Chapter 8

"Seuraavissa reissä ajoi kaksi majurin renkiä", pitkitti Ikonen kertomustaan. "Minä tunnustan, ettemme olleet juuri hyvällä päällä, kun olimme näin pettyneet toiveissamme. Saivat siinä vankimme, joista toinen renki ja kirjuri olivat vähän uppiniskaisia, kokea, ettei ole hyvä talonpoikien käsiin joutua, kun näiltä on maltti loppunut. Eivätpä edes olisi tahtoneet ilmaista, milloin majuri tulisi, mutta sopivilla keinoilla saimme heidät tunnustamaan. Majuri oli seuraavana päivänä (siis tänä päivänä) puolenpäivän aikana tulossa Nuolijärven salmelle. Meillä oli aikomuksena pidättää majuri, ja rengit lupasivat antaa meille hyviä neuvoja, miten majurin pääsy parhaiten ehkäistäisiin. Koska vankimme voivat olla meille hyvänä apuna, vannotimme heidät pitämään meidän puoltamme. Asetuimme syvän laakson törmille, ja olisimme varmaankin saaneet kauniin saaliin, mutta rengit, jotka me heidän vannottuaan päästimme irti, hyppäsivät äkkiarvaamatta hevostensa selkään ja pujahtivat käsistämme niinkuin kärppä metsään, antamaan majurille tiedon aikeistamme."

"Ja kuinka saatoittekaan hovilaisten sanaan luottaa", päivitteli Nevalainen äreästi. "Ajattelemattomat! Nyt on vaara kohta keskessämme."

"Vaaraa emme pelkää enempää kuin sinäkään", lausui närkästynyt Ikonen.

"Se kohta nähdään, ja hyvä jos niin on", virkkoi Sipo Nevalainen.

"Majurilla on kolmekymmentä sotamiestä muassaan", jatkoi Ikonen. "Emme siis mitenkään olisi voineet häntä vastustaa."

"Se on totta", sanoi Sormuinen. "Te olette tehneet minkä olette voineet. Nyt valmistautukaamme vastarintaan. Tänä iltana tulee Hovilassa tapahtumaan pesänjako."

Useat nauroivat tälle kokkapuheelle.

"Majuri on tervetullut, jos hän suostuu jakamaan kanssamme ryöstetyn omaisuutensa. Muutoin tulee hän vihollisenamme, vai kuinka, ystävät?" virkkoi Haerkepaeus.

"Oikein", kuului yleisesti.

Ruokapöydät korjattiin nyt joutuisasti pois. Monipäiväinen juhlatuuli alkoi käydä totisemmaksi. Kukin tiesi majurin mieheksi, joka ei säästänyt ketään, jolle hän oli vihassa. Nyt erittäinkin, jos milloinkaan, oli Affleckilla syytä ankaruuteen. Sen kukin tunsi sielussaan, vaikkei sitä suinkaan toisille ilmaissut.

XV

Simo Affleck.

Nyt ruvettiin ajattelemaan, miten vihollista parhaiten otettaisiin vastaan. Talonpoikain lukumäärä nousi tosin satoihin, sillä yhä edelleen oli uusia tulvinut Hovilaan "pesänjakoa" toimittamaan, mutta heillä ei ollut sitä järjestystä, jonka puutteessa suuretkaan voimat eivät sanottavia saa aikaan. Majurilla taasen oli harjaantunutta väkeä, joka hehkui innosta saada näyttää, miten sodassa käy.

Hovilan isossa pirtissä pidettiin lyhyt neuvottelu, ja sitten lähdettiin puolustustoimiin. Kun oli monta kättä käytettävissä, ehdittiin vähässä ajassa valmistautua melkoisesti. Talonpojat rakensivat itselleen varustuksia, joiden takaa voitaisiin ampua. Kujalle kyhättiin kartanon lähelle hirsistä korkea rintavarustus. Hovilassa olevia ampumavarastoja jaettiin yleisölle niin pitkälle kuin riitti.

Majurin vangittu vartioväki oli saanut vihiä herransa tulosta, ja sitä kaitsemaan täytyi jättää joltinenkin määrä talonpoikia.

