Chapter 4

"Sinä näytät erityisen levottomalta", sanoi Sipo, joka nyt selvästi näki poikansa kiihtyvän mielialan.

"Kuulemani huhut eivät juuri ole voineet minua tyynnyttää", sanoi Juhana vähän katkerasti, lisäten sitte: "Te olette joutunut viekottelijan vaikuteltavaksi."

"Viekottelijan?" toisti Sipo kummastuen.

"Niin juuri", sanoi Juhana vakavasti. "Rovasti on käynyt täällä ja puheellaan saanut aikaan kamalat hankkeet."

"Älä nyt rovastia syytä", sanoi Sipo naurahtaen. "Me olemme miehiä ja tiedämme itse mitä tehdä. Ja mistä meitä syyttäisit? Liitostako Venäjän kanssa? Onko se niin kumma?"

Juhana hypähti ylös penkiltä ja huusi: "Onko se kumma? Hakekaa läpi taivaat ja maat ja mainitkaa minulle joku mustempi teko kuin isänmaansa kavallus!"

"Kavallus!" kertasi Sipo kavahtaen, ja hänen kulmakarvansa lähenivät toisiaan. Hän tyyntyi pian ja lausui vakavasti: "Sinä olet nuori, ymmärrän kyllä tunteesi. Sinun sijassasi ja juuri sodan jaloista tullen, ajattelisin ehkä niinkuin sinä nyt, ja sinä minun sijassani olisit varmaan samalla kannalla kuin minä. Minua on ryöstetty, ja minä tahdon kostaa."

"Voi, isä!" lausui Juhana levottomasti; "minä riennän rovastin luo ja kysyn, kenen luvalla hän käskee kansan luopua hallituksestaan. Hänen täytyy tulla tänne ja peruuttaa puheensa, muutoin on vielä miehiä Suomessa, jotka voivat hillitä niin vaarallisen sielunpaimenen."

"Juhana", sanoi Sipo Nevalainen, "sinä olet oma poikani, ja senvuoksi en tahdo puheeseesi suuttua. Kuule minua: vihasi rovastia vastaan on yhtä perusteeton kuin uhkasikin. Sitäpaitsi olemme jo vannoneet Venäjälle uskollisuudenvalan kirkossa viime pyhänä."

"Vannoneet! Uskollisuudenvalan!" toisti Juhana vaipuen penkille ja peittäen käsillään kasvonsa. Hetken hän istui ikäänkuin ukonnuolen iskemänä; sitten hän kavahti ylös. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä säteilivät ja rintansa aaltoili. Hän seisahtui isänsä eteen, joka puoleksi ihmetellen, puoleksi peljäten silmäili poikaansa.

"Isä", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut, "te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän ylevää muotoanne, minulle hamasta lapsuudesta niin rakasta ja kunnioitettua, -- kun näen totiset silmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakautunut siitä, että vielä sama sielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos emoani ja minua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka lopuksi ovat turmiollisia. Isänmaamme tarjoaa rintaansa niinkuin köyhä äiti nääntyväisille lapsilleen, koettaen siitä pusertaa viimeiset elinvoimansa. Ja tämmöisenkö äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan jättäisimme!"

Sipo oli tätä puhetta kuullessaan noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja seisahtui poikansa eteen, tuimasti tuijottaen häneen. Niinkuin kaksi uhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.

"Kunnoton poika", huudahti Sipo, "näinkö huonossa muistissa sinulla on enää neljäs käsky! Tiedä, että ennen kuin sinä synnyit, oli minulla jo selvä käsitys velvollisuuksistani, enkä ole niitä nytkään unhottanut. Hoida sinä omat asiasi äläkä minusta pidä huolta."

"Oi, isä", pyysi Juhana, "älkää minuun tuskaantuko! Älkää vihan vimmassa päättäkö mielettömästi. En tahdo teitä nuhdella, vaan ainoastaan herättää siitä lumouksesta, jonka valtaan olette joutunut."

