Part 11

»Se — se oli — ei, minä en uskalla sanoa sitä teille», sanoi Nuppu tuskissaan. »Se ei olisi rehellistä, ja ehkä hän kertoo sen teille itse, jos kysytte sitä häneltä. Kuinka hyvänsä, minä kirjoitin kirjeen hänen puolestaan, ja kun näin, ettei hän saanut siihen vastausta, vaikka toivoi sitä niin hartaasti, ja minä itsekin olin kovasti innoissani, niin rupesin Winnyksi ja kirjoitin. Menin ulos viemään sitä postiin silloin kauheana sadeiltana, kun teillä oli kutsut, enkä hiiskunut mitään Katelle, niin että hän otti sen oikeaksi tosi kirjeeksi siltä henkilöltä, jolle olimme kirjoittaneet ensin. Tulin läpimäräksi postiin mennessäni, ja luulen, että silloin Jumala alkoi puuttua peliin. Jim sanoi, että Kaikkivaltiaalla oli joka-ainoa hetki täysi sarja valtteja; mutta se on korttipuhetta, enkä minä tiedä mitä se merkitsee, paitsi että Jim sanoi niin, kun 'Elon kaaren' johtaja pötki tiehensä kassan kanssa ja seurueen oli käveltävä kotiin Kalamazoosta ratapölkkyjä myöten.»

»Armias taivas! Tuosta en ole kuullut sanaakaan», huusi Bell-neiti. »Tämä on varoitus! Ihmisten, joilla on lapsia hoidettavanaan, ei tulisi pitää kutsuja; se oli tulostasi saakka ainoa ilta, jolloin emme laittaneet sinua nukkumaan. Eikö Kate muuttanut vaatteitasi, kun tulit märkänä sisään?»

»Hän ei tiennytkään minun olleen ulkona, sillä se olisi pilannut kaikki, hän kun olisi kysynyt mitä varten minä olin ollut ulkona, ja minun olisi täytynyt sanoa se hänelle, sillä minä en osaa narrata sellaista narrausta. Kun tulin sisään likomärkänä, lainasin pikkuhiukkasen sedän ruudukasta ryijyä ja näyttelin Katelle olevani Helen Macgregor, ja Kate oli katketa eikä huomannut mitään ennenkuin vaatteeni olivat kuivat. Olinko minä hyvin paha?»

»Olit kyllä! Olit pahempi kuin paha, olit tyhmä», sanoi Dan-setä, muistaen kaikkea mitä tuo kepponen oli maksanut heille.

»Oi, Lennox, syntinen lapsiparkani!» sanoi Bell-täti syvästi murheellisena.

»En tarkoittanut vähintäkään pahaa», väitti lapsi vavisten itkuun puhkeamaisillaan. »Tahdoin saada Katen iloisemmaksi, sillä minusta on niin ikävää nähdä ihmistä nyrpeänä — ja halusin hauskutella vähän itsekin», lisäsi hän kiireisesti, tahtoen tunnustaa kaikki.

»Kyllä minä sen Kate-heittiön läksytän!» huusi Bell-täti ihan vimmoissaan, käärien kokoon kudelmansa.

»Mutta, Bell-täti, se ei ollut hänen syynsä, se oli —»

Mutta ennenkuin hän ehti sanoa enempää, oli Bell-neiti menossa täyttä lentoa sisään vaatimaan selitystä, Tellu haukkuen hämmästyneenä hänen kintereillään, sillä koskaan ennen ei se ollut nähnyt hänen juoksevan lankakerä perässä venyen. Kate oli avannut keittiön ikkunan viimeistä tuumaa myöten ja oli katselemassa puoliautiolle kadulle, jossa ei näkynyt muuta kuin parvi lapsia leikkimässä leipurin oven edustalla. Heidän hennot ja kirkkaat äänensä, joita ei mikään huolen tai pahan aavistuksen tunne painanut, täyttivät iltapäiväilman säveleellä:

»Kasta, kasta kukkiasi, pitkävartisia, kaikki oomme neitoja ja kaikki kuolevia.»

