Chapter 5

"Minun kotonani ei ole tapana isännällä sanoa mihin hän menee", virkkoi Turuinen. "Minä käskin panna konttiin evästä ja sitten läksin."

Miehet olivat jo melkein mäen päällä. Laelle tultuaan he huomasivat taaskin notkossa sillan, joka oli niin huonossa kunnossa, ettei siitä muut kuin jalkamiehet näyttäneet voivan poikki päästä. Samassa kuulivat he takaa kärryjen ratinaa ja näkivät kolmien rattaiden laskeutuvan peräkkäin täyttä vauhtia alas mäkeä, yli sillan; kohta olivat ne saavuttaneet jalkamiehet.

Nämä koettivat astua nopeasti, ehtiäkseen sen sillan yli, joka oli heidän edessään, sillä he tunsivat heti Arnkijlin ja Björnin etumaisissa kärryissä. Mutta takaa-ajajat karauttivat vinhasti jalkamiesten ohi eivätkä pysähtyneet ennenkuin silta esti heitä pääsemästä eteenpäin.

"Meidät on varmaankin petetty", sanoi Nevalainen Sormuiselle. "Jos ei Karjalaisen pyssynkannatin olisi irtaantunut, niin olisimme sillan tuollapuolen. Silloin olisi heidän täytynyt jättää hevosensa tälle puolelle ja miehiä niitä vartioitsemaan, elleivät kerrassaan olisi palanneet. Nyt ei auta muu kuin silti tehdä vastarintaa. Ajattelinpa lähettää luodin noihin etumaisiin kärryihin, mutta kun eivät he ole vielä mitään puhuneet tai tehneet, en tahtonut riitaa aloittaa."

Kärryistä nousi alas kuusi miestä. Yksi jäi hevosia vartioimaan; toiset alkoivat astua talonpoikia kohden. Nämä vetäytyivät vähän ylemmä mäen rinteeseen.

"Mihin matkanne, hyvät ystävät?" kysyi Björn.

"Saman kysymyksen me voimme teille tehdä", vastasi Sormuinen.

"Me olemme tarkastusretkellä, veikkoseni", lausui Björn. "Huhu on kertonut vaarallisia vehkeitä olevan tekeillä, ja me järjestyksen miehet olemme tulleet katsomaan, onko puheessa perää."

"Järjestyksen miehet!" nauroi Nevalainen ylenkatseellisesti. "Te olette veronkantajia, vaan ette järjestyksen valvojia. Pysykää ammatissanne."

"Ja te olette maankavaltajia", ärjähti Arnkijl, "ja siitä saatte vastata oikeuden edessä. Nyt saatte kääntää nenänne takaisin Nurmesta kohden; ei Käkisalmea enää kannata ajatella."

"Etkö häpeä meitä syyttömästi herjata", virkkoi Karjalainen. "Me olemme menossa pääkuvernööri Nierothin luo hakemaan huojennusta pakkoverosta."

"Sen valehtelet samoin kuin kotonasikin olit valehdellut meneväsi Repolaan", huusi muuan hovilaisista.

"Sinä hävytön rakki", kähisi Karjalainen, "olet varmaan käynyt kotirauhaani rikkomassa!"

"Ole siitä rauhasta huoletta, kun itse olet täällä", vastasi äkäinen renki.

Mielet kiihtyivät kummallakin puolen, ja hovilaiset piankin ryntäsivät talonpoikien päälle. Nämä puolustausivat ensin sauvoilla, mutta kun hovilaisilla oli ylivoima, alkoi talonpoikien asema käydä hankalaksi.

Nevalainen kohotti nyt pyssynsä; kuului pamaus, ja Arnkijl vaipui kohta polvilleen. Luoti oli käynyt vasempaan pohkeeseen.

Hovilaiset joutuivat tästä aivan vihan vimmaan. Heitä oli nyt vain neljä neljää vastaan.

"Tuosta saat viime kappain päällisiksi", huusi Sormuinen ja sivalsi Björniä hartioihin. Tämä kiljaisi kivusta ja huitaisi Sormuiselta miekan lappeella oikean käsivarren turraksi. Samassa muuan Hovilan renki sieppasi Sormuisen seljälleen.