"Sinun herättämistäsi en tarvitse", vastasi Sipo tylysti. "Sinä olet varmaankin tullut kotiasi neuvomaan isääsi hänen velvollisuuksistaan Jumalaa ja isänmaata kohtaan. Jos niin on asian laita, on minullakin sinulle lyhyt neuvo annettavana, nimittäin että nopeasti matkustat takaisin samaa tietä kuin olet tullut."

Näin sanottuaan käänsi hän selkänsä pojalleen ja meni ulos. Juhana jäi kalpeana seisomaan, tirkistellen ovea kohden, josta vihastunut isä oli lähtenyt.

"Mikä kauhea muutos!" jupisi nuorukainen. "Katkerimmaksi suruksiko muuttuukin kotiintuloni sen sijaan, että sen olisi pitänyt iloa tuottaa?"

Tuokion kuluttua ovi taas aukeni, ja Katri astui sisään.

Kun Juhana huomasi äitinsä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän astui äitiään kohden ja vaipui sitä rintaa vasten, jonka suojassa hän ennen, lapsuutensa onnellisina aikoina, niin usein oli nukahtanut.

Pitkällinen äänettömyys seurasi. Vihdoin sanoi Katri "Minä tiedän, mitä on tapahtunut. Oi näitä kurjuuden aikoja, joita meidän pitää nähdä! Kyllä luulen, ettei Sipo olisi tuohon tuumaan ruvennut, ellei rovasti olisi häntä siihen houkutellut. Viime sunnuntaina saarnasi rovasti täällä ja vannotutti väen kirkossa Venäjän alamaisiksi. En ymmärrä muuta kuin että silloin suuri synti tapahtui, vaikka olenkin koettanut totuttautua ajattelemaan isäsi tavoin."

"Jos mikään on syntiä, niin se ainakin", vakuutti Juhana. "Kun voisin keksiä jonkun apukeinon! Mutta oi surkeutta, pitääkö minun ruveta isäni ilmiviholliseksi!"

Juhana vaikeni; hetken päästä hän jatkoi: "Pääni on niin kuuma. Tahdon käydä ulkona raikasta ilmaa hengittämässä. Te arvaatte, äiti, missä käyn. Isäni käski minun kohta palata samaa tietä kuin olen tullutkin. Ne hetket, jotka täällä viivyn, tahdon viettää teidän kahden parissa. Ja sitten --"

Juhana ei voinut jatkaa. Hän otti lakkinsa ja meni. Äiti silmäili hetken akkunasta poikaansa, kunnes vihdoin kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Hän lankesi polvillensa ja rukoili sydämensä syvyydestä Jumalaa olemaan heille tukena ja auttajana tällä kovan koetuksen hetkellä.

Juhana suuntasi askeleensa Elsan luo. Tämä otti lemmittynsä vastaan sekä ilomielin että alakuloisesti. Hän kertoi Sipon juuri käyneen Yrjön luona. He olivat puhelleet puoliääneen, mutta Elsa oli kuitenkin sen verran kuullut, että hän tiesi kysymyksenä olleen lähteä Käkisalmeen hakemaan sieltä apua venäläisiltä. Vihdoin oli hän kuullut Sipon sanovan: "Älä pelkää! Poikani ei tiedä tästä mitään. Eikä hän, jos tietäisikin, uskaltaisi; sillä -- ", loppua ei Elsa ollut kuullut. Sitten oli Sipo maininnut jotakin noidasta, ja he olivat kumpikin menneet ulos, Yrjö matkalle Pielisiin, Sipo jonnekin hommaansa.

"Onneton isä", jupisi Juhana. "Et tiedä, mitä aiot tehdä; retki pitäisi estää, mutta isäni -- -- --".

Juhana painoi vapisevan neidon huulille suudelman ja lausui: "Onnetonta on, jos retki toteutuu; silloin en enää tahdo elää!" Samassa hän riensi pois. Elsa juoksi hänen jälkeensä, mutta kun Juhana jo oli kaukana maantiellä, palasi neito pirttiin, vaipui rahille ja itki katkerasti.

