Part 6

"Niin he aina ovat", mutisi mrs. Harrison katkonaisesti paikaltaan matolta vuoteen ääressä. "Hän kuului heihin. He eivät näytä voivan sille mitään. He päästävät meidät niin lähelle itseään. Ja sitten he häviävät! Niin — en luule heidän itsensäkään olevan oikein onnellisia."

"Toivon hänen olevan onneton koko elämänsä ajan! Toivon hänen saavan kärsiä ikuisesti", ilmoitti mrs. Joy pienten, yhteenpuristettujen hampaittensa välistä. "Raakalainen! Mikä raakalainen minun lastani kohtaan!"

Hänen lapsensa nyyhkytti: "Julminta on se, etten minä koskaan ennen välittänyt kenestäkään, äiti! Olin niin onnellinen, koska en tiennyt mitä onni on! Oh, nyt sen tiedän!" Pieni, lämmin, kyynelten kostuttama olento vääntelehti äitinsä sylissä. "Hän se on!"

"Lu, kultaseni! Sellaiset miehet eivät koskaan ole hyviä avio —"

"Kuka t-t-tahtoo hyvää aviomiestä? Olen itse kuullut sinun niin sanovan, täti! Mutta ennenkuin tapasin hänet, oli elämäni mielestäni ihanaa, urani, ja matkustaminen... ja sir John, joka lähetti persikoita ja orki-orkideoja! Ja amiraali — —"

Hän niisti pienen nenänsä ennenkuin puhkesi valitukseen: "Minä olisin myöntynyt amiraalin kosintaan, ellen olisi tavannut häntä! Minä — minä pidin hänestä! Ja hän olisi ottanut sinut mukaan asumaan Treillage Courtiin, äiti — —"

"Lapseni! Miten voit ajatella niin kauheita asioita?"

"Ja Frankieta hän olisi auttanut eteenpäin. Enkä luule, että olin edes huomannut hänen olevan kaljupään ja lihavan! Minä luulin miesten olevan niin paljon ystävällisempiä, kun he eivät olleet nuoria! Oh! Sellaisia he ovat!" murehti Lucy käheänä itkusta. "Sellaisia he ovat. Ei ole mitään eroa. Nyt tunnen, etten voisi enää mennä naimisiin amiraalin kanssa, täti!"

Mrs. Harrison ajatteli: "Sitten on jotain pelastettu tulesta." Päästäessään irti sisarentyttärensä kengät, vetäessään löyhemmälle harmaat silkkisukat ja hieroessaan pieniä jalkoja, ajatteli hän itsekseen: "Tuo nuori lurjus on kuitenkin tehnyt jotain hyvää elämässään. Luojan kiitos, että lapsi on nyt oppinut uskomaan vain todellisuuteen!"

"En koskaan kuvitellut tällaista t-t-tapahtuvan minulle! Pieni pilkahdus onnea elämässä! Ja sitten kaikki synkkää iäksi! Niin hirveää — —"

"Tiedän sen, lapseni, tiedän."

"Sillä minä en koskaan voi tuntea sillä tavoin ketään kohtaan enkä katsoa kehenkään toiseen, äiti! En hänen jälkeensä, täti!"

"Hiljaa, hiljaa", suhisivat männyt ikkunan ulkopuolella. Mrs. Joy ja mrs. Harrison eivät sanoneet mitään.

Heitä ei oltu koskaan pidetty viisaina tai edes järkevinä naisina. Mutta yhdessä asiassa he olivat kyllin viisaita. He tiesivät minkä piti tulla. Ehkei seuraavana kuukautena, eikä sitä seuraavanakaan, mutta ei liioin kovin pitkän ajan kuluttua. Oli jo määrätty, kuka muukalainen auttaisi tätä lasta toipumaan hänen ensimmäisen rakkautensa pettymyksestä.

