Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed Proofreaders

NURMEKSEN KAPINA

HISTORIALLINEN KERTOMUS ITÄ-SUOMESTA

Kirjoitti J. A. Bergman

Alun perin julkaissut Arvi A. Karisto 1916.

Tämä suomalaisen kansalliskirjallisuuden heräämiskauteen kuuluva teos ilmestyi v. 1881 nimellä "Nevalaiset". Tekijä, joka on julkaissut useita muitakin kaunokirjallisia tuotteita, käsittelee tässä tavallaan hyvin harvinaista tapausta maamme historiassa. Veronkantaja Affleckin sorrosta aiheutunut katkera mielenkuohu Nurmeksen talonpoikien keskuudessa v. 1710 meni nimittäin niin pitkälle, että yksityisen henkilön vastustamisesta johduttiin kapinoimaan Ruotsin valtaa vastaan venäläisten apuun vedoten. Järjestymättömästä talonpoikaisliikkeestä on olemassa verrattain runsaasti asiatietoja, joita tekijä on tunnollisesti käyttänyt surullisen ajankohdan ristiriitaisuutta kuvatakseen.

Bergmanin pikku romaanilla on vieläkin merkitystä alkuperäisessä tarkoituksessaan, historian kansanomaisessa esittämisessä. Toiselta puolen se nyt itse on siirtynyt historiaan, kuvastaen niitä nuoren kansallisen sivistyksemme kevätpäiviä, jolloin suuret ulkomaiset mestarit ensiksi antoivat vaikutelmia alkavalle kaunokirjallisuudellemme. Walter Scott on siten tuntuvasti saanut määrätä tämän romaanin henkilövalintaa ja muuta sommittelua; tapaamme latinaa rakastavan pedantin, noita-akan ja muita skotlantilaisen suurmiehen vakauttamia piirteitä. Mutta tekijän ansioksi tulee, että hän on kyennyt kaiken luomaan kotoiseen sävyyn, ja joskaan hänen tuotettansa ei sovi arvostella kirjallisuutemme nykyisen korkeimman tason mukaan, havainnee tavallinen lukija "Nurmeksen kapinan" sekä miellyttäväksi että opettavaiseksi, kansalliseksi kertoelmaksi, jolla on sekä omaperäistä että kirjallishistoriallista mielenkiintoisuutta.

I

Vanhan sepän luona.

Vähän luoteeseen päin Savonlinnasta, nykyisessä Säämingin pitäjässä, asui tämän kertomuksen tapahtuma-aikana vanha seppä nimeltä Jaakko Nevalainen. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Miehuutensa päivinä oli hän ollut sotamiehenä ja sittemmin hoitanut jotakuta pikku virkaa Savonlinnassa[1]. Niitä aikoja hän aina ylpeydellä muisteli. Nyt oli hän häätynyt maaseudulle. Tuon tuostakin sai hän kuitenkin kuulla jotain linnasta, johon Suomen pieni, urhoollinen sotaväki etelästä päin oli vetäynyt, sittenkun Viipuri ja Käkisalmi olivat antautuneet venäläisille. Vanhuksen ainoa poika, näet, palveli tässä sotaväessä ja sai silloin tällöin luvan käväistä vanhaa isäänsä tervehtimässä. Isä uteli pojaltaan kaikkea mitä tämä tiesi ja arveli sodasta, ja kun vanha Jaakko sai kuulla jonkun vähemmän suotuisan uutisen, polki hän lattiaa puujalallansa ja huusi: "kaikki on h--ssä".

[1] Nimittäin sennimisessä linnoituksessa, joka perustettiin v. 1475.