* * * * *

Polkua, joka johti Horman Mallan luo, astui yksinäinen mies. Hän kulki alla päin ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Lähetessään noidan asuntoa kohotti vaeltaja päätänsä. Hän kolkutti kolmasti ovelle. Se avattiin varovasti, ja mies astui kiireesti sisälle.

Tulijan nähdessään Malla peräytyi pari askelta huudahtaen: "Mitä _sinä_ _minulta_ tahdot?"

Sipo Nevalainen -- sillä hän se oli -- viittasi tyynnyttävästi kädellään, otti povestaan rahakukkaron ja lausui: "Minä tahdon tietää asian ennakolta. Ilmoita, onnistuuko se, mihin aion ryhtyä. Palkitsen sinua runsaasti."

"Hahhaah", nauroi noita. "Sinä koetat eksyttää vanhusta; mutta sinä olet minua kerran kohdellut pahoin ja -- niinkuin silloin sanoin -- onni on sinusta kaukana."

"Älkäämme mennyttä aikaa muistako", pyysi Sipo.

"Kuinka on ylpeän Nevalaisen mieli nyt näin nöyrtynyt?" kysyi noita ivaillen.

"Nöyrtynyt?" kertasi Sipo ja kohotti päänsä; mutta hän jatkoi vieläkin malttavaisesti: "Se sinään. Tahdotko auttaa minua maksusta?"

"Kysy muilta neuvoa; miksi sinua auttaisin, kun minua niin töykeästi kohtelit!"

"Noita!" huudahti Sipo ja kohotti oikean kätensä, "tiedätkö, että tuo käsi voisi sinut tuossa tuokiossa ruhjoa? Me olemme kahden kesken. Älä ärsytä minua!"

"Sinä uhkaat!" naurahti Malla. "Mitä voittaisit, jos minut surmaisit? Omantunnon vaivaa. Sinä joudut minua vielä useinkin tarvitsemaan, Sipo Nevalainen. Et tahdo minulle vahinkoa tehdä; olen levollinen."

Noidan vakava puhe teki tehonsa. "Minä tosiaankin tarvitsen sinua", myönsi Sipo tukehduttaen luonnollisen ärtyisyytensä tällä hetkellä. Hän avasi kukkaron ja laski siitä kämmenelleen ko'on rahoja, lausuen: "Minä ja moniaat muut aiomme lähteä Käkisalmeen venäläisten pakeille, saadaksemme heiltä apua Affleckia vastaan. Onko aika lähdölle sopiva ja voidaanko tätä jotenkin estää?"

"Laske rahat tuohon penkin päähän", sanoi noita, joka nyt mielestään oli kylliksi nöyryyttänyt Nevalaista. Tämä teki niinkuin noita vaati.

Malla puhalsi nyt valkean puoleksi sammuneihin hiiliin, pani kattilan tulelle ja kaatoi kattilaan ruskeata vettä. Kohta kohosi siitä höyry. Noita tirkisteli höyryyn, kohotteli kumpaistakin kättänsä kattilaa kohden ja jupisi itsekseen.

"Nyt", virkkoi noita ääneen tovin kuluttua, "nyt näen. Aika on sopiva ylihuomenna; silloin on täysikuu."

"Uhkaako meitä matkalla mikään vaara?" kysyi Sipo.

Höyryn seasta kuului vastaus: "Jos ette puussa näe sinistä karhua, jota ei ampumalla voi tappaa, niin olette vaaralta turvassa."

"Hyvä", jupisi Sipo; "tuossa ovat rahasi".

Hän läksi kevein askelin noidan mökistä. Malla otti penkiltä rahat, suuteli niitä moneen kertaan ja siirsi sitten kiukaan alipuolesta kiven irti. Kiven takana oli kätkö, jossa oli lipas. Malla raotti tätä, ja vielä kerran suudeltuaan äskeisiä ansioitansa antoi hän niitten suljahtaa lippaaseen, jonka heti pisti takaisin talteensa.

