Part 21

Nainen puhkesi selittämään virtanaan. »Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, herra Dyce, jos olen neuvoton ja ikäänkuin hämilläni, sillä olen ollut niin vähän tekemisissä juristien kanssa. En ole koko ikänäni kuullut puhuttavan muusta kuin heidän metkuistaan ja koukuistaan, sillä he miltei kynivät paljaaksi isoisäni. Ja minä tulin kyytivaunuissa Maryfieldistä, ja sydämeni tykyttää vieläkin sellaisesta keikkumisesta ja hytkymisestä yli mäkien ja vuorten —» Hän asetti puolihansikkaaseen verhotun kätensä runsaspitsiseile rintaröyhelölleen ja huokasi syvään.

»Ehkä — ehkä lasi viiniä —» yritti asianajaja esittää, silmäten soittokellon nyöriin ja arvellen mielessään, että viinitilkka ja kaakkupalanen jollakin tavoin sopisivat yhteen krinoliinien ja hartiahuivien aikakauden kanssa.

»Ei, ei!» huudahti nainen kiihkeästi. »En koskaan vie sitä huulilleni. Olen — olen Toivon Liitossa.»

Asianajaja hätkähti ja tähysteli häntä jälleen lasiensa läpi naurahtaen hyväntahtoisesti. »Niin ovat useimmat naimattomat naiset», sanoi hän. »Olen iloinen voidessani onnitella teitä toivojenne toteutumisesta.»

»Se jää nähtäväksi», sanoi vieras. »Herra tietää, mitä siitä lopultakin koituu. Tyynimminkin harkittu naiminen on aina kuin arvanlyöntiä, oli tädilläni Grizel Whinhillillä tapana sanoa; enkä voi väittää, että minun naimiseni olisi tyynesti harkittu, sillä mies ihastui kiihkeästi ihan ensi iltana, kun hän minut näki, lankesi päistikkaa jalkaini juureen, eikä häntä saanut siitä lähtemään sanomalla 'ei' tai 'ehkä'. Me olemme heikko, hento sukupuoli, herra Dyce, ja miehet ovat niin kiivaita!»

Hän silmäili asianajajaa himmennettyjen lasiensa läpi, ja hänen veikistelevä hymynsä paljasti tumman aukon kahden puuttuvan etuhampaan kohdalla. Dan Dyce nyökäytti myötätuntoisesti, ja vieras oli kohta taas puheen vauhdissa. »Ja antaakseni tietää asiat juurta jaksain, herra Dyce, on minulla Perthin lähellä maapalanen, kaikki mitä on jäljellä uljaasta kartanosta, jonka esi-isäni tuhlasivat Darienissa. Joten tahtoisin nyt tietää, voisinko mitenkään estää nykyistä sulhastani pelaamasta tai juomasta sitä hukkaan, sittenkuin olemme menneet naimisiin? Tulisin kovin murheelliseksi senkaltaisesta onnettomuudesta, sillä sukuni on aina ollut parooneja.»

»Kerta parooni aina parooni», sanoi asianajaja, alkaen hänkin käyttää omaa leveää skotlantilaista puheenparttaan.

»Niin kyllä, herra Dyce, se kuuluu varsin kauniilta; mutta parooni tai paronessa, jos sellaista on, ei ole paljonkaan arvoinen, jollei hänellä ole maatilkkua tuon tittelin seurana. Ja John Cleghorn — se on sulhaseni nimi — on ollut oikea siivilä aikoinaan tiedoista päättäen, ja pelkään miesten suhteen olevan niin, että kun vanhenee, niin pahenee.»

»Toivoakseni tässä tapauksessa on niin, että kun vanhenee, niin viisastuu, neiti...» sanoi, asianajaja, pysähtyen kysymysmerkkiin, jonka toinen jätti huomioonottamatta.

