Chapter 2

"Sanottiin siellä maisterin höpisseen jotakin ryssästä, -- jota ei hän eikä seurakunta ollut ymmärtänyt", lausui Turuinen.

"Se poika-tomppeli", jupisi rovasti, lisäten ääneen: "Hän ei osannut asiaa selittää. Mutta hän oli kuitenkin oikeassa. Meidän täytyy ruveta ryssän kanssa liittoon."

"Liittoon?" kysyi Turuinen ällistyen. "Onkohan se suotavaa?"

"Se on ainoa keino pelastukseemme", vakuutti rovasti.

"Mutta venäläinen on meitä aina vainonnut. Esi-isämme ovat aina heitä vastaan taistelleet", sanoi Turuinen.

"Eipä niinkään", väitti Haerkepaeus. "Kun muinoin ruotsalaiset tahtoivat tyrkyttää kristinoppia karjalaisiin, tekivät nämä liiton Venäjän kanssa."

"Voi niin olla", sanoi Turuinen. "Mutta" --

"Ei mitään muttaa", sanoi Sormuinen. "Rovasti tuntee nuo asiat paremmin kuin sinä."

"Aivan varmaan; sen myönnän", kiiruhti Turuinen sanomaan.

"Jos haluat sietää hovilaisten kiristyksiä, niin siedä", lausui Yrjö. "Me muut rupeamme vastarintaa tekemään ja saamme apua Venäjältä."

"Minä en aio enää sietää mitään, kun vastarintaan voin nousta. Jos venäläiset meitä auttavat, niin rupean minäkin liittoon", lausui Turuinen.

"Asia on päätetty", sanoi rovasti. "Pyhänä tulee uusi uskollisuuden vala vannottavaksi kirkossa. Puhuttele sitä ennen tuttaviasi ja tule heidän kanssaan kirkkoon. Asettukaa saarnastuolin läheisyyteen."

"Minä teen niinkuin käskette, arvoisa herra rovasti", sanoi Turuinen.

"Voipihan sinuun luottaa?" tivasi rovasti terävästi silmäillen Turuista.

"Tuomas Turuinen ei ole koskaan sanaansa syönyt", vakuutti talonpoika vakavasti.

Nyt oli ehditty pappilan kujan kohdalle. Rovasti jätti hyvästi toverinsa ja läksi kujaa astelemaan. Sormuinen ja Turuinen jatkoivat matkaansa.

"Tosiaankin rovastilla on puhetaitoa", kiitti Sormuinen.

"Oikein sanot", myönsi Turuinen. "Puolessa tunnissa olen muuttunut enemmän kuin viidessäkymmenessä vuodessa."

Rovasti ei mennytkään kappalaispuustelliin, jossa pastori Samuli Jockman poikansa Eerikin kanssa häntä hartaasti odotteli saadaksensa kuulla, olisiko Haerkepaeus mahdillansa voinut peruuttaa viimepyhäisen hairauksen. Rovasti poikkesi muutamalle polulle, kulki sitä hyvän matkaa, tuli pienoisen puron luo, jonka yli hän meni, nousi puron törmää ylös ja astuskeli vieläkin taipaleen metsätietä. Vihdoin hän seisahtui mökin eteen.

"_Etiam infimae sortis homo potentissimis qvandoque officia praestare potest_"[1], jupisi pyhä mies, joka oli hyvin perehtynyt latinankieleen, niinkuin papit yleensä siihen aikaan. Sitten hän kolmasti kolkutti oveen.

[1] Alhaisinkin olento voi joskus tehdä palveluksia mahtavammille.

Ovi avattiin, ja ulos kurkisti akka, joka varmaankin veti vertoja Louhelle. Yläleuasta pisti esiin yksi hammas, alaleuka oli aivan hampaaton. Musta, vanukkeinen tukka riippui hartioille. Hänen muotonsa ei ollut viikkokausiin tullut likempään tuttavuuteen veden kanssa. Yllään oli akalla keltainen hame, joka oli paikkoja täynnä. Yläruumista ympäröi sininen nuttu, ja päässä oli tulipunainen huivi, likainen ja repaleinen. Akka oli päällepäätteeksi silmäpuoli ja siis täydellisesti "_anus horrida_"[1], niinkuin Haerkepaeus jupisi hänet nähdessään.

