Chapter 7

Juhana ei ollut ymmärtävinään viittausta, vaan jäi paikalleen.

"Elsa, tule tänne toiseen huoneeseen puheilleni", sanoi Yrjö.

Elsa yritti mennä, mutta Juhana pidätti hänet.

Yrjön silmät välähtivät. Hän loi Juhanaan tuiman silmäyksen ja antoi sisarelleen käskevän viittauksen.

"Yrjö Sormuinen", virkkoi nyt Juhana, "me olemme tähän saakka toisiamme hyvin vähän tunteneet ja puhutelleet. Syyn tähän tiedämme kumpikin. Minua on loukannut tyly käytöksesi sisartasi kohtaan. Nytkin pelkään, että häntä kohtelisit pahoin. Sano siis tässä sanottavasi, minä tahdon olla saapuvilla."

"Poika", huusi Yrjö, "tiedätkö, mitä puhut ja kelle puhut! Minä olen sisareni naittaja, ja minun luvattani häntä ei kukaan saa." Hän naurahti ja lausui vihasta ivaan kääntyen: "Kaunis kunnia! Sisarta ei uskalleta jättää veljen valtaan, mutta veli on usein uskonut sisarensa semmoisen hoteisiin, jonka kunnollisuutta hän ei suinkaan tunne. Tämä on kohtuutta! Jalosti tehty!"

"Mitenkä voisin toisin menetellä?" virkkoi Juhana.

"Aivan oikein ja kainosti lausuttu!" ivasi Yrjö. "Oletpa sisareni jalo holhooja tietysti! Minä en muka saisi Elsan asioihin sekaantua ollenkaan! Mutta lopussa kiitos seisoo. Minun kauttani menee tie morsiuskammioon, muista se!"

"Jos hennot kieltää sisartasi ottamasta sitä, jota hän rakastaa, niin olet tunnoton mies", sanoi Juhana, joka alkoi ajatella, että Yrjöllä kuitenkin oli tilaisuus melkoisesti vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa.

"Taaskin sinulta puuttuu ajatusta", sähähti Yrjö äkäisesti. "Onko sisareni minua niin kohdellut, että ansaitsisi minulta hyvää takaisin? Hän on juljennut pettää veljensä, ilmoittaa minun hankkeeni viholliselle. Niin pitkälle on nyt päästy. Saarelan Pekka on tunnustanut. Nyt jaetaan oikeutta Hovilassa, ja sinne nyt Elsan täytyy tulla teostaan vastaamaan ja selvittämään, mikä oikeastaan on ollut sinun osuuttasi asiassa."

Elsa seisoi kalpeana ja katseli peljäten veljensä uhkaavaa muotoa.

"Joskin Saarelan Pekka on syyttänyt Elsaa, niin ei yksi vierasmies mitään vaikuta", huomautti Juhana.

Yrjö veti taskustaan paperin, avasi sen ja piti sitä Elsan silmien edessä.

"Ah", huusi neitonen ja vaipui veljensä jalkojen juureen. "Oi Yrjö, rakas veli! Älä vie minua julmien kumppaniesi luo! Silloin minä ihan menehdyn pelosta ja häpeästä."

Neito syleili veljensä polvia. Yrjö seisoi synkkänä ja käänsi vihdoin pois kasvonsa.

"Julma veli", virkkoi Juhana tuskallisesti, "jalkaisi juuressa kyyristelee olento puhdas ja viaton kuin Herran enkeli. Saman äidin rinnoilla olette levänneet, saman äidin siunauksen olette kumpikin saaneet. Ja tätä olentoa sinä armottomasti hätäännytät ja ahdistat. Etkö pelkää Ijankaikkisen kostoa luonnottomasta kohtelustasi? Herkeä jo ja hillitse mielesi."

"Hän ei ansaitse oikean ihmisen sääliä", sanoi Yrjö tylysti tuijottaen sisareensa.

"Sinua sydämetöntä petoa ihmishaamussa", ärjäsi Juhana, joka ei enää voinut vihaansa hillitä ja raivokkaasti hyökkäsi Yrjöä vastaan.