"Älkäämme jatkako turhaa työtä", sanoi nyt Karjalainen. "Palataan sovinnossa, ettei tule käräjäasiaa."

"Sinua raukkaa!" karjaisi Nevalainen. "Vai sovinnossa!"

Mutta Karjalaisen rohkeus oli mennyt. Hän laski pyssynsä puuta vasten ja väitti: "Ei tässä enää auta vastustaa."

Kun Turuinen näki kumppaninsa noin alakuloisena, niin hänenkin rohkeutensa masentui. Hovilaiset käyttivät tätä epäröintiä edukseen. Kohta oli Sormuiselta ja hänen kahdelta kumppaniltaan kädet sidottu taakse.

Nyt seisoi Sipo Nevalainen yksin neljää vastaan. Hän ei ehtinyt panostaa pyssyänsä, vaan piti sitä piipusta kiinni ja heilutti kuin nuijaa. Hovilaiset epäröivät käydä uhkaavan näköisen talonpojan kimppuun. Vihdoin heitä kuitenkin alkoi hävettää, etteivät neljään mieheen suoriutuneet yhdestä; he ryntäsivät yhtaikaa Sipon kimppuun. Tämä kävi käsiksi muutamaan renkiin ja paiskasi hänet niin voimakkaasti toista renkiä kohden, että kumpikin kierähti tien syrjään ja vieri ojaan, huutaen ja noituen. Arnkijl istui tien sivussa vaikeroiden vammastaan; ainoastaan Björn ja yksi renki kykenivät enää ahdistamaan Nevalaista.

Hevoset olivat notkossa käyneet levottomiksi nujakasta ja lykänneet kärryjä takaperin. Äkkiä Nevalaisen muoto synkistyi, hän tirkisteli sillalle päin ja jupisi: "Kohtaloni ei suo minulle menestystä tällä kertaa."

Hetken oli voimakas mies kykenemätön pitämään puoliansa. Tätä käytti Björn astuakseen Nevalaisen luo, ottaakseen nahkahihnan ja sitoakseen Sipolta kädet seljän taa.

Nyt Nevalainen kavahti ikäänkuin horroksista, syvään huoaten. Hän oli päässyt lumouksestaan ja olisi nyt taas ollut valmis tekemään vastarintaa, mutta se oli jo myöhäistä.

"Noidan ennustus kävi toteen", mutisi Nevalainen. "Kuka olisi uskonut: sininen karhu puussa, ja sitä karhua ei luoti voi tappaa."

Talonpojat jaettiin nyt kärryjen kesken yksittäin. Turuinen ja muuan Hovilan rengeistä joutuivat jalkapatikassa kulkemaan Pielisiin, mistä saivat hevosen.

Björnin kärryihin noustessaan Nevalainen tirkisteli vieläkin kärryjen perälautaa, johon oli sininen karhunkuva maalattu. Tämä oli muka Björnin vaakuna.

* * * * *

Palautettujen mielenkarvaus ilmausi paluumatkalla eri tavoin. Sipo istui äänetönnä. Björn koetti häntä puhutella, mutta Nevalainen ei vastannut. Hän mietti vain yhtä asiaa: miten saada tieto siitä, kuka heidän retkensä oli ilmaissut hovilaisille. Sormuinen purki sappeansa hovilaisille mitä räiväävimmin, luvaten heille korvausta tästä päivästä. Vihdoin hän vaikeni lausuttuaan, ettei noille kelvottomille raukoille kannattanut kelpo miehen puhua; eivät he edes haukkumista ansainneet. Karjalainen rupesi puhelemaan renkien kanssa sopuisasti ja koetti saada tietää, kuka hovilaisille oli talonpoikain lähdön ilmoittanut, mutta siitä ei tullut selvyyttä. Turuinen istui äänetönnä; ei hän näyttänyt liioin surevan tätä äkkinäistä palaamista.