[1] Kauhea akka.

"Jumalan rauha, Horman Malla", lausui rovasti akalle, joka syvästi kumarrellen viittasi puhujaa astumaan sisälle. Toinen ei halunnut viittausta noudattaa, vaan istuutui kivelle mökin edustalle.

"Mikäs armollisen rovastin on johtanut minun alhaisen oveni eteen?" kysyi Malla.

"Tarvitsen apuasi", sanoi Haerkepaeus.

"Se on teille aina tarjona. Minä olen köyhä akka-parka ja palvelen mielelläni mahtavia, joilta saan jonkun rovon", lausui Malla.

"Kukin elää virastaan", virkkoi Haerkepaeus, ja hänen suunsa vetäysi tuokioksi kummalliseen hymyyn. Hän jatkoi: "Sinulla on suuri valta ihmisten taikauskon vuoksi. Nyt sinun pitää ilmestyä ennustajana, -- puhua merkeistä taivaalla ja maassa, nähdä vanhan vallan onneton loppu ja uuden vallan onnellinen alku. Tämän ennustaa tuo nykyisin idän taivaalle ilmestynyt tähti, jonka on sanottu tämänvuotista ruttoa ilmoittaneen. Pane kaikki kykysi liikkeelle."

"Uskallanko kysyä, mikä on aikomuksenne, herra rovasti?" uteli Malla. "Jos tiedän sen, niin voin paremmin suorittaa tehtäväni."

"Minä tahdon meille paremman esivallan", kertoi Haerkepaeus. "Venäjän mahtava tsaari, jolla kuuluu olevan rikkautta kosolta ja jonka mahtavuus on suosta lumonnut näkyviin komean Pietarin kaupungin, hän on sopivin hallitsijamme, ja hän voi varjella meitä vihollisten hyökkäyksistä paremmin kun Ruotsin nykyinen hallitus. Kun tulemme uuden vallan alle, saat sinäkin, Malla, hohtavia hopeakolikoita kosolta vaivoistasi. Tuossa aluksi, jos olet minulle avullinen."

Rovasti veti povestaan vehreän silkkipussin, jonka silmukkojen läpi kuulti rahaa.

Mallan silmä välähti. Hän ojensi laihan kätensä ja lupasi:

"Minä palvelen teitä kuin ruumis sielua, sen takaan Jumalan nimessä."

Taaskin ilmaantui rovastin huulille kummallinen hymy, joka piankin katosi.

"Tässä on rahat", lausui hän. "Laita niin, että kohta kuulen toimistasi."

Näin sanottuaan lähti rovasti taas astumaan, jättäen Mallan ihailemaan saalistaan. Mutta vielä palasi rovasti mökille ja virkkoi noidalle: "Sipo Nevalaisen luona sinun erittäinkin pitää käydä ja panna kaikki kykysi liikkeelle, saadaksesi hänet yhtymään tuumiimme. Tämä on tärkeätä, sillä täällä on puolue, joka pitää arvossa tuon kopean talonpojan mielipiteitä ja käyttää niitä ohjeenaan."

"Hänen luoksensa riennän huomisaamuna", lupasi noita.

"Mene jo tänään", esitti rovasti. "Mitä tänään voi tehdä, ei pidä huomispäiväksi lykätä."

"Aika on tällä erää sopimaton", esteli Malla. "Huomenna on täysikuu, silloin menen."

"Tee miten parhaiten sopii", sanoi rovasti ja läksi taas astumaan, jupisten: "Meillä on kummallakin vaikutusalana ihmisten usko, mutta vähemmän vapaasti tuo noita liikkuu opintojensa nojassa kuin minä. Sehän onkin sentään luonnollista. Hän julistaa taikauskoa, minä uskoa."

III

Ryöstö.

