Chapter 6

Pekka makasi oven suussa, hänen vaimonsa lapsen kanssa perempänä penkillä. Kuullessaan oven avautuvan heräsi Pekka, hypähti pystyyn, iski valkeaa tuluksillaan ja viritti päreen palamaan. Sitten hän kynsien vasemmalla kädellään pellavankarvaista tukkaansa ärähti: "Keitä p--leitä te olette, jotka yörauhaa häiritsette? Totta maar, nämä nurmeslaiset ovat lemmon joukkiota."

"Älä veikkoni noin melua", lausui Sormuinen; "meillä on vaan vähän asiaa sinulle."

"Asiaa!" ärähti Pekka. "Minkä lemmon asian aika _nyt_ on?"

"Yö on meidän asioillemme tällä kertaa sopivampi kuin päivä", virkkoi Yrjö. "Kuinka on, Pekka, sen kirjeen laita, jonka veit Hovilaan? Tunnustapa nyt!"

"Tunnusta", sanoi Pekka. "Mitä höpiset?"

"Tuon arvasin", sanoi Yrjö kumppaneilleen, jatkaen Pekalle: "Sinun pitää nyt lähteä mukaamme."

"Se on valhe", epäsi pellavatukkainen Pekka, hyppäsi rahille ja otti seinältä luodikon. Ojentaen sen tulleita kohden virkkoi hän: "Ulos täältä! Tuossa on ovi. Millä oikeudella te tunkeutte asuntooni?"

Yrjö ja hänen kumppaninsa vetäysivät lähemmäs ovea, nähdessään ojennetun pyssyn.

"Älä ylvästele", varoitti Yrjö. "Sinä olet yksi, ja meitä on kolme näkyvissä ja kolme oven takana."

"Vaikka teitä olisi viisi sisällä ja kuusi oven takana, niin ei teillä ole oikeutta puolellanne", sanoi jäykkä Pekka.

Muuan miehistä oli hiljaa hiipinyt Pekan taakse ja tempasi tämän äkkiä kumoon. Pekan vaimo parkaisi pelosta, ja lapsi säikähtyi ruikuttamaan.

"Jumalan tähden", huusi vaimo. "Mitä aiotte Pekalle tehdä? Hän on viaton."

"Hänelle ei tapahdu mitään pahaa, kun hän seuraa meitä Hovilaan", virkkoi Yrjö. "Sieltä hän pääsee kohta pois, kun on tehtävänsä täyttänyt."

"Älä tunnusta siellä. Pelasta kaunis Elsa", kuiskasi vaimo Pekalle. Yrjö kuuli sanat ja lausui hymyillen: "Ei hänen tarvitse puhua sanaakaan. Hovilaiset sanovat vain, onko hän sama mies, joka toi kirjeen."

"Minä en tosiaankaan halua nyt yöllä lähteä seuraanne", sanoi Pekka. "Huomenna voin tulla noutamattakin."

"Kiitos lupauksesta", lausui Yrjö ivaten. "Mutta niinkuin sanottu, tarvitsemme sinua juuri nyt. Vedä siis housut jalkaasi."

Pekka ei tähänkään suostunut. Housut tukittiin väkisin hänen jalkaansa. Takkia myöskin piti muiden tukkia hänen ylleen; sitten hänet talutettiin tuvasta ulos.

* * * * *

Sillaikaa oli kujan suussa odottaville talonpojille tapahtunut vielä kummempi näytös. Kohta senjälkeen kun Yrjö seuraajineen oli eronnut Pekan mökkiin, olivat talonpojat tiellä nähneet noin kymmenen sylen päässä tulen leimahtavan. He astuivat vähän eteenpäin, katsoakseen ilmiön syytä, mutta mitään huomaamatta. Hetken kuluttua näkyi perätysten kaksi leimausta ja sitten kuului ikäänkuin miekkojen kalsketta. Talonpojat säikähtivät; he astuivat taaskin katsomaan, mikä oli syynä ilmiöön, mutta mitään erityistä ei näkynyt. Ja kohta näkyi kolmannella kerralla kolme väläystä, ja nyt kuului valittava ääni, joka puhui: "Onnettomat! Mihin jätitte Sipo Nevalaisen?"