Myöhään illalla saapuivat matkustajat taas kotiseuduilleen. Kun Nevalainen astui alas kärryistä, tuli Juhana pihalle katsomaan, kuka ajoi kartanolle. Synkkä ajatus oli syntynyt Sipon aivoissa. "Luulenpa, että Juhana tämän teki", ajatteli hän; "poika pettänyt isänsä!"

Näin päättyi talonpoikain retki Käkisalmelle. Nevalainen haastettiin käräjiin siitä, että oli ampunut kruunun käskyläistä ja muut talonpojat houkutellut epäiltävälle retkelle. Hänet tuomittiin sakkoon, jonka hän kernaasti maksoi lausuen: "Minun kukkarostani nyt raha lähtee, mutta hovilaisilta se vielä peritään."

Arnkijlin vamma parani pian, mutta hänen sydämeensä oli isketty haava, joka kauan pysyi arpeutumatta. Hänessä kyti sammumaton viha Nurmeksen talonpoikia ja etenkin Nevalaista vastaan.

IX

Jalomielisyyden kilpailu.

Tämän onnettoman retken johdosta oli Sipo Nevalaisen mieli käynyt entistään katkerammaksi ei ainoastaan hovilaisia, vaan läheisempiäänkin kohtaan. Hän oli menettänyt luottamuksensa ihmisiin ylipäänsä. Karjalaista ja Turuista hän kohteli halveksivasti. Hänen vaimonsa, jota Sipo aina oli hellästi kohdellut, saattoi milloin tahansa odottaa kuulevansa mieheltään jonkun pistosanan. Sipo ajatteli: onko mahdotonta, ettei vaimoni ole ilmaissut matkahankettani? Hän oli jo kerran syyttänyt vaimoaan siitä, mutta kun tämä oli pyhästi vakuuttanut olevansa syytön, lauhtui Sipon mieli sillä kertaa.

Omaa poikaansa Sipo nyt suvaitsi vielä vähemmin kuin äskettäin. Jos Juhana oli iloinen, oli se epäluotettava merkki; jos hän oli suruinen, johtui sekin suru tietysti isän arvelemasta syystä. Isän ja pojan välille oli syntynyt juopa niin syvä, että peljäten täytyi odottaa tulevaisuutta.

Sormuinen oli samoin kuin Nevalainenkin tullut onnistumattoman retken jälkeen paljoa kärtyisemmäksi kuin ennen oli ollut. Hänen kaunis ja yleväluontoinen sisarensa sai usein kärsiä veljen raa'an ja maltittoman mielen kiukkua. Juhanaa ei Yrjö enempää kuin Nevalainenkaan suvainnut; häntä ei koskaan ollut Juhanan suoramielisyys miellyttänyt. Juhana puolestaan ei voinut pitää arvossa Yrjön karkeutta ja omavaltaisuutta. Sisar koetti välittää näiden eri luonteiden kesken, mutta se sovittelu onnistui hyvin puutteellisesti.

Oli synkkä päivä marraskuun alkupuolella. Elsa istui kamarissa pirtin takana. Hänen mielensä oli raskas; hän ei ollut sitten edellisen päivän aamun saanut tavata Juhanaa. Koko aamupäivän oli hän turhaan odottanut kuulevansa jotain Nevalaisen talosta. Yrjö oli pian huomannut sisarensa alakuloisuuden ja siitä tapansa mukaan ilveillyt, kunnes Elsa oli ratkennut itkemään ja mennyt kamariinsa.

Yrjö oli ehtoopäivällä mennyt kylään. Elsa istui yksin tähystellen tietä pitkin, eikö sieltä ketään näkyisi tulevan, viihdytyksekseen hyräillen hiljaa:

Missä viivyt sa, odottamani? Missä astut sa, armahani? Valkea, miss' oot vaeltamassa? Missä kultani nyt kulkemassa? Oi jos, jospa likellä jo oisit, kaiken mulle sa riemun toisit! Tulosta sun heti tuntisin ma, astunnasta sun arvaisin ma; liekkinä luoksesi lehahtaisin, virstan kaksi vastaan kapsahtaisin, suuta suihkajaisin, vaikka veress' oisi, joka surman toisi, -- sultahan sen saisin!... Vaan ei kullan luokse kuulu äänein, kujerrus ei ehdi armahalleni, kuuset mua vain ovat kuulemassa, hongan oksat vastaan huokaamassa!