Vanhan Nevalaisen vaimo oli miestänsä kymmentä vuotta nuorempi. Heillä ei ollut muita lapsia. Heidän luonaan nähtiin kuitenkin kaksi kaunista nuorukaista, poika ja tytär, kumpikin nuoruuden kukoistavassa keväässä. Poika oli vanhan Jaakon veljenpoika, joka oli oleskellut setänsä luona osittain opissa, osittain huviksensa. Nuori neitonen, Anna, oli Nevalaisen vaimon sisarentytär, joka orpona asui tätinsä luona. Näitä nuorukaisia vanhukset suuresti rakastivat, ja etenkin Matleena-mummo -- näin nimitettiin Nevalaisen vaimoa -- toivoi nuorukaisista lemmenjumalan avulla pariskuntaa. Mutta nuori mies -- Juhana -- ei näyttänyt olevan kovinkaan suuressa vapautensa menetyksen vaarassa. Kun Matleena kuvaili hänelle Annan sävyisyyttä, siisteyttä, kauneutta ja kunnollista mielenlaatua, niin nuori Juhana myönsi tuon kaiken; mutta kun Matleena sitten pukkasi häntä kylkeen, sanoen: "noh! mitä sitten muuta tarvitsee?" -- näytti Juhana hämilliseltä, murahti jotakin, otti lakkinsa ja meni ulos. Silloin vanha mummo kädet puuskassa jupisi: "Ei Jaakkoa kenenkään tarvinnut kylkeen tokaista. Hm! Eihän poika liene johonkuhun muuhun silmäänsä iskenyt?"

* * * * *

Muutamana iltana syyskuun puolivälissä v. 1710 astuskeli vanha Jaakko kiihkeästi edestakaisin pienoisessa kamarissaan; Matleena istui kamarin eteisenä olevassa pirtissä kangasta kutoen, ja Anna kehräsi. Juhanaa alettiin jo kaivata; hän oli tavallista pitemmän ajan ollut ulkosalla. Anna vilhui silloin tällöin levottomasti ovea kohden, odottaen sitä avautuvaksi ja Juhanan suopeita kasvoja ilmestyviksi esille. Mutta alkoi jo hämärtää, ilta kului, eikä Juhanaa vain kuulunut.

Vanha Nevalainen oli ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä. Harmaa, rinnalle ulottuva parta, raikas hipiä, leveät hartiat ja kirkkaat silmät tekivät arvokkaan sotilaallisen vaikutuksen, ja soturi olikin vanha Nevalainen kaikesta sydämestään. Hän rakasti hehkuvasti isänmaatansa, nyt sodan, nälän ja taudin rasittamana, eikä ollut se mies ukolle mieleinen, joka uhui toivottomasta tilasta. Jos joku olisi antautumisesta hiiskunut, hän varmaankin olisi saanut kokea vanhan Jaakon oikean käden pontevuutta.

Jaakko asteli edestakaisin kamarissaan, kuten sanottu. Hänen levoton kopistelunsa ja äreä ääni, jolla hän silloin tällöin jupisi jotakin itsekseen, osoittivat hänen mietteensä joutuneiksi ikävälle tolalle.

"Lempo vieköön", ärähti vanhus ääneen ja löi nyrkkinsä pöytään, jonka ohitse hän juuri kulki, "tämä on häpeällistä! Isänmaa jätetään kuin leipäpala nälkäiselle koiralle, jottei tämä kimppuun tarraisi. Ei Kaarle-kuningas niin tekisi, jos hän olisi likempänä! Seitsemänkymmentä vuotta olen näillä kahdella silmällä nähnyt maailmaa ja sen menoa, mutta moista surkeutta, kehnoa petollisuutta, rahanhimoa ja leväperäisyyttä en, lempo soikoon, ole nähnyt Suomenniemellä. Se on tosi!"

Vanhus otti pöydältä kaljahaarikan, veti siitä itseensä aimo siemauksen ja alkoi taas mitellä lattiaa.

"Onkohan mahdollista, mitä Suvantolan Aappo minulle äsken kertoi? Voipiko uskoa, että semmoinen mies, joka Jumalan pyhää sanaa kansalle julistaa ja aina pyhäisin rukoilee Kaikkivaltiaan suojelusta valtakunnan hallitsijalle ja hänen perheellensä, että semmoinen mies saattaa yllyttää kansaa luopumaan Jumalan asettamasta esivallasta ja antautua ryssän alamaiseksi? Missä on sen miehen omatunto? Tai kunnia? Jos joku toinen kuin pyhä mies sen tekisi, niin luodin totta maar hänen aivoihinsa lennättäisin, mikäli häntä lähelle pääsisin. Mutta Jumalan sanan julistaja -- rovasti -- onko Jumalakin nyt ruvennut meitä sortamaan?"