Korkealla mäellä, ei kaukana Pielisjärven rannasta, oli muhkea rakennus, jonka omisti Nurmeksen tähän aikaan mahtavin talonpoika, Sipo Nevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta näkyala oli vieläkin kauniimpi. Pielisjärven aallot miellyttivät silmää, jos kaakkoon katseli; pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa kohosi vuoreksi. Vuoren rinteellä kasvoi rehevää koivumetsää. Koillisessa siinsi vuoria, ja lounaassa sekä lännessä näkyi osa Pielisjärven perukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili näitä seutuvia, olivat ne peräti ihania, ja Nevalainen ei suinkaan vähäksi laskenut tätä puhdasta luonnon sulouden nautintoa.

Luokaamme nyt silmäys tähän mieheen, jolle kertomuksessamme kuuluu johtava sija.

Sipo Nevalainen oli puolivälissä kuudettakymmentä siihen aikaan, jolloin tässä kerrotut kohtaukset tapahtuivat. Hänen reipas ryhtinsä ei olisi tätäkään, ei suinkaan korkeata ikää antanut aavistaa: ainoastaan korvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, että niiden kantaja jo oli elämänsä jälkiosaan kerinnyt. Nevalaisen leveällä otsalla näytti ajattelevaisuus majailevan. Hänen harmaansinertävät, läpitunkevat silmänsä olivat tavallista edempänä toisistaan, jolla omituisuudella kreikkalaiset kuvanveistäjät luomuksissaan ilmaisivat mahtipontisuutta ja johtajakykyä. Kun mielenliikutukset Nevalaista häiritsivät, kävi hänen otsansa tummansinertäväksi, ikäänkuin uhkaava ukonpilvi olisi siihen asettunut. Alahuuli oli vähän etenevämpi ylähuulta, minkä omituisuuden tavallisesti sanotaan osoittavan itsepäisyyttä. -- Nevalaisen käytöksessä ilmeni aina arvollisuutta; hänen puheensa oli sattuvaa ja lyhyttä. Hänen luonteensa oli voimakas, mutta samalla haaveksiva. Usein vaipui hän mietteisiin, joista ainoastaan joku ulkonainen vaikute hänet irtautti. Äkkiä hän silloin palautui mielikuvituksen avaroilta aloilta todellisiin oloihin, täynnä intoa ja voimaa.

Nevalainen oli varsin tunnollinen; erittäinkin vääryys ja sorto saivat hänen sappensa kiehumaan. Hän katsoi ihmisen arvoa alentavaksi, että näitä paheita esiintyikään ihmisten parissa. Hän ei koskaan ollut niitä harjoittanut eikä suvainnut niitä muillakaan. Tämä herkkätuntoisuus tuli suuresti vaikuttaneeksi Nevalaisen vastaiseen kohtaloon.

Luonnollista oli, että Sipon haaveksiva luonne hyvin suosi yksinäisyyttä. Usein istui tuo iso, roteva mies muutamalla kunnaalla kotitalonsa lähellä ajatuksiin vaipuneena. Olisipa luullut jonkun jättiläisen vartioivan kumpuun kaivettuja aarteitaan, kun näki Sipon silmää räväyttämättä katselevan Pielisjärven pintaa ja sitä ympäröiviä metsiä. Välistä hän seurasi taivaan rannalla liitelevää lintua niin kauan ja niin etäälle kuin sitä eroittaa voi. Kun se vihdoin katosi näkyvistä, huokasi Nevalainen, koska hänen mielikuvituksensa, jossa tämän linnun liiteleminen herätti ajatuksen vapaudesta ja rajattomuudesta, näin ehkäistiin lennossaan.