Lyhyt joulukuun päivä oli loppunut; hämärä sulki vaippaansa maan. Taivas oli sees, idästä nousi täysikuu runsaalla hohteella valaisemaan lähimmän tulevaisuuden kohtauksia. Kukin riensi osoitetulle paikalleen; suurin osa asettui kujalle rintavarustuksen luo, jota tietä majurin odotettiin tulevan. Täällä johti pitäjänluutnantti Ahlholm; Sormuinen, Karjalainen ja Ikonen olivat hänen joukkoaan. Kartanolle oli asettunut melkoinen parvi olemaan varuilla, jos majuri tulisi jotakin takatietä. Tätä joukkoa komensi Sipo Nevalainen; täällä olivat myös Turuinen, Tikka, Sykkö ja (älkäämme unohtako) rovasti Haerkepaeus. Hän sanallaan kehoitti talonpoikia puolustamaan oikeuttansa ja lupasi Jumalan apua heille.

Syviin ajatuksiin vaipuneena seisoi vähän erillään toisista muskettia vasten nojautuneena Sipo Nevalainen. Hän katseli kirkasta taivasta, jolta herttainen kuu ja suurimmat tähdet tyynesti loistivat maahan.

"Te kirkkaat valot tuolla avaruuden äärettömässä valtameressä!" mietti Sipo. "Juhlallisessa hiljaisuudessa sieltä tarkkaatte niitä pieniä jokapäiväisiä huolia, jotka meitä tomun lapsia ahdistavat. Tuntuupa ikäänkuin korvissani kuulisin kiitoskuoronne nousevan Ijankaikkisen istuimen eteen. Mutta me saamme alati riitaa, sortoa ja katkeruutta kärsiä niin kauan, kunnes täältä muutamme joko teihin, Onnelan valoisille valkamille, taikkapa oloihin, jotka ovat näitä vielä kolkompia."

"Olinhan minäkin kerran onnellinen", jatkoi Sipo mietteitään. "Toivon ruusuvalossa hohti maailma edessäni; olin rikas, minulla oli kaunis, hellästi rakastava vaimo ja reippaita lapsukaisia. On minulla nytkin tavaraa, mutta rakkautta puuttuu, ja silloin puuttuu _kaikki_: sen nyt tunnen. -- Mutta olenko itse syypää tähän muutokseen?"

Sipon muoto synkistyi. Pyhän Augustinuksen ennakkomääräysoppi, joka on niin monta etevää sielua kaikkina aikoina hurmannut ja vanginnut, oli alkanut juurtua myös Nevalaisen mieleen.

"Mitäpä tässä lörpöttelen", virkkoi Sipo ynseästi. "Kukin on kohtalonsa orja; siis pois kaikki turhat epäilykset. Tulkoon rintaani rautainen lujuus ja into, sillä ratkaiseva hetki lähestyy, sen tunnen."

Sipon viime lause johti hänen ajatuksensa takaisin laveilta retkiltä tosioloihin. Hän astui joukkonsa luo ja rupesi sitä järjestämään.

Jättäkäämme hetkeksi Nevalainen ja muut Hovilan puolustajat odottamaan ryntäystä.

Maantiellä seisoi lähellä Hovilan kujan suuta mies, joka näytti miettivän kääntyä kujalle, mutta oli pysähtynyt kuullessaan etempää maantieltä säännöllistä astuntaa. Kohta oli joukko saapunut yksinäisen miehen luo.

"Kuka siellä?" ärjäisi jyreällä äänellä ratsastaja joukon etupäästä.

"Mies, joka rakastaa isänmaataan ja sen puoltajia ja tahtoo sen häpäisemistä ehkäistä", kuului vastaus.

"Nimesi?" kysyi ääni hevosen selästä.

"Juhana Nevalainen", vastasi puhuteltu.

"Juhana Nevalainen!" toisti kysyjä. "Semmoista ei ole Nurmeksessa."

"Hän on Sipon poika", vastasi usea joukosta. "Kyllä me hänet tunnemme."

