Part 1

NURHOSEN JÄLK. & KUMPP.

Antti Saarelan päiväkirjamuistelmia

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1902.

I.

Kesäkuun 8 p.

Omituinen sattuma on, että nyt kun kerran elämässäni saan viettää toimiltani vapaan kesän, olen joutunut tämän kaupungin läheisyyteen, kaupungin, josta jo alun toistakymmentä vuotta olen poissa ollut, vaan jossa varemmin olen viettänyt elämäni parhaat vuodet, toivoni, rohkeuteni ja toimeliaisuuteni ajan.

Mikä ero viimeisellä kymmenellä ja kymmenellä edellisellä vuodella. Täällä olemaani kymmeneen vuoteen sisältyy elämäni kevät, viimeksi kuluneet ovat sen syksyä. Kesää minulla ei ole koskaan ollutkaan.

Jos täällä nyt vaan viihtyisin ja saavuttaisin kaipaamani levon. Kun isäntäni, jota viimeiset ajat olen palvellut, äskettäin kuoli ja pesä teki vararikon, jouduin taas ilman tointa ja toiminta-alaa. Mutta kun nyt sattuu olemaan kesä, haluan täällä yksinäisyydessäni levätä ennenkuin uuden leipätoimen itselleni hankin. Lepoa tarvitsenkin. Jäseniäni kolottaa, taudit raivoavat ruumiini joka kohdassa ja raskas on mieleni tila.

Kun vaan leponi ei muuttuisi ikävyydeksi. No, pääsenhän täältä pois silloin kun mieli tekee. Yksinäisyyttä en suinkaan pelkää, sillä siihen olen jo tottunut. Koko sen ajan kun täältä muuttoni jälkeen olen suuressa kaupungissa asunut, olen jokapäiväisten työtoimieni ulkopuolella oleksinut melkein yksinäni. Olen istunut piilosissa paikoissa teattereissa ja konserteissa, käynyt syrjäisissä ravintoloissa tuutingilla, vaan muuten viettänyt joutoaikani sohvallani loikoen, sanomalehtiä ja romaania lukien.

Vanha, kulunut sohvani. Sinä olet monen monet kerrat tarjonnut minulle pitkien iltojen kuluksi paikan, jossa vanhat muistelmat ovat ajatuksissani saaneet tehdä kiertokulkuansa. Sinä olet nyt liiterissä, mutta hylkäämään en sinua tule. Me kuulumme yhteen.

En oikein itsekään käsitä, miksi asetuin näin lähelle tätä kaupunkia vapauttani viettämään. Sanomalehti-ilmoitukseni johdosta sain asuntotarjouksia muualtakin, mutta tämä näytti minusta kaikkein sopivimmalta. Ehkäpä se niin onkin. Onhan tässä vettä soudella ja kalastella, siisti huone asua, ja mitäs minä muuta tarvitsen. Lisäksi vanhat muistot elähyttämässä, ja kun kaupunkilaisetkin peräti vähän kuleksivat täällä päin, saanen rauhan kaikin puolin.

Talon isäntäväki ei ollenkaan näytä tietävän minun ennen tässä läheisessä kaupungissa varsinaisesti asuneen. He eivät siihen aikaan ole tätä taloa pitäneet, ja lisäksi muuttuu ja unehtuu kymmenessäkin vuodessa siksi paljon, ettei taida enää itse kaupungissakaan olla ketään, joka muistiaan pingo iltamatta minun mieleensä saisi. Mutta juuri se olisikin hyvä asia. Haluaisin olla aivan tuntematon, nauttia muistoistani häiritsemättä ja kenenkään minua tuntematta kerran pari pistäytyä kaupunkia katsomassa.

Kaupungista on tänne kahden kilometrin matka ja läheisimmältä rautatieasemalta ainoastaan yhden. Näin ollen voin postinikin osoittaa tälle pienelle asemalle, ja kenties tuntemattomana säilyä.

Ja silloin kun vesillä ja metsässä olo ei huvita, voin kuluttaa aikaani entisissä muistelmissani. Täällä, tämän kaupungin läheisyydessä, nekin taas saavat aivan uuden viehätyksensä.

II.

Kesäkuun 9 p.

