Part 9

"Mitä tulee huomautukseeni, että poikamme Holger ei ole siinä ruumiillisessa terveyden tilassa, joka saattaa olla -- kuten sanasi kuuluvat -- onnellisen avioelämän välttämättömänä ehtona, niin siinä asiassa, rakkaani, on mielipiteemme eriävä. Avioliitto on Kaitselmuksen asia, ei meidän ole siihen sekoittaminen puutteellisia käsityksiämme ja aineellisia laskujamme. Ja mitä sanoisit, jos juuri tämä avioliitto Korkeimman siunauksesta antaisikin Sinun pojallesi terveyden takaisin? Kuinka siis sitä vastustamalla otat kantaaksesi syyllisyyden siihen, että olisit ollut esteenä niin suuren onnen toteutumiselle? Sillä lääkäri, jota minä olen täällä Wiesbadenissa puhutellut, ei ole kieltänyt sellaisen käänteen mahdollisuutta."

-- No? -- sanoi Klaara tietääkseen, olinko ymmärtänyt.

Mutta minä en ollenkaan käsittänyt, että tuossa olisi erikoisemmin _riidelty_.

Vähän aikaa pöytälaatikossa kopeloituaan hän näytti minulle paronittaren vastauksen.

-- Lue tuosta sitten, -- sanoi hän, ja töykki taas sormellaan muudatta kirjeen kohtaa.

"Sinun puheesi Kaitselmuksesta, rakkahin Claus" ---- kirjoitti siinä paronitar -- "on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta ja minä koetan omistaa sen, mikä siinä on hyvää ja totta. Mutta ethän pahastune, jos muistutan mieleesi Holgerimme suhteet varattomaan Jennyyn, jonka hyvää mainetta vastaan ei yhdelläkään ihmisellä ole ollut mitään muistuttamista. Avioliitto Jennyn kanssa olisi kuitenkin ollut sopimaton, myönsinhän sen silloin kyllä minäkin. Mutta kun me varattomuuden ja sukusyiden vuoksi syrjäytimme Jennyn, emmepä me silloin Kaitselmuksen pyhyyttä ajatelleet, vaan kylläkin ratkaisevalla tavalla sekoitimme siihen omia aineellisia laskelmiamme. Elämä on opettanut minulle, että mitä emme tahdo itsellemme tehtävän, sitä älkäämme tehkö muille, ja mitkä olisivatkaan tunteemme, jos joku ajatellen lapsensa terveyttä ja meille mitään hänen sairaudestaan ilmoittamatta koettaisi naittaa hänet _meidän_ lapsellemme. Luulen, että pitäisimme sitä ei ainoastaan sovittamattomana vääryytenä lastamme kohtaan, vaan myöskin häväistyksenä koko suvullemme. Ei, rakkahin ystäväni, eivät mitkään tulevaisuuden kangastukset voi saada minua myötävaikuttamaan niin suuren vääryyden ja loukkauksen tuottamiseen lähimmäisilleni, joita vertaisinani kunnioitan ja rakastan. -- Mitä taas tulee Wiesbadenin lääkärin mielipiteeseen, ja jos sellainen todellakin on Holgerin terveydelle välttämätöntä, niin sinä itse tiedät, ettei hän elä viattomuuden elämää, ja luulen voivani vakuuttaa sinulle, ettei hänen nykyinen tuttavuutensa anna aihetta minkäänlaisen vaaran pelkoon terveydellisessä suhteessa. Pääasia on, ja siinä olen sinun kanssasi lujasti samaa mieltä, että Holgerimme _täytyy_ tulla terveeksi eikä meidän ole mitään varoja eikä mitään uhrauksia siinä asiassa säästettävä. Voi, rakas Claus, kunpa tietäisit, miten äidinsydän alituisesti vuotaa verta, kunpa voisit nähdä niitä unettomien öiden tuskia, joita minulle tuottavat ajatukset rakkaan poikamme onnettomuudesta! Miksi emme ajoissa ymmärtäneet, mitä nuori veri vaatii, vaan annoimme lapsemme kohtalokkaan sattuman uhriksi! Miksi nyt taivaat eivät ota ilmoittaakseen, mitä uhrauksia ne onnettomalta äidiltä vielä vaativat, jotta hän voisi antaa vaikka elämänsä rakastetun lapsensa hyväksi!"