"Hän on meidän puoluetta eikä ryssän ystävä", lisäsi muuan.

Ratsumies oli hetken ääneti. "Mitä tässä seisot?" kysyi hän taas Juhanalta.

"Morsiameni on ryöstetty Hovilaan, ja tahdon hänet pelastaa, menköön vaikka henkeni."

"Tuo kuuluu kummalta", lausui ratsastaja, joka vieläkin oli selin kuutamoon, niin ettei hänen muotoaan voinut eroittaa. "Mitä morsiamesi voi Hovilassa" -- hän keskeytti puheensa, lisäten äkkiä: "oletko vakooja?"

"Henkeni on teidän vallassanne, herra majuri. Minä pyydän teidän turvissanne päästä pelastamaan onnettoman morsiameni, jonka tunnoton veli on riistänyt kotoa ja vienyt talonpoikain tuomittavaksi sen vuoksi, että neito ilmoitti Hovilaan Käkisalmen retkestä, joka siten estettiin."

"Minä luotan sinuun", sanoi Affleck. "Kymmenen miehen seurassa saat tuolta pienen rakennuksen takaa hyökätä pihalle. Minä kuljen suoraan kujaa."

"Pieni rakennus on poltettu", virkkoi Juhana.

"Helvetti!" karjaisi majuri. "Miehet!" lausui hän väelleen; "muistakaa talonpoikia!"

Uhkaavaa aseiden kalinaa kuului.

"Jessenhaus on huonosti puoltanut itseään, arvaan", jupisi majuri hammasta purren. "Mutta annahan kun minä saan nuo riivatut taulapäät kynsiini, niin makkaraselkinä heidät laitan täältä liikkeelle. Pieni rakennus porona! Ties mitä muuta tomppelit ovat toimineet!"

"Tuosta teidän tienne menee", viittasi majuri sitte niille kymmenelle, joita Juhanan tuli seurata. "Älkää hyökätkö ennenkun laukaisen pistoolini kujan puolelta. Vasempaan, mars!"

Nuo kymmenen erosivat nyt muista, jotka kääntyivät kujalle.

Kuutamo valaisi nyt selvästi ratsumiestä. Hän oli harteva ja iso kasvultaan. Päässä oli kypärä, jonka alta tuijottavia silmiä saattoi kooltaan verrata Venäjän kolikkoon. Kasvot oli ryppyiset, ja erityisesti pisti silmään kaksi syvää vakoa suun kummallakin puolen. Posket olivat lihakkaat, ikäänkuin hervottomasti riippuen alaspäin ja vetäen suupieletkin samaan suuntaan. Partaa ei näkynyt nimeksikään.

Talonpojat rintavarustuksen luona kuulivat ensin kavioiden töminää ja sitten askelten kopinaa ja olivat valmiit vastarintaan. Pitäjänluutnantti Ahlholm rohkaisi heitä, vakuuttaen saattavansa tapella yhtä hyvin kuin Affleck.

"Älkää ampuko ennenkun ne p--leet ovat kymmenen askeleen päässä", kielsi hän.

Mutta kymmenen askeleen päähän rintavarustuksesta ei Affleck vienytkään sotamiehiään. Hän marssitti heidät kujalta pellolle ja pakoitti täten talonpojat luopumaan rintavarustuksesta, josta ei nyt ollut mitään hyötyä.

"Ampukaa ne pedot", huusi Ahlholm. Pamauksia kuului, mutta laukaukset eivät tuottaneet vahinkoa. Affleck kielsi miehiään ampumasta ja läheni lähenemistään Hovilan isoa rakennusta, jonka takana Sipo Nevalainen joukkoineen seisoi.

Nyt kuului pistoolin laukaus. Juhana miehineen hyökkäsi pihalle. Juuri tallin nurkasta kääntyessään hän hätkähtäen näki isänsä seisovan miesjoukon etupäässä.

Sipo Nevalainen kalpeni huomatessaan poikansa. Hänen kädestään putosi musketti; hän tirkisteli tulijaan äänetönnä kuin aaveeseen. Hänen poikansa Affleckin väessä! tämä oli näky, jota isän oli vaikea käsittää.