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Karjalainen, jonka kalpea muoto todisti, että rohkeus alkoi haihtua hänen rinnastaan.

"Ei liene tämä hyvän edellä", jupisi Turuinen. "Mutta mitä meihin kuuluu Nevalainen?"

"Älkäämme turhaan vaivatko päätämme", sanoi Ikonen. "Tuo ilmiö merkitsi jotakin, mutta me menemme eteenpäin siitä huolimatta."

"Minä pelkään, ettemme tule Hovilan portin sisäpuolelle tänä yönä", jupisi muuan vanhus. "Olen paljon nähnyt maailmassa ja tiedän, että enteistä voi aavistaa tulevaisuutta."

Näille arveluille tuli äkkiä päätös, kun noita ilmausi talonpoikain keskelle, näiden huomaamatta tarkemmin, mistä päin hän tulikaan. Horman Mallan tunsi kukin parhaaksi selittäjäksi tällaisessa asiassa; ja kun Malla oli vähintään viiteen eri tapaan kuullut kertomuksen ilmiöstä, hän lyhyeen selitti, että Sipo Nevalainen oli se mies, joka enemmän kuin kukaan muu voisi johtaa rynnäkköä Hovilaan, ja nuhteli talonpoikia siitä, että he niin ajattelemattomasti olivat syrjäyttäneet sen miehen, jota usean heistä tuli hyväntekijänään kiittää.

Tätä puhetta koettivat jotkut vastustella, mutta kun noita ennusti varmaa epäonnistumista retkelle, jos ei Nevalainen ollut mukana, taipuivat kaikki siihen, että Sipo noudettaisiin kotoaan. Päätöksen jälkeen seurasi heti teko, ja piankin oli Sipo, joka ensin kieltäytyi lähtemästä, saatu osalliseksi retkeen.

Kun Yrjö yölliseltä syrjäretkeltään saapui muiden luo, näki hän suureksi kummastuksekseen ja närkästyksekseen Nevalaisen olevan mukana. Hän tervehti Sipoa kuten tavallisesti, mutta hänen sydämessään leimusi kateuden liekki. Hän päätti asettaa Sipon semmoiseen asemaan, jotta tämä ei suinkaan kiittäisi onneaan, kun oli tullut näin kutsumatta joukkoon. Talonpojat pääsivät pian Hovilan kujan suuhun. Sipo Nevalainen asettui nyt heidän eteensä ja lausui:

"Meidän sopumme ei viime aikaan ole ollut aivan kehuttava. Syytä siihen lienee jos minun puolellani, niin teidänkin. Mutta minä unhoitan vähät riidat ja pyydän teitä tekemään samoin. Nyt on meillä yhteinen vihollinen ja yhteinen vaara. Väkivallalla on meitä kohdeltu, ja väkivallalla me puolestamme maksamme vihollisellemme. Köyhien, orpojen ja leskien puoltajina olemme tällä hetkellä. Oikea asiamme toivottavasti tuopi meille voiton. Toverit, olkaa urhoolliset! Minä koetan tänä yönä kunnostaa nimeni. Tehkää te samoin, niin saamme varmaankin nauttia koston ja voiton suloisuutta."

Horman Malla, joka oli jäänyt joukkoon, tokaisi: "Tähtiin on kirjoitettu, että Nevalainen saa kummia aikaan Hovilassa. Olkaa hälle kuuliaiset, niin voitto on teidän, mainio voitto!"

Yrjö Sormuinen ei myöskään tahtonut olla muita huonompi kehoituksissaan ja haastoi: "Koston hetki on tullut. Tässä ei voitto minun uskoni mukaan riipu yksityisen, vaan kaikkien kunnosta. Niinpäin minä tähtien kieltä tulkitsen. -- Älkää säästäkö käsivarsianne! Hakatkaa mihin vain ulotutte. Pistetään tuohon lemmon pesään tuli, jotta se tulee perinpohjin hävitetyksi."

