Chapter 3

Niin puhui Sykkö Sipo Nevalaiselle. Tämä käski vieraan istuutua penkille ja levähtää; nyt mietittiin juuri, miten hovilaisille voitaisiin kostaa heidän ilkitöistään.

"Sykkö", sanoi Nevalainen, "sinä olet saanut kärsiä viattomasti väkivaltaa niiltä, jotka muka ovat kuninkaan käskynhaltioita näillä seuduilla. Kun sinua on aivan syyttömästi kiristelty, olisit nyt valmis lähtemään pois maastamme, vähintäkään koettamatta saada kostaa pahantekijöille. Se ei käy laatuun. Me olemme miehiä; sen tahdomme kohta näyttää. Jos kotiasi palaisit, asiain tällä kannalla ollen, luulisivat kaikki, että huono on tämä maa, jossa ei väkivaltaakaan edes koeteta vastustaa. Ei! Ensin kosto ilkityöntekijöille, ja sitten vasta sopii muuta ajatella. Karjalan suuri suku on tottunut oikeuteen, ja häpeäpä olisi, jos Ruotsin puoleen kuuluva osa siitä saisi kärsiä enemmän väkivaltaa kuin toinen."

"Mutta nyt ei hallitus jouda oikeutta meille jakamaan", pahoitteli Sykkö. "Sillä on täysi työ sodasta."

"Jos ei hallitus jouda, niin tahdomme itse sen tehdä", sanoi Nevalainen.

"Jos voimme", mutisi itsekseen Sykkö, jonka rohkeus ja luottamus oikeuteen ylipäänsä ei ollut kovin suuri.

Ulkoa kuului jalkojen kopinaa, ja sieltä tulivat Turuinen, Karjalainen sekä Samuli Ikonen.

"Jopa viimein Sipokin sai nähdä, mitä hovilaisilta saa odottaa", huudahti Karjalainen, pitkänlainen, hyvin liikkuva ja puhelias mies. "Nyt alkavat koko pitäjän talolliset olla koeteltuja."

"Ja nyt on meidän vuoromme käydä koettelemaan", sanoi Yrjö Sormuinen. "Miehet! vapauttamme on tallattu, ja sitä emme aio suvaita. Ylös puolustamaan oikeuksiamme!"

"Polttakaamme noiden paholaisten pesä poroksi", huusi Ikonen.

Paksu ja tyynimielinen Turuinen, johon myös yleinen into alkoi vaikuttaa, lausui vakavasti: "Minä suon noille veronkiskureille niin paljon pahaa kuin ajatella voin. Mutta mikäs on paras keino päästä pyrintöjensä perille? Mitäs sanotaan liitosta Venäjän kanssa?"

"Minä uskon", sanoi Nevalainen, "että me ominkin voimin saatamme rangaista hovilaisia, ja siten onkin kunniamme suurempi".

"Minä olen toista mieltä", selitti Yrjö Sormuinen. "Jos tahdomme kostomme täydelliseksi, niin on liitto se keino, joka epäilemättä vie meidät päämäärään. Meidän hyökkäyksiämme voidaan ehkä torjua, sillä Affleck saa sotilaita avukseen, ainakin jonkun satamäärän, mutta jos me olemme tehneet liiton, niin saamme apua siltä vallalta, joka ymmärtävän arvelun mukaan kuitenkin vihdoin pääsee voitolle. Ainoastaan hupsu voi enää luulla, että Ruotsi jaksaa tässä kohden pitää puoliaan Venäjää vastaan, jos ei se saa apua muualta; apua taasen ei näy tulevan."

"Oikein ja hyvästi lausuttu", sanoi Karjalainen.

"Mutta tuosta liitosta voisi tulla meille haittaa semmoista, jota emme voi aavistaa", arveli Nevalainen. "Ja onkohan aivan oikein ryhtyä liittoon isänmaan vihollisen kanssa?"

Hän oli juuri virkkanut nämä sanat, kun rovasti Haerkepaeus astui sisään.