En ainakaan vielä ole tavannut ketään tuttavaa, vaikka olen tänään maantiellä kävellyt. Ehkäpä niitä ei enää olekaan.

Ei ollut niitä silloinkaan kun kerran ennen tänne saavuin. Päivällä kävellessäni ajattelinkin tätä ensimäistä tuloani.

Muistan erittäin hyvin kun ensimäisenä iltana kaupunkiin tuloni jälkeen istuin Nurholan salissa maisteri Asplundin ja asianajaja Helanderin seurassa. Puodista, johon ensin saavuin, osoitettiin minut konttoriin ja konttoristi Kemppainen, joka yksinään oli konttorissa, vei minut heti rouvan huoneisiin, itse poistuen työhönsä takaisin. Hiukan punastuvat tyttäret esiteltiin ja poikaset tulivat perätysten ja kumartaen uutta "setää" tervehtimään.

Pian sen jälkeen saapuivat myös Asplund ja Helander. He olivat päättäneet uuteen kaupanhoitajaan tutustumista varten viettää sen illan Nurholassa.

— Tervetuloa, toivotaan että tulette täällä viihtymään, sanoivat.

Helander, joka heti esiintyi asianajajille tavallisella vapaudella, selitti minulle olevansa talon asioissa aivan syrjäinen, ainoastaan Asplundin vanha ystävä ja koulutoveri. Ja vaikka he ovatkin maailmankatsantokannoiltaan ja toiminta-aloiltaan paljon eroavat, he sentään aina ovat hyvin yhdessä viihtyneet. Sanoi pitävänsä Asplundin vilpittömästä hyväntahtoisuudesta ja oikeuden harrastuksesta, vaikkakin oli muuttunut hänelle tavaksi laskea Asplundin ihanteista pientä leikkiä.

— Sitäpaitse eivät mielipiteet ja ihanteet täällä pikkukaupungissa mitään merkitse. Täällä ei oikeastaan ole muita ihanteita kuin tehdä työtä, syödä ja maata. Eikä täällä muita tarvitakaan. Häiritsisivät vaan rauhallista kaupunkia, lisäsi hän.

— Eihän täällä tosin ole, vastasi Asplund hymyillen, mutta niitä pitäisi saada tänne.

— No, annetaan heidän nyt ainakin tänä iltana olla poissa, vastasi Helander.

Kun olimme vähän aikaa istuneet, alotti Helander tavallisen leikinsekaisen puhelunsa.

— No, nythän tästä luulisi hyvän tulevan, hän sanoi, kun asioita hoitamassa on käytännön mies, käytännöllisen kasvatuksen saanut, ja toisena uusien aatteiden tähystelijä, kuten tämä Asplund, joka on suuri aatteiden mies.

— Kyllähän nykyaikana afäärissäkin uusia aatteita tarvitaan, sanoin minä.

— Kyllä, kyllä, jatkoi Helander. Mutta nämä Asplundin aatteet eivät oikein malta pysyä niin yksinkertaisissa asioissa, vaan pyrkivät tavottelemaan uusia elämän muotoja, uusia maita ja taivaita, ja niitten peräänkysymys tuolla puodissa ei vielä taida olla aivan suuri. Ehkä tämä kauppiasammatti sentään opettaa hänet aikansa olemaan tässä puutteellisessakin maailmassa.

Kaikki nauroimme, ja rouva Nurhonen, joka juuri toi teetä vieraille ja kuuli Helanderin puheen, rupesi, hänkin hymyillen, minulle selittämään että "nämät herrat aina tällä tavoin keskenään leikittelevät", jota minun ei pidä miksikään pahaksi luuleman.

— Hyvä rouva, sanoi Helander, kyllähän järkevä mies nyt heti huomaa mitä meidän puheemme on.

Sitten, teetä juotaessa ja sen jälkeen, kertoilivat Asplund ja Helander minulle liikkeen ja perheen entisyydestä.