"No, no, kiukka ystäväni", sanoi Yrjö, väistyen vimmastuneen nuorukaisen edestä. Hän sieppasi äkkiä Elsan kainaloonsa, ja ennenkun Juhana ehti estellä, oli jo Yrjö kartanolla.

Juhana hyökkäsi hänen jälkeensä, mutta portailla tarttui kaksi vahvaa kättä häneen kiinni. Hän ponnisteli voimainsa takaa, vaan ei päässyt irti. Hän näki hevosen valjastettavan, Yrjön nostavan sisarensa rekeen ja hevosen kohta katoavan näkyvistä. Vasta silloin hellitti Sormuisen vahva renki Aappo otteensa. Jos Nevalaisella olisi ollut asetta, olisi renki tekoansa varmastikin katunut. Nyt Juhana loi häneen syvästi halveksivan silmäyksen ja sanoi: "orja on orja". Sitten hän läksi astumaan kotiaan päin, jupisten: "Jos henkenikin menee, minä pelastan Elsan."

XIII

Mitä Horman Malla Sipolta vaati.

Talonpoikien viettäessä ensimäistä ehtoopäivää vasta anastetussa olopaikassaan, tuli noita Hovilaan. Mainitsimme hänen kadonneen sitten kun taistelu oli selvästi kallistunut talonpoikain puolelle. Nyt hän palasi aivan toisennäköisenä kuin oli nujakassa esiintynyt. Hän oli peseytynyt puhtaaksi, suorinut hiuksensa, jota hän ei kaiketi vuoteen ollut tehnyt, ja pukenut yllensä siistit vaatteet. Kaikki katselivat kummeksuen Horman Mallaa, jota ei sitten nuoruutensa ajan ollut nähty säällisessä kunnossa.

Sipo Nevalainen oli voiton ilossa heti kysellyt noitaa, mutta kukaan ei ollut tiennyt, mihin tämä oli mennyt. Sipolla oli suuri syy kiittää Mallaa tämän avusta; olipa hänellä lupauskin täytettävänä Mallalle.

Kun noita nyt tuli Sipon nähtäviin, joutui hän aivan hämilleen. -- Hän koetti puhua, mutta sanaakaan ei tullut huulille. Hän seisoi punastuneena Nevalaisen edessä.

"Minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni", haastoi Sipo noidalle. "Rohkeudellasi ja älylläsi olet toimittanut minut pyrintöjeni perille. Kosto on täydellinen; hovilaisten omaisuus ja henki on meidän kädessämme. Nyt on sinun vuorosi vaatia, mitä tahdot vaivasi korvaukseksi; minä sekä taivun että olen velvollinen pyyntösi täyttämään, jos vain vallassani on niin tehdä."

"Sinä voit pyyntöni täyttää, Sipo Nevalainen", lausui noita, jonka äskeinen hämi alkoi hälvetä.

"Olen utelias kuulemaan vaatimuksesi", virkkoi Sipo, miettivästi silmäillen noitaa. "Kyllähän arvaan, mihin päin halusi kallistuu; mutta kyllä on, Jumalan kiitos, tavaraa Hovilassa."

"Et tainnut tällä kertaa arvata oikein, Sipo Nevalainen", virkkoi noita.

"Enkö?" kysyi Sipo, joka vasten tahtoaan säpsähti, sillä nyt hän ei tosiaankaan aavistanut, mihin hän oli itsensä sitonut. "Lausu vaatimuksesi", tiukkasi hän, kun noita seisoi äänetönnä tirkistellen häntä.

"Sinä olet luvannut pyyntööni suostua", lausui noita pitkään.

"Senhän olen jo sanonut. Puhu suusi puhtaaksi", kehoitti Sipo malttamattomasti.

Noita astui pari askelta lähemmäksi Nevalaista ja sanoi Sipoa hellästi silmäillen: "Pyyntöni on -- että -- minut -- nait."