Nevalaisen vaimo, Katri, oli miestään kuutta vuotta nuorempi. Hän oli erittäin tasainen luonnostaan, aivan kuin luotu tyyneydellään siloittamaan Sipolle elämän vaivaloista, epätasaista tietä. Sipo hyvin tunsi tämän ja piti vaimoaan suuressa arvossa. Katri oli nuoruudessaan ollut kaunotar, ja vielä nytkin kangasti tuo nuoruuden viehättävä kukoistus hänen muodossaan, niinkuin iltarusko suloisesti, vaikkapa heikommalla hohteella, valaisee yön helmoihin vaipuvia maisemia. Neljä lasta oli tällä onnellisella pariskunnalla ollut, joista lukijalle jo tuttu Juhana oli nuorin ja paraiten tuli äitiinsä. Tätäkös vanhemmat hellin silmin katselivat! Jo useat kerrat oli ollut kysymyksenä lähettää Juhanalle sana tulla sedän luota kotiaan. -- Juhanan kaksi vanhempaa sisarta olivat kuolleet jo lapsuudessaan. Veli oli seppänä Rautalammilla.

* * * * *

Oli ihana syyskuun aamu. Rasvatyynenä loisti Pielisjärven pinta auringon valossa. Portaillaan seisoi avopäin Sipo Nevalainen ja hengitti mielihyvällä raikasta aamuilmaa. Hän oli juuri neuvonut muutamaa renkiään töistä, jotka olivat tehtävät pellolla. Hetken seisottuaan portailla meni Sipo sisälle. Katri tuli häntä vastaan. He kävivät pirtin takana olevaan kamariin eineelle.

"Olen tänään onnellisempi kuin pitkään aikaan", haastoi Sipo. "Tuntuupa niinkuin huolet olisivat unohtaneet Nevalaisen olevan olemassa."

"Rakas Siponi", lausui Katri, "kuinka iloitsenkaan siitä, että olet näin tyytyväinen! Suokoon Luoja, että tätä onnellisuutta kestäisi pitkän aikaa."

"Niin, toivotaan", lausui Nevalainen. "Ajat ovat tosin rauhattomat, mutta maltilla ja viisaudella voi paljosta pahasta päästä."

"Arvatenkin", sanoi Katri; "viisaudellasi olet saanut aikaan sen, että hovilaiset eivät vielä sanottavasti ole meitä ahdistaneet. Tuskin onkaan ketään muuta, joka ei valita väkivaltaa luonansa tapahtuneen."

"He ovat ehkä itse syypäät siihen", arveli Nevalainen.

"Minkäpä väkivallalle tekee?" lausui Katri.

"Väkivaltaa ei pitäisi tarvita kärsiä, jos ei tahdo", sanoi Sipo painavasti. "Hovilaiset ymmärtävät sen, että minä en semmoista kärsisi, ja siinä lienee salaisuus, miksi he eivät minua häiritse."

"Mutta, hyvä Sipo, varuillaan saa kuitenkin olla", pelkäili Katri. "Olen kuullut huhuja, että he aikovat käydä täällä, kopean Nevalaisen luona."

"Älä pelkää, Katriseni. He eivät Sipo Nevalaista suututa", vakuutti Sipo.

"Mitäs ne pedot eivät uskalla?" virkkoi Katri. "Tikalta ja Syköltä ovat eilen vieneet lehmän kummaltakin ja lyöneet Sykön vaimoa otsaan seipäällä, kun hän koetti heitä estää."

"Tämä on häpeällistä", sanoi Sipo, ja hänen otsalleen ilmaantui hetkeksi tuo uhkaava pilvi. "Älkööt nurmeslaisia liioin ärsytelkö! Kohta lähenee koston hetki."

Juuri viime sanat lausuttuaan hän kuuli pirtin oven aukenevan. Hän astui kamarista pirttiin ja näki Horman Mallan.

"Jumalan rauha", tervehti Malla, viekkaasti vilhuen yhdellä silmällään. "Olen tullut luoksesi selittämään tuon idässä loistavan tähden merkitystä."

"Noita-raukka", lausui Sipo, "käy muita pimittämässä. Minä en halua selitystäsi kuunnella."

"Sipo Nevalainen", vakuutti noita, ojentaen kuivettunutta ruumistaan eteenpäin, "Horman Malla ei tyhjiä lörpöttele. Idässä kasvaa uusi valta, niinkuin tuo tähti kaunis ja voimakas. Siitä sukeutuu meidän valtamme."

