!

Kolme sanaa oli murtanut tytön salaisuutta ympäröivän muurin. Niin ainakin Archie Laverock luuli. Nyt hän luuli ymmärtävänsä kaiken.

Lahja, joka ilmeisesti saapui jokaisena hänen syntymäpäivänään. (Syntymäpäivän muistavat vain ne, joiden mielenkiinto päivän viettäjää kohtaan on tavallista suurempi.) Lahja Persiasta. "Lionel" — hän oli luonnollisesti mies, josta oli hiljan puhuttu teekutsuissa. Archie oli saanut kuulla, että tuo "Lionel" oli lähdössä Persiasta ja matkalla kotiin, ensimmäistä kertaa vuoden 1915 jälkeen. Ja Mauve oli ollut syyllisen näköinen.

Nämä seikat — paljastivat jotain.

Hänen edessään seisoi tuo salaperäinen, ihmeellinen tyttö, joka (niin oli Archie alkanut toivoa) kenties voisi hänen elämässään olla oikea ja ainoa; tyttö jonka elämässä ei ollut ainoatakaan miestä, niin pitkälle kuin hänen katseensa ulottui. Nyt hän ymmärsi, että oli toinenkin mies, joka rakasti häntä. Tuo Lionel — rakastipa tyttö häntä tai ei — oli päättänyt saada hänet omakseen.

Sen olisi pitänyt olla Archielle isku vasten kasvoja. Mutta ihmeellistä kyllä se vain kiihoitti häntä. Hänellä oli siis kilpailija, niinkö?. Hyvä. Sen ei suinkaan tarvinnut merkitä, että hän, Archie, oli "lyöty laudalta". Ja toisaalta oli tämä paljastus tehnyt Mauven sellaiseksi, mitä hän aikaisemmin ei Archien silmissä ollut: saavutettavaksi. Joka tapauksessa hän tiesi nyt. Archie oli nähnyt ja Mauve tiesi sen. Se oli otettava lukuun.

Sillävälin myllersivät Mauven mieltä sekavat tunteet. Kummallisesti ylpeänä hän tunsi Laverockin ymmärtävän, että hänen elämässään oli olemassa joku Lionel; kummallisesti harmistuneena ja kummallisesti innokkaana hän halusi selittää kuinka vähän ja kuinka paljon tämä Lionel hänelle merkitsi. Ja koko ajan hän tunsi mielensä kiihkeämmäksi ja eloisammaksi kuin milloinkaan viimeisen viiden vuoden aikana. Jälleen hän katsahti Archie Laverockiin.

Silloin kajahti puutarhan syvässä hiljaisuudessa ääni talosta. Aterialle kutsuvan käsirummun ääni.

"Kutsu teelle!" huudahti Mauve huojentuneena, aivankuin ulkoapäin tullut apu olisi auttanut häntä selviämään vaikeasta tilanteesta. Hän katsahti aurinkoon ja sitten runkoruusujen kukkapenkkeihin luomiin varjoihin. "Olemme myöhäisiä. Isoisä käy kärsimättömäksi. Kello onkin jo yli viiden; tulkaa."

Hän lähti edellä, pidellen siroa hopeamaljakkoaan; Archie seurasi, kantaen tyhjää puulaatikkoa risaisine pakkauksineen. Ja astuessaan poikamaisen solakan tytön jäljessä hän olisi kernaasti suonut, että isoisä olisi saanut käydä vieläkin kärsimättömämmäksi. Aina ja alituisesti isoisä! Milloinkaan ei hän vielä ollut saanut häiriintymätöntä puolta tuntia itseään varten tuolta tytöltä. Mutta hänen täytyi. Hän tunsi, että nyt, kun hän viimein kummallisen sattuman kautta oli saanut tietää hänestä jotain, jota monien viikkojen tuttavuus ei ollut tuonut, ilmi, hänen täytyi saada puhua Mauven kanssa, keskeytymättä. Hänen täytyi jollain tavoin järjestää itselleen sellainen hetki.

Nurmikkoa ympäröivän aidan luona hän pysähtyi.

"Mauve, tahtoisin pyytää teiltä jotain. Onko teillä huomenna kovin paljon tehtävää? Tarkoitan, että ettekö voisi säästää sen verran aikaa huomenna iltapäivällä, että tulisitte juomaan teenne minun seurassani?"

Mauve virkkoi: "Mutta mehän juomme aina teetä yhdessä."

"Mutta minä tarkoitan, enkö minä saisi kerran tarjota teille teetä? Matkavaunussani? Te ette ole vielä käynyt katsomassa sitä. Olisin siitä hyvin iloinen."