Tuo tuntematon nuori mies oli tällä hetkellä jossain maailmassa. Tällä hetkellä hän teki jotain jokapäiväistä; ehkä hän etsi kauluksennappiaan, tai täytti piippuaan erikoissekoituksellaan, tai kumartui hengittämään syreeninoksan tuoksua, jonka joku tyttö oli juuri kiinnittänyt hänen takkinsa napinläpeen.

Kuka hän lieneekään ollut, mitä hän tekikään, miten kaukana hän lieneekään ollut, yksi asia oli varma: Aika toi häntä lähemmäksi jokaisella sekunnilla, minkä Lucyn rannekello tikutti.

Tämän äiti ja täti tiesivät; he tiesivät myös, ettei hyödyttänyt puhua hänestä vielä. Itkeköön lapsi rakastettuaan, joka — se lurjus! — epäilemättä nyt kokeili tavaroitaan lähteäkseen uusia metsiä ja uusia seikkailuja kohti.

SEITSEMÄS LUKU.

Hän kohtaa tytön.

Archie Laverockin mieliala oli kolmena ensimmäisenä päivänä, jotka hän vietti Walesissa, äärimmäisen synkkä ja alakuloinen.

Hänellä oli, kuten kaikilla vilkkailla ja herkillä luonteilla, suuri taipumus alakuloisuuteen.

Lisäksi oli ilmakin synkeä.

Sade oli kylmänä virtana piiskannut hänen kasvojaan hänen saapuessaan Walesin rajalle. Siitä hetkestä lähtien oli sade itsepäisesti seurannut häntä. Heikot, mutta itsepintaiset tuulet rannikolta päin toivat mukanaan sadepilven toisensa jälkeen, jotka (seuraten rantaviivaa) muodostivat jonon synkkiä hahmoja; ne olivat harmaita ja usvaisia ja jokainen walesilainen laaksoasukas tunsi ne varsin hyvin. Liuskakivenharmaa sumu peitti näkyvistä pienimmänkin pilkahduksen vuorista; metsät niiden alla olivat verhotut märän puuvillan näköisiin hajapilviin. Vihreälle laidunmaalle pienen kylän ulkopuolella, mihin Archie oli pystyttänyt leirinsä, oli sade muodostanut lätäkköjä, jotka levittivät välkkyvää pintaansa yhä laajemmalle sammaleiselle maalle, läpimärkien lehtokujien juurille ja Archien asunnon lentokoneenpyörien ympärille.

Lentokoneenpyörien? Asunnon? Minkä asunnon ja millaisten pyörien?

Hänen asuntonsa tällä hetkellä oli Archielle kaikkein mieluisin koti — oikeata voitokkaan valloittajan mallia. Sen nimi, vaikkei sitä näkynytkään maalattuna talon etusivuun, oli "Navarac", joka on erikoinen laji matkavaunuja.

Yritänkö kuvailla sitä?

Vaununrunkoon on kiinnitetty kaksi paria pyöriä, iskunvaimentajat ja muut laitteet. Rungosta kohoaa vaunu kolminkertaisista laudoista valmistettuine koreineen, hämmästyttävän suurine ikkunoineen, joita vihreät uutimet verhoavat, ilmanvaihtajineen ja Pullman-kuomuineen. Vaunuun noustaan lyhyitä portaita myöten, joiden sivut ovat lentokoneen tukia, sillä tähän liikkuvaan asuntoon on niin paljon kuin mahdollista käytetty sota-aineksia. Portaat saattaa vaunuihin noustuaan vetää jäljessään ylös, ja seinien sisäpuolella, jotka hohtavat valkoisuuttaan kuin uudenuutukaisen vesivärilaatikon sisäpuoli, on kaikki järjestetty tilansäästöä ja mukavuutta silmälläpitäen: vuode (jonka saattaa kääntää poikkiseinää vastaan saadakseen tilaa neljän hengen pelipöydälle), ihastuttava pieni liesi (kuin sirkusnäyttelijöitä varten rakennettu), pikkuruinen sähkövalo, ruokakaappi, joka olisi omiaan herättämään jokaisen perheenemännän kateutta, tila märkien vaatteiden kuivaamista varten, seinäkello oven yläpuolella, pieni gramofooni, riittävän suuri teekeittiö, cocktailsekoitin, toisin sanoen pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikki, mikä kuuluu miehen (ja totta puhuen myöskin naisen) haaveihin ihanteellisesta elämästä.