Oli sydänyön aika. Miehet alkoivat liikkua eteenpäin, läheten Hovilan ulkohuoneita. Etupäässä astuivat Sipo Nevalainen ja noita, joka ikäänkuin hänen suojelushenkenään kulki sivulla. Nevalaisen toisella sivulla astui Yrjö Sormuinen, vakaisena, kalpeana. Hovilassa näkyivät kaikki vaipuneen uneen, ja talonpojat pääsivät aivan esteettömästi portille saakka. Tässä pysähdyttiin vielä kerran, ja tulijain parvi jaettiin kolmeen osaan, joista pienimmän piti jäädä portille vartioimaan, uhkaisiko mikään vaara; molemmille muille ryhmille jäi valloitettavaksi jompikumpi Hovilan kahdesta rakennuksesta.

XI

Yöllinen taistelu.

Hovilan tilan isommassa päärakennuksessa asuivat majurin läheisimmät uskotut, pienempi oli varattu palvelusväelle ja niille monille, jotka Jessenhaus oli pitäjältä koonnut majurin omaisuutta varjelemaan. Tähän aikaan oli Hovilassa, paitsi Jessenhausia, Arnkijliä ja Finneä, kaksi veronkantokirjuria, muuan suutari ja kuusi renkiä. Hovilan varsinaisena suojelusväkenä oli siis kaksitoista henkeä sekä lisäksi kymmenen talonpoikaa, jotka Jessenhaus oli sinne nykyisin haalinut.

Talonpojat, suutari ja kaksi renkiä asuivat pienemmässä rakennuksessa, joka oli isompaa vastapäätä. Ulkohuoneet miltei yhdistivät toisiinsa rakennusten päät, jättäen väliin vain pienoiset solat.

Hyökkääjistä piti viidentoista rynnätä kumpaiseenkin rakennukseen, mutta kuitenkin olivat useammat kääntyneet isompaa rakennusta kohti. Oltiin juuri valmiit rynnäkköön, kun odottamaton tapaus pidätti talonpoikain askeleet. Kujan suusta kuului pyssynlaukaus. Kamalalta se kajahti sydänyön hiljaisuudessa.

"Mitä hiidessä tämä merkitsee?" sanoi Yrjö Sormuinen. "Tähän asti on ehditty, ja nytkö tulisi este!"

"Minä pelkään, että itse Affleck on tulossa ja antaa merkin hovilaisille", sanoi Turuinen.

"Me olemme hukassa, jos kahden tulen väliin joudumme", lausui herkkämielinen Karjalainen.

"Hukassa!" naurahti noita. "Hoitakaa te muut Affleckin joukkoa, kyllä minä hänet itsensä hoidan." Näin sanoen hän otti povestaan kuvastimen ja vakuutti: "Joka tuossa näkee kuvansa, häntä polttaa helvetin tuli, kunnes minä hänet pelastan vaivasta. Hän lupaa hädässään tehdä mitä tahdon."

"Hst", varoitti Yrjö. "Kujan suusta kuuluu ääniä."

"Lempo heidät vieköön!" tuskastui Nevalainen. "Katsokaa! Hovilassa herättiin pamauksesta. Ikkunaan ilmestyi juuri valkea."

"Nopeus on nyt tarpeeseen", sanoi Sormuinen. "Olkoonpa vaikka itse paholainen liikkeellä, niin emme saa vitkastella. Me hyökkäämme heti; tulkoon perästä mitä tulee."

"Niin minäkin aattelen", yhtyi Turuinen.

"Mutta jos joudumme ahdinkoon?" epäröi Karjalainen.

"Päästäänhän kuitenkin pakenemaan syrjätietä", sanoi Turuinen.

Kujansuusta ei enää kuulunut mitään.

"Parasta on, että joku meistä käväisee katsomassa, mitä tuolla kujan suussa on", esitti Nevalainen. "Sitten ollaan ainakin selvillä."

"Käy sinä, Nevalainen, katsomassa", älysi Yrjö Sormuinen heti ehdottaa.

"Minua tarvitaan täällä, jotta miehet eivät joudu päättömiksi", vastasi Sipo.