Hetken seisoi Sipo siten ikäänkuin lumottuna. Sitten hän puhkesi puhumaan: "Miehet! Tuossa tulee poika isäänsä asevoimalla vihollisen valtaan antamaan. Katsokaa! Hän julkeaa katsella minua silmiin!"

Sipo sieppasi pudonneen muskettinsa, kohotti sen ja viritti hanan. Hän tähtäsi. Juhana seisoi kuin kivettyneenä; hän ei voinut paikalta liikahtaa. Kuului pamaus; ruudin savu esti Sipoa selvästi näkemästä eteensä, mutta kuitenkin huomasi hän Juhanan kaatuvan.

Yleinen hämmästys tästä teosta hälventyi pian muihin tapahtumiin. Affleck oli juuri tulossa kartanolle.

Vielä hetki, ja sotilaiden riemuhuuto kajahti kartanolla. Pyssynperien ja miekkojen kalske kaikui ylt'ympäri, ja piha oli kohta ruudinsavua täynnä.

Tavattoman kylmäverisesti johti majuri mustan ratsunsa selästä rynnäkköä. Muuan talonpoika rohkeni tarttua hänen ratsunsa suitsiin, mutta pistoolin laukaus karkoitti uskalikon.

Yleinen häiriö alkoi päästä valtaan talonpoikien keskuudessa. Ne, jotka vartioivat Hovilan varusväkeä, alkoivat peljätä kohtaloaan ja jättivät vartioittavat omiin valtoihinsa. Kohta tulivat näkyviin Jessenhaus, Björn ja Arnkijl; heidän lisäkseen alkoi ilmaantua muitakin.

Rovasti Haerkepaeus, jonka virkatoimiin sota luonnollisesti ei kuulunut, koska hän joka pyhä kirkossa lausui: "maassa olkoon rauha ja ihmisille hyvä tahto", oli jo ensi laukauksia ammuttaessa "mennyt katsomaan, vieläkö Affleckille oli lisää väkeä tulossa". Samoin uljas pitäjänluutnantti Ahlholmkin, joka "ei p--lettäkään peljännyt", oli siirtynyt toiselle näyttämölle, missä asiat eivät käyneet näin hullusti.

Useimmat talonpojista, nähden vastarinnan turhaksi, olivat paenneet taistelukentältä. Sipoakaan ei näkynyt.

Sallimus ei ollut suonut isän lopettaa poikansa henkeä. Kuula oli sattunut Juhanaa oikeaan olkapäähän. Kun taistelu oli lakannut, nousi hän pystyyn ja astui isoon pirttiin, jossa hänen haavansa pestiin. Hänet pantiin sitten vuoteelle levähtämään. Verenvuoto oli tehnyt hänet aivan kalpeaksi.

Majuri kutsui nyt Hovilan suojelusväen ja ne talonpojat, jotka oli saatu kiinni, kartanon isoon pirttiin. Ensin hän tutki, millä kannalla asiat olivat olleet talonpoikain tullessa Hovilaan.

"Pietari Jessenhaus", sanoi Affleck, "vuodeksi olet erossa palveluksestani. Sinä olet huoleton poissaollessani. Se ei kelpaa."

Björn hieroi hiukan kämmeniään.

"Arnkijl", sanoi majuri, "sinulla on kykyä, älyä ja samalla kestävyyttä. Sinä olet tästä alkaen ensimäinen veronkantajani niin kauan kuin sen luottamuksen ansaitset."

Arnkijl kumarsi syvään. "Herra majuri, minä olen aivan ansaitsematon ja kokematon --"

"Joutavia, -- älä minulle tolkuta, me tunnemme toisemme", katkaisi majuri puheen.

Elsa seisoi muiden joukossa. Hänen kalpeat kasvonsa olivat saaneet takaisin säihkynsä, kun hän näki Juhanan.

"Ahaa", huusi Affleck, "tuossa varmaan on morsian. No, Nevalainen, Herran nimessä, ota neitonen haltuusi."

"Miten voin teitä palkita?" sanoi Juhana liikutettuna.