Nevalainen kavahti; hän ei tiennyt, pitikö hänen uskoa korviansa. Hän katseli, katseli noitaa, luullen puolittain, että joku henki oli pukeutunut tämän hahmoon ja tullut häntä pilkkaamaan.

"Kuinka?" kysyi Nevalainen. "Sinäkö hourit vai minä?"

"Ei kumpikaan", vakuutti noita.

"Varmasti jompikumpi, ja luulenpa melkein, että sinun järkesi on taistelun hyörinästä ja saamastasi kolauksesta vähän seonnut", arveli Sipo.

"Älä luule sitä", virkkoi Malla. "Minä puhun aivan selvästi mitä ajattelen."

"Noita", lausui Sipo, "en ymmärrä, mikä ajatus on aivoissasi syntynyt. Mutta siinä ajatuksessa ei ole pontta eikä perää. Pyydä palkaksesi tavaraa; se soveltuu sinulle paremmin."

"Minä en _tällä kertaa_ halua tavaraa, ja saanhan sitäkin, kun sinut saan", huomautti Malla.

"Ja mitä minun saamisestani olisi hyötyä sinulle?" kysyi Sipo. "Sinä olet jo siinä ijässä, ettei rakkaus enää todellisesti voi sinussa herätä. Enkäpä minäkään sinussa juuri mitään niin viehättäviä puolia ole huomannut, jotta vanha vereni rupeaisi kuohumaan. Arvannet siis, että tämmöisestä liitosta ei mitään iloa seuraisi, vaan päin vastoin, pelkään mä, surua."

"Sipo Nevalainen", haastoi noita, "koska sinä noin suoraan ilmaiset ajatuksesi, niin teen minä samoin. Kuule siis: Kohtalo näytti nuoruudessani aikoneen minut onnellisemmaksi kuin sitten tulin. Vanhempani olivat varakkaat. He asuivat Repolassa, rajan tuolla puolen. Syntymiseni jälkeen muuttivat he tänne. Minulla on siis kaksi kotimaata tai oikeastaan yksi, sillä yhtä kansaa on Karjalan suuri heimo, vaikka Onnetar on sen ajaksi kahtia jakanut. -- Varttuessani tuli minusta pulska tyttö, sanottiin, ja moni nuori mies hyöri ympärilläni, mutta minä en heistä huolinut. Vihdoin näin nuorukaisen kauniin ja ujostelevaisen. Kohta ymmärsimme toisiamme. Mutta isäni ei suostunut liittoomme; hän ajoi minut pois kotoani, ja sitä en vielä nytkään hänelle anteeksi anna, sillä hän on syypää kurjaan elämääni. Varokoon kukin isä estämästä lastansa ottamasta kenenkä tahtoo, kunhan tämä on siveä ja hyvä, olkoon sitte köyhä tai rikas. -- Minä pakenin kotoani muutaman noidan luo korpeen. Siellä odotin lemmittyäni. Ei häntä kuulunut, ei näkynyt. Vihdoin kuulin hänen menneen naimisiin. Olin epätoivoon joutumaisillani. Minä rupesin epäilemään kaikkia ihmisiä, kun kuulin, että ainoa, johon luotin, oli ollut minulle uskoton. Sittemmin kuulin, että Vilholle oli valehdeltu karanneeni korpeen ja kuolleeni siellä nälkään ja kylmään. -- Noidan luona oleskelin nuoruuteni ajan ja opin hänen taitonsa. Kuollessaan hän jätti minulle omaisuutensa. En siis ole köyhä; kyllä minulla tavaraa on, vaan 'ei lisä luotaan lykkää', ja sen vuoksi olen esiintynyt köyhänä. Mutta sieluni on tuohon rahanhimoon väsynyt; se on ainiaan janonnut onnea, jonkun ihmisen rakkautta tai kunnioitustakaan. Vaan noitaa ei rakasteta, ei kunnioiteta: häntä peljätään. Oi, Sipo Nevalainen, jos tietäisit, kuinka monet yöt olen päänaluseni kyynelillä kastellut, isoten ihmisten, ei, yhden ainoankaan rakkautta tai kunnioitusta! Mutta turhaan! Seinät ovat valitukseni toistaneet. Kun sain kuulla vaimosi kuolemasta, sykähti sydämeni, ja ääni sisässäni kuiskasi minulle: 'Ota vaari tilaisuudesta. Nevalainen tarvitsee apuasi.' Niin olen nyt tehnyt. Sinä tunnet elämäni tarinan. Vieläpä senkin lisään, että maailma ei voi minusta mitään pahaa tai alentavaa puhua. Siis perustan pyyntöni lausuttuun; annan sinulle tilaisuuden tehdä ilottoman elämäni ehtoopuolen onnellisemmaksi kuin sen aamu ja puolipäivän aika ovat olleet."