Näin tuumi vanhus. Samassa ovi avattiin, ja Juhana astui sisään.

Vastatulleen olisi ennemmin luullut etelän lapseksi kuin pohjolassa kasvaneeksi. Mustat suortuvat ympäröivät hänen poskiaan, jotka tavallisesti olivat luonnostaan kalpeat, mutta milloin vähäinenkin mielenliikutus nuorukaista elähytti, punastuivat ne kauniisti. Pitkät silmäripset varjostivat nuorukaisen kauniita, tummansinisiä silmiä. Otsa oli kaita ja valkoinen, nenä suora, suu ikäänkuin luotu puheellaan viehättämään kuulijaa.

Juhanan oleskellessa setänsä luona oli jäykkä vanhus muodostanut nuorukaisen mielipiteitä melkoisesti omiensa kaltaisiksi. Jaakon innokas isänmaanrakkaus ja kiivaus maan vihollisia vastaan kyti myöskin nuorukaisen rinnassa, ainoastaan vähemmän jäykässä muodossa. Ja luonnollistahan tämä olikin. Päiväkaudet sai Juhana kuulla setänsä saarnaavan mielipiteitään, ja nuorukaisen sydän oli avoin kaikkinaisille yleville vaikutelmille.

Kun vanha Jaakko näki Juhanan, kirkastui hänen synkeä muotonsa silminnähtävästi. Hän lausui: "Tulitpa oikeaan aikaan! Olen sinua jo kaivannut, poikani!"

"Tapasin erään kotoseudultani tulleen matkustavaisen ja siten tulin viipyneeksi tavallista kauemmin", selitti Juhana.

"Kotoseudultasi; vai niin. -- Siellähän -- no niin", -- keskeytti Jaakko puheensa, "en tahdo vielä puhua huhuista, joita kuulin. Sinä olet niitä harvoja, miltei ainoa, jotka oivaltavat tunteitani. Isänmaallisen miehen pelkkä näkeminen virkistää mieltä monin verroin paremmin kuin hurskaat laverrukset välttämättömästä kohtalosta. Äsken sain kuulla uutisia, jotka panivat sappeni kuohumaan. Nyt alan asettua, kun näen, että toki vielä on oikeita ihmisiä maailmassa. Poikani! Ruutia pitää olla miehessä, muutoin hän on kuin ukontuhnio, joka puristettaessa pemahtaa ilmaan hajuttomana savuna."

Vanhus hengähti hetkiseksi ja alotti taas:

"Olen minäkin ollut vaaran hetkellä mukana, sen tiedät. Silloin olivat asiat alusta loppuun toisenlaiset kuin nyt. Yli puoli vuosisataa on jo kulunut siitä, kun olimme Warsovan edustalla. Me tappelimme kuin jalopeurat kolme päivää ja voitimme. Mutta olipa meillä siihen aikaan erilainen komento, ja itse Kaarle X matkassamme. Nykyajan sota on minusta kuin leikkiä vain, verraten niihin aikoihin. Ihmiset ovat muuttuneet. Uskothan sen, Juhana?"

Nuorukainen nyökäytti päätänsä.

"Mutta olkootpa asiat miten tahansa", jatkoi vanha Nevalainen, "niin tulee meidän kuitenkin rakastaa tätä maata ylitse kaiken, lähinnä Jumalaa, hoitakoot sen asujamet sitä hyvin tai huonosti. Ja ryssää vastaan me sodimme viimeiseen veripisaraan asti."

Nuorukainen katseli hajamielisesti puhujaa.

"Mikä perhana sinua vaivaa?" ärähti vanhus ja astui Juhanaa kohden. "Onko joku onnettomuus tapahtunut? Kerro!"