»En antaudu mihinkään vaaraan, jos vain tiedän sen välttää», sanoi nainen painokkaasti; »enkä myöskään luota edinburghilaisiin asianajajiin; ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, tai muuten erehdyn pahasti. Mutta olen käymässä serkkuni luona tuolla Maryfieldissä, ja siellä sanottiin, ettei koko kreivikunnassa ole sen luotettavampaa miestä kuin te, ja siksi poikkesin tänne vartavasten neuvoa hakemaan. Oh, noita kamalia kyytivaunuja! Maailma on tullut hulluksi, herra Dyce, tuon kiireensä ja touhunsa kanssa, eikä Skotlanti ole koskaan enää ollut entisensä sitten... Mutta kas, olen poikennut pois asiastani. Jos Luojan tahto on, että minun on mentävä naimisiin Johnny Cleghornin kanssa, niin miten Kaims'in käy? Tuleeko hän sen omistajaksi?»

»Ei toki», sanoi asianajaja vakavuudella, joka oli varsin tunnustusta ansaitseva hänen sisäisiin tunteisiinsa nähden. »Jo ennenkuin laki naitujen naisten omaisuussuhteista oli olemassa, antoi _jus mariti_, kuten sitä kutsumme, miehelle oikeuden ainoastaan vaimonsa irtaimeen omaisuuteen. Ei ole olemassa mitään _communio bonorumia_ — omaisuuden yhteisyyttä — aviopuolisoiden välillä Skotlannissa.»

»Ja eikö hän voi myydä minulta Kaims'ia?»

»Ei; se kuuluu teille ja teidän määräämällenne _ad perpetuam remanentiam_, ollen sukuperintö.»

»Toivoisin, että puhuisitte rehellisellä englanninkielellä kuten minäkin, herra Dyce», sanoi nainen terävästi. »Olen unohtanut kaiken latinani, ja sen kuuleminenkin panee pääni pökerryksiin. Epäilen, että asianajajat käyttävätkin sitä saadakseen pyörälle avuttomat ihmisrukat.»

»Ei se varsin sitä ole», sanoi Dan Dyce nauraen. »Se on ainoa tilaisuus vanhojen tietojemme tuulettamiseksi, ja sitä pidetään vaikuttavana. _Ad perpetuam remanentiam_ merkitsee vain 'pysyvästi jääden'.»

»Arvelin, että Johnilla olisi ehkä oikeus hallita Kaims'ia myötäjäisinäni.»

»Jospa olisikin», sanoi Dan Dyce, »niin myötäjäiset eivät Skotlannin kunniallisen lain mukaan ole koskaan olleet miehen suostumuksesta maksettu hinta; hänellä on niihin vain nautinto-oikeus. Hänellä ei ole oikeutta niiden myymiseen tai hukkaamiseen, ja hänen on palautettava ne koskemattomina, jos avioliitto onnettomuudeksi jolloinkin purkautuisi.»

»Purkautuisi!» huusi nainen. »Johan nyt jotakin! Onpas teillä kamala hoppu, kun ei sormuskaan ole vielä ostettuna. Entä jos kuolisin ensiksi?»

»Siinä tapauksessa otaksun, että tahtoisitte määrätä miehenne perijäksi.»

»Johnny Cleghorninko! Älkääs nyt! Onhan sitä maailmassa sellaistakin kuin — kuin — kuin lapset, herra Dyce», ja nainen hymyili kainostellen, samalla kuin asianajaja nousi kiireesti haparoimaan joitakin kirjoja peittääkseen hämmennystään noin hurjan otaksuman johdosta. Hän pääsi pälkäästä sen kautta, että Bell ja Ailie astuivat huoneeseen. Tulijat jäivät hämmästyneinä seisomaan nähdessään omituisen ja odottamattoman vieraan.

»Sisareni», esitteli asianajaja kiireesti. »Neiti — neiti —. En tullut kuulleeksi nimeä.»