"Tässä tulee mies, joka voi sinulle selittää liiton merkityksen", sanoi Yrjö, jonka silmät välähtivät, kun hän näki arvoisan rovastin. Kaikki nousivat paikoiltaan ja kumarsivat kunnioittavasti. Tovin hengähdettyään haastoi rovasti:

"Minä sain kuulla, että Hovilan miehet taaskin ovat väkivaltaa käyttäneet, ja tällä kertaa on se kohdannut miestä, joka arvonsa vuoksi ei voi mitenkään suvaita, että oikeutta näin poljetaan. Affleck on manannut esiin myrskyn, joka nyt alkaa olla korkeimmillaan. Pielisjärven rantamaiden asukkaat ovat vuoron jälkeen saaneet kokea mitä hävyttömintä, mitä julminta kohtelua mieheltä, jonka pitäisi kiittää kansaa siitä, että se nurkumatta uhraa viimeisenkin roponsa huonosti puolustetun isänmaan eduksi. Kristillinen mieliala voi paljon kärsiä, mutta sietämiselläkin täytyy olla rajansa. Jumalan armo on suuri, ja joskin Hän on Suomen kansaa kurittanut sen synneistä, niin on hän sille myöskin suonut oikeuden elää vapaudessa eikä orjana. Yöt, päivät olen isänmaan kurjaa kohtelua ajatellut. Pimeä on nykyisyys, valitettavasti näyttää tulevaisuuskin pimeältä. Meitä uhkaa idän mahtava kansa. Jos rauhakin solmitaan, niin kohta taas raivoo sota rajoillamme, sillä tätä makupalaa ei Venäjä hevillä aio jättää. Äärettömästi saa kansa nähdä kurjuutta tämän vuoksi; asemamme tekee maamme alituiseksi riitakapulaksi. Ainoa ja turvallisin keino on, niin uskon, ruveta liittoon Venäjän kanssa. Joku arvelee: se ei lie oikein tehty; Venäjähän on vihollisemme. Siihen minä vastaan: Oliko Ruotsi ystävämme, kun sen miehet, miekka toisessa ja risti toisessa kädessä, nousivat rannoillemme? Eikö vielä vuosisata ja toista kulunut sen jälkeen, kun Varsinais-Suomi oli kristitty, ja hämäläiset pitivät ruotsalaisia verivihollisinaan? Ja karjalaiset vielä pitemmän aikaa vastustivat heidän maahansa lännestä tunkevaa vihollista, vieläpä tekivät liiton novgorodilaisten kanssa, torjuakseen ruotsalaisia maastaan. Olen ihmiskunnan vaiheita tutkistellut ja nähnyt, että ystävyydestä ei kansojen välillä ole puhumista. Se, joka on voimallinen, valloittaa voimattomat tai ainakin pysyy vapaana. Mutta jos kansamme edelleen pysyy niin verrattain harvalukuisena kuin nyt, täytyy sen liittyä toiseen, voimallisempaan. Tässä tulee nyt kysymykseen, jaksaako Ruotsi meitä puoltaa Venäjää vastaan. Minä en sitä usko. -- Mutta tuolla liitolla on vielä toinenkin puoli, ja se varmaankin elähyttää teitä enemmän kuin vastamainitut mietteet. Me emme voi toivoa lievitystä kohtaloomme, joskin sota loppuisi, niin kauan kuin Affleck saa elämöidä näillä seuduin. Hän saa milloin tahansa sotaväkeä puolustamaan kruunun tavaraa muka, ja me emme voi hänen ilkitöitään estää. Mutta jos Venäjältä käväisee täällä kolme-, neljä-, viisisataa miestä, niin täytyy Affleckin pötkiä tiehensä. Maksamme mielellämme tästä avusta kohtuullisesti; sitten menevät Venäjän miehet takaisin maahansa, ja me elämme edelleen sen hallituksen alla, joka meitä jaksaa suojella."

Talonpojat olivat tarkkaan kuunnelleet rovastin puhetta. Ei hisaustakaan kuulunut pirtissä, kun nuo painavat lauseet tulvivat rovastin huulilta. Hänen lopetettuaan nousi Yrjö Sormuinen vastaamaan:

"Läsnäolevien puolesta kiitän kunnianarvoisaa herra rovastia noista pontevista sanoista, jotka ovat meidän kunkin mieleen juurtuneet herättämään uutta toivoa ja elinvoimaa. Me iloitsemme siitä, että meidänkin oikeuksiamme näinä sorron aikoina valvoo semmoinen mies, jota kaikkien täytyy kunnioittaa hänen tietojensa ja älynsä takia."

