Part 8

Väliaikaiseen osakeyhtiömme johtokunnan vaaliin otti vielä Helanderkin osaa. Minut valittiin yksimielisesti toimeenpanevaksi johtajaksi. Mutta pian sen jälkeen välit taas kiristyivät erään liikkeemme ulkopuolella olleen tapauksen johdosta.

Kaupungin liikemiehet jättivät valtuuskunnalle jo kauvemman aikaa valmistelemansa ehdotuksen laivasataman laajentamisesta. Allekirjoittajien joukossa olin minäkin. Molemmat sanomalehdet vastustivat ehdotusta tarpeettomana ja suotta kunnan varoja nielevänä. Minä julkaisin Uudessa Ajassa nimelläni vastineen, jossa ihmettelin, mitenkä lehti, jonka toimittaja itse on kauppias, voi olla tiedoton tästä todellisesti liikemiehiä rasittavasta ahtaudesta. Lehti vastasi että toimittaja on kauppiaanaolo aikanaan tullut huomaamaan tämän ammattikunnan kaikki asiansa liioittelevan, vaan omia etujaan ajavan ja vähät yleisestä hyvästä välittävän. Kansalainen ilkkui polemiikillemme ja kaupunkilaisissa herätti se huomiota ja aiheutti uusia kyläjuttuja.

Melkein samaan aikaan tuli valtuustoon yhden miehen täydennysvaali, ja kauppiaat asettivat minun ehdokkaakseen. Toinen vaaliryhmä taas asetti, asianomaisen kieltäytymisestä huolimatta, ikäänkuin ilkkuen, vastaehdokkaakseni Asplundin. Vaikka tällainen pikkuvaali tavallisesti ei herättänyt yleisempää huomiota, muodostui se kuitenkin nyt vilkkaanlaiseksi. Ja varsinkin innostuivat Nurhonen ja Kemppainen puuhaamaan Asplundin hyväksi. Vaalilippujen levittämisensä ja valtakirjain keräämisensä takia saivat he minut taas kärtyisälle mielelle. He eivät nähtävästi mitenkään olisi minulle suoneet tätä kunniaa, josta en suinkaan itse tuntenut itseäni välinpitämättömäksi.

Kun huomattavaa agitatsioonia näin ilmestyi toisella puolella, eivät kauppiaatkaan pysyneet toimettomina. Osa valitsijoita oli huvitettuja vaalista vaan vastalistain omituisuuden takia. Mutta varsinkin Granberg innostui todellisiin vaalipuuhiin, sillä hän näytti sanomalehtiasiassa häviölle jouduttuaan tulleen Asplundin leppymättömäksi viholliseksi.

Uuden Ajan yhtiökokous oli nimittäin tätä ennen pidetty ja oli ollut hyvin kiivas. Granberg oli hankkinut osakkeenomistajilta paljon valtakirjoja ja koetellut puheillaan vaikuttaa läsnäoleviin. Mutta saman olivat toisetkin tehneet, ja Asplund oli Helanderin neuvoa noudattaen ostellutkin osakkeita. Granbergilla olivat valtakirjat suurimmaksi osaksi itsellään, mutta toisella puolen olivat ne jaetut useammalle eri henkilölle ja tulivat siten äänestyksessä täydellisemmin vaikuttamaan kuin Granbergin valtakirjat, joista sääntöjen määräämän äänestysmäärän rajoituksen kautta osa jäi vaikutuksettomiksi. Tulos johtokunnan vaalista oli, että kaikki entiset, paitsi Helander ja minä, jotka kieltäännyimme, valittiin uudestaan, ja meidän sijallemme kaksi kauppiaspuolueen vastustajaa. Granberg näin ollen myöskin kieltääntyi vastaanottamasta johtokunnan jäsenyyttä ja läksi kokouksesta heti vaalin jälkeen uhkamielisen näköisenä. Täti Löfberg oli voittaneen listan puolella, mutta sitten melkein pahoillaan kun se voitti.

— Ei se nyt suinkaan parantunut, sanoi hän.

Tämän kokouksen tulos näytti olleen syynä että Granberg valtuusmiesvaalissa parhaansa mukaan toimi Asplundia vastaan ja siis minun hyväkseni. Yleinen innostus ei kuitenkaan noussut tavallisen suuren vaalin tasalle. Tulos oli Asplundin voitto noin kymmenen äänen enemmistöllä.