Mutta nyt hän vihdoin näki kaivatun tulevan tietä pitkin. Elsan sydän sykähti ilosta. Neito ei voinut mitenkään pysyä kamarissa, vaan riensi pirttiin ja olisi juossut kartanolle, ellei siellä olisi kaksi renkiä askarrellut. Pian astui Juhana sisään ja sulki neitosen rintaansa vasten.

"Sinä olet kauan odotuttanut itseäsi", sanoi Elsa puoleksi surullisella, puoleksi leikillisellä äänellä, hellästi silmäillen Juhanan ylvästä katsantoa, johon murhe ja rakkaus painoivat leimansa.

"Olihan vähän estettä kotonani", vastasi Juhana, koettaen hymyllä salata todellista, raskasta mielialaansa.

"Voi, Juhana", sanoi Elsa, joka huomasi lemmittynsä alakuloisuuden, "mitä on tapahtunut? Isäsi on sinulle varmaankin ollut kova."

"Mitäpä tuota salaan", virkkoi Juhana. "Hän syyttää minua siitä, että muka annoin hovilaisille tiedon talonpoikien lähdöstä Käkisalmeen. Mieleni tosin teki estää se hanke, mutta minä en sitä antanut ilmi. Isäni sanoo nyt kieltoani valheeksi ja moittii minua raukaksi, koska en rohkene tekoani tunnustaa; hän ei suvaitse minua silmissään ennenkun saa kuulla, että retki on tullut ilmi jollakin muulla tavoin. Oi, Elsa, paholainen on varmaan kietonut pauloihinsa isäni mielen. Äiti on surusta ja pelosta vuoteen omana."

Neidon posket olivat Juhanan puhuessa vaalenneet. Äkkiä veri taas kohosi niihin.

"Juhana", lausui Elsa, "sinä olet saanut kärsiä syyttömästi. Jos se, joka retkestä ilmoitti, olisi tiennyt sinua siitä syytettävän, niin hän olisi heti ilmoittautunut. Mutta nyt hän tekee sen sinulle tässä."

"Kuinka?" kysyi Juhana hämmästyen. "_Sinäkö_ olisit ilmoittanut?"

"Juuri minä", virkkoi Elsa. "Kun näin sinun tuskasi heidän lähtönsä johdosta, -- kun kuulin, että ainoa pelastuskeino olisi antaa tieto matkasta hovilaisille, niin päätin sitä ainoata apua koettaa. Minä lähetin Saarelan Pekan viemään kirjeen Hovilaan ja käskin hänen heti kirjeen jätettyään tulla pois ilmoittamatta, mistä se tuli. Niin hän on tehnytkin."

"Oi armas Elsani, mitä oletkaan tehnyt!" sanoi Juhana tuskallisesti. "Jos saavat tietää, että sinä olet heidän vehkeensä paljastanut, niin olet hukassa. Meidän täytyy varoittaa Saarelan Pekkaa ilmoittamasta, mistä kirje oli."

"Ja sinä siis saisit kärsiä viattomasti!" huudahti neito. "Ei, Juhana! Minä aion ilmoittaa tekoni, ja silloin jäät sinä rauhaan."

"Jumalan nimessä, Elsa, mitä ajatteletkaan!"

"Minä ajattelen sitä, mikä on oikein", virkkoi Elsa vakavasti.

"Sinä teet sekä itsesi että minut onnettomaksi, jos ilmoitat tekosi. Jos minua epäillään, niin se ei tee mitään; mutta jos sinä ilmoitat asian, niin luullaan kuitenkin, että minä olen puheillani vaikuttanut tekoosi, niinkuin valitettavasti olenkin."