»Neiti Macintosh», sanoi vieras hermostuneesti, ja Bell huudahti paikalla: »Siitä olinkin ihan varma! Lennox on usein puhunut teistä, ja olen kovin iloinen tavatessani teidät. En tiennyt teidän olevan näillä seuduin.»

Ailie oli ihastunut tuohon hauskannäköiseen ilmiöön. Hän kykeni tuskin kääntämään silmiään laajasta, monireunuksisesta poplinihameesta, rintaröyhelöstä, valtavista korvarenkaista, suuresta kamee-soljesta, pitkistä pitsisistä puolihansikkaista, hartiahuivista, sirosta myssystä ja raikkaista vanhoista kasvoista, joita ei pilannut muu kuin silmälasit ja puuttuvain hampaitten kohdalla näkyvä aukko.

»Olen juuri kysynyt neuvoa herra Dyceltä lähestyvän naimisiinmenoni johdosta», sanoi Macintosh. Ja kuullessaan tämän tiedonannon sellaisen muinaisesineen suusta venähti Bellin naama niin hämmästyneen näköiseksi, että Dan ja Ailie olivat vähällä unohtaa hyvän käytöksen vaatimukset.

»Oh, jos teillä on virka-asioita, niin —» sanoi Bell ja nousi poistaakseen; mutta Macintosh laski kätensä hänen hihalleen pysähdyttäen hänet.

»Ei tarvitse poistua, neiti Dyce», sanoi hän. »Kaikki on selvänä. Näkyy olevan niin, ettei Johnny Cleghorn voi kutsua tilkkuakaan Kaims'ista omakseen mentyään naimisiin minun kanssani, ja siitä minä vain tulinkin selkoa saamaan. Oi, se on niin vaapperaa sen naimisiinmenon kanssa, neiti Dyce; useimmat ihmiset menevät siihen suin päin, mutta minulle tämä on niin pulmallinen paikka, eikä minulla ole äitiä ohjaamassa.»

»Varjelkoon!» sanoi Bell-neiti, menettäen aivan malttinsa tuollaisista tyttömäisistä arveluista. »Olette varmasti tarpeeksi vanha tietääksenne oman mielenne. Toivon, että sulhanen on kelpo mies.»

»Ei hän ole hulluimpiakaan — miehenpuoleksi», sanoi Macintosh alistuvasti. »Hän on lihava kuin tynnyri, ja romuyskä häntä vaivaa, eikä hän ole vähääkään pulska eikä hänellä ole omaisuutta pennin pyörylää, ja maine — herra paratkoon! — ei ole juuri mainittava. Mutta mies kuin mies, neiti Dyce, ja aika rientää!»

Kuullessaan sellaisen luettelon aiotun puolison vajavaisuuksista menettivät Dycet kaiken soveliaisuuden tunteen ja purskahtivat nauruun, johon vieraskin yhtyi, hytkyen nojatuolissaan. Bell hoksasi heistä ensimmäisenä syyllisin tuntein, että tämä oli varsin paha Danielin toimelle. Hän kohensi naamansa vakavaksi ja aikoi ryhtyä anteeksipyyntöihin, kun Tellu syöksähti sisään avoimesta ovesta ja heittäytyen Macintoshin jalkoihin liehutti iloissaan häntäänsä. Mutta eipä se tyytynyt siihenkään, vaan vieraan vastusteluista huolimatta sen täytyi päästä hänen syliinsä, ja silloin vasta Bell ja Ailie huomasivat tutun soinnun vieraan naurussa.

Dan nousi ja taputti häntä selkään. »Hyvin tehty, Nuppu!» sanoi hän. »Sinä sait narratuksi meidät kaikki; mutta Tellua ei petetäkään vanhan eukon vaatteilla», ja hän kiskoi hellävaroin silmälasit häijyn veljentyttärensä nauravalta naamalta.

»Oh, sinä veitikka!» huusi Ailie-täti.