"Tulevaisuus on meille tuntematon", sanoi Sipo. "Kaikkivaltias sen määrääpi, vaan eivät semmoiset, jotka pääsiäisaattona vuokraavat itsensä paholaiselle."

"Mutta minulle on tulevaisuus tunnettu", huudahti noita. "Ennenkuin päivä on laskenut, olet sinä, Sipo, onneton mies, ellet tahdo kuulla ehdotustani -- ruveta liittoon Venäjän kanssa; siten voit pelastua onnettomuudesta."

"Minä ajattelen vielä samoin kuin äsken", lausui Nevalainen. "Mene muiden luo etujasi tarjoomaan."

"Anna kuitenkin edes ropo köyhälle akalle", pyysi noita.

"Nyt en siihenkään suostu, ehkä vasta", epäsi Sipo kärtyisästi.

"Ylpeä Nevalainen, muista! Ropoa et antanut köyhälle akalle. Saatpa vielä enemmänkin antaa niille, jotka eivät apuasi tarvitse. Hahhahhaa! Malla tuntee tulevaisuudenkin, sen kohta saat nähdä."

Noita meni. Hänen ilkeä naurunsa soi pitkän aikaa Sipon korvissa. Mutta vihdoin tuli hän taas entiselleen ja alkoi levollisesti Katrin kanssa puhella Juhanasta. Tämä aine oli Katrille kaikista mieluisin, ja kohta olivat vanhukset yhtä onnellisia kuin ennen Mallan tuloa.

Päivä oli jo puolissa, kun Katri kujalle katsastaen lausui Sipolle: "Kas, ketä tuolla tulee? Kahdet kärryt. Nyt ajavat hilasta sisään. Kiiltävät napit yhdellä miehellä takissa! Jumala armahtakoon, hovilaisiahan nuo ovat!"

Katri oli säikähdyksestä mennyt kalpeaksi. Sipo lohdutti häntä tyvenesti, sanoen ettei mikään vaara nyt uhannut, ja astui sitte tulijoita vastaanottamaan kartanolle.

Tänne oli saapunut kolme miestä. Kiiltävänappinen oli majurin lähin uskottu, Pietari Jessenhaus, jota talonpojat nimittivät Jästihanskaksi. Hän oli lyhyt, laiha mies, jonka muodossa kuvastui rautainen lujuus. Harvat hiukset peittivät sivulta hänen kaljua päätään; nenä oli iso, silmät harmaat ja terävät. Jessenhaus oli Nevalaisen kanssa samanikäinen.

Toinen tulleista oli Björn Finne, entinen Pähkinälinnan nimismies. Finne oli punaverinen, punapartainen, roteva ja lihava mies, lystikäs puheissaan ja tavoissaan; ylitse kaikkea maan päällä hän rakasti ryyppyjä, jos ne näet eivät olleet aivan mietoja. Viinapäissään teki hän usein häiriötä veronkannossa, ja Jessenhaus harvoin uskalsi antaa Björnin yksikseen ryhtyä virkatoimiin. Muutoin oli Björn hyväsydäminen, ja nurmeslaiset surkuttelivat, että niin siivo mies oli niin ilkeään palvelukseen joutunut. Björnin siivous oli luonnollisesti kuitenkin vain suhteellista.

Kolmas tulijoista oli hoikka, pitkä mies, rahvaalle kaikista hovilaisista vastenmielisin, sillä hän peijasi yleisöä konnankoukuilla ja kavaluudella. Hän ja ankara Jessenhaus olivat yhdessä vastine Affleckille, joka itseensä yhdisti kummankin palvelijansa pää-omituisuudet. Tämä kolmas -- henkiherra Rietrikki Arnkijl -- oli jo harmaapäinen, vaikka hän vasta oli puolen vuosisataa elänyt. Hänen silmänsä olivat isonlaiset ja kellertävät, nenä punottava. Hieno, harmahtava parta ympäröi arvoisan henkiherran kasvoja.