"Latinalainen sanoo: _Ad communem utilitatem confer, qvantum potes_", virkkoi Haerkepaeus. "Se on suomeksi: Tee mitä voit yleiseksi hyödyksi."

"Tämä liitto on siitäkin syystä meille etuisa, että kun venäläiset tulevat näille maille, niin meidän ei heidän ystävinänsä tarvitse peljätä mitään kostoa", sanoi Karjalainen.

"Ja vieläpä voimme toivoa itsellemme liitosta muitakin etuja", arveli Ikonen.

"Ja minä puolestani", sanoi Sykkö, "pitäisin sen ilahuttavimpana liiton hedelmänä, jos synnyinmaani ja nykyinen olinpaikkana yhdistettäisiin".

"Pääasia on nyt kuitenkin Affleckin poistaminen seuduiltamme", huomautti Sormuinen.

Nevalainen, jonka suusta kukin odotti kuulevansa jotakin, istui ääneti, tirkistellen lattiaan.

"Mitäs lausut, Nevalainen, ehdotuksesta?" kysyi rovasti huomatessaan, että yksi ei vielä ollut hänen puhettaan kiittänyt, tiesi jos hyväksynytkään.

Nevalainen nousi penkiltä, loi tarkastelevan silmäyksen läsnäoleviin ja puhui sitten:

"Arvoisa herra rovasti ja kunnioitetut muut läsnäolevaiset! Olen kuunnellut teidän puhettanne, ja älyni ja tunteeni ovat joutuneet riitaan. Tunnen sydämeni syvyydessä vastahakoisuutta tuollaiseen liittoon. Pidän luvattomana keinona, että osa kansalaisista tekee liiton vihollisen kanssa, toisen osan tätä vastustellessa. Mutta minä ymmärrän myös, että me omin voimin ja voimattoman hallituksemme avulla emme pääse paremmalle kannalle. Ja tämä tila on semmoinen, että siitä täytyy hakea pelastusta. Tuo liitto lienee ainoa keino, jolla voi Affleckin ilkitöitä rangaista. Ainoa toivoni on, että se lakkautetaan sitten kun Affleck on karkoitettu. Minä siis yhdyn liittoon, en pelosta, en voiton himosta, vaan ainoastaan oikeuden vaatimuksesta. Kun oikeutta ei saa kotona, täytyy sitä etsiä muualta tai ainakin välikappaleita sen saavuttamiseen."

Kaikki hyväksyivät ääneen Nevalaisen puheen.

"Herkkätuntoinen liittolainen on aina luotettava", kuiskasi rovasti Sormuiselle.

"Pyhänä minä saarnaan kirkossa", sanoi rovasti hetken kuluttua. "Silloin toivon teidän olevan saapuvilla, sillä tämä asia tulee kysymykseen."

Kokoontuneet lähtivät nyt kukin kotia.

* * * * *

Pyhänä oli Nurmeksen kirkkoon kokoontunut paljon väkeä kuulemaan Pielisten rovastia. Huhu oli levinnyt yli seurakunnan, että rovasti oli tullut tarjoomaan pelastusta nykyisestä surkeudesta, ja kukin odotti suurella malttamattomuudella virren päättymistä. Silloin ilmestyi Haerkepaeus saarnastuoliin. Hän alotti saarnansa hiljaisella äänellä, puhui onnettomista ajoista ja kansan kärsimyksistä. Kuinka kauan tätä onnettomuutta kestäisi, oli aivan epätietoista, -- luultavasti niin kauan, kunnes uusi hallitus tulisi Suomelle. Sillä vaikkapa rauhakin tulisi, saisi kuitenkin Affleck tehdä ilkitöitään niin kauan kuin nykyinen hallitus tuolla meren takana Suomen kohtaloita määräisi. -- Rovasti kertoi nyt nuo jo ennen kerrotut valtiolliset ajatuksensa, ja päätös oli, että nyt oli paras liittyä Venäjään.

Saarnan lopuksi luki rovasti, jonka rohkeus ei enää tiennyt rajoja, rukouksen venäläisen hallitsijaperheen puolesta! Sitten hän lausui valankaavan ja käski kaikkien sitä kuunnellen nostaa kaksi sormea taivasta kohden ja vannoa uskollisuutta tsaari Pietarille.