»Sinä kelvoton!» huusi Bell-täti. »Olisihan minun pitänyt tietää sinun metkusi. Mistä ihmeestä olet saanut nuo vaatteet?»

Nuppu purjehti lattian poikki kuin kutterialus ja kietoi kätensä tädin kaulaan. »Etkö tuntenut minua?» kysyi hän.

»Kuinka saatoin tuntea sinua tuollaiseksi puettuna? Ja hampaasikin — sinä veijari! ne ovat mustatut; ja kaulasi — sinä lurjus! se on maalattu; ja — oi, tyttö, tyttö! Pois, pois! aivanhan sinua mörkökin pelkää!»

»Etkö sinäkään tuntenut minua, Ailie-täti?» kysyi Nuppu.

»En vähääkään», vastasi Ailie sulkien lystikkään vanhan olennon syliinsä. »Ehkä olisin tuntenut, jollen olisi luullut sinun tulevan vasta huomenna.»

»Huomenna minun olisi vasta pitänyt tullakin; mutta koulussa on puhjennut tuhkuri, ja minä tulin päivää aikaisemmin ja aioin vain tupsahtaa sisään ja yllättää teidät kaikki. Etkö sinä arvannut, Dan-setä?»

»En alussa», sanoi Dan. »Myönnän, että tulin täydellisesti puijatuksi, mutta kun puhuit Toivonliittoon kuulumisesta, silloin näin yhdellä väläyksellä Macintoshin läpi. Toivon, että pidit latinastani, Nuppu.»

XXX LUKU.

»Et suinkaan tullut tuossa hupsussa puvussa koko matkaa Edinburghista asti?» kysyi Bell-täti, kun tekotukka oli poistettu ja Nupun nuoruus muutenkin palautettu.

»En toki!» sanoi Nuppu, säihkyen kepposensa onnistumisesta. »Tulin niin hienona nuorena neitinä, että olisitte voineet miltei ylpeillä minusta, mutta kun huomasin, ettei kotona ollut ketään muita kuin Kate, älysin kohta, etten saisi sen parempaa tilaisuutta tutustuttaa teitä Macintoshiin, vaikka odottaisin vuoden. Kerroinhan teille, että leikimme kuva-arvoituksia viime talvena koulussa, ja minä sain Jimin lähettämään minulle joitakin tarpeita, peruukin ja tämän todella hauskan vanhan naisen puvun. Toin ne kaikki kapsäkissäni, aikoen huvittaa teitä niillä joskus, ja Kate auttoi minua pukemaan niitä ylleni, vaikka häntä peloitti kamalasti, kun hän ajatteli kuinka kovasti sinä suuttuisit, Bell-täti. Ja kun olin valmis, sanoi hän, ettei hän varmaankaan voisi olla nauramatta haljetakseen, ja silloin te ymmärtäisitte, että se olin vain minä valepuvussa. Ja Tellu haukkui niin, että se näytti antavan ilmi koko komedian, ja siksi minä lähetin heidät molemmat puutarhaan ja istuin sellaisessa ramppikuumeen väristyksessä, että korvarenkaani olivat lähteä irti. Voitte uskoa, että tunsin oloni sangen surkeaksi istuessani siinä miettien, mitä ihmettä minun oli sanottava; mutta vähitellen pääsin niin täydelleen Macintoshiksi, että miltei tunsin itsessäni reumatismin, ja sitten tiesin kyllä aina keksiväni jotakin, jolla saisin roolin sujumaan. En odottanut Dan-sedän tulevan ensimmäisenä sisään, muuten en olisi ollut niin varma asiastani, hän kun on niin teräväkatseinen ja epäluuloinen — se kai tulee siitä että hän on lakimies, ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, kuten neiti Macintosh sanoo. Ja kun hän puhui tuota juhlallista latinaansa ja oli sen näköinen kuin aikoisi kirjoittaa neuvonannostaan laskun, joka veisi minut vararikkoon, silloin nauroin sydämessäni niin että kipeää teki. Enkös olekin kaikkein häijyin tyttö mitä on, Dan-setä?»