"Juhana", lausui Elsa totisena, "sinä olet sanonut, että _totuus_ on korkein, mitä elämässä tulee noudattaa, -- totuus toisia ja itseään kohtaan, ja että valhe ja petollisuus ovat kaikista paheista inhottavimmat. Vaaditko nyt, että antaisin sinun viattomasti kärsiä isäsi epäluuloa, kun juuri minä olen syyllinen? Vaaditko, että sallisin rakkaan äitisi sairastaa ja vuodattaa kyyneleitä sinun vuoksesi, kun voin kääntää kaikki toisin?"

"Mutta ajattele, mitä voi olla seurauksena, jos annat itsesi ilmi", pyysi Juhana tuskallisesti.

"Seuraukset ovat kaikkivaltiaan kädessä. Hän suojelee minua niinkuin tähänkin saakka", sanoi neito ja kohotti kalpean, kauniin muotonsa korkeutta kohden.

"Ihana impeni", huudahti Juhana innostuen, "sinä et saa kärsiä sen vuoksi, että olet tehnyt hyvän teon. Meidän täytyy välttämättömästi miettiä joku keino, millä voit tästä pälkäästä päästä."

Juhana oli tuskin saanut nämä sanat lausutuksi, kun pirtistä kuului jalkojen kopinaa. Nuoret rakastavaiset kavahtivat, kuullessaan Sipon ja Yrjön äänet.

"Hän on varmaankin täällä", virkkoi Sipo, "valittamassa Elsalle ilkeästä isästään. Voinko olla hyvä, kun oma vereni on minut pettänyt!"

"Jos joku jäsen sinua pahentaa, niin hakkaa se pois, sanoo raamattu", lausui Yrjö.

Elsa tämän kuultuaan horjui ja vaaleni. Ennenkuin Juhana aavistikaan, työnsi neitonen auki kamarin oven, astui pirttiin ja huudahti: "Juhana on syytön. Minä olen retkestänne ilmoittanut hovilaisille ja tahdon siitä rangaistuksen kärsiä."

"Elsa", huudahti Nevalainen, "sinäkö ilmoittanut! -- Se ei ole mahdollista. Poikani kohtalo nuo sanat toi huulillesi. Hän on syyllinen ja sinä syytön, vai kuinka, Juhana?" jatkoi Sipo poikaansa kääntyen.

"Elsa on syytön", kuului Juhanan tuskallinen vastaus.

"Ja sinä siis syyllinen!" lisäsi Sipo.

"Hän on syytön", vakuutti Elsa. "Minä ilmoitin menostanne kirjeessä, jonka vei --"

"Voi, Elsa, Elsa", huusi Juhana, "minä rukoilen sinua polvillani: älä tee itseäsi ja minua onnettomaksi tuommoisilla puheilla!"

"Voithan pelastaa siskoni", virkkoi Yrjö. "Sano olevasi syypää, niin uskomme sinua enemmän kuin sisartani. Ei vaimonpuolen luulisi olleen niin rohkea."

"Hän ei saa eikä voi ottaa syytä, koska hän on viaton", lausui Elsa kuumeellisella innolla. "Yrjö voipi tiedustaa Saarelan Pekalta lähemmin tästä asiasta; hän kirjeen vei. -- Nyt, armahani", hän lisäsi hellästi, kääntyen Juhanaan, "nyt olet pelastettu".

Hän ojensi kumpaisenkin kätensä lemmittyänsä kohden, astui askeleen eteenpäin ja vaipui hiljaa lattialle. Hän oli pyörtynyt.

Hätääntyneenä Juhana heittäysi polvilleen neidon viereen; sitten hän hyppäsi ylös ja loi tuiman silmäyksen isäänsä ja Yrjöön. "Hän kärsii samoin kuin onneton isänmaansa sen vuoksi, että hän rakastaa sitä eikä suo sille pahaa tapahtuvan", lausui hän lujasti. "Se joka syytön on, heittäköön hänen päälleen ensimäisen kiven."

"Nyt on nähty ja kuultu kylliksi tällä kertaa", lausui Nevalainen. Hän astui ulos. Yrjö seurasi häntä.