"Setä", sanoi Juhana hitaasti. "Minä pyydän saada lähteä kotiin."

Vanha Nevalainen astui kaksi askelta taaksepäin ja katseli ällistyen nuorukaista. "Siis hänkin on kuullut", jupisi Jaakko, jatkaen ääneen:

"Kotiin! Olet siis kyllästynyt oloosi täällä. No eipä kummaa: vanhan Jaakon jaarituksia olet jo saanut kuulla niin usein, että olet niihin tuskaantunut. Sinä olet nuori; eihän siis tuo ole mikään ihme. Ei suinkaan."

Vanhan Jaakon oli työläs lausua viime sanojansa, niin murheelliselta tuntui hänestä, että ainoa, joka häntä kunnioitti ja ymmärsi, nyt hänet hylkäisi.

"Hyvä setä", sanoi Juhana, joka myös tuli liikutetuksi, "en suinkaan ole teihin kyllästynyt; aina olen mielelläni kuullut teidän opetuksianne enkä voi niitä koskaan unohtaa."

"Mikä sitten onkaan syynä pyyntöösi?" sanoi vanha Nevalainen.

"Ajat ovat levottomat ja sota silmäimme edessä", haastoi Juhana. "Sen vuoksi tahtoisin vielä käydä tervehtimässä vanhempiani, ennenkun on ehkä myöhäistä. Sitäpaitsi on vaarallisia vehkeitä tekeillä Nurmeksessa."

"On siis totta mitä kuulin", sanoi vanha Jaakko. "No, siinä tapauksessa päätöksesi on oikeutettu. Mutta -- kuinka voin sinutta tulla toimeen? Sinä olet auttanut minua ammatissani ja ollut parhaana seurakumppaninani. Aikoisitko kauankin viipyä kotonasi?"

"En varmaan tiedä", vastasi Juhana.

"Ja sitten tulisit takaisin luokseni?" kysyi vanhus hitaasti.

"Jos en siellä voisi ruveta ammattiani harjoittamaan, niin luultavasti tulisin. Vaan jos voin, niin olenhan mielelläni lähellä vanhempiani", selitti Juhana.

"Totta kyllä, ja luonnollisesti", sanoi hajamielisesti vanha Nevalainen, josta ilmoitus tuntui vähemmän tervetulleelta.

Nevalaisen vaimon tulo keskeytti nyt jo muutenkin jäykistyneen keskustelun. Hän tuli käskemään illallisaterialle.

Pöydässä istuttiin hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin vanha Nevalainen pari kertaa rykäistyään lausui:

"Ikävän uutisen olen saanut kuulla. Rakas Juhanamme aikoo nyt lähteä luotamme."

"Todellako?" kysyi Matleena, katsellen suurilla silmillä ensin miestään, sitten Juhanaa.

"Aivan todella", vakuutti Jaakko.

Anna oli ensin punastunut, sitten hän äkkiä kalpeni. Kyyneleet tunkeusivat väkisin hänen silmiinsä, jotka hän suuntasi alaspäin, salatakseen liikutustansa.

"Ja mihin on aikomuksesi mennä?" kysyi Matleena-mummo Juhanalta.

"Kotiin", vastasi Juhana. "Tahtoisin tavata vanhempiani, ennenkun sota puolelta tai toiselta tekee esteen."

Seurasi äänettömyys. Vanhukset olivat alakuloisina Juhanan päätöksen johdosta.