»Vähän vähemmän murretta ja jonkunverran uskottavampi juttu olisi tehnyt esityksen täydelliseksi», sanoi setä. »Mistä sinä sait ne molemmat? Ei suinkaan neiti Macintosh ole ollut ainoana mallina?»

»No niin, ei hän kyllä ole niin skotlantilainen kuin minä esitin, paitsi ollessaan hyvin tunteellisella päällä, mutta minusta tuntui että hänen täytyi olla niin skotlantilainen kuin vuori ja virta sopiakseen noihin vaatteisiin. Eikä hän ole koskaan puhunut omasta naimisiinmenostaan, mutta hän puuhaa parhaillaan naimiskauppaa eräälle serkulleen ja kertoo meille kaikki juurtajaksain. Olin osaksi häntä, mutt'en niin paljon että se olisi ollut epäystävällistä tai halpamaista, ja osaksi hänen serkkuaan, ja lisäksi pikkuisen Waverley-romaaneja — sanalla sanoen, puhdasta mosaiikkia, kuten meidän koiramme. Neiti Macintoshissa ei tavallisessa olossa ole kylliksi erikoisuutta kunnolliseen etualan monoloogiin, mutta hänessä on vihjauksia enemmän kuin — kuin sanakirjassa, ja kerran alkuun päästyäni tunsin voivani näytellä puolta tusinaa erilaisia Macintosheja, niin että luulisitte häntä olevan kokonaisen kuhisevan lauman. On, nähkääs, jakobiini-Macintosh, ja 'inhoittava engelsmanni'-Macintosh, ja keimailija-Macintosh, joka näpsäyttää herra Laurentia viuhkalla, ja povari-Macintosh, joka ennustaa kädestä ja teelehdistä, ja tanssin ja käytöstaidon Macintosh, joka tuntee kaikki Skotlannin hienoimmat suvut.»

Nuppu laski juhlallisesti kaikki eri Macintoshit sormenpäillään.

»Meidän pitää saada nähdä ne kaikki, kun tulet kotiin ensi talvena», sanoi Ailie-täti. »Minusta se on hauskempaa kuin ooppera.»

»En voi kieltää, ettei se olisi huvittavaa», sanoi Bell-täti. »Mutta se muistuttaa sentään niin kauheasti teatteria ja on tuskin sopivaa kunnon kodille. Tyttö, tyttö, pois heti paikalla muuttamaan vaatteesi!»

Jos palkinnot ja italialaiset laulut olisivat todella olleet todistuksia siitä, että Nuppu oli saanut kiilloituksen tarttumaan, olisi hän tuottanut pettymyksen Dan-sedälle, mutta tämä hänen taitonsa riitti antamaan täyden korvauksen, niin paljon huvia se tuotti. Luonteet herättivät ja pitivät vireillä Nupun mielenkiintoa; hänellä oli salamannopea katse huomaamaan puheen ja liikehtimisen omituisuuksia. Suurin osa ihmisen filosofiaa sisältyy johonkin mielilauseeseen, miehen yksilöllisyys ilmenee siinä tavassa, jolla hän kantaa hattuaan kävellessään pitkin kirkonlaivaa sunnuntaisin. Joka kerta palatessaan kotiin Edinburghista Nuppu kokosi puheenparsia niinkuin muut kokoavat postimerkkejä, ja hän tiesi jokaisen kaupungin miehen hatunkantotavan. Erikoisuutta vailla olevat ihmiset, joiden luonnollista olemusta varuillaanolo ja pelko kahlitsivat, olivat ainoat, joiden seura häntä kyllästytti; kaikkia muita hän tutki ihastuksella, tallettaen jokaisesta jonkun kuvaavan piirteen muistiinsa. Jos hän olisi jäljitellyt heitä tekemällä heidät naurettaviksi, olisi hän synnyttänyt omaisissaan paheksumista, mutta ollen vailla kaikkea mahtailevaa ylemmyyden tunnetta esitti hän luonnehtimansa henkilöt ilman alentavia piirteitä — lisäten kokoelmansa muotokuviin — kuten Raeburn tauluihinsa — jonkun somistavan lainakiharan ja vaimentaen vaaleammiksi tummanpuhuvat nenät.