Syksyisessä mielenvireessä olevassa Colonsayn tytössä nämä säkeet herättivät vakavan tunnelman, joka tuntui mieluiselta, vaikka se miltei pani hänet itkemään: laulunpätkä pujahti hänen sydämeensä, sen sanat tapasivat jollakin tavoin sen gaeliläisen kielen, joka väräjää myötätunnosta mollisoinnuille, sillä kaunista on kaikki maailma, niin lyhyet siinä elomme päivät! Bell-neitiäkin tyynnytti tuo lasten laulu, kantautuessaan päivänpaisteiselta kadulta matalakattoiseen, varjoisaan keittiöön. Hän oli itse leikkinyt tuota leikkiä, laulanut noita sanoja kauan sitten, ajattelematta lainkaan niiden merkitystä — kuinka surullista olikaan, että sanat ja sävel kestävät niin muuttumattomina, kun kaikki muu muuttuu ja vaihtuu!

»Kate, Kate, sinä tyhmä tyttö!» huusi hän, ja tyttö veti päänsä sisään hämmästyneenä ja katuvaisena kuten aina ennenkin, ikäänkuin se olisi ollut hänen ensimmäinen hairahduksensa.

»Minä — minä odotin postimiestä», sanoi hän.

»Etkä ensi kertaa, nähtävästi», sanoi hänen emäntänsä. »Mielipahakseni kuulin, että Lennox-neiti jonkun sinun asiasi vuoksi meni postiin sateisena iltana, josta kaikki meidän koettelemuksemme aiheutuivat. Sinun olisi ainakin pitänyt katsoa, että lapsi sai kuivaa ylleen palatessaan takaisin.»

»Toden totta, en tiedä mistä te puhutte, emäntä», sanoi tyttö hämmästyksissään.

»Sinä sait kirjeen sinä päivänä, jolloin lapsi sairastui; mitä asiaa se koski?»

Tyttö purskahti itkuun ja peitti päänsä esiliinallaan. »Oi, neiti Dyce, neiti Dyce!» vaikeroi hän, »te olette niin tarkka kaikessa ja minua hävettää kertoa sitä teille. Se oli kaikki vain huvin vuoksi.»

»Oli miten oli, sinun on kerrottava se minulle», sanoi neiti Dyce päättäväisesti. »Tässä on jotakin salaperäistä, jonka täytyy tulla selville, niin totta kuin elän. Näytä minulle se kirje heti paikalla!»

»En voi, neiti Dyce, en voi; minä häpeän silmät päästäni. Te ette tiedä keneltä se on.»

»Tiedän sen paremmin kuin sinä itse; se ei ole keneltäkään muulta kuin Lennoxilta», sanoi Bell-neiti.

»Taivasten tekijä!» huudahti tyttö hämmästyen. »Niinkö sanotte! Enkö olekin sitten typerä? Luulin sen olevan Charlesilta. Oi, neiti, mitähän Charles Maclean Oronsaysta ajatteleekaan minusta? Hän luulee minun tulleen päästä vialle», ja kääntyen kirstulleen hän tempasi sen auki ja veti esiin toisen valekirjeen.

Bell-neiti meni Ailien luo saliin kirje mukanaan, ja he lukivat sen yhdessä. Ailie nauroi vedet silmiinsä sen paljastamalle tarinalle. »Se antaa paremman arvolauseen hänen mielikuvitukselleen kuin minun kieliopin-opetukselleni», — se oli hänen ainoa arvostelunsa. »Sitä pikku veitikkaa!»

»Vai tuolta kannalta sinä asian otat?» sanoi Bell-neiti pahastuneena. »Yhtä valhekeittoa alusta loppuun. Häntä pitäisi rangaista siitä; ainakin pitäisi hänelle ankarasti muistuttaa, että se oli suurta syntiä.»