Ja Anna? -- Hänen rinnassaan riehui tunne, jota hän nyt enää tuskin voi muiltakaan salata. Niinkuin muinoin Karthagon mainio kuningatar, aaltojen ajeleman Aineiaan jouduttua hänen valtakuntaansa, rakastui urhoon ja kauhistuksella sai kuulla tämän erkanevan hänen läheisyydestään: eipä toisin Annakaan nyt vastaanottanut sanomaa Juhanan lähdöstä. Hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa piili nuorukaisen kuva ylväänä ja kirkkaana kuin toivon tähti. Ja nytkö se oli sammuva? Kunpa hänellä olisi edes ollut jokukaan peruste toivoon, että Juhana hänestä piti! Mutta tämä ei ollut millään lailla osoittanut hellempää tunnetta neitoa kohtaan. Anna oli levollisesti kärsinyt tämän näennäisen kylmäkiskoisuuden. Eihän Juhana kuitenkaan ollut häntä mitenkään loukannut! Ja hän oli toivonut, että heidän välinsä vielä muuttuisi, -- että joku arvaamaton tapaus herättäisi nuorukaisen rinnassa vastarakkauden tunnetta.

"Sinä olet vakaa päätöksessäsi lähteä?" tiedusti vielä vanha Nevalainen.

"Niin olen", vastasi Juhana, "ja toivoakseni ette päätöksestäni pahastu".

"En voi sinua kieltää lähtemästä", lausui Jaakko, lisäten: "Tuo, muijani, parasta olutta pöytään. Juokaamme lähtömalja rakkaan veljeni pojan kunniaksi."

Matleena teki kuten käsketty oli. Vanhan Nevalaisen silmiin kohosivat kyyneleet, kun hän nosti oluthaarikan ja joi.

"Minä olen jo korkeassa ijässä", lausui Jaakko, "enkä tiedä, kauanko Herra enää suopi minun elää. Ehkä nyt viimeisen kerran näen sinut, poikaseni. Kuule siis vanhan setäsi muistutus! Ole aina vilpitön. Rakasta isänmaatasi enemmän kuin omaa henkeäsi! Sinä olet joutuva koetukseen. Kummallisia vehkeitä kuuluu sieltäpäin, jonne aiot lähteä. Niin häpeällisiä ne ovat, etten voi niitä mainita. Niitä tulee sinun estää; jos ei sana auta, niin on työ tarpeeseen. Sinun pitää estää. Ja sinä teet sen. Sen vuoksi lieneekin tuo lähdön halu sinussa syntynyt. Tämä usko minua lohduttaa. Jumalan siunaus olkoon muassasi."

Nyt noustiin illallispöydästä. Vielä istuttiin jonkun aikaa pakinoimassa. Juhana katseli kaipauksella kaikkea ympärillään. Pienetkin huonekalut olivat nyt hänen mielestään tavallista suuremman arvoisia. Vanha Nevalainen astuskeli edestakaisin, jupisten itsekseen jotakin, mistä kukaan ei voinut saada selvää. Hän ei ollut ensinkään hyvällä tuulella. Anna hyöri korjaten pois ruoan pöydältä ja pannen evästä huomisaamuksi Juhanalle. Neito oli kaunis nähdä kuin vasta puhjennut ruusu. Silloin tällöin tipahti kyynel hänen silmistään eväspussiin, ja se lohdutti Annaa, että edes jotakin muistoa hänestä joutuisi Juhanan matkaan.

* * * * *

Vihdoin käytiin levolle. Kaikkien uni oli vähemmän tyydyttävä, mutta erittäinkin Anna pysyi valveilla. "En voi häntä unohtaa", valitti neito ja painoi päänsä kyynelten kostuttamaa pielusta vasten. "Voi, jos joku muu saa hänet omakseen! Onneton se neito, joka vie minun lemmittyni! -- Mutta väärin teen! En tahdo hänelle onnettomuutta toivoa. Eläkööt he onnellisina -- ja kauan -- ja kaukana minusta... Tahtoisinpa nähdä sen neidon, joka hänet voipi itseensä suostuttaa. Ei! Parempi etten näe enkä kuule mitään. Minä tahdon kuolla pois näistä ahdistavista oloista."