* * * * *

Sakari Nurhos-vainaja oli ollut uuttera työnsä tekijä. Palveltuaan pienestä pojasta kauppa-apulaisena, hän mieheksi tultuaan oli perustanut oman liikkeen, Nurhosen sekatavarakaupan. Ensi aikoina oli liike ollut kovin pientä, mutta kun menot olivat sen mukaiset, niin vaatimattomasti eläen toimeentultiin. Liikkeen kannattavaisuutta ei muusta voitu päättää kuin ostajien määrästä ja tarpeen mukaisesta rahojen löytymisestä. Vainaja oli ollut vanhan kansan mies, eikä mitään varsinaista kirjanpitoa pitänyt. Mutta tottuneena tiskimiehenä oli hän kaikki järjestänyt niin, että jokainen kaupanteko puodissa aina tuotti penninsä hänellekin.

Tuli sitten hyvät raha-ajat ja rautatien rakennuksen takia paljon lisää ostajia kaupunkiin. Tähän aikaan Nurhosen liike huomattavasti laajeni, varsinkin punssin ja oluen kauppa vilkastui. Mutta suuremmat tulot totuttivat myös suurempiin menoihin. Vanhempien lasten tultua kouluikään, perheen ylläpitokustannukset yhä kohosivat.

Vuosi vuodelta kuitenkin elettiin ilman varsinaista ahdinkoa, mutta myöskin ilman varallisuuden säästöjä. Nurhonen oli kyllä monta kertaa ollut tiukalla rahain hankinnan takia lankeaviin maksuihin ja korkoihin, mutta kotiväki ei näistä asioista paljoa tietänyt. Lapset olivat vielä liian pieniä, ja vaimolleen, Iidalle, ei Nurhonen näitä asioita useinkaan puhunut. Ei luultavasti tahtonut häneltä riistää luuloa, että on hyvin voivan kauppiaan rouva, tahi oli Nurhonen tullut huomaamaan ettei vaimonsa tämänlaisiin asioihin voinut kylliksi syventyä. Rouva Nurhonen ei ole — näin sanoivat silloin kertojani — liikeasioihin ollenkaan perehtynyt.

Aviopuolisojen yhdyselämä oli kuitenkin aina ollut hyvä. Lapsia heillä oli ollut useita, mutta ainoastaan neljä elossa. Vanhimmat olivat tyttöjä, Eveliina ja Miia, nuoremmat poikia, John ja Selim.

Olot olivat sitten koko joukon muuttuneet kaupunkiin saapuneen uuden kilpailijan Kalle Koskisen kautta. Erään isomman paikkakunnan kauppiaan konkurssin jälkeen oli Nurhonen jäänyt yksinään mainittavammaksi sekatavarakauppiaaksi kaupunkiin. Tämä onnellinen asema ei kuitenkaan jäänyt sivullisilta huomaamatta eikä ollut Nurhoselle moniviikkoinen. Kaupunkiin saapui mainittu Koskinen, kauppakoulun käynyt nuorenpuoleinen mies, ja perusti uuden liikkeen, joka oli komeampi ja huomattavampi kuin Nurhosen liike. Tämä uusi kilpailija oli hävittänyt Nurhosen makeanleivän päivät. Itse oli vainaja jo niin vanhentunut ja pieneen puotiinsa rakastunut, ettei hän voinut mitään ulkonaisia uudistuksia ja muutoksia ajatellakaan. Kunhan minun poikani tulevat miehiksi, oli hän sanonut, niin ottakoot sitten he nuorten tavoin isänsä liikettä jatkaakseen.

Mutta ennenkuin pojat miehiksi ennättivät, tuli kuolema ja vei Nurhosen pois tiskinsä takaa. Suru oli silloin ollut perheessä suuri.

Oli ollut ikävästä, ja vastaisen toimeentulon huolista. Varsinkin oli rouva kuvaillut nyt kaiken olevan lopussa. Kyllähän ne vieraat nyt kaiken vievät, oli hän sanonut, kun meissä ei ole puolemme pitäjää. Mierontie edessä, oli jatkanut, ja oli itkenyt kovasti. Ja lapset olivat itkeneet, ja kaikki olivat kovin raskaalla mielin olleet.

Nurhosen tuttavat ja saamamiehet, vanha koroillaan elävä tehtailija Kahva ja moniaat muut, olivat tulleet perhettä lohduttamaan ja liikkeen asioita järjestämään. Vesissä silmin oli rouva pyytänyt heidän apuaan ja neuvojaan, joita myös oli luvattu.