»Lorua ja hölynpölyä», sanoi Ailie-neiti. »Minun mielestäni hän on saanut jo tarpeeksi rangaistusta, jos siinä sitä tarvittiin. Voiko kuvitellakaan, että Jumala tekisi sellaisen numeron noin mitättömästä pikku asiasta! Eikä se ole mitään valhekeittoa ensinkään, Bell; se on kertomataidetta, se on romaania.»

»No, jotakin muka!» sanoi Bell-neiti. »Mitä on koko romaanienkirjoittelu, jos Walter Scott jätetään laskusta pois? Olen iloinen, että hän itse tuntee sen synnilliseksi. Jos hän olisi poistunut luotamme keskiviikkona, olisi tämä kirje ollut kuormana hänen sielullaan. Hän suree sitä nyt.»

»Jos niin on, on aika keventää hänen mieltään», sanoi Ailie, nousten ylös ja rientäen puutarhaan kirje kädessään. Hänen sydäntään liikutti nähdä Nupun kasvojen pelokasta ilmettä Danin seisoessa vieressä hänen tukkaansa silitellen ja kokonaan neuvottomana.

»Nuppu», sanoi Ailie suudellen häntä, »luuletko, että voisit keksiä minullekin mielitietyn, joka kirjoittaisi minulle edes puoliksi niin mielenkiintoisia kirjeitä kuin tämä on? Sellaista rakastajaa minä olen aina odottanut: tuo tavallinen laji lienee, kaikesta lukemastani päättäen, hyvin ikäviä kirjeenkirjoittajia, ja heidän elämänsä surkuteltavan arkipäiväistä —

»'Oi, Charlie, sua lemmin, ma lemmin, ma lemmin, oi, Charlie, sua lemmin, sa nuor' merimies.'

Tästä lähtien en anna rohkaisevia vihjauksia muille kuin merimiehille. Nuppu rakas, hanki minulle hauska, siisti merimies. Mutta minä vaadin, että hänen on oltava tarkempi isoihin kirjaimiin nähden ja tiedettävä, että aluksen tulee olla sopusoinnussa maineen kanssa, eikä hänen maantieteensä saa olla varsin niin sekavaa.»

»Etkö olekaan vihainen minulle, täti?» sanoi Nuppu, suurta kevennystä ilmaisevalla äänellä ja punan palatessa hänen poskiinsa. »Oliko se hyvin, hyvin suuri synti?»

»Pyh!» sanoi Ailie. »Jos sellainen on syntiä, niin kuinka on silloin rakkaan Shakespearemme laita? Oi lapsi, lapsi! sinä olet minun oma sydänkäpyseni. Luulin, että muudan Alison-niminen tyttö, jonka tunsin kauan aikaa sitten, oli ammoin kuollut ja kuopattu, mutta tässähän hän vielä onkin edessämme, yhtä hupsuna kuin ennenkin, ja hänen nimensä on Lennox Dyce.»

»Ei, ei tuo kirje ole Lennoxin kirjoittama», sanoi Nuppu; »sen kirjoitti Winifred Wallace, ja hän on aika maakari, sen minä sanon! Oletko ihan, _ihan_ varma, ettei se ollut narraamista?»

»Ei sen enempää kuin Tuhkimus on narraamista», sanoi Ailie-täti, heiluttaen kirjettä Danin nenän edessä, jonka hän näki aikovan tehdä vastaväitteitä. »Katsohan, Dan Dyce, taiteilijasielua! Kutsuu meripoika-sulhasia pohjattomilta ulapoilta, ja he tulevat kuuliaisina hänen käskylleen. Mausteita ja ryytejä, Dan, ja Kultainen sarvi hiukan nyrjähtäneenä leveysasteeltaan, ja suloinen poika, joka oli ajettu kotoa pois. Yhden seikan sinä unohdit tuosta pojasta, Nuppu — kuumeenomaisen punan. Olen varma, että Kate olisi pitänyt hänestä erikoisesti, jos hänen poskillaan olisi ollut hiukan kuumeenomaista punaa.»