Noidan suu vetäysi hymyyn. "Se sattui", jupisi hän; sitten hän lausui muutamalle, joka näytti olevan joutilaampi tässä joukossa: "Juokse kujansuuhun ja ota selko, keitä siellä on. Tuo heti vastaus Hovilaan. Me ryntäämme kuitenkin heti. Aika on kallis."

Noidan sana vaikutti. Talonpojat avasivat portin ja hyökkäsivät kahdessa parvessa kartanolle; yksinään riensi etupäässä isoon rakennukseen Sipo Nevalainen. Mutta sen joukon, joka häntä aikoi seurata, esti Yrjö Sormuinen menemästä eteenpäin.

"Pysähtykää!" huusi Yrjö. "Kujalla sanotaan Affleckin olevan."

Miehet tottelivat varoitusta, joten Sipo joutui yksin menemään sisälle. Sormuinen oli tuon lauseensa tuulesta temmannut; aikomuksena oli johtaa Nevalainen hengenvaaraan, ja se onnistui.

"Ahaa", huusi Björn Finne, nähdessään Nevalaisen hyökkäävän sisälle. "Tässäpä tämä väkivaltaa kärsinyt ystävämme tulee meitä tervehtimään. Aikomus lie varmaan hyvää huomenta tulla toivottamaan, mutta ajasta on sinulla, veikkonen, ollut huono tieto, mikä ei olekaan kumma, koska talonpojat ovat aamun virkkuja ja illan torkkuja."

Arnkijl ja Jessenhaus hyökkäsivät nyt Björnin kerällä Nevalaisen kimppuun. Tämä tarttui Björniä niskasta ja Jessenhausia kurkusta ja kolahutti heidät kahdesti yhteen. Mutta Arnkijl oli hiipinyt Sipon taa ja sivalsi tätä pitkällä mittapuulla takaraivoon, jotta Sipo päästi saaliinsa ja vaipui tainnuksissa lattialle.

"Hurraa", huusi Jessenhaus. "Oivallista, Rietrikki! Siinä on nyt talonpoikaisruhtinas pitkänään. Hän, joka meille on kostoa vannonut, on itse joutunut koston omaksi."

"Jumala varjelkoon talonpoikia!" ärjäsi Björn. "Nyt en ole heille hyvä. Tekisipä mieleni nylkeä tuo sydämikkö, joka tuossa viruu kellellään!"

Tämä leikillä lausuttu aikomus ei olisi voinut toteutua, sillä ovi avattiin ja joukko talonpoikia ryntäsi sisään.

"Missä Nevalainen?" huusivat he.

Ovesta virtaava vilpas tuulenhenki virvoitti Sipoa niin että hän heräsi tainnoksistaan. Hän näki veronkantajien hyökkäävän muutamasta ovesta sisään ja lyövän oven lukkoon. Talonpojat seisoivat ällistyneinä oven edessä.

"Lyökää ovi pirstaleiksi", huusi Sipo, joka hyppäsi pystyyn ja astui joukon etupäähän.

Pyssynperiä ja keihäitä kohotettiin, kuului rasaus, ja ovi oli samassa neljänä palasena.

Oven takana oli pimeä huone. Sinne tuotiin pirtistä valoa. Veronkantokirjureita etsittiin, vaan turhaan.

"Kummallista!" jupisi Nevalainen. "Ei ole muuta ovea kuin tämä."

Noita astui nopein askelin sisään.

"Tuletpa kuin kutsuttu", sanoi Sipo. "Käytä nyt tietäjäkykyäsi. Sano, mihin tästä huoneesta pääsee, paitsi tuosta ovesta pirttiin."

Noita astui askeleen taaksepäin, kääntyi seinään ja painoi sormellaan pientä nastaa, joka oli lähellä lattiaa. Salaovi aukesi.

Oven takana näyttivät kiertoportaat nousevan ullakolle.