VII

Hovilassa.

Seuraavan päivän iltapuolella istui majuri Affleckin tilalla hänen kolme uskottuansa ison pöydän ympärillä, viettäen aikaansa puheilla sekä aseiden puhdistamisella ja teroittamisella. Arnkijl perkkasi vanhaa piimuskettia, Jessenhaus puhdisti sytytinluikkua, ja Björn Finne hioi miekkaa. Pöydällä oli kaksi isohkoa oluthaarikkaa. Huone, jossa he istuivat, oli iso pirtti, jonka seinillä riippui kaikenlaisia aseita: pyssyjä, sapeleita, miekkoja ja pistooleja. Yhdellä seinällä näkyi Kaarle XI:n ja Kristiinan muotokuvat.

"No, Björn", sanoi Arnkijl, "mitä mietit, kun suusi meni noin nauruun?"

"Soisin joskus olevani sata kertaa pienempi kuin olen", lausui Finne, joka kerran alkaessaan oli mahdottoman järkeileväinen. "Olisinpa esimerkiksi kärpänen."

"Ja mitä hyötyä sinulle siitä olisi?" kysyi Arnkijl, silmäillen Björnin täysikuu-muotoa.

"Tekisi mieleni kerran kuulla, mitä nurmeslaiset meistä puhuvat. Etteivät he meitä kiitä, sen toki käsitän; mutta tahtoisinpa tietää, mitä päävikaa he meissä kussakin pärmänttäävät."

"Nurmeslaisten mielipiteistä me viisi välitämme", sanoi Jessenhaus kuivasti. "Sinulla, Björn, on suoraan sanoen yksi vika, joka usein on meille haitallisempi kuin nurmeslaisille. Sinä mittaat viinapäissäsi kappoja tynnyrien sijasta ja joskus päin vastoin, mikä taas alentaa arvoamme ja turhaan ärsyttää kansaa."

"Olkoonpa miten tahansa", virkkoi Björn närkästyneenä Jessenhausin nuhteista, joita hän ei suinkaan ensi kertaa kuullut: "sen tiedän, että minä meistä kolmesta olen enin suosittu. Kaikki myöntävät, että minulla on hyvä sydän. Mutta sinua, Jessenhaus, he nimittelevät Pelsepupiksi ja sen sellaiseksi. Ja Arnkijl -- hm -- en tahdo sinua, Fredrik, loukata -- hm -- jääköön sikseen."

"Minua et loukkaa, jos sanot", tokaisi Arnkijl, joka kuitenkaan ei tiennyt, tahtoiko hän mieluummin kuulla vai eikö.

"He sanovat -- hm -- että olet petollinen. No, kummako se! Kuka noiden kanssa voi rehellinen olla? Sanovat myös, että olet vähän pelkurimainen. Minä olen selittänyt, että viime kuumetautisi jälkeen luontosi tuli vähän aremmaksi, mutta pelkuri ei Arnkijl ole -- sitä olen vakuuttanut."

"Mutta sinusta ei sitä voi vakuuttaa", muistutti Jessenhaus.

"Milloin olen pelännyt?" kysyi Björn punastuen vihasta.

"Kun rovasti vannotti kansan ryssän alamaisuuteen kirkossa", vastasi Jessenhaus. "Sinä, kruunun virkamies, et uskaltanut sanaakaan hiiskua silloin. Kun olisit rohjennut nousta ylös ja pitää heille pienen puheen, niinkuin totta maar minä olisin tehnyt, niin ei tämmöisiä hullutuksia olisi tapahtunut. Nyt ovat he ryssän kanssa liitossa, ja meille voi tulla ahtaat olot; siihen on syynä sinun pelkuruutesi ja huolettomuutesi."