Mukava vuode, pöytä ja katto — mutta ei sidottuna samaan paikkaan ja samoihin ihmisiin! Uusia seutuja, yhä uusia joka päivä! Ja uusia kasvoja! Mustalaiselämää; ulkoilmaa ja liikuntoa, sekä lisäksi puhtauden ylellisyys, joka on kahdennellekymmenennelle vuosisadalle välttämättömyys! Tämä oli nykyään Archie Laverockin elämää.

Syynä siihen, miksi tämä matkavaunu nyt oli pysähtynyt lähelle tätä etäistä kylää, oli työ, jota hän oli kuvaillut Lucy Joylle tuona iltana (josta ei ollut pitkää aikaa, mutta joka tuntui olleen satoja vuosia sitten). Tämä kylä oli lähimpänä Rhosia, erästä vanhaa valkoista kartanoa, joka oli pikemmin haudattu kuin rakennettu metsien taakse mailien päähän. Rhosissa eli vanha herra (mr Rice-Mathews oli hänen nimensä), joka oli hyvin rikas, joka oli avioliittonsa kautta liikkeen sukulainen ja joka oli pyytänyt lähettämään heidän parhaan nuorukaisensa opettamaan häntä vanhoilla päivillään ajamaan autoa.

Navaracin saapuessa kylään toi eräs lapsi Archielle kirjeen Rhosista. Siinä pahoiteltiin, että mr Rice-Mathewsin täytyi lääkärin määräyksestä pysyä pari päivää vuoteessa, ja lisättiin, että hän ilmoittaisi mr Laverockille heti voidessaan alkaa tuntinsa. Kirje oli kirjoitettu naisen käsialalla (luultavasti sairaanhoitajattaren) ja siihen oli merkitty "E. Rice-Mathewsin puolesta M.R.M."

Sangen harmillista, ajatteli mr Laverock.

Joka tapauksessa satoi liian kovaa, jotta olisi voinut antaa kellekään ohjaustuntia.

Sadetta jatkui.

Archie Laverock teki tulen pieneen asuntoonsa, sytytti piippunsa ja otti kirjan.

Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa, joiden aikana satoi lakkaamatta, hän oli lukenut läpi ne kolme romaania, joilla matkavaunun kirjahylly, oli varustettu.

Satoi yhä.

Hän katsahti ulos oven yläpuolella olevasta ikkunasta.

Silloin näkyi äkkiä tuon ikkunan kehystämänä ja purppuranpunaista, kyyneleenvihreää ja harmaata taustaa vastaan lähestyvä pitkulainen raikkaanvärinen täplä. Pelkästään väriläiskänä se oli sangen miellyttävä — raitis ja hehkuvan ruusunpunainen; syvempi kuin vaaleanpunainen, mutta vaaleampi kuin tulipunainen. Se oli punastus, jonka sade ja ponnistelu oli nostattanut tytön kasvoille.

"Mr Laverock?" kysyi tämän tytön ääni vaunun portailta.

Archie pisti piippunsa taskuunsa ja avasi oven.

"Minä olen Laverock", sanoi hän. "Ettekö tahdo — —"

"Ei kiitos. En tahdo tulla sisään", katkaisi tytön ääni mitä liikemäisimmällä sävyllä.

Hän näki tytön olevan hyvin pitkän ja solakan, puetun pitkään, ruskeaan öljytakkiin ja öljylakki vedettynä tummien silmien yli olkapäihin asti. Hänen kasvoistaan oli näkyvissä tuskin muuta kuin tuo kirkas puna märän ja kiiltävän lakin ja takin välillä. Hän oli ehkä kahdenkymmenenkolmenvuotias, mutta hänen äänensä oli vanhemman naisen ääni, naisen, joka oli tottunut antamaan käskyjä; viileä, hallitseva, selvä. Erikoisen selvä. Hän ei osottanut mitään mielenkiintoa vaunua tai sen asukasta kohtaan.