Tappio tuntui minulle kovin nololta, ja kun lisäksi luulin ympärilläni huomaavani ilkkuvia silmäyksiä, menetin kaiken malttini. Toimin liikkeen asioissa aivan kuin ei ketään muuta asianomaista olisi ollut olemassakaan, syrjäyttäen Asplundin ja Nurhosen joka tilaisuudessa. Tyytymättömyys kasvoi toisellakin puolella, ja me tuskin tervehdimme toisiamme.

Vaalin tulos näytti lisänneen uusia hiiliä Granbergin ahjoon. Eräässä kauppaseuran kokouksessa otti hän sanomalehtiasian keskusteltavaksi. Hän valitti sitä, ettei liikemiehillä kaupungin sanomalehdistössä ole muuta kuin jyrkkää vastustusta, jota seikkaa hän piti ikävänä sekä katsoi tarpeelliseksi jotain siinä suhteessa tehtävän. Mutta muu tehtävä ei nykyisin liene mahdollista, sanoi hän, kuin perustaa uusi lehti niitten ikävien kokemuksien perusteella, joihin Uuden Ajan suhteen ollaan jouduttu.

Asiata valmistelemaan valittiin toimikunta, johon jouduin minäkin. Vaikka asian piti olla salainen, levisi tieto siitä kuitenkin pian yleiseksi. Molemmat lehdet uutisena julkaisivatkin tämän hankkeemme.

Näihin aikoihin ilmestyi Uuteen Aikaan kirjoitus, jossa ankarasti moitittiin valtiokirkon ja koulujen uskonnonopetuksen koneellisuutta ja niissä ilmenevää sisällisen innostuksen puutetta. Kansalainen nousi puolustusasemaan, väittäen kaiken takana olevan vaan vihan uskontoa vastaan, ja se puolittainen suopeus, jolla lehdet olivat kunnallisissa asioissa toisiaan kohdelleet, hävisi taas kokonaan. Tämä lehtien sotakannalle asettuminen aiheutti kauppiaspiireissä toiveita välien vielä entiselleen muuttumisesta ja kysymys kolmannesta lehdestä jätettiin toistaiseksi. Granberg ei sanonut tälle toiveelle olevan arvoa annettava, mutta muista syistä suostui hänkin jättämään asian sopivampaan aikaan.

Osanottoni tähän uuteen lehtitoimikuntaan ei suinkaan meidän Nurhoslaisten väliä parantanut. Mutta siitäkään emme koskaan keskenämme mitään puhuneet.

Näin kului joku aika, päiväin mennen kuin koneen suuren huimapyörän hiljalleen, mutta säännöllisesti, omaa kulkuaan. En ajatellut varsinaisesti eroanikaan, mutta tunsin ettei se enää nyt entisessä määrässä vaikealta tuntuisi, melkeinpä luulin sitä jo toivovani. Tahdoin vain toistaiseksi olla paikoillani, ikäänkuin näyttäen ettei minulle mitään voida.

Piakkoin kuitenkin tapahtui käännös asiain menossa.

Tuli osakeyhtiömme varsinainen kokous, Helanderin jo siirryttyä pois paikkakunnalta. Tässä kokouksessa piti myös lopullisesti päätettämän juomakauppaoikeuksien käyttämisestä. Mutta minä en enää tähän päätökseen joutunut osaa ottamaan. Ennen tätä asiaa toimitettiin nimittäin johtokunnan vaali, ja minä äänestin Asplundia, John Nurhosta ja oman nimeni sijalle kirjoitin laivuri Sairan, joka Nurhosille ostamistaan osakkeista oli pari pidättänyt omiinkin nimiinsä. John Nurhonen tahtoi, seurauksia ajattelematta, jonkinlaiseksi mielenosoitukseksi olla minua äänestämättä, ja kirjoitti listaansa omasta ja äitinsä puolesta myöskin Sairan, joka näin ollen tuli Asplundin ja Nurhosen kera valituksi. Minä jäin pois johtokunnasta, jonka sääntöjen mukaan tuli keskuudestaan valita yhtiön toimitusjohtaja.

Jäseneni aivan jäykistyivät, kun vaalin tuloksen huomasin. En saanut sitä edes ääneen julkilausutuksi, vaan näytin kunkin äänimäärää paperistani.