Björnin veri kuohahti, mutta hän ei oikein uskaltanut vastustaa Jessenhausia, vaan lausui: "Sinulla on aina minua vastaan nurkumista. Jos itse olisit ollut kirkossa, et olisi avannut suutasi enempää kuin minäkään. Tiedät hyvin, ettei meikäläisen puhetta olisi otettu kuuleviin korviin. Mutta moitteesi johtuukin kateudesta. Sinä et soisi, että minä olen majurin suosiossa yhtä paljon kuin sinäkin, vaikka minua kyllä koetetaan parjata hänen edessään."

"Sinä et, Björn-rukka, sietäisi suurtakaan parjaamista, ennen kuin olisit passitettu palveluksestasi", sanoi Jessenhaus. "Mutta se sikseen. Minä en tahdo sinua sortaa, ainoastaan oikaista, ja oikaiseminen on aina vastenmielistä inhimilliselle ylpeydelle. Mutta olen minäkin aikanani saanut nuhteita kuulla ja kouraantuntuvastikin kokea. Kun majuri oli pahalla tuulella, ei ollut hauska olla; korviaan sai varoa. Kerran hän kolautti minua miekan lappeella selkään, niin etten pitkään aikaan saanut hengitetyksi. Semmoinen kohtelu oli liian ankaraa, ja sanoinkin kerran majurille, että jos hän vielä minua niin pitelee, käykööt tiemme erilleen! Hän katui, syleili minua ja sanoi, etten koskaan saa hänestä luopua, sillä semmoista auttajaa ei ole hänellä ollut eikä tule."

Tämä puhe melkoisesti lepytti sävyisää Björniä, niinkuin Jessenhaus oli arvannut.

"Majurilta on tullut kirje", jatkoi nyt Jessenhaus, "jossa hän käskee meidän pitää huolta siitä, että hänen loputkin tavaransa Suorlahden ja Lieksan tiloilta tuodaan tänne. Hän aikoo sitten kelin aikana viedä täältä kaikki Kajaaniin. On nyt terveellistä, että joku meistä lähtee Kiteelle ja Pielisiin."

"Minä olen valmis", tarjousi Arnkijl, joka heti oivalsi, että se matka olisi varsin terveellinen kukkarolle.

"Minä en ole pitkään aikaan matkustanut", virkkoi Björn; "sinähän, Arnkijl, vasta kävit Kajaanissa".

"Niin, majurin seurassa!" sanoi Arnkijl. "Minä lähden Kiteelle, menköön Björn Pielisiin."

"Minä pidän sopivampana, että sama mies käy sekä Kiteellä että Pielisissä, koska ne ovat samalla suunnalla", huomautti Jessenhaus.

"Määrää sinä, Pietari", esitti Arnkijl Jessenhausille, "kumpi meistä menee, niin ei tule tyhjää intosta välillämme".

"Katson sopivaksi, että Arnkijl lähtee", päätti Jessenhaus; "Björn on täällä kotona tarpeeseen".

Finne nousi ylös ja paiskasi hiomansa miekan pöydälle, jotta se tärähti.

"Te luulette voivanne menetellä kanssani niinkuin lapselle määräillään", huusi hän, "mutta vaikka Björn Finne onkin pitkämielinen, ei hän ole vahasta tehty. Tällä kertaa pitää tulla poikkeus. Ellen minä pääse yksin tai Arnkijlin kanssa matkalle, niin lähden huomispäivänä pois Hovilasta, ja silloin saatte tulla toimeen nurmeslaisten kanssa miten voitte."

"Ka -- joku tulee", sanoi Jessenhaus; "älkäämme riidelkö".

Ovi avattiin, ja muuan mies astui sisään.

Jessenhaus hätkähti nähdessään, ettei tulija ollut oman talon miehiä. Kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän hänen vihollisiaan.

"Mikä on asiasi?" kysyi hän.

Tuntematon seisoi ääneti, uteliaasti silmäillen huonetta.