Hän sanoi sitten jotain hyvin hämmästyttävää.

"Olen tullut pyytämään teiltä anteeksi."

Nuori Laverock, joka seisoi aivan hänen yläpuolellaan vaunun ovessa, katsoi hämmästyneenä alas.

"Anteek-"

"Niin; enkä tarkoittanut, että olen tullut omasta tahdostani, minun olisi pitänyt sanoa, että minut on lähetetty pyytämään anteeksi."

"Mutta — —", alkoi nuorukainen.

Nuori tyttö oli nähtävästi kuitenkin sillä tuulella, ettei hän sallinut toisten lopettaa lauseitaan.

"Minä tulin mr Rice-Mathewsin luota", selitti hän tylysti. "Hän on isoisäni, näettekös. Hän aikoi pyytää teitä päivälliselle sinä päivänä, jolloin saavuitte tänne. Mutta — niin, minä estin sen."

Archie seisoi yhä ovessa ja katseli tuota omituista öljytakkista tyttöä, jonka takana sade virtasi maahan.

"Te estitte sen? Mutta tehän ette ollut edes nähnyt minua!" huudahti hän. "Mitä minä olin tehnyt? Mistä syystä —"

"Ei se ollut mitään, mitä te olitte tehnyt. Syy oli vallan toinen"., selitti tyttö nopeasti. "Katsokaahan, isoisäni on hyvin heikko terveydeltään. Hänet täytyy toisinaan väkisin pitää rauhallisena, vaikkei hän tahtoisikaan. Häntä on alituisesti pidettävä silmällä, käsitättehän. Luulen hänen tänään olevan taas täysissä voimissaan. Ja sitten hän oli pahoillaan minulle, kun en antanut teidän tulla, ja minun täytyi luvata tulla pyytämään teiltä anteeksi."

"Oh, sitä teidän ei tarvitse tehdä", alkoi Archie hymyillen. "Se on aivan — —"

Mutta jälleen tyttö keskeytti hänet viileällä ja päättäväisellä äänellään, josta selvästi ilmeni harmi siitä, että hänet oli nuhdellun lapsen tavoin lähetetty tällaiselle asialle. "Ja olkaa hyvä ja tulkaa sen sijaan Rhosiin tänä iltana. Syömme päivällistä kello kahdeksalta."

"Oh, paljon kiitoksia. Kuinka ystävällistä teiltä tulla kutsumaan minua, ja vielä tällaisessa sateessa. Saanko pyytää teitä sanomaan mr Rice-Mathewsille, että olen mitä suuremmalla mielihyvällä — —"

"Tehän tiedätte talon?" jatkoi tyttö tylysti. "Se on ensimmäinen valkoinen rakennus, vasemmalla puolella tietä lähtiessänne kylästä. Näkemiin." Ja ennenkuin Archie ehti sanoa sanaakaan, hän hypähti kepeästi alas portailta, kääntyi kulkemaan virtaa, joka aikaisemmin oli ollut maantie, ja hävisi sumuun.

* * * * *

"Hyvä! Siinä talossa ei ainakaan liene romantiikan vaaraa!" ajatteli Archie pukeutuessaan päivälliselle, kiinnittäen juuri paidannappeja, jotka olivat lahja (saatu toukokuussa vuonna 1915), ja etsiessään silkkisukkiaan (viimeistä paria erään ystävällisen tädin lahjoittamasta puolesta tusinasta). Silkkiset housunkannattimensa hän oli ostanut itse, koska hän ei pitänyt kovin yksinkertaisista, jotka hän syntymäpäiväkseen oli saanut joltakulta.

"Tuo nuori nainen", tuumi hän itsekseen, "ei onnellistuttaisi ketään muulla kuin 'ylevällä ylenkatseellaan', kuten nuori Frankie Joy sanoisi. Kaunis iho, huono käyttäytyminen. Tosiaan uskomattoman huono käyttäytyminen... Mutta siitä huolimatta on hauskaa vaihtelua saada kerran syödä päivällisensä sisällä."