Sitä mukaa kuin noita ehti puheessaan eteenpäin, kirkastuivat hänen kasvonsa. Sipo seisoi äänetönnä tuijottaen puhujaan.

"Älystäni voi sinulle ehkä vieläkin olla hyötyä", lopetti noita. "Noidan ammatin jättäisin tykkänään pois. Uskon, että sinun rinnallasi vielä arvoni ylenisi samaan määrään kuin muiden ihmisten. Silloin kuolisin onnellisena."

"Minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa", alotti Sipo vastauksensa. "Olen myöskin autuuteni toivon nimessä luvannut suostua pyyntöösi. Siten luvatessani luotin varmasti siihen, että pyytäisit tavaraa palkinnoksesi. Jos olisin aavistanut, että oma vapauteni olisi pelastukseni hintana, olisinpa melkein ennen henkeni menettänyt. Minä toivon nyt, että arvostelet asiaa järkevästi ja luovut tuosta naimishommasta, joka ei suinkaan tuottaisi onnellisuutta, koska se on minulle vastenmielinen. Pyydä tavaraa, ja jos et suunnattomia vaadi, niin mielelläni sinut palkitsen."

"Tuota melkein olen aavistanut", sanoi noita synkästi. "Kuinka ylpeä Nevalainen julkeaisi noita-raukkaa vaimokseen ottaa! Vähät siitä, jos hän siten yhden ihmisen maallisen onnen musertaa. Sitähän useinkin tapahtuu."

"Älä minua noin katkerasti syyttele", pyysi Sipo. "En ole sinua mitenkään tahtonut loukata. Vaan ymmärräthän, etten vastoin tahtoani voi pakoittautua toteuttamaan pyyntöäsi."

"Oivallista puhetta", naurahti noita. Hän astui lähemmäksi, hänen muotonsa muuttui uhkaavaksi kuin taivas ukonilman edellä.

"Sinä olet _vannonut_ suostuvasi pyyntööni", virkkoi Horman Malla. "Tahtoisinpa nähdä, uskallatko rikkoa valasi. Silloin joudut kahden tulen väliin. Toiselta puolen uhkaa vanhurskas Jumala, toiselta noita, jonka mahdin jo vähin tuntenet. Sipo Nevalainen", jatkoi Malla, pannen painoa sanoilleen, "jos et täytä valasi ehtoa, niin on loppusi surullinen, kamala -- kamala -- kamala!"

Nevalainen, joka kaikin voimin oli koettanut säilyttää rohkeutensa, saadakseen Horman Mallan luopumaan vaatimuksestansa, tunsi kuinka noidan viime sanat ajoivat pois veren hänen kasvoistaan ja voiman hänen jaloistaan. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.

"Julma noita", virkkoi Sipo, "miksi minua näin ahdistat?"

"Ylpeytesi tarvitsee rangaistusta", sanoi Malla, lisäten uhkaavammalla äänellä: "Sinä häpeät valita minua seuralaiseksesi. Sinulla on kaksi valittavaa: ottaa minut tai -- hahhahhaah -- hänet, joka viime syksynä kävi Ikolassa ja jolla oli toisessa jalassa kavio."

"Pois -- pois -- jumalaton noita", huusi Sipo, kooten kaikki voimansa.