"Minä olen jo palkittu", vastasi majuri puoleksi katkerasti, puoleksi alakuloisesti. "Minä en ole Nurmeksessa vielä kiitosta kuullut -- enkä tahtonutkaan", lisäsi hän ylpeästi, ikäänkuin häveten edellisiä sanojaan.

"Herra majuri", kuului oven puolelta valittava ääni, joka oli vanhan toimeliaan Matleena-kokin, "ne hävyttömät ovat syöneet piirakaiset, ispinät, poronlihat, pöystit ja kaikki muut parhaat palat ja juoneet pikatongit, renskat ja portviini-pullot suihinsa. Rovasti joi portviiniä."

"Lohduta mielesi, vanha, uskollinen Matleena", sanoi Affleck. "Nurmeslaisten vero nousee tältä vuodelta kaksinkertaiseksi, ja sitten ostetaan uudet viinit ja paistit."

"Armollinen majuri, olisin halunnut ne konnat lihamy'yksi hakata", lausui tiitterä kokki.

"Kyllä kai", tuumi majuri. "Mutta on aika mennä levolle. Pane nyt, mummoni, ensin pöydälle, mitä kokoon saat. Meillä on hitonmoinen nälkä."

Matleena riensi toimeensa, ja kohta oli ruoka pöydällä. Majuri tovereineen hotaisi hontoonsa minkä jaksoi. Sitten panivat väsyneet sotilaat levolle, ja aamuyöstä nukkuivat majurin talossa kaikki, paitsi neljä sotamiestä, jotka olivat vartiona. Juhana ja Elsa eivät nyt uskaltaneet lähteä kotiinsa, vaan jäivät majurin käskystä hekin yöksi Hovilaan.

XVI

Sipo Nevalainen.

Oli aamuyö. Hovilan kujan suussa astuskeli muuan mies horjuvin askelin eteenpäin. Kalpea kuu valaisi vaeltajan yhtä valjua muotoa, jossa viha ja epätoivo kuvastuivat. Silloin tällöin katsoi hän Hovilaan päin, pudisti nyrkkiään sille taholle ja puri hammasta. Vaivaloisesti kulki henki miehen rinnasta, lyhyesti ja kähisten.

Sipo Nevalainen pyyhkäisi hiukset otsaltaan, jonka kylmä hiki peitti. Hän seisahtui ja kuunteli; kaikki oli hiljaa.

"Tällä kertaa on voitto siellä", jupisi Sipo, "mutta eletäänhän eteenpäin! Eletään! Haa! sinä olet, elämä, hauska!"

"Jo lämmitti koston suloinen tunne rintaani", jatkoi Sipo mietteitään. "Mutta lyhyt oli se ilo, liian lyhyt, ja poikani --! No, sen hän ansaitsi. Mitä hänestä kysyisin. Ei hänkään minusta pitänyt. Ei. Yhtä yksin olin hänen eläessään kuin nytkin. -- Mutta asioiden pitää muuttua. Toisen kerran pitää minun vielä saada koston iloa maistaa. Oi, kunpa tuo kirotun Affleckin pesä äärettömänä tulimerenä leimahtelisi ja Affleck nuora kaulassa keikkuisi hirsipuussa!"

Näin samosi Sipo eteenpäin kuumeellisesti haaveksien. Voimattomassa raivossaan hän ensin mietti kaikenlaisia mahdottomuuksia; vihdoin alkoi tyynempi mieliala päästä hänessä vallalle. Hänessä vakaantui päätös matkustaa uudestaan hakemaan Venäjältä apua kostohankkeisiinsa hovilaisia vastaan. Tällä kertaa hän päätti matkata ainoastaan Savonlinnaan, jota venäläiset vielä piirittivät. Hän toivoi täältäkin liikenevän jonkun satakunnan miehiä Affleckin karkoittamiseen. Lähdön piti välttämättömästi tapahtua heti, sillä hän ei voinut tietää, kulkisiko majuri jo huomenna ympäri pitäjää sotamiehineen kurittamassa kapinallisia talonpoikia ja heiltä veroja kiskomassa. Nyt arvatenkin verojen kultainen aikakausi koittaisi. Olihan Affleckilla sotaväkeä; mitä hän muusta kysyi.