Lyhty kädessä hyökkäsi Nevalainen ja neljä miestä astuimia ylös. Noita riensi perässä. Ullakolle tultua alettiin varovasti astua eteenpäin. Kun oli jonkun matkaa edetty, tultiin väliseinän luo, josta ovi johti toiseen ullakon osastoon. Ympärilleen tähystäen eteni Nevalainen kumppaneineen kynnyksen yli. Noita seurasi heitä, mutta äkkiä tunsi hän kaksi kättä kurkussaan puristamassa. Kohtuullinen elämä oli säilyttänyt Mallan hyvissä voimissa vielä vanhempanakin, ja hän ei ollut halveksittava vastustaja. Hän ojensi laihat käsivartensa ja rupesi kynsimään vastustajansa naamaa niin terhakasti, että toinen ratkesi kiljumaan ja kiroilemaan.

Himmeä lyhty valaisi Nevalaiselle sen verran, että hän huomasi Jessenhausin joutuneen noidan kynsiin. Ullakolla oli konttori, jonka avonaisella ovella Björn ja Arnkijl seisoivat, nostaen komeroon jotakin raskasta arkkua. "He kätkevät aarteensa", ajatteli Sipo ja astui heitä estämään. Mutta samassa tuulenhenki sammutti lyhdyn, ja kaikki kätkeytyi pimeään.

"Näittehän tuolla toisessa päässä portaat?" kysyi Nevalainen hiljaa seuraajiltaan.

"Kyllä", nämä vastasivat.

"Nyt lähdemme hiljaa tuota konttorin ovea kohden", jatkoi Sipo. "Tartumme veronkantajiin käsiksi ja kannamme tai paiskaamme heidät alas portaita."

Tuskin oli tämä sanottu, kun Jessenhaus hirveästi parkaisi; noita oli koukannut häneltä toisen silmän pois. Tuskasta hurjistuneena kokosi Jessenhaus kaikki voimansa ja heitti noidan niin lujasti seinään, jotta Malla tuskin voi henkeä vetää. Nyt seurasi hetken äänettömyys. Sipo seuralaisineen oli lähennyt Arnkijliä ja Björniä, mutta samassa kuului konttorista ääniä.

"Nyt, hyvät ystävät, olettekin joutuneet ansaan", sanoi ivaten Arnkijl. "Teitä on viisi miestä ja yksi akka; meitä kymmenen miestä. Olkaa valmiit!"

Konttorista tunki miehiä esiin. Syntyi sanoin kuvaamaton meteli. Jessenhaus lupasi miehille rahaa ja juomista, jos he oikein kurittaisivat noita hävyttömiä talonpoikia. Ullakon lattia tömisi painiskelusta, hätähuutoja kuului. Nevalainen oli miehineen ahdistettu loukkoon, josta he eivät päässeet liikkumaan. Konttorista oli tuotu keihäitä ja miekkoja, joilla hovilaiset pistelivät ja silpoivat vastustajiaan armottomasti.

"Malla", huusi Sipo, "jos auttaa voit, niin nyt on apusi kallis. En tiedä mitä lupaan, jos voit meidät nyt pelastaa."

"Minulla on yksi pyyntö", sanoi noita; "jos siihen suostut, niin käännän asiamme voittoon".

"Minä suostun, vaan auta pian", huudahti Sipo. "Keihäs sattui olkapäähäni."

"Vanno, että suostut pyyntööni", kärtti noita.

"Minä vannon Jumalan nimessä ja autuuteni toivon kautta", vakuutti Sipo.

"Kuulkaapa, veikot", sanoi Jessenhaus, ivaten tuskissaan. "Autuuden toivo! Hahhaah!"

"Nyt, miehet, ankara hyökkäys", käski Björn. "Survokaa nuo pedot pehmeämmiksi!"

"Noita! me olemme hukassa!" huusi Sipo.

Samassa leimahti häikäisevä valo, kirkastaen koko ullakon. Kohta jälestä kuului hirveä pamaus. Ahdistajat peräytyivät kiljuen tappelusta, mikäli seisaallaan pysyivät, mutta useat olivat vaipuneet polvilleen, toiset tuiskahtaneet selälleen. Sakea, tukehduttava savu täytti ullakon. Sipo tunsi jonkun tarttuvan häntä kädestä ja kuuli hänen kuiskaavan korvaansa: "Ole levollinen." Sipo tunsi äänestä noidan ja seurasi häntä, kunnes he saapuivat yhdessä portaille, joita olivat ylös tulleet. Kohta olivat he alhaalla.