Horman Malla kohotti kätensä Nevalaista kohden ja lausui kähisevällä äänellä: "Nyt ei noita _sinua_ auta. Varo itseäsi! Ennenkun kolme päivää on kulunut, saat minut nähdä."

Malla astui ulos. Sipo heittäysi voimatonna rahille ja pyyhki kädellään kylmät hikihelmet otsaltaan.

"Pyrintöjeni perille päästyäni tämä vastus nyt tuli eteeni", jupisi Nevalainen, kun hän noidan mentyä oli vähän tointunut. "Kuinka kohoilikaan rintani ylpeydestä, kun näin minun ja koko seudun rasittajat voitettuina, häpeästä ja vihasta menehtymäisillään seisomassa edessäni! Heidän kohtalonsa, heidän henkensä oli kädessäni! Ja nyt ilmaantuu se, jonka avulla miltei pääasiallisesti voitto on saavutettu, ja vaatii mahdottomia. Noita minun vaimonani! -- -- -- Ei! Maksakoon mitä maksaa, minun täytyy hankkia hänelle joku muu korvaus hänen vaivastaan. Vaan jos ei hän tyydy? Henkeni on silloin vaarassa; sen tiedän. Uhka uhkaa vastaan! En aio vastustamatta sortua."

XIV

Juhlapuoliset Hovilassa.

Talonpojat viettivät yhäti iloista elämää majurin talolla. Huhu heidän onnistuneesta ryntäyksestään oli jo Pielisiin ehtinyt, ja arvoisa tuttavamme, rovasti Haerkepaeus, oli kiireesti matkustanut Nurmekseen, neuvoillaan auttamaan tsaarin uusia alamaisia. Hän saapui Hovilaan edelläkerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä, muassaan pitäjänluutnantti Ahlholm ja talokas Ikonen. Tämä kolmimiehistö tuli "lähettiläinä" kirjallisten "käskyin" kanssa niinkuin senaikaiset aikakirjat todistavat. He tulivat määräämään, miten Hovilassa olevan omaisuuden kanssa piti meneteltämän. Sata tynnyriä oli heti eroitettava tsaarin hyväksi. Rovasti lausui, ettei mitään väkivaltaisuutta nyt saisi harjoittaa; nyt näytettäisiin, että lainkuuliaisuus ja sopu olivat uuden järjestyksen tunnusmerkkejä.

Rovastin, luutnantin ja hyvän asian kunniaksi päättivät talonpojat panna toimeen Hovilassa tavallista juhlallisemmat puoliskekkerit.

Talonpoikia hyöri edestakaisin ison pirtin ja aittojen sekä kellarien väliä, tuoden jälkimäisistä edelliseen yltäkyllin ravintoaineita. Hovilan vanhan, taitavan kokin Matleenan oli vastoin tahtoaan täytynyt ryhtyä ammattiinsa ja valmistaa noille "ryöväreille" herkkuruokia. Hän seisoi punaisena kun krapu takan ääressä, jupisi itsekseen kostosta, Jumalan pitkämielisyydestä ja Luojan käsittämättömästä aivoituksesta, joka salli Herran palvelijan läsnäolollaan pyhittää paatuneiden talonpoikain jumalatonta, lihallista huolettomuutta. Itse oli Matleena hyvin lihallisesti huolehtiva; hän paistoi ispinöitä ja vasikanpaistia. Silloin tällöin upotti hän kapustan vellipadan salaperäiseen syvyyteen ja maistettuaan lientä mörähti: "Ainakin rosvoille kelpaa!"

Rovasti oli sattunut huomaamaan Matleenan ja astui tämän luo lausuen: "Herran rauha! Kas mummoa, punainen kuin liesi!"

"Niin, armollinen, korkeastioppinut herra rovasti", virkkoi Malla kumartaen, "kaikissa sitä ollaan! Minä olen niin punainen, niin punainen! Levottomuudesta en ole kolmeen yöhön nukkunut. Päiväkaudet saan kuulla talonpoikain komppasanoja. Herra rovasti, te olette joutunut susien joukkoon!"