Mutta hänen suosituin esityksensä oli Macintosh jossakin niistä lukemattomista vivahteista, jotka lopulta olivat kaikki hänen omaa keksintöään ja varsin kaukana alkuperäisestä esikuvastaan. Joka kerta hänen kotiin tultuaan tuli tuo tanssinopettajatar, jota he eivät koskaan olleet todellisuudessa nähneet, yhä tutummaksi henkilöksi Dycen väelle. »Toden totta», huudahti Bell, »minä alan aina ajatella sinua vain hassuna vanhana ihmisenä.» »Kuinkas reumatismin laita on!» oli Danin tapana kysyä. »Niinhän Macintosh sanoi», huomautti Ailie tämän tästäkin, ja vieläpä Katekin kertasi tanssinopettajattaren sanoja niin tosissaan, että koko kaupunki lopulta tutustui hänen nimeensä ja persoonallisuuteensa lainkaan epäilemättä, että ne usein olivat vain nuoren Lennox-neidin näyttelemiä osia.

Nuppu vei eräänä iltana tämän leikin uskalletun pitkälle, mennen neiti Macintoshina Ailien kanssa tanssiaisiin, yllään isoäiti Buntainin hame ja peleriini, jotka olivat tehneet suurenmoisia valloituksia kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin.

Tanssiaisemme ravintolassa eivät ole suurkaupungin huvien kaltaisia; petronella, la tempétte ja reel ovat yhä säilyttäneet niissä kunnioitetun sijan; meidän mielestämme elämänilo ei ole tarkoitettu kokonaan nuorille ja hulluille, ja siksi käyvät niissä vanhemmatkin ihmiset. Me maistelemme punaviiniä ja teetä alkoovissa eli »sivukossa» ja pakinoimme yhdessä, jos tanssivuotemme ovat ohi, tai istumme lippujen ja kanervaköynnöksien alla hyräillen vanhoja hauskoja lauluja ja silmäillen hyväksyvästi sieviä tyttäriämme. Vanha tapa suo pormestarille ja hänen rouvalleen kunniapaikan alkoovissa soittokunnan takana; siellä on kuin pienoinen hovi, missä kunnallishenki suorittaa alamaisuudenosoituksensa, missä medaljongit ovat suuret ja tukevat, hiuksiset kellonperät kelluvat uljaina ja suut pyrkivät hellyttävän puoliyön hetken lähestyessä sievästi sammaltamaan.

Alkoovia kohti Ailie — Danin varovaisesti kuljeskellessa toisaalle — ohjasi rohkeasti Macintoshin, jonka pallomaisena hyllyvä silkkibrokaadi saattoi mahtavimmatkin muut naiset varjoon. Hän liukui lattian poikki ikäänkuin hameensa vanteitten eikä solkikenkiensä kannattamana, niinkuin ilmassa keijuen.

»Turkanen! onpas siinä ilmiö!» sanoi tohtori Brash, suoristaen liivejään. »Mistähän Dycet tuon ovat saaneet?»

»Arkki on laskenut maalle», sanoi pormestarinna. »Mikä omituinen olento!»