* * * * *

Mutta saapuessaan neljännestä yli kahdeksan Rhosin ovelle sai Archie huomata, ettei hän sittenkään saisi aterioida sisällä.

Hän näki päivällispöydän, jolla ruusuiset valot jo oli sytytetty, häämöittävän suurella parvekkeella, josta hän oli nähnyt vilahduksen rhododendronpensaitten välistä kavutessaan talolle johtavaa rinnettä ylös. Se oli Archien mielestä tuntunut varsin vaikealta ajotieltä. Se oli suunnattoman jyrkkä, siinä oli keskellä ilkeä käänne eikä sille ajaessaan voinut mistään saada kunnollista vauhtia; Archie mietti, kuinka monen auton olikaan täytynyt pysähtyä rinteen puoliväliin.

Mutta rinteen harjalla tie päättyi laajaan ja tasaiseen pyörylään, jota toisella puolella sivusti ääretön nurmikko ja toisella valtava tammi; se varjosti pitkää taloa, joka hämärissä hohti valkoisena kuin liituvuori.

Archie Laverockin pysähtyessä miettimään, mikä monista lasiovista mahtoi olla pääkäytävä, tervehti häntä särkyvän lasin heikko mutta selvä helinä.

Ja samalla hetkellä huusi parvekkeen äärimmäisestä nurkasta vanha ja heikko, mutta jollain lailla poikamainen ääni: "Kas niin! Siinä meni viimeinen!"

Hetkistä myöhemmin astui ulos palvelustyttö kantaen laatikkoa, joka sisälsi joukon tyhjiä lääkepulloja; nähdessään Archien hän pysähtyi ja kääntyi.

Mr Rice-Mathews astui esiin varjosta.

Hän oli heikoimman näköinen vanha herra, mitä saattaa kuvitella: niin pieni ja hoikka, että hänen vyöllään riippuvien vitjojen paino näytti taivuttavan hänet etukumaraan. Hänen päätään peittävät hiukset olivat hienot kuin niittyvilla, ja hänen kasvojensa luut loistivat hänen hienoryppyisen ihonsa läpi. Heikolla mutta lannistamattomalla äänellä hän tervehti vierastaan.

"Kas, mr Laverock, eikö niin? Hyvää päivää, hyvää päivää! Mieluisaa tutustua. Arvaan pojantyttäreni" — tämän solakka vartalo ilmestyi hänen olkapäittensä taakse — "selittäneen teille, miksi meidän oli pakko olla niin epäkohteliaita teitä kohtaan. Mutta onko matkanne Lontoosta sujunut hyvin?... Ja löysittekö talomme vaivatta?... Suvaitsetteko istuutua — vai niin, päivällinen on valmis? Tätä tietä, olkaa hyvä!"

He istuutuivat pitkulaisen pöydän ääreen, joka oli katettu talon ranskalaisten ikkunoiden ja ulkona tihenevän hämärän väliin. Valo punavarjoisista lampuista lankesi kirkkaiden vesilätäkköjen hopeoimalle maalle, välkkyvälle sateelle, joka suurien vuodeuutimien tavoin eroitti parvekkeen maisemasta, ja tammen mahtaville haaroille — joita peitti pehmeä sammal ja reunustivat sananjalat, jotka värisivät sadepisaroiden putoillessa niille. Aina oli sana "Wales" tuova Archien mieleen märän sammaleen hajun, sateen yksitoikkoisen valumisen lehdille, näyn sananjaloista puiden rungoissa.

"Nyt ei sade enää minua karkoita sisälle", kerskaili Archien isäntä. "Viimeiset kolmekymmentä vuotta on minua pidetty kuin lasikaapissa, mr Laverock. Lasikaapissa. Ei vähääkään raitista ilmaa, jos he vain saattoivat sen estää. Ei hiukkaakaan tuoretta märkyyttä. Mutta tuskin tiedän, miksi kerron teille tätä kaikkea..."