Kirkossaolijoita elähytti joko kostonhimo Affleckia vastaan tai voitonpyynti, vieläpä rangaistuksenkin pelko, koska niitä, jotka eivät vannoisi, uhattiin venäläisten kostolla, ja näin tämä merkillinen jumalanpalvelus -- josta, ynnä muusta kertomukseemme kuuluvasta, Waasan hovioikeuden arkistossa löytyvät kantakirjat kertovat -- luovutti isoimman osan asujamista näillä seuduin laillisen hallituksensa alta.

V

Elsa.

Mäen rinteessä kohosi hongikon ympäröimänä Yrjö Sormuisen talo. Se oli suoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään.

Yrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös isältään perityn asuntonsa laittanut hyvään kuntoon. Samoin kuin Nevalainen ei hänkään vähääkään tahtonut herrastella missään suhteessa. Niinpä hän antoi talonsakin ulkonaisesti niin vähän kuin mahdollista erota muun rahvaan rakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli varustanut huoneet kaikenlaisilla mukavuuksilla, ja hänen sisarensa Elsa oli täällä kaikki järjestänyt erinomaisella aistilla. Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä, jota kaikkialla Yrjölässä oli nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäen: "Älkää kiittäkö! Mitenkäpä minä, talonpoika raukka, olisin voinut hienoihin tapoihin tutustua." Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja tarkoitti tuolla lauseellaan letkauttaa hovilaisia, jotka hokivat, että talonpoika on talonpoika, hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdoton.

Lyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa pirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias sisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kaunein neitonen, mitä näillä seuduin voi nähdä, ja etäämpääkin sai etsiä naisolentoa, joka siinä määrin läheni kauneuden aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa oli solakka ja sorea kuin nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle kootut hiukset ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa ja mitä viehkeimpiä kasvoja. Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset silmät pitkien silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset, ja neidon nauraessa muodostui niihin kumpaankin pienet syvänteet, joihin varmaankin Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli kuin itse Afroditeen luoma; kädet ja jalat olisivat taiteilijankin vaatimuksia tyydyttäneet. Tämmöinen kukka -- Elsaa nimitettiin hänen erinomaisen kauneutensa vuoksi Karjalan kukaksi -- kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa. Eikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei onneksi ole sidottu ainoastaan rikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinkin kuin lähteen silmä erämaassa ja pysyykin täällä tavallista viehättävämpänä, kun ei ainakaan suuremmassa määrin ole liehakoitsijoita saapuvilla, ylistyksillään puhaltamassa ylpeyden samum-tuulta kainon olennon mieleen.

Elsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi nyt ja otti seinältä kanteleen, säestäen sillä runoa, jonka lauloi heleästi ja suloisella äänellä:

Enpä tiedä enkä taida selkeästi selvitellä, mikä juoksi mieleheni, mikä aivohon osasi aivan ankara ajatus, -- mikä syttyi syämmeheni, tuli ennen tuntematon, kun ma vuotta viisitoista olin jättänyt jälelle. -- -- -- -- -- -- -- Tuolla sytevi syämmen peitetyissä pohjukoissa toivon tuli tuntematon, tuli outo ja tukala, jot'en saata sammutella enkä raski raiskaella. Tuonne kiiruhtaa kivasti kaikki kieleni tarinat, tuonne aivoni ajatus, tuonne suosio syämmen toivon poluille pimeän, ahtahille aavistuksen, syämmelleni suruisten, syämmelleni suloisten!

Neito nousi taas laulettuaan, ripusti kanteleen seinälle ja istuutui valkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.

Hetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti kuullessaan porstuasta kopinaa. Pirtin ovi avattiin, ja Yrjö astui sisään.

"Hyvä siskoseni", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä tuulella, "minä lähden huomen-aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat minut valinneet ja valtuuttaneet sinne tuumailemaan tärkeästä asiasta, joka jäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa päivänä lähti täältä. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja Karjalaisen luona. Täytä sillaikaa matkapulloni ankkurista, joka on pienessä aitassa, pane se ja vähän sitä hyvää lampaanlihaa laukkuun, ja myös parhain takkini ja liivini, jotta ilmaannun säädyllisessä asussa arvoisan rovastin eteen."