Mutta Nuppu oli yhä pahoilla mielin ajatellessaan Kateä. »Hän toivoi niin kovin kirjettä Charlesiltaan», selitti hän, »ja nyt hän saakin tietää, että minä huiputin häntä. Ehk'ei minun pitäisi sanoa 'huiputin', Ailie-täti — se taitaa olla katukieltä.»

»Niin se onkin», sanoi Ailie-täti, »eikä se ole lainkaan hienoa; sanokaamme, että vedit häntä ne—, sanokaamme — oli, tätä meidän kieltämme! Minä selitän Katelle koko jutun, niin sillä pääsemme siitä.»

»Kate tulisi kauhean hämilleen, jos hänen pitäisi puhua rakkaudesta aikaihmiselle», sanoi Nuppu vähän mietittyään. »Olisi parasta, että minä menisin sisään ja selittäisin sen itse.»

»Hyvä on», sanoi Ailie-täti; ja niin Nuppu lähti sisään ja meni eteisen läpi keittiöön.

»Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi, Kate», sanoi hän hätäisesti. »Olen pahoillani, että — että — vedin sinua nenästä tuolla kirjeellä, jonka sinä luulit tulleen Charlesilta.»

»Tyhjiä! Ei sinun tarvitse olla milläsikään, ei nenäni eikä kirjeenkään vuoksi», sanoi Kate varsin iloisena, kädessään toinen kirje avattuna ja herra Dycen iltaposti kasassa pöydällä edessään. »Kirjeet tulevat nykyjään parvissa niinkuin sillit. Olisihan minun pitänyt tietää, ettei se ensimmäinen lainkaan tullut Oronsaysta, kun ei siinä ollut turpeen hajua. Nyt minulla on oikea kirje, joka on vastikään tullut Charlesilta, ja se on kerrassaan ihana! Hän on katkaissut jalkansa laivalla kuukausi sitten, ja tohtori Macphee hoitaa sitä. Oi, kuinka iloinen asia on tietää, että Charlesin sääri on tutun ihmisen käsissä!»

»No, sehän on hauskaa», sanoi Nuppu. »Ja me kun aioimme juuri kirjoittaa — oo, sinä kai tarkoitatkin sitä toista Charlesia?»

»Tarkoitan Charles Macleaniä», sanoi Kate hiukan hämmentyneenä. »Minä — minä — olin vain olevinani, kun puhuin toisesta Charlesista; tahdoin vain eksyttää.»

»Mutta lähetithän hänelle kirjeen?» huudahti Nuppu.

»En suinkaan!» sanoi Kate rauhallisesti. »Minä pidin sen itse ja lähetin sen Charlesille Oronsayhin silloin kuin olit sairaana; se kelpasi mainiosti! Charles sanoo, että häntä ilahduttaa kuulla opinnoistani eikä hän paljoa välitä tanssivista nuorukaisista, mutta että hänelle on aina ilo saada joku kynänpiirto minulta, koska — koska — no niin, koska hän rakastaa minua yhä entisellä lailla, kunnioituksella Charles Maclean. Ja taivasten tähden, katsopas kuinka paljon ristejä!»

Nuppu tarkasti niitä ihmetellen. »Todellakin, hän _on_ kultainen!» sanoi hän.

XV LUKU.