Archie Laverock vastaili omalta puoleltaan pöytää lyhyin sanoin, jotka osoittivat myötätuntoa, kunnioitusta, mielenkiintoa. Hän oli "sopiva" tällaiseen, ja sen oli hänen liikkeensä tiennyt lähettäessään hänet matkaan ja kehoittaen häntä yrittämään ansaita vanhan herran tyytyväisyyden itseään (ja liikettä) kohtaan. Sitäpaitsi kiinnosti Archieta tuo erikoinen pieni vanhus, joka särki lääkepulloja ja joka näytti siltä, kuin olisi yksi ainoa illan tuulahdus riittänyt puhaltamaan hänet nurin; joka halusi syödä mainion walesilaisen lampaanpaistinsa oivallisine herneineen kuunnellen sateen tihkumista lehdille ja lorisemista lätäkköihin pihalla aivan hänen istuimensa vieressä.

Lampaanpaistin leikkasi muutoin hänen pojantyttärensä kerrrassaan loistavasti pöydässä.

"Ei, Laverock; teitä ei olekaan kauniimpi sukupuoli tyrannisoinut niinkuin minua viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana", jatkoi vanhus. "Kolmeenkymmeneen vuoteen en minä ole saanut tehdä mitään. Minua on pidetty kuin rampaa. Kuin muumiota. Luonnollisesti oli siihen aina muka syynsä" — hän laski kätensä, joka oli laiha kuin merilinnun kynnet, vanhanaikuiselle hopeanappiselle liivilleen — "syy, että muka — hm — kuolisin — hm — menehtyisin kymmenessä sekunnissa, jos — — Kenties juotte kernaammin wiskyä ja soodaa? Onhan tämä vanhaa wiskyä, Megan?" lisäsi hän kääntyen sisäkön puoleen. "Hyvä! Minä en ole koskenutkaan wiskyyn kolmeenkymmeneen vuoteen. Yhden ryypyn otan seuraksenne." Hän iski silmää hilpeänä kuin lapsi.

"Maito ja ohrajuoma on kolmekymmentä vuotta ollut myrkkynäni. Vaimoni piti minusta mainiota huolta. Hän oli hyvä nainen. Niin oli Marykin. Hyvä, oikein hyvä nainen."

Nuori Laverock muisti, että "Mary" oli vanhuksen pojantytär, joka oli naitettu auto-osakeyhtiölle. Sitten hän miltei hypähti istuimeltaan.

Sillä mr Rice-Mathews oli äkkiä tarttunut molemmilla käsillään tuolinsa käsinojiin ja koroittanut äänensä. Äänellä, jossa väreili intohimoinen suuttumus ja syytös nurjamielistä kohtaloa kohtaan, hän huusi:

"Koko elämäni ajan ovat nuo hyvät naiset minua ympäröineet!"

Mutta yhtä odottamattomasti hän alensi äänensä lisäten herttaisella hyväntahtoisuudella: "Et sinä, Mauve", ja kääntyi tytön puoleen, joka suorana ja vaieten istui hänen oikealla puolellaan. "En tarkoittanut sinua, rakkaani."

"Tiedän ettet tarkoittanut, isoisä", hyväksyi tyttö hänen selityksensä.

Tytön ääni oli jälleen yhtä viileä ja hillitty kuin se oli ollut hänen seistessään vaunujen portailla. Mutta Archie huomasi, että hänen katseessaan välähti hellä ymmärtämys sen viivähtäessä vanhuksen kasvoilla. Kääntyessään pois hänestä se muuttui jälleen kylmäksi kuin teräs. Hänen kasvonsakin olivat kovat. Sadekuuron vaikutusten hävittyä olivat ne aivan värittömät. Vaaleankellahtavat. Ja jokapäiväiset. Ruskea tukka oli tavanomaisesti kammattu. Puku — tummansininen tai tummanruskea — tavallinen vierailupuku.