Ailie toimitti vakavana tarpeelliset esittelyt, ja pian oli arvoisa neiti Macintosh Kaims'ista seurueen merkkihenkilönä. Hän keimaili mitä vallattomimmin vanhempien kavaljeerien kanssa, jaellen heille veikeitä hymyjä ja viuhkan näpsäyksiä ja houkutellen esiin harvinaisia kohteliaisuuksia, jotka saivat heidän vaimonsa nauramaan valtoinaan. He joivat viiniä hänen kanssaan vanhaan tyyliin; hän vastasi jokaiseen maljaan vesilasilla.

»Ja nyt esitän minä juotavaksi maljan», sanoi hän, kun hänen vuoronsa tuli — »Skotlannin oikeuksille!» Ja hän kohotti lasinsa draamallisella eleellä.

»Turkanen! onpas sillä eukolla käsivarsi», kuiskasi tohtori Brash Colin Clelandille, nähdessään helakan, täyteläisen hipiän paljastuvan lyhyiden hihojen ja puolihansikkaiden suun välistä.

Malja juotiin — Ailie lasin tyhjentämiseen oli hyvä kylläkin, vaikka näinä porvarillisina aikoina hiukan hämärä.

»Mitkä ne ovat?» kysyi pormestari.

»Mitkä niin?» kysyi Macintosh.

»Skotlannin oikeudet.»

»Sen jätän ystäväni herra Dycen selitettäväksi», sanoi Macintosh vikkelästi — asianajajakin näet oli nyt liittynyt seuraan. »Se voi kylläkin maksaa teille 6 shillinkiä 8 pennyä, mutta silläpä hän pystyykin sanomaan sen teille latinaksi. Mutta — mutta toivoakseni me olemme kaikki ystäviä täällä?» huudahti hän, katsahtaen hätäisesti ympäri seuruetta. »Toivoakseni ei täällä ole yhtään noita inhoittavia engelsmanneja meidän joukossamme. En voi sietää heitä! Skotlanti on ollut surkeasti alasmenossa siitä saakka kuin se antautui heidän pariinsa.» Jonkun aikaa hän sitten piti aiheiltaan jokseenkin yli-ikäistä isänmaallista esitelmää, mikä sai hänen kuulijakuntansa hymyilemään, sillä toden sanoakseni emme me tässä pikkukaupungissa näe mitään erotusta skotlantilaisen ja englantilaisen välillä; meidän katsannossamme on olemassa vain se onnellinen ihmiskunnan osa, joka on syntynyt, kasvanut ja asuu Will Oliverin kellon kuuluvilla, ynnä ne poloiset, joiden on elettävä muualla, ja ne ovat kaikki yhtä kovaonnisia, olkoot sitten englantilaisia, irlantilaisia tai skotlantilaisia.

»Mutta tässä minä estän herroja tanssimasta», sanoi Macintosh äkkiä keskeyttäen oman puheensa, ja hänen seurueensa valtasi hämmennys, sillä katrilliryhmiä muodostettiin parhaillaan, ja hänen vihjaustaan oli mahdoton käsittää väärin. Hän katseli heitä jokaista vuoroonsa, ikäänkuin nauttien heidän hämmingistään.

»Minä — tuota — en ole tanssinut vuosikausiin», sanoi pormestari, mikä olikin totta. Ja Colin Cleland päästi syvän huokauksen pyylevästä ruhostaan ja piiloittaen jalkansa väitti katrillin käyvän yli hänen kykyjensä. Nuoremmat miehet muistivat äkkiä muita sitoumuksia ja hävisivät. »Tahdotteko suoda minulle kunnian?» sanoi tohtori Brash. Kelpo mies! Sankarin jalo sydän asui hänen ryppyisen liivinsä alla.

»Oi!» sanoi Macintosh nousten ja tarttuen hänen käsipuoleensa; »ettehän vain pyöritä minua jaloiltani, kun minä olen tämmöinen hento ja heiverä olento.»

»Sehän olisi vain maksamista samalla mitalla», sanoi tohtori kumartaen. »Neiti Macintosh on pyöräytellyt meitä kaikkia jaloiltamme siitä saakka kun astui huoneeseen.»