Koko kaupunki aikoi äkkiä puhua Kate MacNeillin ylpeydestä. Hän ryhtyi pitämään parhaita vaatteitaan arkipäivinä, hylkäsi keittiöikkunan ja lopetti vanhan, vakaantuneen makeisliikenteen, joka ennen aina syksyn alussa, päivien lyhetessä, vallitsi pihan puolella, tuottaen hänelle röykkiöittäin kysymys- ja vastauskaramellejä. Kömpelöt nuorukaiset eivät enää raappineet levottomasti jaloillaan P. & A. MacGlashanin puodin sahajauhoista lattiaa, kituen epätietoisuudessa, ostaako makeita turkkilaiskaramelleja vai kaunopuheisia keskustelukaramelleja, jotka säästivät paljon ajattelun vaivaa ja tekivät kömpelöimmänkin rohkeimman veroiseksi, kun oli kyseessä hempeä jutustelu Dycen palvelustytön kanssa iltasella pihalyhdyn alla. Mitä olivat sen rinnalla sukkelat salonkikeskustelut! Perin verkkaista älyn liikuntoa ne olivat verrattuna siihen vilkkaaseen sananvaihtoon, jota Kate kosiskelijoineen piti yllä kaksinverroin makeitten lauselmien avulla, joita sai ostaa valmiina kolmella pennyllä neljännesnaulan. Niin nopeaan suikahtelivat makeiset, miekkailijain pistojen ja vastapistojen lailla, että niiden lopullinen tarkoitus unohtui; ne eivät olleet enää syötäviä makeisia, vaan hyvänhajuisia lemmenkirjeitä, luonnollisesti lyhytsanaisia, mutta muutoin ihan yhtä tyydyttäviä kuin ne, joita ylhäiset neidot saavat vain yhden kerrallaan ja pitkien väliaikojen päästä, isiensä ollessa kotoa poissa liikeasioillaan.

»Oletteko kihloissa?» »Tähyilen parast'aikaa.» Ero tekee tunteet hellemmiksi.» »Olette iloinen petturi.» »Sydämeni on teidän.» Miten on jalkaraukkojenne laita?»

Tuntimääriä saattoi Kate pitää vireillä tällaista säkenöivää hakkailua, tai ainakin niin kauan kunnes »Suutele minua, armaani» tuli esiin pussin pohjalta, ja silloin hän läimäytti poikaa naamaan. Se on ainoa vastaus siihen Colonsayssa, jollei poika ole sydämenne valittu.

Mutta siitä tuli loppu yht'äkkiä. P. & A. ei voinut käsittää, mihin hänen keskustelukaramellinsa päätyivät, kunnes näki kaikkien nuorten miesten muuttaneen kulkemaan kadun toista puolta. »Se tyttö on siis tallessa ainakin!» sanoi hän rouva P. & A:lle synkin ilmein. »Kukahan se onnenpoika mahtanee olla? Lieneeköhän se Peter — häneltä hän ei tule montakaan karamellia saamaan.»

Eikä tämä lahjaliikenteen supistuminen ollut ainoa seikka, missä syvällekäypä muutos ilmeni: Kate jäi pois muurarien tanssiaisista, mikä osoitti P. & A:n luulon kokonaan vääräksi, sillä Peter oli siellä erään toisen naisen kanssa. Vieläpä lisäksi hyvin hilpeänäkin, tavattoman hilpeänä, niin, ihan hurjan iloisena, mutta mennen kokonaan seuralaisensa Jenny Shandin ymmärryksen yli, tämä kun ei kyennyt käsittämään, minkätähden tuo salissa niin hilpeä mies muuttui pelkäksi voihkinaksi ja katkeruudeksi, kun hän, jonkinlaisia pyörrytyksen oireita tuntiessaan, sai hänet siirtymään ulos porrassiltaman vetosuojuksen taakse istumaan yhden tanssin ajaksi. Peterin halutti niin vietävästi sanoa hänelle suoraan mielipiteensä koko hänen sukupuolestaan, mutta ritarillisen miehen tavoin hän koki hillitä tuota mielitekoaan ja virkkoi vain: »Hahaa! vai niin arvelette?» ja: »Ne naiset!» sellaisella äänellä kuin olisivat nämä tuntuneet hänestä vähintäänkin kyykäärmeiltä. Jenny Shand-raukka! Kelpo Jenny Shand-raukka! Mikä häpeä, että hänen kiusakseen sattui noin töykeä mies! Kun Jenny Shand nyppi olemattomia hitusia hänen takinrinnuksestaan, ikäänkuin olisi ollut hänen aviomiehensä, ja sitten yht'äkkiä havahtuen säpsähti somasti ja pyysi anteeksi rohkeuttaan, niin ei tuo pöhkö ollut millänsäkään; Peterin ajatukset olivat kaupungilla, ja hän näki itsensä eilisaamuna ensimmäistä postia kantaessaan, sinä hetkenä, jolloin Dycen keittiön ikkuna paukahti kiinni hänen nenänsä edessä, kun hän alkoi puhua saippuasta, aikoen johtaa puheen käsiin ja hansikkaisiin. Hän oli jo päässyt likaisiin käsiin asti ja kysynyt Katen käsien kokoa, kun ikkuna poksahti kiinni ja Ylämaan tyttö pyörähti patojensa ja pannujensa pariin.