Sipo oli tullut paremmalle tuulelle, kun hän taaskin varmaan tiesi, mitä oli tehtävissä. Hän saapui kotiinsa, kokosi rahansa ja muut kalleutensa, jotta ei juuri paljoa ollutkaan, ja sulloi ne taskuihinsa. Sitten hän herätti renkinsä ja käski valjastaa parhaan hevosensa.

Renki hieroi silmiään. Hänen teki mieli kysyä, mihin näin varhain matka veti; mutta Sipo tavallisesti piti tuumansa itsekseen ja ilmoitti ne ainoastaan vaimolleen tämän eläessä. Nyt hänellä ei ollut ketään uskottua.

"Minä lähden matkalle", sanoi Sipo vain rengilleen. "En viipyne poissa enempää kuin kolme, neljä päivää. Varjele taloa hovilaisilta. En mielelläni nyt kotiani jättäisi, mutta tulevaisuuden turvan vuoksi sen teen."

"Mutta eikö Juhana tule hoitamaan --?"

"Vaiti", sanoi Sipo kärtyisesti. "Juhana ei nyt tule hoitamaan mitään."

Sipo istui rekeen ja löi virkkua vitsalla. Se lähti aika vauhtia kartanolta, sillä Sipo ei ennen vielä kertaakaan ollut kotoa lähtien hevostaan lyönyt.

Kumma tunne nousi Sipon rinnassa, hänen nyt kiitäessään taipaleella. Entiset onnellisemmat ajat johtuivat hänen mieleensä, mutta pian hän kukisti tunteensa.

Alkoi lähestyä se aika, jolloin hopeankarvainen kuu menettäisi valaisemisvaltansa. Sinertävänpunaisena hohti itäinen taivaanranta; se muuttui vähitellen tulipunaiseksi, Sitten kellertäväksi ja sahraminkarvaiseksi. Kohta oli ilmaantuva päivän kultainen ruhtinas valollaan ilahuttamaan näitä seutuja pitkän yön jälestä.

Mutta Sipolle tämä valo tuntui vastenmieliseltä. Ensi kerran elämässään hän olisi suonut päiväntulon viipyväksi.

Jokseenkin lähellä sen tien vartta, joka Nurmeksesta johti Pielisiin ja jota Sipo nyt kulki, oli Horman Mallan talo. Kolmas vuorokausi oli kohta kulunut siitä, kun Sipo oli noidan tavannut. Tämä aikoi nyt lähteä Hovilaan, missä luuli Sipon vielä olevan. Mutta aamulla ulkona käväistessään oli hän muutamalta mieheltä saanut kuulla majurin paluusta ja talonpoikien karkauksesta, jopa Siponkin julmasta ampumiskoetuksesta. Tästä ilmoituksesta noita tuli iloiseksi, koska hän arveli Sipon nyt varmaan olevan siinä tilassa, että hän taaskin tarvitsisi Mallan apua, jota hän ei kuitenkaan saisi ennenkun hän oli valansa täyttänyt. Noita siis jälleen siistiysi, pani ylleen parhaat vaatteensa ja lähti astumaan maantielle, joka johti Nevalaisen taloon.

Aamuvalossa hän huomasi hevosella ajajan tulevan vastaansa. Lähempänä hän tunsi helposti miehen ja hevosen. Myös Sipo huomasi pian noidan ja alkoi hutkia hevostaan, mutta samassa akka oli reen luona ja puikahti sen kannoille.

"Suo minulle kyytiä vähän matkaa, jotta saadaan tuumailla", lausui noita. "Mihin menossa, Nevalainen? Ja miksi noin koetit minusta päästä?"

"En ole sinulle minkäänlaisen tilin velvollinen", sanoi Sipo. "Aika on minulle tärkeä; senvuoksi aioin koettaa päästä sinun pitkistä puheistasi."