Macintosh nauroi hänelle himmennettyjen lasiensa takaa, näpsäytti häntä kevyesti viuhkallaan ja liukui vuoron alkuliikkeisiin. Sanaa on paljon väärinkäytetty, mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän tanssi taivaallisesti, osoittaen sellaista suloa, jalannousun keveyttä ja vartalon sulavuutta, että ihmiset tuijottivat häneen ihaillen ja epäuskoisina; hänen ryhtinsä oli, takaapäin nähtynä, antamaisillaan hänet ilmi, ja mahdollisesti olisi hänen kumppaninsa piankin keksinyt, ketä hän tanssitti, vaikkei hän olisi tehnytkään tälle tunnustusta.

»Kautta kunniani!» sanoi tohtori kahden vuoron väliajalla — »kautta kunniani, te tanssitte suurenmoisesti, neiti Macintosh! Minun täytyy pyytää anteeksi, että olette saanut niin kankean, vanhan tanssikumppanin.»

»Tottahan toki osaan tanssia», sanoi Macintosh. »Tiedätte kai, että olen tanssin opettajatar?» Sitten hän kuiskasi hänelle kiireesti luonnollisella äänellään: »Tunnen itseni aivan julkeaksi, tohtori Brash, kun tanssin tässä teidän kanssanne, vaikka en ole vielä mukana seuraelämässä, ja minusta on aivan halpamaista pettää teitä, joka tahdoitte tanssia vanhan eukkorähjän kanssa pelkästä säälistä häntä kohtaan, enkä minä voi tehdä sitä minuuttiakaan kauemmin. Ettekö todellakaan tunne minua?»

»Herra hallitkoon!» huudahti tohtori hiljaa, hämmästyneenä. »Lennox-neiti!»

»Ainoastaan teille», kuiskasi Lennox. »Olkaa hyvä älkääkä sanoko kenellekään muulle.»

»Ei verrattomampaa», sanoi tohtori. »Minä taidan tehdä itseni naurettavaksi tanssiessani tässä — hm! — vanhan kummituksen kanssa, mutta totta vie minulla on nyt yliote toisista, ja te ette saa uskotella, sittenkuin juttu tulee ilmi, etten minä tuntenut teitä alun alkaen. Minulla on kana kynittävänä tämän johdosta Ailie-neidin kanssa — sen veijarin! Mutta, nuori neitini, tehän olette näyttelijä!»

»En vielä, mutta aikomukseni on tulla näyttelijäksi», sanoi Nuppu, yhtyen taas tanssiin parinsa kanssa.

»Hm!» sanoi tohtori, »siihen näyttää teillä olevan luonnonlahjat; mutta yhteen aikaan päättelin mielessäni, että teistä tulisi runoilija.»

»Olen sivuuttanut runoilun», sanoi Nuppu. »Huomasin runoilevani kovin yksitoikkoisesti ja aina samaan nuottiin. Ei, näyttämö on minun alani, tohtori Brash; luulen, että Jumala on sen niin määrännyt.»

»Joskus Hänkin on — tuota noin — harkitsematon», sanoi tohtori. »Mutta entäs Bell-täti?»

»Siinä ei ole mitään muttaa, vaikka myönnänkin, että minua surettaa ajatella Bell-tätiä. Hänen mielestään näytteleminen on melkein yhtä pahaa kuin valehteleminen, ja hän sanoo teatteria sielunvihollisen asuinsijaksi. Jollei hän olisi ollut poissa kotoa tänä iltana, en olisi uskaltanut tulla tänne. Toivoisin — toivoisin miltei, etten rakastaisi häntä niin paljon, sillä tunnen, että minun on tuotettava hänelle aika suurta mielipahaa.»

»Se on totta», sanoi tohtori Brash. »Ja minun tanssinikin te olette turmellut, sillä minä kunnioitan suuresti tuota hurskasta pikku naista.»