Eikä kummakaan, sillä muutkin nuoret miehet, yhtä hidastuumaiset ja kömpelöt kuin tämäkin, olivat kiusanneet häntä koko viikon samalla kysymyksellä. Kädet ja kädet! Luulisi ihan, tuumi Kate, että koko joukkio oli ovella sormusnippu mukanaan, aikoen naida hänet ihan väen väkisin, vaikka olisi tuupattava sormukset hänen nenäänsä. Tietysti Kate tiesi vallan hyvin mitä heillä oli mielessä — tiesi, että jokainen kömpelö mielistelijä halusi tanssiaistoveria eikä voinut solmia sopimusta muuten kuin hansikasparin avulla. Mutta juuri tällä haavaa ei Kate ollut tanssiaistuulella, eivätkä maamiehet kiinnittäneet hänen mieltään lainkaan sen jälkeen kuin hänen sydämensä oli joutunut merille. Jotkut ostivat rohkeasti arviokaupalla seitsemän ja puolen numeroiset ilman tiedusteluja ja hölmistyivät, kun Kate ei tahtonut niihin katsahtaakaan; olipa eräskin hankkinut väljät valkeat pumpulihansikkaat, joissa oli kuminauha suussa — sitä lajia, jota käytetään lisäämään hautajaisten juhlallisuutta — kun oli sattunut tulemaan neiti Minton luo vasta sitten kuin tämän silohansikas-varasto oli loppunut. He väijyivät Kateä, kun hän palasi vasuineen mankelista — ei, kiitos, hän ei tarvinnut apua; tai hän tapasi heidät raappimassa ikkunaa pimeäntulon jälkeen; tai kuuli heidän viheltelevän viheltelemistään — hiljaa ja vienosti! — porttikujassa. Katen kohtalo oli kamala! Päivällä, kulkiessaan kaupungilla uudessa merino-puvussaan silmänräpäykseksikään seisahtumatta tai piittaamatta vähääkään puhutteluista: »Hei, Kate, minne kiire?» hän poltti heidät poroksi leimuavilla katseilla. Iltaisin, kuullessaan heidän merkinantojaan, hän ilmaisi mielipiteensä heistä sulkemalla ikkunaluukut. »Roskat!» sen nimityksen hän heistä antoi, nenä pystyssä, Nupulle, joka ei voinut käsittää, mistä tämä Katen uusi inho toista sukupuolta kohtaan oli aiheutunut. »Niin juuri, roskia jaloissani ne ovat! Niin paljon heitä ylempänä minä itseni pidän.»

Eräänä iltana Daniel Dyce tuli kotiin konttoristaan ja naljaili hänelle eteisessä. »Kate», sanoi hän, »en tahdo moittia sinua mistään, mutta toivon, että armahtaisit pihaoveani. Ei ole mennyt ainoatakaan iltaa viime aikoina, etten kotiin tullessani olisi porttikujaan katsahtaessani nähnyt paria kolmea nuorta miestä koettamassa jyrsiä tietä sinun luoksesi oven läpi. Etkö voi mennä kiltisti ulos ja puhua heille gaelinkielellä — se olisi heille parahiksi! Jos et sitä tee, täytyy minun ottaa ratkaiseva askel ankaralla kädellä, kuten sinä itse sanot. Mitä he ovat vailla? Olisikohan — olisikohan se rakkautta?»