"Olisi suotavaa, että tuo rakkaussuhde ajoissa loppuisi", virkkoi Sipo Yrjölle.

"Koetetaan järjestää", sanoi Yrjö.

"Surkuttelen kaunista sisartasi", jatkoi Sipo. "Poikani syytä tässäkin on."

Sipo meni nyt kotiinsa. Juhana seisoi vaaleana Elsan vieressä. Vihdoin tämä heräsi tainnoksistaan. Juhana painoi suudelman morsiamensa huulille ja lausui sitte: "Minä menen Saarelan Pekan luo varoittamaan häntä tunnustamasta käyntiään Hovilassa. Jos hän kieltää, ei sinua voida syyttää. Mutta voi kuitenkin, että asiasta ilmoitit!"

Kotona odotti Juhanaa uusi suru. Hänen rakas äitinsä oli äkkiä kuollut. Sipo seisoi äänetönnä vaimonsa ruumiin ääressä eikä ensin huomannut Juhanaa, joka heittäysi polvilleen ruumiin eteen. Hetken kuluttua kohosi huokaus Sipon rinnasta. Hän astui ulos, salatakseen kyyneleensä.

X

Epäsopua yhteistoiminnassa.

Kolme viikkoa oli kulunut edelläkerrotusta. Nevalaisen vaimo oli laskettu hautaan. Isä ja poika tunsivat kipeästi, minkä uskollisen tuen he olivat menettäneet.

Simo Affleck viipyi vielä Kajaanissa, mutta huhu kertoi hänen aikovan palata sieltä niin pian kuin järvet jäätyisivät. Sanottiin hänen silloin tulevan joukon kanssa nurmeslaisia jälleen kuuliaisuuteen saattamaan ja rankaisemaan. Hovilassa oli 21 kuormaa majurin tavaraa; ne oli Lieksasta tuotuina vietävä Kajaaniin. Kun nämä tavarat oli saatu sinne, silloin tulisi Affleck Nurmekseen.

Nurmeksen talonpojat päättivät koettaa käyttää tätä väliaikaa hyväkseen.

Nevalaisen käytös Karjalaista ja Turuista kohtaan Käkisalmen retkellä oli peräti suututtanut nämä Sipoon. Tämä oli muidenkin talonpoikien parissa käynyt kärtyisemmäksi kuin ennen, ja vähitellen oli tyytymättömyys häneen yleinen. Yrjö Sormuisen sovinto Sipon kanssa oli pintapuolinen; hänen sydäntään kalvoi ainainen kateus enemmän arvossa pidettyä Nevalaista kohtaan, ja nyt hän hiljaa ja varovasti puhalteli kytevää tulta. Niin taitavasti osasi hän menetellä, että Sipo ei huomannut toverinsa kaksipuolista käytöstä; ainoastaan tarkkanäköisemmät havaitsivat, että Yrjöä ei voisi suututtaa, jos Nevalaisesta puhuisi vaikka kuinka pahaa.

Nurmeksen talokkaat pitivät kokouksen, jossa keskusteltiin retkestä Hovilaa vastaan. Muuan torppari toi Nevalaisellekin sanan siitä, että kokous pidettäisiin Karjalaisen luona. Sipo oivalsi nyt selvästi, mitä hän jo oli vähin aavistanut: että talonpojilla oli häntä vastaan nurjaa mieltä. Koska ei Yrjö tai joku muu talokas antanut hänelle kokouksesta tietoa, ymmärsi hän yskän ja päätti kokonaan pysyä retkestä erillään.

Tämä päätös kalvoi Sipon sydäntä. Nyt, kun koston hetki oli lähestynyt, piti hänen istua ristissä käsin ja odottaa, mitä muut toimisivat! Mitä hänen omaisensa, mitä hovilaiset tästä ajattelisivat? He olisivat tietysti siitä mielissään, ehkäpä surkuttelisivat häntä!

Nämät mietteet ja loukattu ylpeys ahdistivat Nevalaisen sydäntä. Hän ei koskaan ollut tuntenut olevansa niin yksinään kuin nyt.