Näin riitaiset ajatukset ajelehtivat Annan sielussa. Kun aamurusko kultaili itäistä taivaan rantaa, nousi Juhana virkeänä vuoteeltaan. Hän lausui hellät hyvästit vanhuksille, joita aavisteli tuskin enää näkevänsäkään. Säälien puristi Juhana Annan kättä. Tämä näytti jotensakin reipastuneelta. -- Tien haarassa kääntyi Juhana vielä katsomaan taaksensa. Tuolla seisoivat kolme hänelle rakasta henkilöä: harmaapäinen, ylväs rautio ja hänen kunnioitettava vaimonsa, jonka tasaista luontoa Juhana piti suuressa arvossa, ja tuolla seisoi myös punaposkinen, mustasilmäinen, kahdeksantoistavuotias tyttönen, kuumeisella innolla silmäillen kohta tien haarassa näkyvistä katoavaa nuorukaista. Kyyneleet kohosivat Juhanan silmin; hän otti lakin päästään, heilautti sitä ilmassa ympäri hyvästelyksi... Vielä hetkinen, ja nuorukainen oli hävinnyt tienhaaran taakse.

II

Rovasti.

Karjalassa olivat olot tähän aikaan hyvinkin kurjat. Näillä mailla hyvin tunnettu majuri ja kruunun verojen kantaja Simo Affleck rasitti jo ennestään köyhää kansaa kiskomisillaan. "Ilkeyksistään ja väärinteoistaan mainiona hän vieläkin elää kansan taruissa", lausuu muuan historioitsija. Karjalan raukoilla rajoilla hän sai melkein rauhassa harjoittaa ilkitöitään. Hallituksella oli kylliksi muuta huolehdittavaa, ja se ei suinkaan voinut panna pahaksi, että veronkantaja oli ankara, sillä rahaa tarvittiin, ja sitä oli vähän. Itselleen oli majuri koonnut melkoisesti tavaraa Kiteellä, Pielisissä ja Nurmeksessa oleviin hoveihinsa, Suorlahteen, Lieksaan, ja Hovilaan. Niinpä Hovilassa arvioidaan olleen omaisuutta 5000 taalarin arvosta.

Kauan oli rahvas näillä seuduin kärsinyt majurin väkivaltaisuutta. Vihdoin sen maltti loppui, ja se ryhtyi kaikenlaisiin vastustuspuuhiin. Kuitenkaan ei tämä vatarinta olisi suurta merkinnyt, ellei se olisi saanut kannatusta taholta, jolle Suomen kansa ainiaan on tottunut luottamuksella katsomaan: kirkolta. Ja tämä kannatus oli mitä omituisinta laatua. Se ei yllyttänyt kansaa vähempään kun Venäjän avulla hankkimaan pelastusta rasittajansa ikeen alta.

Muutamana syyskuun aamuna vaelsi Nurmeksen pitäjässä kaksi miestä maantietä eteenpäin. Toinen näistä oli elänyt jo ohi parhaan miehuutensa ijän. Tummansinertävä sarkatakki ja samankarvaiset housut olivat hänen pukunansa. Päässä oli kupera, musta huopahattu, kädessä vankka keppi ulkomaan puusta; kepin ylipäätä koristi hopeahulkki, jossa oli luettavana omistajan nimikirjaimet P. H.

Tämä mies oli Pielisten senaikuinen rovasti, Pietari Haerkepaeus.

Enemmän kuin rovasti olisi hänen seuralaisensa vetänyt katsojan huomiota puoleensa. Edellisen muodossa ja käytöksessä ilmeni se vakavuus ja maltti, jolla etevämpi tavallisesti osoittaa ylemmyyttänsä alhaisemmalla henkisen edistyksen asteella olevaa kohtaan. Jälkimäinen koetti vilkkain liikkein ja äänensävyänsä vaihdellen elävästi esitellä jotakin asiaa. Rovastin kumppani oli rokonarpinen, lyhyenläntä mies. Hänen karsaaseen katsovat silmänsä välähtelivät tuhkatiheään kuin särmikäs jalokivi valoa heijastellessaan. Se vilkuttelu oli pahaenteistä, kylmää kuin päiväpaisteen kimmellys iljangolta. -- Tätä miestä muuten pidettiin suuressa arvossa terävän järkensä ja myöskin varakkuutensa vuoksi, ja nurmeslaiset erittäinkin suosivat Yrjö Sormuista Affleckin ankarimpana ja vaarallisimpana vastustajana näillä mailla.