"Luultavasti olet tänne tullut luvattomissa aikeissa", jatkoi Jessenhaus. "Mutta muista, että täältä on vaikeampi päästä kuin tänne tulla."

"Minun käskettiin tuoda tämä kirje", ilmoitti vieras ja ojensi Jessenhausille kätensä.

Veronkantaja silmäili jännittyneesti kirjettä. Arnkijl ja Finne myös tunkeusivat Jessenhausin luo katsomaan, millainen kirje oli. Sillaikaa puikahti vieras huomaamatta ovesta ulos.

Jessenhaus silmäsi ovea kohden, ja nähdessään vieraan kadonneeksi huudahti hän: "Arnkijl, joudu ajamaan takaa. Sinullahan on nopsat jalat."

Nuolen nopeudella säntäsi Arnkijl ulos ovesta.

Jessenhaus silmäili tarkoin kirjettä. Se oli karkeanlaiselle paperille kirjoitettu ja sinetillä suljettu. Tarkemmin katsottuaan lakkaa näki hän, että sinetin asemesta oli käytetty äyrin lanttia.

Kirje sisälsi seuraavat sanat:

"Tuntematoin tahtoo teille ilmoittaa, että neljä talonpoikaa on tänä iltana lähtenyt Nurmeksesta jalkasin etelää kohti hakemaan venäläisiltä apua teidän rasituksianne vastaan. Koska tämän kirjoittaja pitää isänmaan vapautta kalliimpana kuin yksityisten kostonhimoa, ilmaisee hän täten teille asian toivoen, että te väkivoimalla koetatte palauttaa matkustajat heidän vaaralliselta retkeltään."

"Mitä tämä merkitsee?" jupisi Jessenhaus. "Pitääkö ilmiantoon luottaa? Olisiko tässä joku koirankuri tekeillä? Ehkä tahdotaan meidät houkutella kotoamme, jotta sillävälin voitaisiin ryöstää majurin tavarat täältä?"

Björn astui pirtin nurkkaa kohden, avasi pienen nurkkakaapin, otti siitä pullon ja nielaisi pari kulausta. Sitten hän taas tuli pöydän luo istumaan ja näytti hyvin miettivältä tuon aatostenkirkastuksen jälestä.

Nyt kuului askeleita oven takaa, ja Arnkijl astui sisään -- yksinään.

"Minä en ole huono jaloistani", sanoi hän läähättäen, "mutta se mies meni kuin luoti pyssystä. Aina pysyi hän vähän edelläni, kunnes vihdoin Turuisen metsikön rinteessä katosi kuin tähdenlento taivaana."

Hän sai lukeakseen kirjeen ja lausui: "Huomen-aamulla lähden ajamaan heitä takaa. Ensin käymme Nevalaisen ja Sormuisen taloissa jollakin asialla muka, jotta saamme nähdä, ovatko isännät poissa. Sitten kyselemme, missä he ovat, ja jos ei voida siitä antaa selvyyttä tai saamme vääriä ilmoituksia, niin lähdemme matkalle, minä ja Björn neljän miehen kanssa. Sinä, Jessenhaus, jäät vartioimaan kotia."

"Hyvin puhuttu", sanoi Jessenhaus.

"Me menemme hevosella, niin saavutamme heidät pian", virkkoi Arnkijl.

"Ja minä takaan, että annamme noille tappuratukille semmoisen reklementin selkäpiille, että vasta ajattelevat, mihin matka vetää", uhkasi Finne.

"Se on oikein, Björn", kiitti Jessenhaus.

Björn väänteli punaisia viiksiään ja näytti erinomaisen sotaiselta.

"Eiköhän tämä asia sietäisi pienoisia ryyppyjä", esitti hän.

"Kaiketikin sille, joka haluaa. Kaapissahan on nestettä", lausui Jessenhaus. "Minä lähden nyt levolle. Huomisaamuna kello viisi pitää kaikkien olla valmiit. Hyvää yötä!"