Talonpoikien kokouksessa päätettiin, että retki Hovilaa vastaan tehtäisiin yöllä marraskuun 30 päivää vasten. Edellisenä iltana kokoontuivat nurmeslaiset Turuisen luo, mistä lähtö oli tapahtuva. Yrjö Sormuinen valittiin yksimielisesti johtajaksi.

Miehiä oli koolla neljättäkymmentä. Usea oli retken seurauksia peljäten jäänyt saapumatta. "Aseina oli miehillä pyssyjä ja musketteja, joita ainakin osaksi olivat saaneet sotaharjoituksiansa varten ja myös vihollisia vastaan käytettäviksi, mutta jotka nyt käännettiin omaa isäntää ja kruunun käskyläistä vastaan", lausuu historiankirjoittaja.

* * * * *

Pienoisessa mökissään istui yllämainittuna iltana -- yksinään kuten tavallisesti -- Horman Malla. Hänen edessään oli aarrelipas avonaisena. Siinä oli sekaisin kultasormuksia ja korvarenkaita, hopealusikoita ja rahoja. Malla oli (ties monennenko kerran sinä päivänä) lukenut ja kädessään punninnut kaikki nämä kalleudet. Nyt hän luki ne viimeiseen kertaan. Hän suuteli niitä, piteli niitä edempänä ja lähempänä silmäinsä edessä, suuteli uudestaan ja pani ne vihdoin lippaaseen takaisin. Lopuksi hän kohotti pankon viereltä kiveä ja laski lippaan kätköpaikkaansa.

Ulkona vinkui tuuli, ja lunta satoi. Oli uuden kuun aika. Laskenut päivä oli jättänyt jälkeensä synkän pimeyden, jota kuitenkin lisääntyvä lumivaippa lievensi.

Noita kuuli oveltaan kolme kopausta. "Kukahan näinkin myöhään ja tällä ilmalla neuvoani hakee?" jupisi hän, astui sitten oven luo ja kysyi: "Kuka siellä?"

"Avaa, noita", kuului vastaus.

"Kuka olet? Sano nimesi, et muutoin pääse sisään", tivasi Malla.

"Sipo Nevalainen tarvitsee vielä kerran apuasi", kuului vastaus.

Ovi avattiin. Kalpeana, hajalla hiuksin ilmestyi sieltä Nevalainen. Levoton tuli hehkui hänen silmissään.

"Noita", sanoi hän ottaen takkinsa alta esiin kauniin hopealta hohtavan lippaan; "nyt on neuvosi ja kykysi tarpeeseen. Talonpojat aikovat tehdä hyökkäyksen Hovilaa vastaan. Sinun pitää estää se onnistumasta."

"Estää -- retki onnistumasta -- Sipo Nevalainenko niin puhuu? Oletko hovilaisten ystäväksi ruvennut?" ihmetteli Malla.

"En ole kenenkään ystävä -- kuule, noita -- nyt olen niinkuin sinä -- minulla ei ole ketään, johon voin luottaa, jota voisin rakastaa, en edes kullasta ja hopeasta välitä niinkuin sinä."

"Hm", -- jupisi Malla, -- "minä ymmärrän. Sinä olet suututtanut talonpojat."

"Minä olen heitä moniaita nuhdellut hävyttömästä pelkuruudesta, siinä kaikki. Nyt ei enää Sipoa tarvita! Oli aika, jolloin minun neuvoni ja toimintani oli välttämätön. Se aika on mennyt. -- Mutta vähät siitä. Sano, miten talonpoikien retki estetään."

"Milloin se tapahtuu?" kysyi noita.

"Tän'iltana", vastasi Sipo.

"Mutta jos retki ehkäistään, niin hovilaiset pelastuvat suuresta vaarasta, sillä nyt on sille hankkeelle edullinen aika", huomautti Malla tuijottaen Nevalaiseen yhdellä silmällään.

"Aika voi vastakin olla edullinen", arveli Sipo.

"Mutta Affleck voi siksi palata", muistutti noita.