"Elämässä kohtaamme vastuksia", sanoi Haerkepaeus, "mutta meidän tulee ne kärsiä. Näytättehän varsin terveeltä."

"Jumalan kiitos, jos en olisikin terve, niin en tietäisi miten kaikkea sietäisin kuulla ja nähdä. Mutta Herra ei pane kellekään isompaa kuormaa kuin kukin jaksaa kantaa."

"Oikein", vastasi rovasti jatkaen sitte: "Te kuulutte olevan oikea emäkokki!"

"Hm", hymähti Matleena, "ovathan herrat minuun tyytyneet. Viisikolmatta vuotta olen herroille emännöinyt."

Rovasti, jolla oli jotakin puhumista pitäjänluutnantin kanssa, lopetti nyt haastelun, mennen pois keittiön ovelta.

"Kunhan tästä paistista tulisi hyvä!" jupisi kokki. "Nyt sen _pitää_ onnistua; rovasti kyllä tietää, kuka tämänkin paistin mamma on."

Hetken kuluttua olivat ruuat valmistuneet, ja nyt istuttiin aterialle. Isossa pöydässä oli kunniasija tietysti rovastilla; hänen oikealla puolellaan istui pitäjänluutnantti Ahlholm, vasemmalla Nevalainen ja Sormuinen. Rovastin pyynnöstä kutsuttiin myös Jessenhausia aterialle, mutta hän kieltäytyi tulemasta. Isompaan pöytään istuutui parikymmentä henkeä, kahden pienemmän ympärille yhteensä sama lukumäärä. Pienellä puolen söi Hovilan vartioväki. Jessenhaus, Björn ja Arnkijl aterioitsivat erillään muista.

Ensimäisen ruokalajin jälkeen kohotti rovasti lasinsa, jossa oli Tukholmasta tuotua pikatongia, ja lausui: "Kunnioitettavat läsnäolijat! Arvoisat Nurmeksen asukkaat! Kukin on elämässään tullut huomaamaan, että ajat muuttuvat. Toisinaan tämä muuttuminen on niin nopea ja hämmästyttävä, että se erityisesti pystyy huomioomme. Semmoinen tilaisuus on meillä nyt. Vähän aikaa sitten vallitsi epäjärjestys ja väkivalta näillä mailla. Nyt ovat meillä asiat hyvin; onpa meillä uusi hallituskin. Ja tämä seikka onkin syynä siihen, että vapaasti saamme oikeuksiamme nauttia. Sillä minä rohkenen sanoa: nämä herkut, jotka nyt edessämme näemme, ovat teidän kukkaronne isommaksi osaksi maksaneet. Mutta oikeus aina pääsee voitolle, ja rehellisyys maan perii. Että asiat näin ovat, siitä olette lähinnä Jumalaa kiitollisuuden velassa itsellenne --"

"Herra rovastille ensi sijassa", sanoi Sormuinen.

"Minä, alhainen Herran palvelija, olin vain välikappaleena", virkkoi kainosti Haerkepaeus.

"Eläköön rovasti!" kuului usean suusta. Nevalainen ja Sormuinen istuivat äänettöminä eivätkä näyttäneet yleisestä ilosta paljoa tietävän.

"Hyvät ystävät, Nevalainen ja Sormuinen", virkkoi Haerkepaeus, "näytätte närkästyneiltä. Toivon, etten sanoillani liene teitä mitenkään loukannut."

"Päinvastoin", sanoi Yrjö, joka nyt pakoitti hymyn huulillensa ilmaantumaan. "Mutta Nevalaisella ja minulla on perheelliset olot semmoiset, että ne tuottavat meille huolta."

"Valitettava asia", sanoi rovasti. "Nevalaisen uppiniskaisesta pojasta olen kuullut jotakin, mutta en ymmärrä, mitä pahennusta perheelliset olot voisivat tuottaa sinulle, veikkonen."

Yrjö kertoi nyt puoliääneen rovastille asian.