"Minä — — — Kyllä! Kiitos. Minä tulen", lupasi tyttö äkkiä. Hänestä tuntui, että hänen täytyi käyttää tilaisuutta sanoakseen Archielle jotain.

* * * * *

Istuessaan sinä iltana polttelemassa (kiellettyä) sikaariaan parvekkeellaan oli vanha mr Rice-Mathews Archie Laverockin mielestä ystävällisempi ja arvoituksellisempi kuin milloinkaan ennen; keskustelu siirtyi automobiileista ja uudesta vaunusta, joka Archien liikkeen oli määrä seuraavalla viikolla lähettää mr Rice-Mathewsin nähtäväksi, rahaan ja kaikkeen mitä sillä on ostettavissa, sitten lempeihin kysymyksiin Archien lapsuudesta ja äidistä (joka oli kotoisin Walesista) ja jota Archie tuskin muisti, sitten uusimpiin psykoanalyyttisiin teorioihin ja päättyi viimein vanhuksen innokkaisiin kehoituksiin, että Archien välttämättä oli palattava Rhosiin kuljetettuaan matkavaununsa takaisin Lontooseen.

Archien tuli palauttaa Navarac omistajalleen seuraavalla viikolla.

"Voitte olla vakuutettu paluustani, sir, jos liikkeeni katsoo voivansa tulla toimeen ilman minua," lupasi Archie hiukan hämmentyneenä.

Hän tuli levottomaksi jo ajatellessaankin liikettään. "Kolme viikkoa", oli hänelle sanottu. Hän oli nyt ollut Walesissa hiukan yli kolme viikkoa, viettäen vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista viisitoista Rhosissa. Hänen liikkeellään oli toisia yrityksiä, joihin häntä saatettiin tarvita. Ja taitava autonkuljettaja, joka toisi uuden auton Rhosiin, oli täysin kykenevä täyttämään Archien paikan — jollei talon poikana ja apulaispuutarhurina, niin sitä paremmin mr Rice-Mathewsin ohjaajakasvatuksen täydentäjänä.

Archie yritti kuitenkin vakuuttaa itselleen, että viimeksimainittu ei pitänyt paikkaansa, ja että liikkeen olisi parempi antaa hänen (Archien) vielä parisen viikkoa toimia vanhan herran opettajana.

Archie ei tahtonut nyt juuri lähteä Rhosista. Hän tahtoi jäädä Mauven läheisyyteen — Mauven, joka juuri oli lasiovesta siirtynyt arkihuoneeseen ja istuutunut pianon ääreen, kuten ensimmäisenä iltana. Kaikki Archien toiveet liitelivät hänen ympärillään kuten hyttyset lensivät ja surisivat parvekkeen pöydällä palavien lamppujen ympärillä.

Mr Rice-Mathews silmäili pöydän yli kauniita nuoria kasvoja, jotka heleässä valossa tummina kuvastuivat lasiovea vastaan; ja äkkiä vanhus sanoi: "Entäpä jos liikkeenne ei enää tarvitsisikaan teitä, Archie?"

Tämä pudisti vakavana päätään. "Se ajatus on minulle surullinen, sir. Silloin olisi hyvä onneni lopussa."

Vanhus hymyili mietteissään. "En usko hyvän onnenne loppuvan vielä pitkiin aikoihin, poikaseni. Minä luulen jumalien rakastavan teitä."

"Tarkoitatteko, että kuolen nuorena?"

"Pahempaakin voisi miehelle sattua", vastasi sairaalloinen vanhus lempeästi. "Ettekö luule kunniakkaasti eletyn lyhyen tuokion ja pikaisen lopun olevan parempi kuin kahdeksankymmenen vuoden tyven ikuisine lääkepulloineen?"

"Varmasti, sir", myönsi Archie siekailematta — muistaen monia tovereitaan, joiden kunniakas ja täyteläinen elämä oli saanut pikaisen lopun...

"Mutta en minä sitä tarkoittanut, rakas poikani", lisäsi hänen isäntänsä nopeasti. "Kuollako nuorena? Se ei ole teidän kohtalonne. Vain siinä mielessä, että teidänlaisenne ei tarvitse olla vanha, kuolipa hän milloin hyvänsä. Eläkää te kauan ja onnellisena, ja nauttikaa noista 'Elämän manteleista' (sanontatapa on kotoisin eräästä hiljan lukemastani novellista), noista manteleista, joihin toisten hampaat eivät pysty. Te saatte säilyttää hyvät hampaanne loppuun saakka, Archie, siitä olen varma", mutisi hän. "Muistakaa toivoneeni, että teidän mantelinne aina olisivat makeita."