Jessenhaus meni. Arnkijl aikoi myös tehdä samaten, mutta Björn sai hänet vakuutetuksi siitä, että tärkeä työ oli edessä ja että oli hyvinkin syytä maistella vähän.

Veikot istuivat nyt hyvän aikaa pakinoiden yhtä ja toista. Björn tuli kovin sotaiselle tuulelle, astuskeli ympäri seiniä, tarkastellen aseita, tähtäili musketeilla ja huiteli ilmaa sapeleilla. Vihdoin hän vaipui muutamaan nurkkaan penkille maata ja nukkui heti. Arnkijl astui nyt hiljaa ulos pirtistä ja meni makuuhuoneeseensa. Hovilassa oli paljon asuinhuoneita, ja jokaisessa piti jonkun maata, jotta varkaat tai talonpojat eivät voisi päästä sisään tuhotöitä tekemään.

VIII

Matkalla Käkisalmeen.

Pielisten pappilassa istui ruokapöydän ääressä muutamana syyskuun päivänä seitsemän henkeä, jotka virkistäysivät pöytään ladotuilla ylenpalttisilla ruoka- ja juomalajeilla. Pöydän päässä istui rovasti Haerkepaeus, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli läsnäolevia. Sipo Nevalainen istui hänen oikealla ja Yrjö Sormuinen vasemmalla puolellaan, Karjalainen ja Turuinen istuivat Sormuisen rinnalla. Nevalaisen vieressä istui pastori Juho Wallius, pieni lihava mies, joka suunnattomasti rakasti latinankieltä ja oli onnellinen, kun sai sitä käyttää puhuessaan korkeasti oppineen rovastin kanssa. Lukkari Porkkander, joka istui pastorin vieressä, oli pulska mies, jonka äänelle ei kukaan muu voinut läheskään vertoja vetää. Kun hän Pielisten kirkossa laski tulemaan säveleitään, niin heräsivät paatuneimmatkin unen horroksesta, johon heidän lihallinen luontonsa heidät joskus vaivutti.

Vanhan hyvän tavan mukaan rovasti oikein pakoittamalla pani vieraansa syömään.

"Mikä olikaan tuon arvoisan toverinne nimi?" kysyi rovasti Nevalaiselta, mutta ennenkuin tämä kerkisi vastata, virkkoi Karjalainen: "Pietari Karjalainen, korkeasti oppinut herra seurakunnan paimen."

"Te olette nyt alottaneet tärkeän toimen", jatkoi rovasti. "Luotan siihen, että te maltilla ja älyllä ajatte asiat onnellisesti, että seisotte pelvotta, vaikka maailmakin menisi ylösalaisin, niinkuin runoilija sanoo."

"_Si fractus illabatur orbis, impavidum ferient ruinae_", säesti Wallius.

"Kunnioitettavat vieraat", lausui Porkkander, "minä toivon saavani palatessanne tervehtiä teitä vapaina miehinä".

"Vapaus on ihmiselle kaikkein kallein", sanoi Nevalainen.

"_Dulcis est libertas et potestas vivendi secundum arbitrium suum_", lisäsi Wallius, luoden silmäyksen rovastiin.

"Se on aivan totta", sanoi Haerkepaeus. "Mutta tuohon alkulauseeseen kuuluu jatko näin: _Sed probe respiciendum est numne plenae libertatis simus capaces et annon incidamus in majus malum, si nos omnimodo alieno imperio subducere volumus_. Mutta meille ei voi tapahtua _majus malum_ kuin Affleck. _Alienum imperium_ eli toinen esivalta on meille tarpeellinen ja siinä _punctum_."

Hetken äänettömyyden perästä kysyi rovasti Nevalaiselta: "Milloin saan teitä takaisin odottaa? Ette kait ohi minun taloni silloinkaan kulje, toivon ma."

"Jos asiat hyvin käyvät, kymmenen päivän kuluttua", arveli Nevalainen.