Hämmästys oli yleinen muissakin. Asplund katsoi oudolla, kysyvällä ja samalla nuhtelevalla katseella häpeävään Nurhoseen, sekä sanoi vaalin täytyvän toimittaa uudestaan. Saira myös kieltäytyi johtokuntaan rupeamasta.

Sillä välin sain minä koottua päättäväisyyteni. Kieltäännyin jyrkästi uudesta vaalista, selittäen sellaisen menettelyn olevan laittoman. Ääneni alkoi vihansekaisesti värähdellä, enkä sen jälkeen vastannut mihinkään esittelyihin ja kysymyksiin. Asplund nousi ylös, sanoi kokouksen täytyvän lykkäytyä seuraavaan iltaan, ja poistui hyvästiä sanomatta. Toiset seurasivat häntä äänettöminä ja vakavina.

Jäin yksin konttoriin. Nyt oli siis kaikki lopullisesti ratkaistu. Mutta entisistä valmistuksista ja uhkaavista pilvistä huolimatta oli tämä kaikki kuitenkin tullut odottamatta, niin silmänräpäyksellisesti, että minun oli vaikea asemaani mukaantua. Minä raivosin ja uhkuin ylimielistä kostontunnetta, siksi loukattuna ja vääryyttä kärsivänä pidin itseäni. Eroamista tästä talosta en luullut enää valittavani, mutta ajatus että olen tullut erotetuksi, kuohutti mieltäni. Ja siksi minä päättelin olla kaikkeen sovitteluun taipumaton, vakuutettuna heidän olevan sillä hetkellä johtoon ryhtymään yhtä valmistumattomia kuin minä illalla, työni lopetettua olin tietämätön siitä etten aamulla siihen enää palajaisi.

Näitä ajatellessani seurasi lopulta ikävän tunne. Oli jo myöhäinen ilta ja kaikki työ liikkeessä lopetettu. Kävelin ympäri kaikkialla, konttorissa, puodissa, pihalla, kuin hyvästillä talon elottomille esineille. Jokainen musta esine, jokainen oven ripa oli vanha tuttu, tulos monista mietteistäni ja sijoiteltuina oman harkintani jälkeen nykyisille paikoilleen. Minulla oli ikävä heitä viimeistä kertaa katsella, heistä erota. Tuntui aivan kuin eroaisin osasta omia jäseniäni.

Melkein koko yön kävelin sitten yksinäni ulkona kaduilla, seisotellen oman talomme edustalla, sitä katsellen, tarkastellen kylttikirjaimia, jotka kaksi kertaa maalarin työhön tyytymättömänä olin muutattanut. Siihen te nyt kaikki minusta jäätte! Löfbergin talon kohdalla seisoin kauvan kaihomielisenä ja huomaamattani olin joutunut Raivankin asunnon edustalle.

Koululaisia kulki serenaadilla flammoilleen. Tyynessä yössä kuuntelin heidän laulujaan, jotka tuntuivat hautajaisvirsiltäni. Heidän aavistamattaan värähyttelivät he sydänalaani lauluissaan sanoja sellaisia kuin "Äfven du skall friden få".

XV.

Heinäkuun 20 p.

Tänään olin Hilman kanssa Löfbergiläisten kesäasunnolla. Vanha täti puuttui heidän seurastaan, mutta sen sijaan oli omaisten joukko lisääntynyt langoilla, kälyillä ja herttaisilla pikku pojilla ja tytöillä. Kuinka onnellisilta he kaikki näyttivät.

Illalla palatessamme oli laivassa myöskin Kemppainen rouvansa, entisen Miia Nurhosen kanssa. Kemppainen on siis lopultakin päässyt toiveittensa päämaaliin.

Silloin kun jätin tämän kaupungin, olivat hänenkin elämänsä toiveet särkyneet. Muistan hyvin kun hän aamulla jälkeen tuon sattuman tapaisen, vaan kenties korkeimman määräyksestä niin tapahtuvaksi säädetyn yhtiökokouksemme tuli luokseni, arasti selitellen haluavansa puhutella minua kahden kesken. Hän pyysi päästä eroon palveluksestaan jos mahdollista heti, mutta ainakin kahden viikon kuluttua.