Kate juoksi pyhäkköönsä keittiöön, mätkähti tuolille ja puhkesi nauru- ja kyynelryöppyyn, niin että säikähdytti Nupun, joka oli siellä odottamassa tätien paluuta rouvasväen yhdistyksen kokouksesta. »Varjelkoon, mitä on tapahtunut?» kysyi hän.

»Se-se-setäsi moittii minua siitä, että hyysään noita poikia tuolla oven takana, ja sanoo että se on r-r-rakkautta — voi hyväinen aika! Minä olen syvästi loukattu.»

»Älä nyt viitsi mennä suunniltasi noin tyhjänpäiväisen asian vuoksi», sanoi Nuppu. »Dan-setä on kamalan mielissään, kun näkee kuinka monta kavaljeeria sinulla on tahtomassa sinua noihin tanssiaisiin. Hän sanoi eilen illalla, että hänen täytyi kulkea niin tiheän parven läpi tämän talon kohdalla, että se oli kuin parasta markkinatungosta.»

»Oi, kunpa olisin poissa täältä ja Colonsayn saarella jälleen!» sanoi Kate.

Niin, Colonsaysta tuli silloin suuri paikka. Amerikka, jossa palvelijattarien mahdollisuudet olivat ennen niin hurmaavat, oli menettänyt tenhonsa Nupun kerrottua hänelle, että palvelijattaret siellä olivat yhtä tyytymättömiä kuin Skotlannissakin, ja nyt oli hänen synnyinsaarensa paratiisiakin ihanampi. Hän saattoi pesusoikon ääressä puhua tuntikaupalla sen viehätyksistä, joista suurimpia tuntui olevan ulkovalaistuksen poissaolo ja tuulen esteetön tuiverrus! Colonsay tuntui olevan sellainen seutu, missä ihmiset olivat aina onnellisia, käyden vieraisilla toistensa kodeissa, tanssien, laulaen, lempien, naiden, ja saaden silloin tällöin rahaa pojiltaan tai rikkailta serkuilta Australiasta. Nuppu arveli, mahtoivatko colonsaylaiset koskaan tehdä työtä. Kyllä toki! Kate vakuutti hänelle, että Colonsayssa tehtiin työtä sangen usein — talvisaikaan.

Mutta yksi seikka huolestutti häntä suuresti — hänen oli heti vastattava kirje sille ainoalle Charlesille, joka niin ihmeellisesti oli osunut hänen luokseen Nupun itsetiedottomien toimenpiteiden kautta, ja hän tiesi, että hänen olisi mahdoton ylläpitää sitä käsialan, oikeinkirjoituksen ja tietomäärän tasoa, jonka perustan Nuppu oli laskenut ensimmäisessä kirjeessään. Hänen asemansa oli surkuteltava. Saattoihan kyllä esiintyä kadulla ylväänä ja kopeana ja käyttäytyä viisaan ja siveän tytön tavoin, mutta mitäpä se oli ilman sivistystä? C. Macleanilla oli sivistystä — hän oli saanut sitä herrasväen joukossa huvipursilla, oli matkustellut ympäri maailman!

Katen uusi esiintymissävy, joka aiheutti niin paljon pohtimista kaupungilla, oli — sallittakoon se minun nyt sanoa — tuloksena innokkaasta pyrkimyksestä sivistykseen. Hän tahtoi kyetä kirjoittamaan yhtä hyvän kirjeen kuin Nuppukin opiskelemalla viikon tai pari ja oli pestannut tämän lapsen opettajakseen.

Nupulla ei ollut eläessään ollut sen suloisempaa leikkiä, ja se joudutti hänen toipumistaan, sillä oikein leikkiäkseen sitä hänen täytyi olla Ailie-tädin kaltainen, ja Ailie-täti oli aina niin vahva ja terve.