"Sopii hänelle, mutta saattaisi yhtä hyvin olla aiottu jollekin toiselle tytölle", oli Archie Laverockin ajatus.

Hänen vaikutelmansa neiti Mauve Rice-Mathewsin koko ulkomuodosta oli, että tyttö oli komea olematta mitään muuta sen lisäksi. Puolittain tiedottomasta miellyttämishalusta, joka pakostakin ilmenee nuoren tytön puvusta, kengistä, hiusten laineista, sanomaan selkeällä äänellään: "Pidättekö operettisävelmistä? Saimme tänä aamuna useita uusia."

"Soitatteko kenties Beethovenia?" kysyi Archie. Hän mietti oliko tytön äänessä välähtänyt häive ylenkatsetta nuorten miesten yleistä makua kohtaan — vihjaus siitä, että mikä muotirenkutus hyvänsä kelpaa heille?

Vanhus yhtyi häneen mielissään. "Ah! Meillä on siis sama maku. Mainiota. Soita Kuutamosonaatti, Mauve. Tosin se on hieman kulunut. Mutta koska Laverock ei välitä uusimmista hullutuksista, niin soita Kuutamosonaatti."

* * * * *

Ylevät alkusoinnut kaikuivat lehdille putoilevien sadepisaroiden pehmeätä säestystä vastaan. Hän osasi soittaa, tuo nuori nainen sisällä arkihuoneessa. Hän sai pianon puhumaan, itkemään, valittamaan, syyttämään ja nyyhkyttämään.

Beethovenin intohimoisesta sonaatista, paremmin kuin mistään muusta ihmissydämen luomasta soittokappaleesta, löytää jokainen meistä omat ajatuksensa ja tulkitsee sen omalla tavallaan.

Sinulle tai minulle se kenties merkitsee kaikkea sitä hämärän silmänlumetta, jota toivomuksiemme elonkorjuuajan hitaasti nouseva kuu valaisee.

Tuolle tytölle se merkitsi — niin, mitä? Sitä mietti nuori Laverock kuunnellessaan hänen soittoaan. Mitä hänen katseensa ja äänensä eivät ilmaisseet, tulvaili nyt hänen sormiensa kosketuksesta. Se oli kirkas ja voimakas virta, joka äkkiä puhkesi jylhästä kalliosta.

Olisiko saattanut kuvitella jyrkempää vastakohtaa kuin hänen lyhyen, asiallisen "Olen tullut pyytämään anteeksi" -sävynsä tänä iltapäivänä ja hänen hurmautuneen soittonsa välillä?

Mitä oli hänen soittonsa pohjalla? Mikä silta johti hänen ja hänen maailmalle näkyvän henkilöllisyytensä välisen kuilun yli?

Eikö hän ollut onnellinen? Siis onnetonko? Toivoton? Tai mitä? Sitä mietti Archie Laverock yhä jättäessään hyvästi.

Hän mietti sitä koko märän taipaleen takaisin matkavaunuunsa.

KAHDEKSAS LUKU.

Sininen kalliokyyhkynen ja keltasirkku.

Seuraavana aamuna, sinä aamuna, jolloin mr Rice-Mathewsin piti ottaa ensimmäinen ohjaustuntinsa, oli loistava ilma. Walesin kyyneleet näyttävät niin toivottomilta, mutta mikä voi olla sen hymyn vertaista?

Sillä nyt Archie tutustui aurinkoiseen, eloisaan, tuoksuavaan maaseutuun ja selväpiirteisiin vuoriin, joiden yli pilvenvarjot kiitivät kuin jättiläismäiset merisiat vihertävällä valtamerellä. Suuria timantteja kiilteli pensaissa jokaisen majan oven edessä. Vesirikkaat virrat lorisivat sananjalkojen ohi; äänettömänä solui joki vanhan kivisillan kaarien alitse. Kalastaja seisoi reisiään myöten vedessä lähellä rantaa, jonka ohi Archie kulki. Ja oi, tuota kosteaa, lämmintä kuusaman tuoksua kaikilta tienvieriltä matkalla Rhosiin!