Kaiken sen vaikuttamana mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, pidin tätä tunnottomana ilkeytenä ja käskin hänet poistumaan.

Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan selitti tarkoituksensa olevan todellisen ja vakavan.

— Mutta miksi te tulette sitä minulle ilmoittamaan, sanoin, tiedättehän te kumminkin mitä eilen illalla on tapahtunut.

Hän oli siitä kuullut, mutta ei katsonut sellaisen äänestyksen voivan mitään merkitä.

— Vakuutan teille, sanoin, että se ainakin minun kohdaltani tulee olemaan pysyväinen. Mikään voima maailmassa ei saa minua antamaan tätä tekoa anteeksi. Ja siksi on teidänkin nyt tarpeetonta erota, kun varmasti minusta pääsette.

Hän oli puoliksi hämillään, puoliksi kuin anteeksipyytävä, kun hän selitti ymmärtävänsä katkeruuteni häneen. Vakuutti kuitenkin ettei ole varsinaisesti tahtonut olla minulle pahansuopa, joskin joskus siltä on näyttänyt.

— Olen vain ollut niin läheisessä seurustelussa Nurhosten kanssa, sanoi hän.

— Niin, vaikken minä ymmärrä Nurhostenkaan vastenmielisyyttä minua kohtaan.

— Ei suinkaan siinä erikoisempaa syytä olekaan, sanoi hän. Se on ollut sama asia jonka minä itseeni nähden vasta nyt olen tullut ymmärtämään.

— Se olisi?

— Meidät aletaan huomata tarpeettomiksi.

— Tekin?

— Minäkin.

Olin pitemmän aikaa vaiti. Sanoin sitten:

— He kyllä katsovat liikkeen perinnöllisesti kuuluvan heille. Mutta minusta on näyttänyt niinkuin tekin piakkoin tulisitte heidän sukuunsa kuulumaan.

Hän naurahti.

— Siltä se on saattanut näyttää. Niin ei kuitenkaan tapahdu.

Aavistin sitä, minkä myöhemmin olen saanut kuulla tapahtuneenkin. Hän oli viimeinkin rohkaissut itsensä, kosinut Miia neitiä ja saanut rukkaset. Siksi katsoi hän tehtävänsä Nurholassa loppuneeksi.

— Puhukaa te erostanne Asplundille ja rouva Nurhoselle, sanoin. Sen voin kuitenkin vakuuttaa etteivät he teitä ainakaan nyt päästä lähtemään.

Hän sanoi päätöksensä olevan tinkimättömän. Luuli muuten muuttoansa nähtävän mielihyvälläkin.

— Selim on joutunut paikattomaksi, sanoi hän, ja he surevat kovasti, jos eivät saa häntä tänne vartioittavakseen. Minun on väistyttävä jo senkin vuoksi, antaakseni tilaa hänelle.

— Niin, heitähän on tosin kaksi, lisäsin minä kuin aatteissani.

Hän puristi kauvan kättäni poislähtiessään.

Kemppainen kuuluu sen jälkeen eronneenkin ja perustaneen itselleen pienen välitys- ja asioimisliikkeen. Useita vuosia myöhemmin ovat asiat kuitenkin kääntyneet siksi, että hän nyt on naimisissa Miian kanssa.

He tulivat laivalla meitä tervehtimään ja ilmoittivat rouva Nurhosen aamupäivällä kuolleen. Sen pitempiin puheisiin emme jääneet. Näytti kuin tahtoisivat he meidän antaa olla kahden kesken.

Tieto rouva Nurhosen kuolemasta vaikutti taas raskauttavasti, vaikka mieliala Löfbergiläisten luona oli ollut mitä hilpein.

— Niin, sehän se kaikilla on lopuksi edessä, sanoi Hilma.