Yrjö ei pitkään aikaan ollut näin lempeästi puhutellut sisartaan. Päin vastoin oli hän tavallisesti töykeällä käytöksellään ja kärtyisyydellään saanut Elsan silmät kyynelehtimään.

Elsa lupasi tehdä, mitä veli käski.

"Tiedätkös, siskoseni", haastoi Yrjö, "että nyt koittaa meille iloisemmat päivät? Meidän ei enää tarvitse Affleckia totella ensinkään."

Tämä Yrjön tyytyväisyys ei Elsaa juuri elähyttänyt. Hän kyllä olisi iloinnut siitä, että Affleckin ilkityöt estettiin; mutta toiselta puolen ei liitto ollut hänelle mieleen, ja toisekseen ei tällainen satunnainen avomielisyys Yrjön taholta voinut häivyttää kaiken edellisen käyttäytymisen vaikutelmaa.

"Vapaat olemme", jatkoi Yrjö, joka ei huomannut sisaren hajamielistä katsantoa tai siitä huolinut. Leimuavaan takkavalkeaan tuijottaen hän lisäsi: "Jonakuna syysyönä aiomme sytyttää semmoisen valkean, jossa koko Nurmes mahtuu lämmittelemään."

"Mitä puhutkaan, Yrjö?" sanoi sisar peljästyen.

"Enpä juuri vaarallista", virkkoi Yrjö. "Hovilaisille tahdomme valmistaa pienen suppuriisin, niinkuin rovasti sanoo."

"Vaan silloin ehkä viattomatkin saavat kärsiä", lausui Elsa.

"Viattomat!" naurahti Yrjö. "Tähän aikaan ei ole eroitusta viallisten ja viattomain välillä. Nyt on vain kysymyksenä voida pysyä hengissä tai kuolla, ja mies se, joka puolensa pitää."

Näin lausuttuaan meni Yrjö ulos. Elsa katsoi huoaten veljensä jälkeen. "Oi veli", hän puhui itsekseen, "luonteemme ovat eroavaiset. Äiti-vainajani sanoi minun tulevan häneen ja Yrjön isäänsä."

Veljen mentyä nousi Elsa penkiltä, mennäkseen täyttämään Yrjön käskyjä. Samassa astui sisään vieras. Vastatullut seisahtui lähelle ovea, jonne ei takkavalkea sopinut valaisemaan, koska uunin suu oli toisaalle päin.

Tuntematon kysyi, oliko Sormuinen kotona. Kun tähän kysymykseen vastattiin kieltävästi, pyysi vieras saada istahtaa penkille levähtämään, koska hän sinä päivänä oli kulkenut pitkät matkat.

Elsa tuijotti huoneen pimeään osan, nähdäkseen minkä näköinen puhuja oli, mutta tämä oli siksi varjossa, ettei Elsa voinut häntä eroittaa. Elsaa arvelutti jättää outoa miestä pirttiin niin kauaksi, kunnes hän oli täyttänyt veljen eväslaukun. Toiselta puolen oli myöskin liian kovaa heti ajaa väsynyttä matkustajaa maantielle.

Matkustaja näki pyyntönsä saattaneen Elsan kahdelle päälle, ja päätti lopettaa nuoren neitosen epäilykset. Hän astui esiin ja sanoi eri äänellä kuin äsken: "Hyvää iltaa, Elsa!"

Elsa kavahti ja oli vähällä vaipua lattialle. Heleänpurppuraisina hohtivat hänen poskensa, äkkinäisestä liikutuksesta tunkeusivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän kuiskasi: "Juhana!"

Se ääni, jolla hänen nimensä mainittiin, pani nuoren miehen sydämen nopeammin sykkimään.

"Elsa! Sinä et ole unohtanut minua!" virkahti nuorukainen.

Neito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan, joka astui Elsaa kohden ja sulki hänet syliinsä, painaen ensimäisen lemmen suudelman neidon huulille.

Juhana Nevalainen oli nyt saapunut synnyinseudulleen, mutta ennen kuin meni kotia, päätti hän sivumennen käväistä Sormuisen talossa, jonne häntä veti voimallinen kaipuu.