Näin olivat nyt kaikki Hovilan veronkantajat lähteneet Sipoa tervehtimään, sillä tätä retkeä pidettiin tärkeänä ja sen päättymistä epätietoisena. Tavallisesti vain yksi tai kaksi näistä veronkantajista oli matkassa -- Affleck itse ei ollut nykyisin Nurmeksessa, hän oli pari päivää sitten mennyt Kajaaniin ja muistuttanut siitä, että kaikki menisivät Nevalaisen luo. Jos eivät asiat kävisi hyvin, (jota hän ei siltä tahtonut peljätä), asettaisi hän ne kyllä oikeaan Kajaanista palattuansa.

Kun Nevalainen oli tullut kartanolle, lausui hänelle Jessenhaus: "Me olemme tulleet luoksesi, Nevalainen, kantamaan sitä lisäveroa, joka kuninkaallisesta käskystä nyt tulee Suomesta kerättäväksi."

"Minä tervehdin teitä", sanoi Sipo. "Niinkuin Björn Finne tietää, olen minä maksanut veroni; jos nyt uutta vaaditaan, niin olen siihenkin maksuun taipuva, kun saan kuulla ja nähdä sen kuninkaallisen käskyn."

"Me tiedämme", lausui Arnkijl, "että sinä, Nevalainen, aina olet valmis uhraamaan tavaraasi kärsivän isänmaan eduksi. Sen vuoksi et nytkään vastusta tätä lisäveroa, jota ainoastaan varakkaammat suorittavat. Ajat ovat huonot, mutta kuitenkin totinen isänmaan ystävä mielellään rientää auttamaan kurjaa Suomenmaata, jonka kohtalo toki piakkoin tulee paremmalle kannalle; sen olemme saaneet luotettavalta taholta kuulla."

"Minä olen tosiaankin isänmaan ystävä", sanoi Nevalainen, "ja sen surkea tila surettaa minua enemmän kuin monta muuta. Olen myös valmis uhraamaan varoistani isänmaan alttarille, kun niiden näen sinne joutuvan. Mutta tämä veronkanto tuntuu minusta vähän kummalliselta. Pyydän siis saada nähdä kuninkaallisen kirjeen."

"Sinä epäilet siis rehellisyyttämme?" murahti Jessenhaus.

"Suokaa anteeksi, että olen tullut epäileväksi", sanoi Sipo, "mutta nykyaikaan kuulee puhuttavan semmoisistakin veronkannoista, jotka kirjoitetaan rästiin kaksinkertaisina, jos ei maksaja heti voi niitä suorittaa. Mutta se sinään. Pyydän saada nähdä sen kirjeen."

"Kuule, Sipo Nevalainen", sanoi Jessenhaus terävästi, "tämmöistä kohtelua eivät kuninkaan käskynhaltijat ole tottuneet kokemaan hänen alamaisiltaan. Punnitse sanasi, ennenkuin puhut, ettet jälestä kadu."

"Minä olen jo aikoja sitten tottunut ajattelemaan mitä puhun", vastasi Nevalainen. "Mutta niin kauan kuin maassa sanotaan oikeutta olevan, saa kukin itseänsä puoltaa."

"Oikein puhuttu", myönnytti Björn, jota Nevalaisen arvokas käytös ja puhe suuresti miellyttivät, "mutta eihän tässä nyt oikeutta rikotakaan. Sinä maksat, ja me eroamme hyvässä sovussa."

"Niinpä selität tätä seikkaa kuin paholainen raamattua", sanoi Sipo naurahtaen ja jatkoi sitten kääntyen Jessenhausiin: "Jos saan nähdä kirjeen, jossa veron suuruus on määrätty ja kuinka laajasti sitä tulee kantaa, niin suostun maksuun."

"Ja jos meillä se kirje nyt onkin taskussa", sanoi Jessenhaus vihasta väristen, "ja jos emme katsoisi olevamme velvollisia sitä näyttämään kaikenmoisille uppiniskaisille ja hävyttömille alamaisille: etkös sitten maksaisi?"