Minä johduin ajattelemaan mitenkä kuolemakin mahtaa olla suloista, kun näkee omaisensa, omat lapsensa aikuisina ja toimeentulohuolilta turvattuina ympärillään. Mutta kuolla tietäen ettei mitään ole maailmassa tehnyt, ei mitään aikaansaanut, kenenkään surematta ja osaaottamatta, sen täytyy olla raskasta ja rauhatonta. Ja väkisinkin jouduin taas ajattelemaan mitenkä toisin minunkin asiani voisivat olla, jos joku lehti elämäni korttipelissä olisi tullut oikealla ajalla toisin käytetyksi. Omituista olojen narripeliä sekin että hän, jota nytkin ajattelin, istui tässä vierelläni. Mutta hänellä on kuitenkin isä, hän on kasvanut vanhempainsa kodissa ja saanut osakseen omiensa huolta ja rakkautta, ja siksi hän on osaansa tyytyväinen. Minulta ovat vanhemmat kuolleet jo nuorena ollessani, enkä koskaan myöhemminkään ole saanut tuntea todellista osanottoa. Ja kuitenkin minä vielä vanhana miehenäkin mielelläni olisin oman äidin tuuditeltavana pienokaisena.

Löfbergiläiset puhuivat kaikellaista iloista ja vallatonta, jotenkin suoranaisesti viittaillen meidänkin aikamme jo tulleeksi. Me nauroimme, mutta ainakin minulla sydän pamppaili. Ja laivalla palatessamme tunsin minä samallaista halua kuin tuolla onnettomalla ajoretkellä. Teki taaskin, kun muutaman päivän perästä lähden tältä paikkakunnalta, enää koskaan tänne palaamatta, mieleni hyvästinä sanoa että tunteeni ovat samat kuin ennenkin, sama toivoton poltto rinnassani kuin kymmenen vuotta sittenkin.

Ja varsin ymmärrettävästi minä tämän sanoinkin. Hän ei nytkään vastannut mitään suoranaista, vaan sen sijaan hiljaisella äänellä kehoitteli minua jättämään lähtöaikeeni ja uudelleen rupeamaan tämän kaupungin asukkaaksi. Kauppias Koskinen kuuluu alkaneen elää säännöttömästi, asiansa ovat rappiolla, ja Hilma sanoi isänsä maininneen mitenkä mukavata minun nyt olisi ostaa hänen liikkeensä.

— Isä kyllä sinua auttaisi raha-asioissa, sanoi Hilma.

Olisihan sekin kohtalon ivaa joutua kilpailijaksi omalle entiselle itselleen, vanhempana hajoittamaan mitä nuorempana on rakentanut.

Mutta mikseivät voisi molemmatkin toimia toisiaan vahingoittamatta. Maailma on laaja, alaa itsekullekin. Ja sitäpaitse, jos en minä ota Koskisen kauppaa, ottaa sen joku töineen. Asiain menoa ei minun persoonani muuta niin eikä näinpäin.

Ei, en minä tänne jää. Täällä olisi elämä raskaampaa ja kiusallisempaa kuin vieraalla paikkakunnalla. Mutta omituisesti tämä Hilman ehdotus mielessäni pysyy.

XVI.

Heinäkuun 22 p.

Tänään haudattiin rouva Nurhonen. Olimme Raivan kanssa osanottajina surusaatossa, ja ajoimme samalla hevosella.

Kaikki sukulaiset olivat haudalla. Me seisoimme loitompana, mutta ei huomaamattomina. Kun hauta oli umpeen luotu, laskin minäkin kummulle pienen seppeleen "kahdelta entiseltä palvelijalta". Aijoin heti tämän jälkeen poistua läheisyydestä, mutta Asplund saapui luokseni ja puserti kauvan kättäni. Kaikki muutkin, John ja Selim Nurhosen minulle tuntemattomat rouvatkin, tulivat tervehtimään ja kiittämään. Kohtaus oli liikuttava, enkä minä voinut kieltääntyä Asplundin kutsusta saapua illalla suruhuoneelle teelle. Me menimme sinne molemmat.

Paitsi meitä, olivat ainoastaan omaiset koolla. Vastaanottomme oli ystävällinen, Asplundin kohdalta suorastaan sydämellinen.

— Meistä kaikista oli kovin hauskaa nähdä teidän vainajalle osoittavan viimeisen kunnioituksenne, sanoi hän. Anteeksi antaminen on kaunis teko.

Selitin ettei suinkaan meillä ollut vainajalle mitään anteeksi annettavaa.

— Niin, vastasi Asplund, me toisethan sitä aikanamme välit sotkimme, hän oli vaan asiain keskustana. Mutta mekin toivomme samalla kertaa entisten suhteitten unohdusta.