"Kuinka äkkiarvaamatta tulitkaan!" lausui neito loistavin silmin katsellen soreata nuorukaista.

"Minulle tuli halu saada nähdä ne, jotka ovat sydämelleni kaikista kalleimmat", sanoi Juhana. "Eihän voi tietää, milloin sota ehtii näille seuduille, ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin päästä tänne."

"Suloista on saada sinut nähdä!" sanoi Elsa. "Kun äsken istuin takkavalkean ääressä ja kanteleella säestin kaipuun laulua, enpä silloin aavistanut, että sinä olit niin lähellä."

Juhana suuteli rakastettuansa toistamiseen.

Toista vuotta oli kulunut siitä kun Juhana oli kotoaan lähtenyt setänsä luo Sääminkiin. Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle sielunsa tunteet, mutta nuoruuden ujous oli pidättänyt sanoja huulilta. Poissa ollessaan oli hän kuitenkin elänyt toivossa, sillä joku sisällinen tunne oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen kuvaansa sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.

Rakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä aikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuhohteessa.

"Muistathan, Elsa", haastoi Juhana, "kun toissa vuonna kesäilloin soutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta soittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt rannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien latvoja, ja etäältä kuului käen kukunta."

"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna muassa, ja hän valvoi tarkasti jokaista silmäystä, jonka sinuun loin. Hän nuhteli minua usein siitä, että lähdin sinun myötäsi veneretkille, ja sanoi kansan siitä jaarittelevan yhtä ja toista. Sitten olen kuullut, että Sanna puhui noin kateudesta, sillä --"

"Sillä?" toisti Juhana.

"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut", ilmaisi Elsa vähän punastuen. "Nyt hän kuitenkin on luopunut noista unelmista ja on naimisissa Perttulan Iikan kanssa."

"Varmaankin hänelle sopiva mies!" naurahti Juhana.

"Et usko, Juhana, kuinka pitkiltä tuntuivat päivät heti sen jälkeen kun lähdit täältä pois. Minä ajattelin välistä: Rakastaneeko hän minua? Eihän hän ole minulle sanaakaan siitä virkkanut. Mutta sydämessäni puhui sisällinen ääni ja sanoi: hän rakastaa minua. Minä poimin kukkien terälehtiä, ja ne vakuttivat minulle samaa. Ja ehtootähden säteily toi minulle tervehdyksiä etelästä, ja sitä katsellen ajattelin: Ehkä Juhanakin sinua taivaan kaunotarta katselee."

"Rakkaani", lausui Juhana, "kuinka usein minä etelätuulen myötä henkäilinkään rakkauttani. Sinä vieno tuuli, onnellinen olet, koska saanet sivellä kultani suloisia kasvoja, ajattelin katsellen pohjoista kohden."

Näin puhelivat nuo kaksi onnellista. Vihdoin lausui Juhana neitoselle hellät hyvästit ja lupasi huomenna tulla niin pian kuin joutui. Elsa seurasi pitkän aikaa nuorta miestä silmillään; kuutamon valossa näki hän armaansa melkoisen kauas maantiellä. Sitten hän lähti toimittamaan veljensä määräyksiä. Kevein askelin riensi eli oikeammin tanssi nuori neitonen yli pihan. Hän oli onnellinen; ensimäisen rakkauden aamurusko kultaili hänen elämänsä taivasta.

Eipä nuori mieskään tuntenut jalkainsa paljoa painavan, kun hän astuskeli kotiaan, vaikka hän sinä päivänä oli pitkät matkat vaeltanut. Kuutamossa hymyilivät hänelle lapsuuden muistelmat. Tuolla mäellä vilkkui niin ystävällisesti valo; se pilkoitti hänen kodistaan. Juhana joudutti askeleitaan, ja hetkisen kuluttua sulkivat riemastuneet vanhemmat syliinsä rakastetun ja kaivatun lapsensa.

VI

Isä ja poika.

Aamuruskon kullatessa Pielisjärven seutuvia heräsi Juhana syvästä ja virkistävästä unestaan. Hänen mieleensä juohtui heti suloinen uni nuoresta neitosesta, jonka hän eilisiltana oli tavannut. Nopeasti nousi hän, puki yllensä ja istuutui akkunan ääreen ihailemaan itäistä taivaanrantaa, jota nouseva aurinko valaisi purppurahohteellaan.