"Sanoit kansan ällistyneen kuulutuksen johdosta?" kysyi rovasti ikäänkuin heräten syvistä mietteistä.

"Niin", virkkoi Sormuinen. "Lisänä vaikutti sekin, että kappalaisen poika, Eerikki maisteri, luki sen vapisevalla äänellä, milloin punastuen, milloin vaaleten. Tsaari Pietarin nimi jäi häneltä puoleksi kurkkuun. Toisin tässä varmasti edistyttäisiin, jos te, kunnianarvoisa herra rovasti, saarnaisitte meidät irti tästä surkuteltavasta alamaisuudesta, semmoisen vallan alta, joka ei meitä jaksa suojella."

"Ajattelematon tosiaan olin, kun niin tärkeän toimen uskoin nuoren pojan tehtäväksi", myönsi rovasti. "Mutta en luule asiain vielä hukassa olevan. Sanoithan useankin jo olevan taipuvainen uuteen tuumaan?"

"Sanojeni takana seisovat Karjalainen, Ikoset, Nyyrinen, Sykkö ja Tikka", luetteli Sormuinen. "Kyllä tappuroita on, kun tulta saadaan."

"Entä Nevalainen?" kysyi rovasti.

"Sipo Nevalainen!" hymähti Sormuinen halveksivasti. "Mitäpä hän meistä huolii, tuo hurskas, isänmaallinen mies! Hän oli mennyt ulos kirkosta, kun kuulutus luettiin, tietysti ollakseen hovilaisille mieleen, sillä Björn Finne oli kirkossa."

"Mitähän hovilaiset tästä kuulutuksesta ovat arvelleet?" kysyi rovasti.

"Ne ovat pitäneet sitä hullutuksena, tyhjänä unelmana", sanoi Yrjö.

Veri kuohahti kirkonmiehen aivoissa. Hän kohotti keppinsä, heilutti sitä ja lausui: "Tyhjänä unelmana! Sata vuotta takaperin, viisikymmentäkin vuotta sitten olisi tämä ollut haavetta. Mutta nyt se ei ole unelma. Aika on tullut, hedelmä on kypsi, ja niinkuin kylvetään, saadaan niittää."

Yrjön silmät välähtivät, ja hän katseli mielihyvällä rovastin uhkaavaa muotoa. Hengenmies jatkoi:

"Rakas isänmaamme on ehdottomasti kykenemätön vastustamaan uutta valtaa, joka kasvaa idässä. Jos meidän puolustajamme arvaisivat oikean etunsa, niin eivät turhaan sälyttäisi sodan kuormaa jo ennestään rasitetun maan hartioille. Jos isänmaansa puolustaja on kiitettävä, on kaksin kolminkertaisesti kiitettävä se, joka johtaa pois sodan kauhut maastaan, pelastaen tuhansia kuolemasta ja hädästä."

"Kristillinen ajatus!" vahvisti Yrjö Sormuinen.

"Minä tunnen sydämessäni", sanoi Haerkepaeus, "että armon Herra korkeudessa on valinnut minut, alhaisen käskynhaltijansa, hankkimaan teille pelastusta. Toiselta puolen teitä ahdistaa sota ja nälkä, jopa ruttokin, toiselta Affleck, Karjalan Antikristus. Olette siis kahden tulen välissä. Asema ei ole vain tukala, vaan suorastaan mahdoton sietää."

"Aivan oikein", virkkoi Sormuinen, joka ihmetellen kuunteli rovastin sujuvaa puhetta.

"Siitä ei siis ole kysymystä, että tuumamme olisivat epärehellisiä tai moitittaviakaan", vakuutti rovasti. "Tiedän että ne moniaiden silmissä siltä näyttävät. Mutta heistä ei tarvitse välittää. Kyllä minä otan kaikki nuhteet osalleni. Kiittämättömyys on tavallista maailmassa. Siksi paljon olen historiaa lukenut. Olenpa samalla myös lukenut useasta kansasta, joka huonon hallituksen sijalle on ottanut uuden."