Tunsin itseni hellämieliseksi, enkä voinut mitään vastata. Aivan pakostakin muistui mieleeni viimeinen yhdessäoloni Asplundin kanssa, päivänä jälkeen osakeyhtiön kokouksen. Hän oli silloinkin samalla lailla sovinnollinen, melkein kuin tunnonvaivoissa oleva.

Minä olin mennyt hänen luoksensa ja loukatun uhkamielisesti ilmoittanut en enää päivääkään olevani toimessani. Hän koetteli minua tyynnyttää, ja selitti uuden kokouksen pitämisen olevan välttämättömän. Mutta minä olin päätöksessäni horjumaton ja toimin kuin unissani. Tarjosin kaikki osakkeeni heille samallaisilla maksuehdoilla kuin Helanderin osakkeet olimme ostaneet. Hän kieltääntyi ja sanoi ettei tarkoituksensa ole ollut tällä tavalla työtäni liikkeessä palkita. Minä uhkasin, jos he eivät tarjoukseeni suostu, myödä ne vaikka Koskiselle. Ja perääntymätön kun tällä kertaa olin, annoinkin ne Helanderin jälkeen kaupunkiin tulleelle asianajajalle myötäväksi, jolta Nurhoset ne esittämilläni ehdoilla sitten ostivat. Itse en tämän päivän jälkeen ottanut osaa liikkeen hoitoon. Kaupungissa viivyin vaan pari viikkoa asiaini järjestelyä varten, pysytellen erilläni kaikista tuttavistani. Ja minä lähdinkin kuin pakoon pujahtava pahantekijä, ensin kuitenkin pistäännyttyäni Löfbergilässä ja Raivassa hyvästillä, mutta heillekään lähtöpäivääni sanomatta. Se olikin viimeinen kerta kuin täti Löfbergiä tapasin.

Täti ei silloin ollenkaan ollut entinen leikillinen talon emäntä, vaan valittava ja nuhteleva.

— Täällä väsytään kaikkeen kohottavampaan ja takerrutaan pikkuasioihin ja tehdään niistä suuria, vieläpä ihmisten elinkysymyksiä, sanoi hän. Mokomistakin. Niinkuin ei nyt täällä olisi alaa vaikka kenelle. Mutta pikkukaupunki on pikkukaupunki itsekkäine luonteineen, ja se turmelee kaikki, jotka sen helmaan antautuvat.

Hyvästellessä sanoi hän:

— Pysykää te luonteeltanne nuorena, niin kaikki muu käy hyvin. Minä ainakaan en aijo vanheta, väsyä enkä kyllästyä.

Ja aivan sama tunne, jonka usein olin tässä talossa saanut, valtasi minut nytkin. Tunsin itsessäni syyllisyyttä asiain menoon. Mutta minä kiirehdin lähtöäni.

Raivassa sen sijaan oli käyntini vain hätäinen pistäytyminen. Pelkäsin joutuvani avomieliseksi, ja jätin hyvästini hämmästyneinä lähtöpäivääni kysyvälle talonväelle. En sanonut sitä tietäväni, sillä tahdoin luopua entisyydestäni kuin ei sitä olisi ollutkaan.

Mutta jo seuraavana päivänä minä lähdin. Ja kun kaupunki lakkasi näkymästä, purskahdin äänekkääseen itkuun kuin pikku lapsi. Itkin kauvan, kyynelten aivan virtanaan vuotaessa.

* * * * *

— Olemme ihmetelleet, sanoi Asplund tänään, ettet ole käynyt entistä taloasi katsomassa kun paikkakunnalla kerran olet oleksinut. Jos minä olisin kaupungissa ollut, olisin käynyt sinua tapaamassa.

Selitin monasti käyntiä ajatelleeni, mutta on se juuri hänen poissaolonsa takia jäänyt tekemättä.

Asplund kertoili kaikista asioista peittelemättömästi ja avonaisesti. Monta vaikeutta oli heillä ollut voitettavana, vallankin ensi aikoina, mutta sitten kun lasten kengät kuluivat, on kaikki taas mennyt säännöllistä menoaan. Hänkin on luovuttanut osan osakkeistaan Nurhosille, joten veljekset nyt suurimmaksi osaksi omistavat liikkeen kokonaan.

— Rouva vainajan toiveet ovat siis toteutuneet, sanoin.