— Olkaa nyt vaan huoletta, kyllä me koetamme tässä asiat järjestää, oli Kahva sanonut. Kaikkien ensiksi pitää saada liikkeelle hoitaja, ettei asiain säännöllinen kulku keskeenny, ja sitten tarkka perukirjoitus, että nähdään liikkeen todellinen tila.

Rouva oli huokaisten kiittänyt ja sanonut että niin, vieraat kai tähän nyt on saatava, eihän meistä mihinkään ole. Eivät ennättäneet nuo pojatkaan miehen ikään ennenkuin tämän piti tapahtuman.

Silloin oli huomio kääntynyt Asplundiin, joka muutamia kuukausia ennen oli kihlautunut talon vanhimman tyttären, Evelinan kanssa. Päätettiin hänestä tehdä liikkeen raha- ja kirjanpitoasiain johtaja ja ottaa puotiin erityinen kaupanhoitaja.

Asplund oli vastenmielisesti suostunut liikkeenhoitajaksi rupeamaan, mutta rouvan ja lasten epätietoinen asema oli vaikuttanut että hän katsoi velvollisuudekseen kykynsä mukaan perhettä auttaa.

— Jos vaan kykenisin, niin kyllähän minä muuten mielelläni rupeaisin, oli hän sanonut.

Tehtailija Kahva oli kuivalla huumorillaan vastannut:

— Miksei oppinut mies kykene, ei siinä muuta konstia ole kuin antaa vähän rahoja ulos ja koettaa saada paljon sisään.

Se että näin päätettiin oli rouva Nurhostakin hyvittänyt.

— Sehän olisi erittäin hauskaa, oli hän sanonut, Henrikki kun tässä jo on vähän kuin omaa väkeä. Tuntuu aina turvallisemmalta ja hauskemmalta omien kanssa kuin aivan vieraitten hoidossa olla.

Asia oli lopullisesti sovittu niin että Asplund ikäänkuin perheen ainoana miehenä ryhtyi isännöitsijäksi, kirjoitti firmanimen ja tarkasti kirjanpidon. Kaupanhoito oli uskottu liikkeen vanhimmalle kauppa-apulaiselle, hiljaiselle Raivalle.

Mutta nyt oli Raivan sijalle tahdottu saada uusi, nuorempi ja isommissa oloissa ollut mies. Minä olin valittu, ja toivottiin että tultaisiin hyvin yhdessä viihtymään.

Näin kertoilivat totia maisteltaessa nämä minun ensimäiset tuttavani tässä kaupungissa. Asplundin koruton ja avonainen selonteko talon asioista vaikutti minuun kiinnittävästi, samalla kuin Helanderin leikillinen tapa keskusteluun sekaantua minua suuresti huvitti. Olin vakuutettu tässä seurassa hyvin voivani viihtyä.

Itsestään kertoi Asplund:

— Minä en suinkaan ole liikemies luonteeltani enkä kasvatukseltani. Olen kasvanut maalaispappilassa ja koulupoikana uutterasti kirjoitellut runoja konventin sanomalehteen. Ylioppilaana lueksin ensin jumaluusoppia, mutta kun uudet uskonnolliset virtaukset minuun vaikuttivat, lopetin sen sisällisten ristiriitaisuuksieni takia.

— Näistä ristiriitaisuuksista ei vaan ole loppua tullut myöhemminkään, keskeytti Helander. Papiksi tämä olisi ollut aivan erinomainen, jatkoi hän nauraen ja minuun kääntyen. Suuren pitäjän rovastina jo olisi.

— Ehkä, ehkä, nauroi Asplund vastaan. Yritin minä sitten jo sanomalehtimieheksikin, mutta rupesin kuitenkin uudestaan lukemaan, suoritin kandidaatin ja antaannuin koulunopettajaksi, joka nyt on täällä varsinainen toimeni. Olen kolleegana lyseossa.

Ja kauppiaana, lisäsi Helander.

— Niin, siksikin sitä näkyy joutuneen.

III.

Kesäkuun 12 p.

Kaupungissa siis kuitenkin tietävät täällä oloni. Olipa vielä eräs joka minua muistikin. Vanha ukko Raiva kävi tänään luonani.