"Koska olette noin avoin puheessanne, niin olen minäkin suora. Minä ymmärrän, että tämä vero jääpi omaan taskuunne, koskette voi sitä perustaa laillisesti, ja siinä tapauksessa en aio maksaa", kieltäysi Sipo.

"Meidän täytyy siis omin luvin periä saatavamme", lausui Arnkijl.

"Saatavanne!" naurahti Sipo.

"Niin juuri, saatavamme", sanoi Jessenhaus. "Sinä saat nähdä, että tosi on edessä."

Nyt veronkantajat alkoivat astua talon portaita kohden, ikäänkuin mennäksensä sisään.

Nevalainen kiiruhti heidän edelleen, puikahti äkkiä ovesta sisään ja pani sen säppiin. Ryöstäjät jäivät oven taakse seisomaan; heiltä oli pääsy teljetty.

Mutta hovilaiset olivat siksi tottuneet tämmöisiin kohtauksiin, etteivät tästä ymmälle tulleet. Björn Finne sieppasi porstuasta kaksi sapilasta, joilla hän pönkkäsi oven, niin ettei voinut sisäpuoleltakaan tulla ulos. Sitten asettuivat Björn Finne ja Arnkijl, kumpikin pistooli kädessä, kartanolle, ja Jessenhaus riensi ottamaan kärryistä rautakangen ja siirtyi aitan luo, jonka oven hän parilla kangeniskulla halkaisi.

Hän vei kaksi kärryistä tuomaansa säkkiä aittaan, täytti ne viljalla ja kantoi ne sitten takaisin.

Pirtin ovea kohden kuului sillaikaa ryntäyksiä, mutta se ei myödännyt. Äkkiä kajahti pyssynlaukaus. Nevalainen oli akkunasta ampunut Jessenhausia, juuri kun tämä asetti säkin kärryihin. Luoti suhahti veronkantajan korvan juuritse tallin seinään.

Veronkantajat kiiruhtivat nyt pois, koska odottivat toistakin laukausta. He olivat jo ehtineet kujan suuhun, kun Nevalainen löi akkunan rikki ja hyökkäsi pihalle. Viha oli hänen muotonsa muuttanut oudoksi. Tuuli heilutteli hänen hiuksiaan ympäri ohimoita, joissa pullistuneet suonet näyttivät, mikä kiihoitus nyt teki luonteeltaan rauhallisen talonpojan aivan raivostuneeksi. Hän kohotti oikean kätensä rosvoja kohden ja uhkasi kähisevällä äänellä: "Vuoroin vieraissa käydään! Vielä tulee sekin aika, jolloin ette soisi tehneenne näin."

IV

Rovasti jatkaa tointaan.

Kohta sen jälkeen kun hovilaiset olivat käyneet ryöstöretkellään Nevalaisen luona, levisi siitä huhu kulovalkean nopeudella ympäri seurakuntaa. Itsekukin aavisti, että Nevalainen ei tuota väkivaltaa antaisi anteeksi ja varmaankin tuntuvalla tavalla koettaisi kostaa hovilaisille.

Ehtoopuolella samana päivänä, jona ryöstö oli tapahtunut, tuli Sormuinen käymään Nevalaisen luona. Nämä kaksi miestä eivät viime aikoina olleet eläneet aivan sovussa. Edellisen raju luonne ja vallanhalu oli jälkimäiselle varsin vastenmielinen. Olipa heidän välillänsä puoli vuotta takaperin ilmi torakin syntynyt; useat kyläläiset olivat olleet läsnä ja pitäneet kuka Nevalaisen, kuka Sormuisen puolta. Mutta vastoinkäyminen yhdistää enemmänkin eroavaisia luonteita kuin yllämainitut, ja niin kävi nytkin. Yhteinen vihollinen on välistä parempi liittäjä kuin pintapuolinen sovinto. Näin arveli itsekseen Sormuinen, suunnatessaan askeleensa Nevalaisen taloon, eikä hän erehtynytkään käsityksessään.