"Hoo", virkkoi Malla, ja hänen silmänsä välähti. "Ja valasi? Sen olet kai jo unhoittanut."

"Siitä puhutaan, kun kolmen, neljän päivän päästä palaan", lausui Nevalainen.

"Vai niin", virkkoi noita ivallisesti. "Mutta minä pelkään, että sinä et palaakaan."

"Sinun pelkosi ei minuun koske", vastasi Sipo. "Nyt on parasta, että heittäydyt pois kannoilta, tai minä pysäytän hevosen ja annan sinulle lähdön."

"Vai niin, sinä urhoollinen valapatto!" sanoi noita uhkaavasti. "Mutta minullakin on sinulle neuvo annettavana. Nyt on parasta, että käännät hevosesi ja palaat kotiisi, jossa vala ensin täytetään; sitten voivat kostosi hankkeet toteutua, muutoin eivät."

"Pois, hurja noita", huusi Sipo. "Sinä helvetistä heitetty kiusaaja, anna minun olla rauhassa!"

Nevalainen koetti kääntyä, sysätäkseen noitaa pois takaansa. Mutta Sipon karjaisusta säikähtynyt hevonen juoksi niin kiivaasti, ettei hän voinut aiettansa toteuttaa.

"Valmistu nyt ilmautumaan Hänen eteensä, jonka olet lupauksellasi pettänyt", käski säälimätön noita. "Viimeinen hetkesi lähestyy."

Sipo veti ohjaksia, saadakseen hevosen pysähtymään, sillä hän arveli vaaran olevan lähellä. Mutta armoton noita hoputti hevosta, ja se totteli, mennen täyttä vauhtia eteenpäin. Olipa kumma nähdä tätä menoa: noita monikarvaisessa puvussaan seisoi kuin hornan henki uhrinsa takana.

Kauhistuksen huuto pääsi Sipon huulilta. Hän tunsi kaulansa puristuvan; kaulasuonet alkoivat pullistua, samoin silmät. Hänen muotonsa muuttui ensin punottavaksi, sitten siniseksi; silmät menettivät luonnollisen värinsä ja menivät lasimaisiksi. Onneton ei voinut paikalta liikahtaa... Noita oli hänen kaulaansa heittänyt silmukan, jolla hän kuristi uhrinsa.

Kun noita näki hengen paenneen, sivalsi hän hevosta vitsalla ja hyppäsi samalla pois kannoilta.

Ei ketään matkustajaa sattunut tielle silloin kun murha tapahtui. Vasta myöhemmin oli kaksi miestä nähnyt hevosen hölköttelevän maantietä pitkin. Lähemmäksi tullessaan he näkivät ajajan istuvan reessä hengetönnä, kauheasti eteensä tuijottaen.

Murhaa tutkittiin, ja noitaa alettiin vihdoin pitää epäluulon alaisena. Mutta riittävää todistusta ei voitu saada, ja asia jäi silleen.

XVII

Loppu.

Lähes puoli vuotta oli kulunut edellämainitusta tapauksesta. Kirjoitettiin nyt 1711. Sodan ies painoi yhäti Suomea. Kurjuutta nähtiin kaikkialla. Taudit ja nälänhätä olivat sodan kauheita liittolaisia: ihmiskunnan kolme vitsausta vaikutti tavallisuuden mukaan yhdessä. Nyt oli kevät luonnossa, mutta talvi oli ihmisten sydämissä.

Oli kaunis aamu toukokuun lopulla. Lintujen riemulaulut kajahtivat ylt'ympäri; sinitaivaalta paistoi lämmittävä aurinko. Mutta ihminen liikkui alakuloisena tämän ilon keskellä. Harvassa kuului kyntäjän tai kylväjän laulu, sillä harvalla oli kylvämistä, ja jolla olikin, se epäili panna siementä maahan, koska ei tiennyt, saisiko _hän_ sadon korjata.

Tahdomme nyt lukijan johtaa muutaman semmoisen luo, joka uskalsi maan poveen uskoa kalliin jyvän, toivoen Jumalan avulla saavansa siitä hedelmänkin pitää.