— Ovat kyllä. Ei hänellä paljoa ajettavia asioita maailmassa ollutkaan, siksi kai hänen pyyteensä toteutuivatkin. Kun siinä ei vaan olisi tapahtunut vääryyttä muita kohtaan.

— Hm, vastasin. Eiköhän kaikki ihmiset maailmassa lopullisesti toimi enemmän tai vähemmän itsekkäästi, niin ettei jonkun pienempi onnistuminen ollenkaan tarvitse tuottaa omantunnon vaivoja toisille.

Hän ei vastannut siitä asiasta, vaan jatkoi hetken perästä.

— Kovin minua kuitenkin ovat vaivanneet ne vanhat asiat, vallankin se Nurhosen poikamainen äänestys silloin kokouksessamme. Vaikka erimielisyyttä olikin, olisin sentään eronkin toivonut tapahtuvan sovinnossa ja ilman katkeruutta. Ilman sinua ja Helanderia emme aikanaan kuitenkaan olisi minnekään päässeet. Olen monasti ajatellut teidän kenties olleen niinä erimielisyyksien aikana oikeassakin.

Pyysin ettemme niistä enää puhuisi ja niin siirtyi keskustelumme kaupungin muihin asioihin. Asplund on luopunut myöskin sanomalehden toimittajan tehtävistä. Kolmatta lehteä ei ole perustettu, eikä entinen persoonallinen puoluejako enää sellaisenaan olemassa.

— Uudet yleisemmät puoluesuunnat ovat täälläkin muodostuneet, sanoi hän. Se vanha juomakauppakysymys on jo monta vuotta ollut ratkaistuna. Paria vuotta myöhemmin olivat kaikki yksimielisiä siirtämään oikeudet yhtiölle.

Kysyin eikö ollut ikävää jättää vaikutustaan sanomalehtimiehenä?

— Ei ollenkaan, vastasi hän. Minulle on tullut uusi vaikutuspiiri, kiitollisempi ja vastaanottavampi. Tarkoitan näitä, sanoi hän, sivellen vieressään seisovan poikansa hiuksia. Pienet voimani uhraan minä nyt etupäässä näitten kasvatukseen. Uudessa polvessa ovat suurimmat toiveet ihanteittansa onnistumiselle.

Illalla kävimme kauppaakin katsomassa. Kaikki ulkonainen oli pääasiassa entisellään. Pulpetti, jonka ääressä monena vuotena olin istunut, oli entisellä paikallaan konttorissa. Siinä istui nyt vaan toinen mies, John Nurhonen.

Kaikkia näitä vanhoja tuttuja esineitä katsellessani, en pysynyt tyynenä, vaan muutuin alakuloiseksi. Tunsin taas uudestaan saman raskaan tunteen, joka aina valtaa minut kun huomaan kuinka toimeton ja tarpeeton ihminen minä maailmassa olen.

Aivan kuin aatokseni aavistaen, sanoi Asplund:

— Muuta sinäkin takaisin vanhaan asuinkaupunkiisi. Koskisen liike olisi luullakseni ostettavissa.

Minä aivan kuin heräsin mietteistäni.

— Toivoisitko sinä sitä? kysyin.

— Toivoisin, ainakin minä tekisin sen, vastasi hän.

Ja nyt täällä kotona istuissani ja pikku Ainon pöydälleni jättämiä metsän kukkia katsellessani, huomaan todellakin mieliväni näin tehdä.

XVII.

Heinäkuun 30 p.

Kun selailen näitä päiväkirjamuistelmiani, joita aikani kuluksi olen paperille kirjoitellut, huomaan tulleeni siihen aikaan, josta elämäni viimeinen kymmenvuotinen, yksitoikkoisen tasanen taival alkaa. Minun on siis aika lopettaa muistelmat.

Ja minä teenkin niin. Minä alan taas elää.

Olen ostanut Koskisen kaupan ja mennyt kihloihin Hilma Raivan kanssa.

Minulle alkaa uusi elämä. Tunnen sen verissäni ja jäsenissäni. Mieleni on kevyt ja toivehikas kuin nuorukaisella. Jäseniäni ei kolota, eikä tauteja tunnu ruumiissani. Olen kuin uusi ihminen.

Elämäni siirtyi keväästä suoraan syksyyn. Nyt alkaa minun kesäni.