"Ja meidän hallituksemme on tosiaankin huono", sanoi Sormuinen. "Missä se meitä auttaa? Asettaa vain mitä kelvottomimman päällikön johtamaan väkeämme ja kiskoo meiltä viimeisenkin äyrimme, ylläpitääkseen päätöntä armeijaa."

"Puhut aivan totta", yhtyi rovasti. Hetken mietittyään hän lisäsi: "Ei! Tämän surkeuden pitää loppua. _Minä_ saarnaan tulevana pyhänä."

Taaskin Yrjön silmät välähtivät. "Kunnianarvoisa herra rovasti! Minä uskon varmaan, että kun kansa kuulee teidän sille selittävän sen etuja --"

"Ja oikeuksia", lisäsi rovasti.

"Niin juuri; minä uskon että kun _te_ selitätte perusteet uuteen toimintaan, niin kansa yksimielisesti suostuu ehdotukseen."

"Toivokaamme niin", sanoi rovasti. "Minä tarjoan heille pelastusta. Jos ovat sen tarpeessa, niin se lienee heille mieleen. -- Kas, kuka tuolla tulee noin kiiruusti?"

"Tuomas Turuinen", sanoi Yrjö. "Muutoin vakava mies. Mikä hänet on noin touhuiseksi saanut?"

Tulija kohotti kunnioittavasti lakkiansa, nähdessään edessänsä korkeasti oppineen rovastin.

"Sinä näytät liikutetulta", lausui Haerkepaeus, katsellen vastaantulijaa tarkkaavasti. "Kerro minulle, mikä on mielesi rauhaa häirinnyt. Minun velvollisuuteni on, jos mahdollista, lohduttaa kärsiväisiä."

"Oi, herra rovasti, näitä kurjuuden päiviä", päivitteli Turuinen, "joiden vertaisia en vielä koskaan ole nähnyt. Tuskinpa vihollinen lie niin inhottava kuin ne, jotka pakosalla olevan kuninkaan käskyjä muka toimittavat. Aamulla olin mies melkoisissa varoissa; nyt, herra rovasti, ovat multa vieneet miltei puolet omaisuudestani. Niitä verikoiria, niitä verikoiria! Suokaa anteeksi, että näin kristitöntä mielialaa kannan, mutta kostonhimo vallitsee sydäntäni."

"Ystäväni", lausui rovasti suopealla äänellä, "sinä näytät hyvin rauhalliselta mieheltä ja olet kai siksi tunnettukin. Paljon arvatenkin olet kärsinyt, ennenkuin mielenmalttisi on loppunut. Eivät nekään, jotka ovat olleet tunnetut kristitystä mielenlaadustaan, ole voineet hillitä vihaansa, kun ovat nähneet vääryyttä harjoitettavan; sen todistaa raamattu. Sinun kuohumustasi en siis ensinkään voi ankarasti tuomita."

"Armollinen herra rovasti", haastoi Turuinen, "te olette totinen seurakunnan paimen, joka sitä puolustatte villipetoja vastaan. Vaan meillä talonpoika-raukoilla ei liene muu neuvo tarjona kuin kärsiväisesti odottaa parempia aikoja."

"Kärsiväisyydellä on rajansa", virkkoi Haerkepaeus. "Ei Luoja ole meitä ainoastaan kärsimään luonut. Hän on meille suonut vapauden, ja jos sen ansaitsemme, niin ei tarvita orjina olla, joskaan ei esivalta olisi oma."

"Aivan niinkuin arvoisa herra rovasti sanoo", lausui Sormuinen. "Emmehän orjiksi voi olla aiottuja."

"Mutta miten voidaan pelastusta saada?" kysyi Turuinen.

"Etkö ollut kirkossa?" kysyi Sormuinen.

"En voinut päästä. Vaimoni oli kipeä", vastasi Turuinen.

"Etkös ole kuullut kuulutuksesta?" kysyi rovasti.