Tuolla pellolla astuu vakka kädessä kumaraisena mies. Hän on nyt saran kylvänyt ja menee tuonne metsän rinteeseen täyttämään vakkansa sekä virvoittamaan itseään raittiilla juomalla, jonka on juuri tuonut talon kellarista nuorenpuoleinen nainen.

"Elsa", sanoi nuori mies, "me uskomme tulevaisuudentoivomme maan poveen. Uskokaamme, ettei Luoja meitä eikä maatamme -- tätä kallista isiemme maata -- liian ankarasti rankaise, vaan armossa kääntää kasvonsa puoleemme." Näin sanoen katsoi Juhana -- joksi lukija kylväjän arvannee -- lempeästi Elsaan, joka nyt oli kolme kuukautta ollut hänen vaimonsa.

"Me olemme vaarassa tottuneet luottamaan Herraan", lausui Elsa, "ja se luottamus ei ole meitä koskaan pettänyt".

Lauhkea ahava suhahti kuusien latvoissa ja ikäänkuin vahvisti Elsan sanat.

Nuori vaimo käänsi sattumalta silmänsä vakan laitaan. Huokaus nousi silloin hänen rinnastaan. Juhana kysyi syytä. Elsa viittasi vakan laitaan, jossa näkyivät kirjaimet S. N.

"Älä, armaani, tästä huoli", lausui Elsa, joka pelkäsi, että se muisto saattaisi Juhanan pahalle tuulelle.

Juhanan muoto tosin aluksi synkistyikin, mutta kohta hän malttoi mielensä ja sanoi: "Surullisen muiston tuo merkki herättää, ja surkuteltavan. Mutta minä, jolle Luoja soi näin suuren onnen kovien vastoinkäymisten jälestä, en tahdo tuomita, etten tuomituksi tulisi."

"Olemmehan tosiaankin onnelliset", sanoi Elsa hiljaa. "Vaikka veljenikään ei liittoamme siunaa, olen tyytyväinen."

"Jos ei hän olisi tullut sairaaksi ja joutunut haudan partaalle, ei hän suinkaan olisi yhtymiseemme suostunut", virkkoi Juhana. "On kuitenkin rumasti tehty, että pelastuttuaan koettaa peräytyä siitä, minkä vaaran hetkenä on luvannut."

Juhana nousi ja aikoi lähteä toista sarkaa kyntämään, kun samassa palvelustyttö tuli juosten sanomaan, että kartanolle oli saapunut vieraita -- vanha mies ja vaimo -- jotka heti tahtoivat nähdä Juhanan.

Tämä -- puoleksi närkästyen, puoleksi kummastuen siitä, ettei hänen vaimoaan haluttu nähdä -- lähti astumaan taloon. "Enpä tiedä, ansaitsevatko nuo sinua nähdäkään, ne höperöt", lausui Juhana Elsalle; "mutta tulehan kuitenkin tuokion kuluttua jälestä. -- Olisikohan heillä jotakin sellaista sanottavaa, mikä voisi surettaa Elsaa", ajatteli hän itsekseen.

Pihalla seisoi vanha, arvokkaan näköinen mies. Vähän matkaa hänestä seisoi myöskin elähtänyt vaimoihminen.

"No, totta maar, Juhana, oletko kihloissa?" ärjäisi vanhus, nähdessään Juhanan.

"Terve, sydämellisesti tervetullut, vanha setä", huusi Juhana. "Yhtä suora ja reipas kuin ennenkin."

"Ja sinä sama oiva poika kuin ennen lähtöäsi meiltä", huudahti vanha Jaakko. "Sinä _kunnon_ poika!"

Vanhus sulki Juhanan rintaansa vasten. Kyynel kiilsi hänen silmässään, ja hän sanoi: "Siitä asti kun meiltä lähdit, ei näin onnellista hetkeä ole meillä ollut -- ei, peto vieköön!"

Vanhus polki puujalalla tantereeseen, jotta tömähti.

Nyt saapui Elsa kartanolle.

"Tässä on vaimoni; tuossa ovat setä Jaakko ja täti Matleena, joista olen sinulle niin usein puhunut."