"No, jopa oli hän rohkea, sen sanon", virkkoi Haerkepaeus. "Ja mitä harrastusta hänellä saattoi olla noin puuttuakseen sopimattomaan tehtävään?"

"Minun poikani on häneltä pään pyörälle pannut", sanoi Nevalainen. "He rakastavat toisiaan ja vihaavat lähimpiään. Ennen kunnioitettiin vanhempia ja heidän tekojaan pidettiin viisaina; nyt nuoruus ymmärtää enemmän kuin vanhuus, joka panee toimeen muka vain hullutuksia."

"Paljon totuutta tuossa puheessa!" sanoi rovasti. "Ajat ovat pahentumaan päin -- tosiaankin", lisäsi hän, keskeyttäen väkinäisen haukotuksen.

"Sisareni on täällä Hovilassa", lausui Yrjö. "Minä nimeän läsnäolijat täällä tuomareiksi ja käsken heidän määrätä, minkälainen rangaistus on sopiva semmoiselle rikokselle. Minä en aio puoltaa armoa, koska teko on mitä pahinta laatua", virkkoi hän, ja tuo kamala välähdys näkyi hänen katseessaan.

"Seneca sanoo: _nemo prudens punit, quia peccatum est, sed ne peccetur_",[1] jupisi Haerkepaeus, lisäten ääneen: "Onko hän katunut tekoaan?"

[1] Kukaan ymmärtäväinen ei rankaise siitä syystä, että rikos on tapahtunut, vaan jotta rikollisuutta ehkäistäisiin.

"Katunut!" naurahti Yrjö. "Kivenkovaan kieltänyt hän on, vaan ei katunut."

"Eikö hän vieläkään tunnusta?" kysyi Haerkepaeus.

"Vihdoin on hän tunnustanut, sittenkun asia jo oli muilla todistuksilla saatu selville", ilmoitti Sormuinen.

"Ruoan päälle vähän levähtäkäämme ensin", esitti Haerkepaeus. "Sitten ottakaamme tutkittavaksi tämä merkillinen asia. Sisaresi tulkoon silloin esiin, niin saan minä -- jos suotte sen, hyvät ystävät -- kuulustella häntä."

"Minä luotan täydellisesti herra rovastin kykyyn ja tiedän teidän muistavan, että Jumala ei ole ainoastaan armias, vaan myös vanhurskas", sanoi Yrjö.

"Hyvin lausuttu!" virkkoi rovasti, jatkaen sitten: "Nyt ei mitään muuta kuin kiitos olkoon Herralle tästäkin ateriasta! Osoittakoon Hän vastedeskin meille anteliaisuuttaan ja armoaan. Amen."

Kun oli ruokapöydästä noustu, sanoi Sormuinen rovastille: "Saapa nähdä, milloin uljaista tovereistamme saamme kuulla? Tietää kaiketi herra rovasti, että majurin kuormat, jotka täältä oli lähetetty Kajaaniin, palautettiin ehdittyään vasta penikulman päähän täältä?"

"Kuormat? Mitkä kuormat?" elähtyi Haerkepaeus. "En ole mitään kuullut. Kerro, veikkoseni."

"Asian laita on seuraava", haastoi Sormuinen, hyvillään siitä, että hän ensimäisenä sai rovastille tuon ilosanoman ilmoittaa. "Vähää ennen kuin olimme valloittaneet Hovilan, olivat majurin vainukoirat kerinneet lähettää kaksikymmentäyksi Lieksasta tullutta kuormaa Kajaaniin. Kun tämän saimme kuulla, lähetimme suuren joukon miehiä palauttamaan kuormia. Yritys päättyi onnellisesti. Kun kuormat olivat vietävinä muutaman virran poikki lotjalla, olivat meikäläiset kuin haukat Hovilan renkien niskassa; kuormat siepattiin, ja nyt ne ovat taas täällä."

"Hyvä työ!" kiitti rovasti. "Nepä uljaita miehiä!"