"Paljon kiitoksia, sir", sanoi Archie mielissään, mutta epävarmana; sillä mitä tämä kaikki tarkoitti?

Nuori mies kuunteli vähemmän vanhuksen puhetta kuin tytön soittoa arkihuoneesta. Tänä iltana Mauve ei soittanut Beethovenia, vaan jotain hilpeätä, hurjaa, mustalaissävyistä kappaletta, joka tanssi ja nauroi. Huomenna, matkavaunussa, Archie kysyisi häneltä mitä se oli.

YHDESTOISTA LUKU.

Uusi ihastus.

Mauve tulisi vasta kello neljä iltapäivällä. Mutta jo kello kolmeksi oli nuori Laverock valmistanut kaiken vierastaan varten: koristanut vaunun kuusamanoksilla, levittänyt puhtaan pöytäliinan pöydälle, leikannut voileivät, pannut kermaa ruskeaan kannuun ja kirsikoita sinivalkoiseen maljaan — vastaisuudessa hän ei ollut milloinkaan näkevä sinivalkoista kiinalaista porsliinia muistamatta näitä kirsikoita! — ja keittänyt vettä teetä varten.

Nyt Archie istui vaunun portaitten ylimmällä askelmalla silmäillen heinäniityn yli, jonka päässä matkavaunu sijaitsi, ja jonka yli tie Rhosista johti. Hänellä oli yllinkyllin aikaa miettiä tänä raukeana, ihanana kesäkuun iltapäivänä kaikkea, mikä oli jo pitänyt häntä koko yön valveilla, niitä tuhansia seikkoja, joita hän aikoi sanoa Mauvelle tämän tultua.

Mutta nähdessään hänen tulevan polkua myöten heinärukojen välissä Archie unohti kaikki nuo tuhannet asiat; ainoa, mitä hän saattoi ajatella, oli hänen nimensä.

Mauve, Mauve!

Innokkaana Archie kiiruhti tielle häntä vastaan. Mauvella oli yllään sievin pukunsa: yksinkertainen, suora kesäpuku nimensä väriin, ametistikoriste kaulassaan ja päässään leveälierinen hattu, jota somisti sinipunerva silkkinauha. Nainen olisi huomannut, että tämä nauha oli uusi ja tarkalleen samaa väriä kuin silkkisukat, jotka nousivat sileistä harmaista kengistä, että neiti Rice-Mathewsin puku näytti aivan toiselta kuin ennen (tosin yhtä yksinkertaiselta ja hillityltä, mutta sittenkin toiselta) ja että hän oli niin "sievä" kuin hän ikänä saattoi tai tahtoi olla.

Archie Laverockin mieleen ei johtunut ajatella oliko hän sievä vai yksinkertainen. Hän oli vain Mauve. Hän täytti — ja miten täydellisesti! — nuorukaisen sydämen.

Mutta tervehtiessään Mauvea Archie sanoi hänelle vain tavallisimmat kohteliaisuudet siitä kuinka herttaisesti hän teki tullessaan, ja astuessaan jalallaan (pitkällä, sirolla jalallaan) ensimmäistä kertaa Archien vaunuun totesi hänkin varsin tavanomaisesti kuinka hauskalta kaikki siellä näytti — eikä kumpikaan vielä ollut virkkanut sanaakaan siitä, mitä he olivat aikoneet sanoa toisilleen.

Archie luuli edellisen iltapäivän ja illan jälkeen tietävänsä mitä hän tahtoi. Se tosiseikka, että Persiassa tai jossain muualla oli toinen mies, joka halusi Mauvea, teki hänen mielensä kiihkeäksi. Se kannusti häntä ja piti häntä jännityksessä, aivan kuin kilpailun alkaessa. Tuo tyttö — tyttö, jota joku toinen halusi; hän oli Archien tavoittelema päämäärä.

Tytön mielestä ei asia ollut niinkään yksinkertainen. (Tyttöjen mielestä asiat harvoin ovat sitä.) Hänkin oli miettinyt yön hiljaisuudessa. Mitä olikaan hänelle tapahtunut? Viisi vuotta hän oli pitänyt itseään naisena, jonka sydän oli omistettu muistolle — naisena, jonka elämästä mielenkiinto toista sukupuolta kohtaan ainiaaksi oli pyyhitty pois. Nyt — nyt näytti miltei siltä, kuin olisi hänen elämänsä täyttänyt kolminkertainen mielenkiinto... Ei vain yhtä miestä kohtaan! Kolmea miestä kohtaan samaan aikaan.

Oli Basil, mies, joka kuului menneisyyteen... Mutta siitä huolimatta kaikki, mikä oli täyttänyt hänen elämänsä, kaikki pysyi samana.