Me istuimme kauvan aikaa puhellen entisistä ja nykyisistä asioista. Hänen vaimonsa on kuollut ja itse on hän lopettanut sen pienen kauppansa, jonka Nurholasta erottuaan perusti.

— Minulla on se entinen pieni talo ja sen verran säästöjä että voin vanhat päiväni elää, hän sanoi. Nuorin tyttäristäni on naimisissa ja vanhin, se Hilma, muistathan, hän kysyi, on nyt kotona minua hoitamassa. Hän on jäänyt vanhaksi piiaksi, ja hyvä onkin, että joku on minunkin turvanani.

Hilma! Kyllä hänet muistin. Olipa hänkin nyt isällään terveisiä minulle lähettänyt.

Ukko Raiva oli melkein virkeämpi kuin entiseen aikaan, mutta näköjään paljon vanhentunut ja tukka harmaantunut. Kertoili asioita entisellä yksinkertaisella, miellyttävällä tavallaan.

Vanhan ominaisuutensa, kertoa ennen kerrottuja asioita sillä tarkkuudella kuin aivan uutta kertoisi, oli hän säilyttänyt.

Me jouduimme jutuissamme Nurholan entisiin aikoihin. Raiva kertoili yhtä ja toista kauppias-vainajasta. Ihmetteli mitenkä asiat sittenkin olivat sellaiset kuin ne vainajan kuollessa olivat. Toimitettu perukirjoitus oli osoittanut ettei omaisuutta pesässä löytynytkään.

— Mutta, lisäsi hän, se aika, jolloin liike oli suurempana, taisi olla paha aika, se totutti suurempiin menoihin, joista ei huonompien aikain palattua enää voitu peruutua.

Ja hän jatkoi:

— Senhän ne saamamiehet, Kahva ja muut, heti olivat vaatineet että on järjestettävä kirjanpito ja että heille on vuosittain näytettävä sen lopputulokset. No, sinähän tiedät, silloin oli kilpailu Koskisen kanssa kuumimmillaan. Sen vuoksi se otettiin konttoristikin, se Kemppainen, niin että tulihan siihen yhden äkin paljon uutta väkeä Nurhosvainajan sijalle.

Hän kertoi Ernesti Kemppaisesta samaa kuin ennenkin, ja kuvasi uudelleen minulle eronsa kaupanhoitajan toimesta. Mutta minä kuuntelin sittenkin häntä mielelläni.

— Se Kemppainen oli, hän kertoi, eronnut koulusta neljänneltä eli viidenneltä luokalta ja ottanut kirjanpitokurssin, kun hän Nurholaan tuli. Hän oli teräväpäinen nuorukainen, mutta luonteeltaan kovin umpimielinen. Hän seurustelikin etupäässä vain naisten seurassa.

Nurholassakin hän heti kiintyi naisiin — niin, no, Asplundiin myös, sillä Asplund on aina ollut pehmeä, helposti mukautuva luonne ja oli naima-asioittensa takia siihen aikaan alituisesti samassa seurassa. Rouva ja osaksi vanhin tytärtäkin, rouva Asplund, Kemppaista mielellään kuuntelivat ja olivat hänen puoliksi kielivistä jutuistaan huvitettuja. Miia neiti sen sijaan laski hänestä leikkiä, kenties osaksi peläten Kemppaisen liiallista lähestymistä. Miialla oli siihen aikaan suuremmat toiveet tulevaisuudestaan.