Aterian päätyttyä lausui Karjalainen: "Läsnäolevien puolesta kiitän kaikesta sydämestäni herra rovastia tästä uudesta suosiollisuuden osoituksesta. Armon Herra korkeudesta suokoon teille ikää ja terveyttä, että vielä kauan saisitte vaikuttaa rakkaan laumanne eduksi."

"Kaiken voimani saan Herralta. Hänelle olkoon kiitos ja kunnia iankaikkisesti", virkkoi rovasti.

"_Ejus est regnum et potestas et gloria in saecula saeculorum. Amen_", lausui Wallius, hartaasti pannen kätensä ristiin.

Porkkander veisasi nyt jylisevällä äänellä pöytävirren, ja sitten noustiin aterialta.

Rovasti vei Nevalaisen vähän erilleen muista ja kysyi: "Tietävätkö nurmeslaiset lähdöstänne?"

"Olkaa levollisena, herra rovasti. Horman Malla sanoi, että ellemme näe sinistä karhua, johon ei luoti pysty, puussa könöttävän, niin meidän ei tarvitse peljätä esteitä nurmeslaisten puolelta."

"No, silloin lienette varmoja", naurahti Haerkepaeus.

Vielä vietettiin hetkinen puheilla, kunnes matkustajat lausuivat hyvästit vieraanvaraiselle rovastille sekä pastorille ja lukkarille, jotka viimemainitut saattoivat heitä hyvän matkaa maantietä ja sitten menivät kumpikin kotiinsa.

Matkustajilla oli kädessä pitkät, tuuranmoiset sauvat ja selässä eväslaukut. Nevalaisella oli pyssy, joka riippui nahkahihnassa olkapäältä, Sormuisella ja Karjalaisella samoin. Turuisella oli pistooli, ja vyöllä vanha miekka Kaarle IX:n ajoilta. Näin varustettuina kulkivat miehet turvallisesti tietä eteenpäin.

Pitkän aikaa astuttiin äänettöminä, miettien rovastin ystävällistä kohtelua. Kun kaksi neljännestä (5 virstaa) oli edetty, istahdettiin tien viereen hetkiseksi, koska Karjalaisen pyssy oli hellinnyt kantimestaan.

"Palatessamme olemme vielä paljoa tervetulleemman Pielisiin", sanoi Sormuinen, "mutta ei Nurmekseen. Saa nähdä, millä tuulella Jästihanska on, kun kuulee missä olemme käyneet."

"Kuka meistä rupeaa Käkisalmella puheenjohtajaksi?", kysyi Karjalainen. "Turuinen taitaa hyvästi venuskaa."

Vakava Turuinen rykäisi.

"Suotuisissa asioissa ymmärtää helposti toisensa", sanoi Nevalainen. "Pääasia on, että heti pyydämme saada Affleckin karkoitetuksi Nurmeksesta. Se on ensimäinen ehto."

"Vaan emmehän uskostamme luovu", sanoi Turuinen.

"Tietysti emme", vastasi Sormuinen. "Meidän tulee niin vähillä uhrauksilla kuin mahdollista saada mitä suurimpia etuja."

"Kosto on ainoa etu, jota tarvitaan", sanoi Nevalainen. "Niin, kosto! Kun seisoin kotonani yksin, voimatonna, ja näin kuinka nuo kelvottomat rikkoivat kotirauhan, silloin vannoin valan kuolon uhkaa kovemman. Sen valan minä aion pitää, niin kauan kuin tuo oikea käsi minua tottelee."

Miehet lähtivät taas astumaan. He laskeusivat mäkeä alas, kulkivat huonon sillan yli ja rupesivat nousemaan toista mäkeä ylös.

"Mitähän kotonani arvellaan lähdöstäni?" haastoi Karjalainen. "Minä sanoin meneväni Repolaan nahkojen ostoon. En totta maar uskaltanut sanoa vaimolleni mihin menen, sillä hovilaiset olisivat häneltä kiristäneet salaisuuden, ja Maija ei olekaan juuri salaisuuksia varten luotu, Jumala paratkoon."