Hän oli pitkän aikaa näin istunut unelmiinsa vaipuneena, kun ovi avattiin ja hänen äitinsä astui huoneeseen hyvää huomenta toivottamaan. Sydämellisesti puristi hän poikansa rintaansa vastaan; sitten hän alkoi kysellä Juhanan oloista setänsä luona ja vihdoin, oliko hän ketään muuta kuin vanhempiaan kaivannut. Juhana punastui eikä ensin aikonut nyt heti ilmaista tunteitaan, mutta hellälle äidilleen, jos kellekään, piti hänen toki uskoa sydämensä salaisuus. Hän kertoi siis eilisiltaisesta käynnistään Sormuisen Elsan luona ja siitä, että he nyt olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta.

Tästäkös Katri oli iloissaan! Kaikista tytöistä, jotka hän tunsi, oli Elsa epäilemättä sekä ruumiin että sielun puolesta suloisin. Niinkuin äitiään oli Elsa aina luottamuksella kohdellut Katria. Ja ilomielin vakuutti Katri sen liiton varmasti tuottavan mielihyvää myös Sipolle ja Yrjöllekin, nämä miehet kun nyt olivat yhteisen hankkeen sovussa.

Katri kertoi nyt ryöstöstä, josta eilisiltaisessa ilahduksessa oli vain ohimennen mainittu. Juhana surkutteli suuresti nurmeslaisia, johon Katri huomautti, että toivottavasti jo piankin päästäisiin vapaiksi hovilaisten kiristyksistä. Kun Juhana katsoi äitiinsä kysyvästi, rupesi tämä selittelemään liittohommaa ja rovastin puuhia kansan keskuudessa.

Juhana ei ensin tahtonut uskoa, että hänen jo Sääminkiin kuulemansa hämärät huhut saattoivat merkitä näin pitkälle kehittynyttä villitystä. Hänen isänsäkin mukana juonessa, ja asiat ratkaisevalle kannalle saatettuina! Ensimältä hän luuli äitinsä saaneen jotenkuten väärää käsitystä asemasta, mutta tämä vakuutti kaiken olevan selvää. Puheen jatkuessa nousi Juhanan poskille yhä hehkuvampi puna. Vihdoin hän huudahti: "Ei, minun tulee saada täysi selvyys!" ja hän riensi ulos huoneesta, ennen kuin kummastunut äiti aavistikaan, ja kiirehti isänsä luo.

Tyytyväisenä katseli Nevalainen poikaansa, tämän ajatuksia arvaamatta. Tosin Juhanan muoto näytti levottomalta, ja Sipo kysyi, oliko hän nukkunut hyvin; mutta kun lyhyt vastaus oli myöntävä, ei isä sen enempää ajatellut asiaa, vaan rupesi puhelemaan.

"Savonlinna on nyt Karjalan ainoana tukena. Karjalan lukko, Viipuri, on valloitettu; Laatokan rantamaan suoja Käkisalmi on antautunut. Synkät ovat enteet. Minun uskoni mukaan ei Savonlinna voi kauan pitää puoliansa."

"On mahdollista, että sekin viimeinen tukemme kaatuu", sanoi Juhana synkästi.

"Minun ymmärtääkseni", virkkoi Sipo, "olisi ollut viisaampaa koettaa sovinnolla pelastaa jäännös Suomesta vihollisen alle joutumasta".

"Miksi sanotte: olisi ollut? Eikö sitten vielä ole aikaa?" kysyi Juhana, terävästi silmäillen isäänsä.

"Se, joka Affleckin läheisyydessä elää ja näkee, ettei hallitus voi omienkaan väkivallasta suojella alamaisiaan, se menettää toivonsa vihollisvallan torjumisesta", lausui Nevalainen.

"Isä", sanoi Juhana, "pelkäänpä että olette menettänyt hyvän uskonne".

"Ainakin hallitukseemme, sellaisena kuin se nyt on", virkkoi Sipo.

"Te ajattelette, isä, väärin", lausui Juhana, jonka ääni alkoi ilmaista hänen sieluntilaansa enemmän kuin hän olisi suonut.