Rouva ei silloin enemmän kuin ennen tahi jälkeen millään tavalla ottanut osaa liikkeen hoitoon, mutta kuitenkin hän paljoa enemmän kuin kauppiaan eläessä alkoi tomuriepu kädessä kulkea puodissa, konttorissa ja yksinpä makasiineissakin. Konttorissa hän näytti yleensä olleen paremmalla mielellä, joka olikin luonnollista, kun Asplund ja Kemppainen osoittivat hänelle jokapäiväisessä työssäänkin suurta huomaavaisuutta, Kemppainen varsinkin käytti kaikki tilaisuudet päästä tekemään hänelle pieniä kohteliaisuuspalveluksia. Asplund taas puolestaan kaiken luontaisen hyväntahtoisuutensa lisäksi näytti aina muistaneen rouvan olevan hänen tuleva anoppinsa. Ikävin oli Asplundin asema sen vuoksi, että rouva kovin usein hänelle kaipasi kaikellaista pientä meistä kaupanpuolella. Minä en osannut silloin enemmän kuin koskaankaan sovelluttaa itseäni oloihin, ja ne toiset eivät myöskään näyttäneet olevan hänen suosiossaan. Asplundille oli tietenkin vaikea tulla meille mitään sanomaan, ja paha oli olla sanomattakin, kun näki rouvan sitä haluavan. Useimmilta arastellen tehdyiltä muistutusretkiltään saikin hän nolona palautua, sillä syy rouvan valituksiin oli tavallisesti turhan pieni tahi aivan luuloteltu. Varsinkin minuun oli rouva usein tyytymätön ja epäsuorasti siitä huomauttikin. Hänen mielestään oli pölyä ilmestynyt liian paljon, lattiat liiaksi likaantuneet, tavarat sopimattomilla paikoilla ja sen sellaista, joista hän sitten myöskin Asplundille tuskitteli. Kuulinpa Asplundin pari kertaa sanovankin, ettei rouvan pitäisi mieltään tällaisilla asioilla rasittaman, kyllä me koetelemme parastamme, mutta rouva tästä huomautuksesta loukkaantuneena poistui.

Varsinkin siihen aikaan kun Asplund ei ollut konttorissa — koulutunnit veivät häneltä paljon aikaa ja vapaana ollessaan hän luonnollisesti viihtyi morsiamensa kanssa kahden kesken — oleksi rouva paljon konttorissa, Kemppainen kun hänelle mielellään kertoili yhtä ja toista kaupungilta ja kotoa, sellaista, joka rouvaa huvitti tahi jota hän muuten halusi tietää. Ei Kemppainen näitä luullakseni kertonut missään pahassa tarkoituksessa, ainoastaan rouvaa ja itseään huvittaakseen. Vilkkaalla mielikuvituksellaan teki hän näkemistään ja kuulemistaan omat leikkisät johtopäätöksensä, vaan rouva ei niitä aina samalla tavalla ymmärtänyt.

Näin kertoili Raiva vanhaa asiata tässä tänään luonani istuissaan. Sytytellessään uutta sikaaria hän huomautti miten hyvin perhe siihen aikaan eleli, Asplund kun tietenkään ei voinut tehdä mitään esteitä rahojen annissa. Ja saatuaan sikaarinsa palamaan, ukko taas jatkoi:

— Tämmöisestä Kemppaisen pikku juttelustahan se minunkin eroni aiheutui. Sinä kai sen kertomuksen muistat, hän sanoi. Kemppaista oli näet kerran suuresti huvittanut kuunnella erään tikussa olevan maalaisen kaupantekoa puodissa. Ukko tahtoi ostaa hyvän sikaarin, mutta suu juonessa hän moitti kaikkia kalliiksi, väittäen samojen sikaarien Koskisessa olevan huokeampia.

— Ja sieltäpä sitten ostan mamman kahvit ja sokeritkin, sanoi hän.

— No, kun ostatte ne täältä, niin saatte hyvän sikaarin kaupantekijäisiksi, sanoin minä.

— Sama se, antaapa sitten sikaari tänne, vastasi ukko.

Hän sytytti sikaarin, pisti toisen taskuunsa "toiselle kahvinaulalle", rämähti nauruun ja sanoi ettei hän kahvia ja sokeria ollenkaan ostakaan, mutta kyllä mamma tulee toisella kertaa ostamaan.

— Minä otan vaan nämä kaupantekijäissikaarit, mamma kun ei polta tupakkaa, sanoi ukko ja poistui nauraa hihottaen.

Me nauroimme kaikki muutkin, puotipojat, Kemppainen ja minä. Ja kun Kemppainen tämän sitten oli rouvalle kertonut, niin ensin oli hänkin nauranut, mutta heti oli vakavana sanonut että sillä tavallahan ne voivat puodista antaa viedä mitä tahansa, kun eivät pidä tavaroista parempaa huolta. Tultuaan tämän jälkeen kauppaan, hän kaikkien kuullen nuhteli minua tällaisesta huolimattomuudesta.