Mitä ohjaukseen tuli, huomasi Archie sen alusta asti toivottomaksi. Mr Rice-Mathewsista ei milloinkaan tulisi autonohjaajaa! Auto oli tuolle vanhalle intoilijalle suunnilleen samanarvoinen kuin omena kalalle. Nuori Laverock arveli, että hänen tietämättään ei auto koskaan jättäisi tuota tasaista kenttää talon edessä, paitsi silloin kuin hän itse vei sen alas leveälle tielle valkoisten veräjänpylväitten ohi. Tämän tunnin jälkeen vanhus olisi lopussa.

Lounas, joka oli jälleen katettu ruusujen kiertämälle parvekkeelle, keskeytti tunnin. Sitä olisi iltapäivällä jatkettu, vaikka ohjaukseen vaaditaan kättä yhtä hyvin kuin lujaa tahtoa, ja mr Rice-Mathewsin vanhat, heikot kädet vapisivat väsymyksestä ohjausrattaan hoitamisesta. Mutta neiti Rice-Mathews, munakori käsivarrellaan, huomautti, että hänen isoisänsä oli saanut kyllin harjoitusta täksi päiväksi.

"Toivoisin sinun tulevan katsomaan tätä kanaa, isoisä", sanoi hän. "Ettekö tekin tule, mr Laverock?" — niin, tuskinpa hän olisi voinut jättää nuorukaista seisomaan siihen.

He seurasivat häntä puutarhaovien läpi polkuja myöten kanakoppeihin ja pihalle, joka näytti loppumattomalta höyhenten vilinältä, ja jolta kuului hurjaa kirkunaa heti Rhosin nuoren emännän ilmestyessä.

Hän sanoi: "Ja sitten nuo uudet mehiläispesät.."

Hänellä oli tietysti mehiläisiä. Entä kaniineja? Kyllä. Archie, joka seurasi ihmetellen, sai nähdä vain muutamia tämän nuoren naisen toiminta-aloista. Apulaisia näkyi tosin, mutta hän ohjasi kaikkea — hän teki itse puolet heidän työstään.

"Te olette varmaan aina toimessa", mutisi Archie tavanomaisesti.

Asianomainen vastasi asiallisella äänellä: "Oh, tietysti olen aina toimessa. Isoisä, 18. p:nä on näyttely: tule katsomaan, mitä arvelet begonioistamme."

Archie Laverockista tuntui, että täällä ei voinut olla mitään romantiikkaa.

Mikä tämän tytön elämän täytti? Kanat, mehiläiset, begoniat, kaniinit, vihannekset? Talon ja puutarhan hoito; neiti Rice-Mathewsina, Rhosin emäntänä oleminen? Riittikö se hänelle? Mutta miten se oli mahdollista, tuolle tytölle, joka oli sillä tavoin soittanut Beethovenia eilen illalla? Oliko tämä hänen todellinen minänsä? Se oli arvoitus.

Teenjuonnin jälkeen mr Rice-Mathews olisi tahtonut jälleen ryhtyä autoa ohjaamaan. Mutta Archie pudisti päätään vilkaistuaan tyttöön.

"Riittää jo, sir."

"Oh, te ette voi minua estää."

"Isoisä, et saa. Sinä tapat itsesi."

"Mr Laverock ei anna minun tehdä sitä. No niin, huomiseen siis, Laverock."

Viikon ajan tämä jokapäiväinen ohjelma jatkui; ja kymmenentenä päivänä, autonohjauksen ja keskustelun ja aterioiden aikana, ei enää sanottu "Laverock" joka lauseessa, vaan "poikaseni" ja "Archie".

Eräänä iltapäivänä autollinen vieraita saapui muutamasta kymmenen mailin päässä olevasta kartanosta. Mr. Rice-Mathews huomasi heidät tien päässä nojatuoliltaan parvekkeen kulmasta ja valmistautui pakenemaan. Archie, joka nautti savukkeesta häntä vastapäätä, päätteli tästä, että he olivat vanhoja perhetuttavia.