"Olkoon miten tahansa", virkkoi Nevalainen; "asiat ovat nyt sietämättömällä tolalla; toimita muutos, Malla, niin tämä lipas kaikkinensa on sinun!"

Malla vilhui ahnaasti tuohon hohtavaan esineeseen.

"Minä voin sinua auttaa", sanoi hän painavasti. "Talonpojat luulivat hyvin sinuttakin tulevansa toimeen. Mutta lupaan, että ennenkun he saapuvat Hovilaan, tulevat he pyytämään sinua avukseen."

"Sitä en minä usko", epäili Sipo.

"Siinä tapauksessa et tunne Horman Mallaa", lausui noita. "Voin suurempiakin saada aikaan. Mene nyt levollisena kotiisi ja odota; ennenkun yö on puolessa, olet sinä Hovilassa."

Sipo ei tiennyt mitään varmempaakaan keinoa selviytyäkseen epätietoisuudestansa; hän tyytyi tähän lupaukseen, vaikkei hän siihen juuri luottanut. Hän antoi lippaan noidalle ja sanoi: "Tuo on kallis lahja, mutta tärkeä onkin nyt asiani ollut. Jos tänä yönä pääsen Hovilaan toimimaan, niin vielä tulevaisuuskin siitä yöstä mainitsee."

Niin sanottuaan erosi Nevalainen noidasta ja meni kotiinsa. Mennessään hän jupisi: "Minä tunnen, että nyt olen elämässäni tullut käännekohtaan. Seuratkoon hyvää tai pahaa, kunhan joku muutos nykyoloissa tapahtuu."

* * * * *

Kaksi tuntia jälkeenpäin liikkui Nurmeksen maantiellä suurehko miesjoukko verkalleen eteenpäin. Eturivissä astuivat Sormuinen, Karjalainen, Turuinen, Ikonen ja Nyyrinen, ja moni muu koetti aina tuolloin tällöin tunkeutua eturiviin muka jotakin kysymään, mutta oikeastaan ikäänkuin arvoansa lisätäkseen.

"Eipä olisi luullut tuota", lausui muuan jykevä partasuu, "että Yrjön sisar, siivo Elsa, olisi noin juljennut pettää veljeään ja muita. Mutta rakkaus se kaikki rakentaa, sanoi Puuperän Aatami, kun nai Tiiralan rikkaan ruotimuorin."

"Saarelan Pekka ei tunnusta vieneensä kirjettä", sanoi Yrjö Sormuinen, "osittain tietysti pelosta, osittain säälien Elsaa. Minä luulen myös, että Nevalaisen Juhana on tehnyt parastaan tukkiakseen häneltä suun. Mutta nyt, kun ollaan näin miehissä koolla, voitaisiin käydä tuolla Pekan mökissä ja pakoittaa hänet tunnustamaan."

"Vaan jos Hovilassa myönnetään, että Pekka on kirjeen tuonut, niin ei Pekan kielto mitään merkitse", virkkoi Karjalainen.

"Hovilassa ei ollut tuojaa tunnettu, siinäpä se ässä on", lausui Ikonen. "Pekka on vasta kaksi kuukautta ollut täällä."

"Hovilaiset ovat luvanneet kaksi taalaria hopeassa sille, joka retkestä ilmoitti, mutta Pekka-parka ei ole uskaltanut käydä palkkiota perimässä", sanoi Nyyrinen. "Jos ei minua tunnettaisi, niin kävisin hyvänä miehenä perimässä palkinnon."

"Mutta jos otettaisiin Pekka nyt mukaan, niin hovilaiset kyllä hänet tuntisivat", lausui vakava Turuinen, joka ei suinkaan arvannut, että hänen ehdotuksensa oli hyvinkin sattuva.

"Oikein, oikein", huusivat useat. "Sehän on selkeä asia! Turuinen on oikeassa."

Kuusi miestä poikkesi nyt kujalle, joka johti Pekan mökkiin; toiset kulkivat verkalleen eteenpäin.

Mökin luo ehdittyään astui Sormuinen ja kaksi muuta sisään; toiset odottivat oven takana, ollen valmiina auttamaan, jos tarvittaisiin.