"Ja nyt", jatkoi Yrjö, "nyt odottavat meikäläiset majuria tulevaksi, niinkuin huhu on kertonut. Aikomuksena on, jos hän vähin voimin tulee, ajaa hänet takaisin tai ottaa hänet vangiksi. Siitäkös ilo syntyisi, jos majuri tuotaisiin tänne tuomiolle! Mutta ainakin saamme ennakolta kuulla, tuleeko hän ja milloin. Minä varoitin Ikosta, että ennenkun hän ryhtyy vastarintaa tekemään, on lähetettävä tänne sana, kun majuri on näkyvissä, ja Ikonen kyllä muistaa sen tehdä. Voimme siis rauhassa täällä nauttia voitostamme ja oikeutetusta saaliistamme; voimme --"

Yrjön puhe keskeytyi. Ikonen hyökkäsi sisään. Hän oli niin hengästynyt, ettei voinut sanaakaan suustaan saada. Kun hän pöydällä näki ison olutsarkan, kallisti hän sen huulilleen ja melkein tyhjensi sisällön, sammuttaakseen janonsa.

"Ethän lie majurin kynsissä ollut?" kysyi Karjalainen. "Siitäpä vähän näyttää."

Ikonen ähkyi ja pyyhki otsaltaan hikeä. Häntä ahdistettiin kysymyksillä siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut ja missä majuri oli. Hän ryki nyt pari kertaa, katsoen jännittyneihin kuulijoihinsa, ja rupesi sitte retkiänsä selvittämään.

"Eilen illalla, päivänlaskun aikana", -- alotti Ikonen.

"_Siinä_ pakkasessa!" huudahti Karjalainen, jonka muoto hohti runsaasta ruoasta ja juomisesta kuin iltarusko.

-- "olimme asettuneet Nuolijärven salmelle", jatkoi Ikonen, "jonne täältä on neljä penikulmaa. Taloa ei ole siinä lähempänä kuin puolen penikulman päässä. Me asetuimme salmen pohjoispuolelle metsän rinteeseen majuria väijymään. Hevosemme sidoimme puihin kiinni; itse kävelimme mäen rinteessä, pysyäksemme lämpiminä, sillä olipa oikein kipoittelevan kylmä. Saimme käsivarsiamme aika lailla poikki rintalastan viuhtoa. Pakkanen alkoi yhä ankarammin ahdistaa; varpaita kirveli, ja vilun väreet kulkivat läpi koko ruumiin. Me kirosimme majuria, hartaasti odotettua, ja aloimme tuumia, kärsisikö tässä yön viettää vai pitäisikö Rintalaan tuo puolen penikulman taival yöksi lähteä. Tämä talo oli syrjässä siitä tiestä, jota majurin oli tultava. Sentähden päätimme kuitenkin odottaa saalistamme. Me elähytimme kontistuneita ruumiitamme niillä vähillä väkevyyden aineilla, joita enää oli jälellä. Vihdoin puoliyön aikaan kuului metsästä ääniä. Niinkuin kissa vartoo hiirtä niin mekin nyt odotimme, milloin kallis saalis olisi käsissämme. Olimmehan asestettuja. Nyt -- hetki oli tullut -- yks, kaks -- me hyökkäsimme tulijain päälle. Ensimäisessä reessä ajoi yksi ainoa mies. Meitä karkaa kolme miestä hänen niskaansa. Nyt on Affleck kiinni --"

"Hurraa", huusi Karjalainen, ja yleinen riemu kuvastui läsnäolevien muodoissa.

"Mutta ilomme oli lyhyt", jatkoi Ikonen. "Toiset olivat myös valloittaneet molemmat seuraavat reet. Ensi työnä oli avata reessä olevat viina-ankkurit ja viettää pientä voittojuhlaa taivasalla. Ensimäisen reen mies oli aivan kätkeytynyt turkkeihin. Kauluri käännettiin alas, ja -- ihme ja kumma -- näkyviin tuli Holmströmin kalpea naama --"

"Majurin kirjurin?" huusivat useat.

"Saman miehen", vahvisti Ikonen.