Täällä oli kuhinaa kaikkialla. Talonpojat olivat pienemmän rakennuksen etuhuoneessa sytyttäneet läjän törkyjä. Valkea leveni levenemistään ja tarttui välikattoon. Savu täytti eteishuoneen. Pyssynperien jyskettä ja keihästen kalinaa kuului savun seasta.

Hovilan uljas ja roteva suutari, taisteli kuin sankari. Hän käsitteli talonpoikia erittäin huolettomasti, paiskoi heitä seinää kohden ja potki heitä pitkillä koivillaan. Yrjö Sormuinen innostui ottelemaan noin rivakan vastustajan kanssa ja tunkeusi Taunalan Kaaperin eteen.

"Jos olet oikea mies, suutari, niin tästä saat vastuksesi", sanoi Yrjö kopeasti.

"Oletpa liian pieni, sinä karsassilmä", uhitteli Kaaperi hengähtäen. "Tule tänne, niin pistän sinut tuonne vesiammeeseen päällesi likoon."

"No, noh, veikkoseni", sanoi Yrjö. "Taavetti oli pieni ja Goliath iso, mutta kuinkas kävi?"

Yrjö tarttui nyt suutaria takinkaulukseen. Suutari rakasti enemmän sylipainia, ja miehet siis tulivat lähemmäs toisiaan. Yrjö koetti kohottaa suutaria maasta, heittääkseen hänet allensa, mutta tämä piti varansa ja hyökkäsi ruumiinsa koko painolla Yrjön päälle, jotta tämä kellahti selälleen ja suutari päälle.

Ilohuuto kaikui hovilaisten huulilta.

Samassa rymähti palava katto alas. Töin tuskin pelastuivat ihmiset alta; kaksi talonpoikaa ja yksi renki saivat pahoja palohaavoja.

Asiat olivat ratkaisevasti kääntyneet talonpoikien eduksi, sittenkun he olivat vielä saaneet apuväkeä. Nuo kujansuusta tulleet, jotka laukauksella olivat varomattomasti koettaneet rohkaista kumppaneitaan ja antaa merkin tulostaan, olivat lisänneet talonpoikien lukumäärän viiteenkymmeneen.

Aamupuoleen tasaantui vihdoin tämä kahakka. Voitetut vietiin isoon pirttiin, johon myös talonpoikia kokoontui, minkä mahtui.

Noitaa ei näkynyt. Hän oli nujakan päätyttyä mennyt kotiaan; syyn saamme piankin nähdä.

Pirtissä pantiin nyt toimeen jonkunmoiset käräjät: Nevalainen ja Sormuinen istuutuivat pitkän pöydän päähän tuomareiksi. Voitetuille lausuttiin ankarat sanat.

"Nyt on meidän vuoromme tullut", sanoi Nevalainen tuimasti veronkantajille. "Jos ne kyyneleet, joita täällä pitäjäässä teidän tähtenne on vuodatettu, olisivat koossa, voisivat ne tuskin sammuttaa sitä liekkiä, johon te olette omianne joutumaan. Jos voitte mitään lausua puolustukseksenne, jota epäilen, niin puhukaa kohtalonne lievennykseksi. Mutta minä tiedän, ettei teillä ole sellaisia perusteita."

Jessenhaus, Björn ja Arnkijl katselivat ympärilleen. Kaikkialla uhkaavia kasvoja!

"Nyt on teidän vuoronne", lausui Jessenhaus. "Mutta vuoroon vieraissa käydään! Me aiomme tulla toimeen ilman ryssän apua. Kavaltajiksi emme rupea, niinkuin te. Me myös kuljemme päivällä, emmekä ahdista semmoisia, jotka eivät voi itseään puolustaa. Kostoa, kostoa teille, jotka yöllä murtaudutte hiljaiseen, rauhalliseen majaan oman käden oikeutta harjoittamaan!"

"Sitokaa nuo hävyttömät", huusi Nevalainen.