»Sivistys», sanoi Nuppu, jolla oli ihmeellinen muisti ja joka nyt, suvaitkaa huomata, esitti Ailie Dyceä istuen korkeassa tuolissa, Katen istuessa jakkaralla hänen edessään — »sivistys ei ole sitä, miksi jotkut typerät sitä luulevat; se ei ole kaiken tietämistä. Monet yrittävät siihen sitä tietä, ja jolleivät he kuole nuorina, niin tulee heistä, juuri kun he ovat saamaisillaan stipendin, hirmuisen ikäviä ihmisiä, joita kukaan ei pyydä huviretkille. Kukaan ei voi tietää kaikkea, vaikka istuisi ja pänttäisi päähänsä aamusta iltaan; ja jos tahdot nähdä paljotietoisen ihmisen ällistyvän, niin kysy häneltä, millä tavoin hänen äitinsä nostatti taikinansa. Neiti Katherine MacNeill, älä koskaan, koskaan, KOSKAAN häpeä sitä, ettet tiedä jotakin, mutta häpeä aina sitä, ettet halua tietää. Tämä on ensimmäinen pykälä. Mitä arvelet, lapsi, eikö sinulla pitäisi olla vihko, johon kirjoittaisit sen muistiin?»

»Joutavia! Mitäs varten minulla sitten on pää?» sanoi Kate.

»Dan-setä sanoo, että sivistys on tietoa siitä, mitä ei tiedä, sekä tietoa miten saada siitä tieto toisten tietämättä. Mutta hän sanoo, että useimmiten voit saada sivistyneen nimen yksinkertaisesti puhumalla äänekkäästi ja työntämällä koko omaisuuttasi edelläsi suurilla käsikärryillä. Ja Bell-täti — hän sanoo, että Jumalan pelko on viisauden alku, ja muu on sitä, minkä hän hyppäsi yli Barbara Mushet'in koulussa. Mutta minä sanon sinulle, lapsi (näin puhui Ailie Dycen kaiku), että sivistys on vain toinen nimitys rakkaudelle.»

»Hyväinen aika! Sitäpä en ole ennen tiennytkään!» huudahti Kate. »Olen hirveän iloinen Charlesista!»

»Ei se ole sellaista rakkautta», kiiruhti Nuppu selittämään, »vaikka sekin on hyvä kyllä, sillä se on liian helppoa. Sivistyksen tiellä olet vasta siiloin, kun rakastat kaikkia asioita niin suuresti, että sinun suorastaan on oppiminen niistä niin paljon kuin sinulle on terveellistä. Kaikki tyyni on niin ihanaa — oi, niin ihanaa! — kaikki eri maat ja eri kansat, kun opit ymmärtämään, ja metsät ja kaikki mitä niissä on, ja kaikki eläimet — paitsi ehkä rupisammakot, vaikka luultavasti nekin on Jumala luonut, joskus, ollessaan ikäänkuin huolimaton — ja tähdet, ja kaikki mitä ihmiset ovat tehneet — varsinkin ne, jotka jo ovat kuolleet, poloiset! — ja kaikki kirjat, paitsi sellaiset typerät, joita Ailie-täti ei suorastaan voi sietää, vaikka hän ei koskaan hiisku siitä niille naisille, jotka pitävät sellaisista.»

»Hyvä ihminen! Pitääkö rakastaa niitä kaikkia?» kysyi Kate ihmetellen.

»Pitää kyllä, hyvä ihminen», sanoi Nuppu. »Et voi koskaan tietää vähäisintäkään asiaa hyvin tässä maailmassa, jollet rakasta sitä. Se on toisinaan kamalan vaikeaa, sen myönnän. Minä vihasin kertomataulua, mutta nyt minä rakastan sitä — ainakin tavallani rakastan sitä seitsemän kertaa yhdeksään asti, — siitä eteenpäin se on melkein kammottavaa, muttei kuitenkaan niin kammottavaa kuin silloin kuin en vielä tiennyt, etten olisi ollenkaan päässyt Chicagosta tänne, jolleivät monet ihmiset olisi oppineet kertomataulua aina kaksitoista kertaa kahteentoista asti.»

»En minä niin erityisesti välitä kertomataulusta», sanoi Kate, »mutta minä tahdon tulla hienostuneeksi, niinkuin sinä sanoit Charlesille siinä kirjeessä. Tiedän, että hän odottaa sitä.»