Minä en ollenkaan ymmärrä, miksi sillä kertaa niin tavattomasti kiivastuin. Ehkä oli näitä pikku muistutuksia, joista Nurhosen eläessä sain olla aivan rauhassa, kasaantunut sydämelleni enemmän kuin se sieti. Sen vaan muistan kuinka minä ihan kuohahdin ja puotilaisten kuullen huusin että rouva on hyvä ja tulee itse tavaroitaan vartioitsemaan, minä en ainakaan enää tule yhtään kahvinaulaa tässä talossa myömään.

Rouva poistui vihaisen näköisenä, mitään vastaamatta. Mutta sanani pidin minäkin. Ja eiköhän se niin paras ollutkin. Ehkäpä se olikin niin sallittu.

Rouva meni suoraa päätä Asplundin luokse, joka morsiamensa kanssa pelasi pihalla krokettia. He tulivat sieltä yhdessä konttoriin, mutta silloin seisoin siellä jo minäkin ja pyysin eroani. Asplund koetteli minua tyynnyttää, mutta sillä kertaa olin minäkin peräytymätön. Eroamista ja omaa pikkukauppaani olin kyllä ennenkin ajatellut, nyt olin silmänräpäyksessä päättänyt aatteeni toteuttaa.

Ja sitten tulit sinä, hän sanoi ja alkoi sytytellä sammunutta sikaariansa.

* * * * *

Me puhelimme paljon myöhemmistäkin asioista, ja minä kyselin häneltä yhtä ja toista nykyoloista. Saatoin häntä kotiinsa mennessään niin kauvaksi että kaupunki näkyi. En tiedä miksi, vaan aivan sydämeni värähteli kun näin tuon vanhan tutun kaupungin, joka kymmenessä vuodessa ei ainakaan kaukaa katsottuna näkynyt entisestään ulkonaisesti muuttuneen.

Me puristimme erotessamme kauvan aikaa toistemme käsiä.

— Tule nyt pian käymään meillä, sanoi hän. Olisi kovin hauskaa taas monesta ajasta nähdä sinut luonamme, vaikkakin väet ovat sieltä entisestään vähentyneet. Hilmakin niin mielellään tapaisi sinua.

Näin ukko Raiva vakuutti, ja minä luulen kohdakkoin pistäytyvänikin heillä.

IV.

Kesäkuun 14 p.

Tänään saapuneesta sanomalehdestäni näen, että ensimäinen isäntäni — voisin sanoa kasvattajani — kauppias Söderberg on kuollut. Ukko olikin jo vanha mies.

Nyt minulla siis ei ole maailmassa ketään, joka jollain tavoin lähemmin minuun liittyisi. Vanhempani kuolivat jo pienenä ollessani, veliä ja siskoja ei minulla ole ollutkaan. Söderberg on kuollut ja muut entiset sydän-ystäväni ovat hävinneet maailman tuulien mukana. Onnettomuuteni on, ettei minulla ole yhtään kohtalooni osaa ottavaa ihmistä, eikä ketään, jonka onni tahi vastoinkäyminen minua lähemmin koskisi. Minä olen ulkopuolella kaikkea mitä elämässä tapahtuu, kivettynyt muukalainen kaikille ihmisten harrastuksille ja riennoille. Se ainoa, joka minuun on kiintynyt ja minua muistaa ja jonka seurassa tunteeni pääsevät valloilleen, on tämän talon kuusivuotias Aino. Hän istuu monet tunnit päivässä polvellani kiikkutuolissa ja luottamuksella kertoo minulle pieniä asioitaan, tarkkaan ja terävästi kysellen minusta kaikenlaista, joihin suora vastaaminen monta kertaa on kovin vaikeata. Hän istuu veneessäni, kun olen ongella, seuraa minua kävelyretkilläni, ja minä tunnen mielentilalleni suurta lohdutusta hänen seurastaan.

Jonkinlainen lapsen tunne oli minussakin säilynyt Söderberg vainajata kohtaan, vaikka jo kauvan olen ollut poissa hänen palveluksestaan. Mutta ne vuodet kuin hänen luonansa olin, olivat ne kiintymyksen vuodet, jotka useinkin parhaiten huomaa vasta sitten kuin ne jo ovat ohitse.