Samassa talonpojat hyökkäsivät Björnin, Arnkijlin ja Jessenhausin kimppuun ja sitoivat heiltä kädet taakse. Heidät vietiin sitten muutamaan kamariin, jonka ovelle pantiin vartijat.

Nyt seurasi toinen näytelmä. Saarelan Pekka talutettiin sisään. Hän oli aivan kalpea ja värisi vilusta, sillä koko taistelun ajan oli hän seisonut aitan seinustalla kahden miehen vartioimana.

"Tunnusta heti tuoneesi kirjeen", kovisti Yrjö tuimasti Pekkaa, jonka entinen rohkeus oli muuttunut aivan päinvastaiseksi tunteeksi.

"Minä -- tunnustan", sopersi Pekka.

"Sinua höperöä", sanoi Yrjö, jonka mieleen juolahti, että jos ei hän olisi viipynyt Pekan luona, ei Sipokaan luultavasti nyt olisi muassa. "Mikset kotonasi tunnustanut? Oliko parempi yöllä lähteä kotoaan kylmään?"

Pekka sai nyt mennä.

"Avatkaamme kellarit ja aitat; siedämmepä vankanlaisen eineen", lausui Yrjö.

Seinältä otettiin avaimia, ja joukko talonpoikia riensi tuomaan kellareista ruoka- ja juomalajeja. Kohta istuttiin herkullisten ruokapöytäin ääressä. Yön valvonta ja juomien nauttiminen teki moniaat uneliaiksi, toiset kuumeellisen riemastuneiksi yrityksen onnistumisesta. Itäinen taivas alkoi jo punertaa, ennenkuin eine oli perinpohjin nautittu. Nyt pantiin levolle; vartijoita jäi kymmenkunta valvomaan.

XII

Veli ja sisar.

Talonpojat asettuivat nyt pitemmäksi aikaa Hovilaan. He katsoivat olevansa oikeutettuja menettelemään Hovilan tavarain kanssa oman mielensä mukaan. Olihan kaikki isoksi osaksi nurmeslaisilta koottua! Hovilan varusväkeä pidettiin ikäänkuin vankina; he saivat sen, minkä voittajat heille soivat: hiukan ruokaa ja runsaasti nuhteita.

Me jätämme nyt hetkeksi talonpojat Hovilaan, katsoaksemme miten oli asiain laita Yrjön kodissa.

Oli päivä jälkeen ensimäisen, jonka talonpojat olivat viettäneet uudessa majassaan. Elsa istui ompelemassa. Hän oli viime päivinä käynyt valjummaksi. Se sieluntuska, jota hän oli kärsinyt ilmoitettuaan antaneensa tiedon talonpoikien retkestä Käkisalmelle, oli kalvanut hänen ruumiillista terveyttään. Karjalan kukka alkoi kuihtua.

Yrjö oli käyttäytynyt Elsaa kohtaan melkein niinkuin ennenkin. Hän ei tahtonut ankarammin nuhdella sisartaan, ennenkuin oli saanut varmuuden siitä, oliko Elsa kirjeen lähettänyt.

Elsa pyyhkäisi ylös tummanruskean kutrin, joka oli valahtanut otsalle, huokasi ja herkesi hetkeksi ompelemasta.

"Oi, emoni armas", mietti siinä neito, "muisteletko vielä haudan tuollapuolen tytärtäsi, joka täällä kurjuuden laaksossa saa niin paljon kärsiä? Miksi synnytit minut maailmaan? Et suinkaan aavistanut, että Elsasi saisi niin paljon ja syyttömästi kärsiä. Ja miksi kärsin? Minkä vuoksi veljeni on minua paljoa onnellisempi? Mutta _ei_ ole oikein, että näin valitan. Jumala kyllä tuntee, paljonko painoa hän kunkin päälle panee. Tule turvakseni, sinä sielun paras paimen, joka esikuvana ihmisille majailit vähäisen ajan täällä puuttuvaisuuden maailmassa ja sitten menit valmistamaan sijan niille, jotka sinun sanasi mukaan koettavat elää."

Elsa pani pois ompelunsa, otti pöydältä ison piplian, avasi sen ja luki Johanneksen evankeliumin seitsemännentoista luvun.