Päivä oli Sipolta kulunut hitaasti. Hän oli miettinyt montakin keinoa, miten kostaa hovilaisille, ja vihdoin tullut siihen päätökseen, että yleinen rynnäkkö Hovilaan oli sopivin. Väkivalta oli väkivaltaa vastaan asetettava. Tämmöisen rynnäkön voi erittäinkin nyt toivoa onnistuvan, kun majuri itse, joka oli tunnettu kelpo päälliköksi, oli Kajaanissa. Kun Hovila oli valloitettu, jakaisi talonpoikaisjoukko keskenään ne tavarat, jotka sinne olivat kootut, ja täten kukin saisi osaksi omansa takaisin. Veronkiskureille tuomittaisiin joku sopiva rangaistus, jonka perusteella voisi toivoa, etteivät he senjälkeen enää nurmeslaisia häiritsisi.

Näin mietiskeli Nevalainen. Kun Sormuinen oli häntä tervehtinyt ja _onnitellut_ tapahtuneesta, "koska se teko oli avannut Sipon silmät ja täten tuottanut oivan jäsenen siihen liittoon, joka hankki kostoa hovilaisille", ruvettiin nyt yhdessä tuumin miettimään keinoja koston saavuttamiseen.

Hetken kuunneltuaan Sipon ehdotuksia muistutti Sormuinen: "Veikkoseni, sinä olet mielestäni liian hätäinen. Kostaa tahdomme. Mutta meidän tulee niin varustaa itsemme, ettemme voi joutua tappiolle."

"Aivan niin", myönsi Nevalainen, "ehkä olen liian kiihtynyt. Senpävuoksi on hyvä, että teräväjärkinen ja tyyni mies on neuvottelemassa kanssani. En tahdo voida järkeäni hallita; se huutaa myötäänsä: kosta!"

"Se on oikeuden ääni", sanoi Yrjö, ja hänen silmänsä välähtivät. "Niin minäkin aina ajattelen. Mutta minussa ei leimua kulovalkea, vaan sydämessäni palaa kirkas tuli, joka yön pimeydessä johtaa ajatukseni niinkuin majakka kostoa kohti. 'Valvo, valvo!' huutaa minussa ääni; 'kun vihamiehesi nukkuvat, valvo; kun he ovat matkalla, seuraa heitä hiljaa, varovasti, ryntää heidän niskaansa ja riistä heiltä omaisuus ja henki. Tee heidät aina levottomiksi, että he unestaankin kavahtavat kuuntelemaan, eikö Sormuinen ole läheisyydessä.' Semmoinen on kostonhimoni: ei leimahteleva, vaan tyven ja sitkeä."

"Sinä tosiaan osaat vainota!" lausui Sipo. "Oi, tulkoon se henki minuunkin! Minä olen heitä suvainnut, vaan taivas on varmaan sen vuoksi minua rangaissut."

Ovi avattiin, ja Sykkö astui nyt sisään. Tämä mies, joka oli saanut äsken kärsiä hovilaisten väkivaltaa, oli Venäjän Karjalasta kotoisin. Hän oli jonkun aikaa sitten muuttanut Suomen puolelle, täällä harjoitellut pienoista kauppaa ja koonnut itselleen pikku omaisuuden. Hän oli erittäinkin oppinut kunnioittamaan Nevalaista tämän vilpittömän ja tasaisen kohtelun takia.

"Ne hävyttömät, ne hävyttömät!" jupisi Sykkö sisään tullessaan ja vetäisi vasemman käden sormilla läpi ruskean partansa. "Ah! mie en olisi uskonunna, että näin voidaan käyttää itseään Suomessa! Kyll' meilläki toisess' Karjalass' virkamiehet ottavat saatavans', vaan he ymmärtävät sen ottaa niin, ettei maksaja siitä pahastu. En maar minä rupee täällä olemaan, kun tämmöistä joka päivä rupee näkemään; minä lähden kotipuoleeni. Sen tulin nyt sanomaan, että Sykkö lähtöö rajan taa. Jätä sieki tää kurja maa ja tule mukaan. Suuressa arvossa olet luonamme."