Ilokseen näki Elsa, pannessaan pois pyhän kirjan, Juhanan tulevan. Hän ei malttanut odottaa lemmittyänsä huoneessa, vaan juoksi kartanolle.

Kun rakastavaiset olivat tulleet sisälle, haastoi Juhana ilomielin: "Nyt saamme taaskin puhua rauhassa. Hovilassa laaditaan nyt lakia ja jaetaan omaisuutta. Samoin mekin nyt koettakaamme järjestää asemaamme, käyttäen hyväksemme väliaikaa, jolloin mielet ovat muussa kiinni. Elsa, sinä rakastat minua niin paljon, että olit valmis oman turvallisuutesi vaarantamaan minun tähteni; vaikka tiesit kirjeen helposti raivostuttavan jo kuohuvaa mielialaa, et epäröinyt ilmaista kirjeen lähettämistä. Minä olisin kyllä helpommin voinut kantaa isäni ja veljesi vainoa kuin sinä. Mutta tehty on tehty. Nyt on koetettava torjua seurauksia. Olen käynyt Saarelan Pekan puheilla, ja hän lupasi kieltää kivenkovaan tunnustuksen, joka häneltä kiristettiin. Toivoakseni ei sinun todistuksiasi uskota näin vaarallisessa asiassa. Mutta nyt pyydän, että kun asiasta tulee jälleen kysymys, anna minun puhua puolestasi, äläkä toistamiseen antaudu kostotoimille alttiiksi."

"Mutta kun minulta kysytään, enhän voi valehdella", lausui Elsa.

"Tuon arvasin", puhui Juhana puoleksi ääneen tuskallisesti. "Enhän voi sinua moittia siitä, että pidät totuutta pyhänä. Koska siis näin on asian laita, on ainoastaan yksi keino pelastua arvaamattomista seurauksista."

"Ja mikä keino?" kysyi neitonen.

"Että pakenemme täältä", esitti Juhana. "Seuraa minua setäni luo. Siellä meidän ei tarvitse kärsiä omaistemme vainoa. Päin vastoin meitä siellä kohdellaan mitä hellimmin. Silmäini edessä kangastaa siellä onnellinen tulevaisuus! Käsikkäin astumme siellä elon vaivaloista tietä, jakaen keskenämme kaikki surut ja riemut. Täällä on epäluulo ja vaino; siellä rakkaus ja luottamus! Paetkaamme, armahin, pois näistä kurjista oloista."

Juhana katsoi Elsaa rukoilevasti silmiin. Tämä seisoi äänetönnä. Hänen sydämessään riehui ristiriita.

"Kultaseni", jatkoi Juhana, "miksi me olisimme tuomitut kärsimään näin paljon? Onnemme ohjat ovat käsissämme. Suunnatkaamme tiemme näiltä riitaisuuden kolkoilta oloilta pois rauhan maille."

"Mutta kuinka voin jättää veljeni?" kysyi neito.

"Veljesi!" toisti Juhana. "On aivan kohtuutonta sinun suotta kokea hänen tylyyttänsä. Olet jo kylliksi kärsinyt."

"Kärsimään lienen luotu", sanoi Elsa surullisesti. "Itsestäni en niin paljoa välitä, mutta sinun vuoksesi, Juhana, olisin kuitenkin ehkä taipuvainen täältä pakenemaan, sillä täällä ei rakkauttamme kauvan suvaita."

Elsa oli juuri kerinnyt lausua nämä sanat, kun Yrjö näkyi maantiellä.

"Herra armahda", hätääntyi neito, "veljeni tulee. Minua aavistuttaa, että hän ei saavu hyvissä aikeissa."

"Älä pelkää, armas", rauhoitti Juhana; "niin kauvan kuin voin kättäni liikuttaa, ei sinulle mitään pahaa tapahdu".

Yrjö astui sisälle. Hänen yhteenpuristetut huulensa ja hehkuvat silmänsä eivät ennustaneet hyvää.

"Minulla on sisarelleni sanottavaa", lausui Yrjö heti ovelta.