Näiden kirjeiden käänteitä ja sanamuotoja, joita silloisella sivistystasolla ollen tuskin kaikkia ymmärsinkään, en tietysti olisi voinut muistaa. Mutta myöhempinä aikoina, paroni Holgerinkin jo kuoltua, sain noita kirjeitä käytettäväkseni hänen omalta tyttäreltään Hjördikseltä, eli Jöijeltä, niinkuin häntä perheen kesken nimitettiin, -- samalta Jöijeltä, joka on yhtenä päähenkilönä "Onnelliset" nimisessä ennen julkaisemassani muistelmien sarjassa.

Luin kirjeen ainakin kolmeen kertaan alusta loppuun.

Kun katsahdin Klaaraan, oli hän kääntynyt minuun päin, suu kysyvässä hymyssä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: -- No, oletko nytkään ymmärtänyt?

Minun mielestäni ei tässä ollut mitään niin aivan erikoista. Koko huomioni oli kiintynyt niihin lauseihin, joista kävi ilmi paronittaren liikuttava rakkaus poikaansa, ja minä ajattelin vain, rakastikohan hän Bjarneakin yhtä paljon, jota asiaa ensin olin epäillyt.

-- Pyh, pani Klaara, kun huomasi, ettei minulla ollut sen enempää sanomista ja siis olin mahdoton siihen korkeampaan herrasväkien tuntemiseen, josta hän oli aina niin ylpeä.

Jotakin sanoakseni minä kysyin häneltä, mitä tautia se Holger-paroni siis oikeastaan sairastikaan.

Klaara vastasi tähän pääasiaan teeskennellyn huolettomasti, jotakin albumia selaillen, pää kallellaan, silmäkulmat koholla, jotta olisin huomannut kuinka muka suurimmatkin merkillisyydet voivat tällä alalla olla hänelle pelkkiä vähäpätöisyyksiä. Mutta minä en ollut koskaan kuullut sitä vieraskielistä sanaa, jota hän käytti, enkä osannut siis hämmästyäkään, niinkuin hän ilmeisesti olisi tahtonut.

Hän huusi silloin vierashuoneeseen, jossa Sohvi istui, ja käski tämän selittää asian suomeksi.

Sohvikin tarvitsi siihen vain yhden sanan, joka kajahti monen huoneen läpi, raa'asti sipaisten niiden paksuja mattoja, kynttiläkruunuja, peilejä, koko niiden hienoa, vanhaa, pyhää arvokkuutta.

Se oli sama sana, jolla me pienet kylätytöt siellä maalla, kerskaten tiedoistamme, olimme toisillemme ilmaisseet Sannan sairauden.

Niinkuin kaksiteräinen tikari tämä sana nyt tunkeutui sydämeeni, kun minä huomasin näiden asiain todennäköisen, ilmeisen yhteyden.

-- Oletpa sinä aika viaton pikkulapsi, -- sanoi Klaara, kun näki minun mielenliikutuksesta herpautuneena laskeutuvan tuolille. Hän ei tietenkään voinut aavistaa, mikä puoli tästä asiasta teki minulle niin kipeätä.

Voi sinä, armas isäni, jota minä niin usein ikävöitsin, jonka alati, milloin vain silmäni ummistin, näin edessäni iltaan kallistuvan auringon valaiseman kotikuistin luona, -- jonka lämmintä liiviä vasten olin painautuvinani, jonka sydämenlyöntiä kuuntelin, sinä kaivattuni, joka annoit meille aina kaiken anteeksi, joka rakastit äiti-vainajata, ja veljiä ja sisaria, ja erittäinkin Kalle-poikaasi, -- kuinka saatoit naurusuin johtaa turmioon jonkun toisen pojan ja jollekin toiselle äidille tuottaa niin suuren murheen!

Siitä hetkestä asti ja mitä kauemmas siitä tulin, sitä syvemmäs painui tietoisuuteni omituinen tunto, että minun pitää isäni puolesta jotenkuten sovittaa paronittarelle tämä kauhea työ, -- miten, siitä en voinut tehdä itselleni vielä selvää, ja niin koetin kaikin voimin ainakin jokapäiväisessä palveluksessani täyttää hänen tahtonsa ja edeltäpäin arvata hänen toiveensa.

XVI.

Palveluksessani paronittaren luona aloinkin menestyä oikein hyvin.

Klaaran sanojen mukaan, (jota hän piti omituisella tavalla muita palvelijoitaan ylempiarvoisena ja jolle katsoi voivansa lausua arvosteluja meistä muista), paronittarella ei ollut minua vastaan mitään muuta muistuttamista, kuin että minulla oli paha tapa "kuunnella mitä puhuttiin."

Monesti olin kyllä jo itsekin huomannut, että hän alensi äänensä tai kokonaankin katkaisi puheensa, kun minä näyttäydyin. Enkä suinkaan kiellä hänellä olleen siihen syytä. Sillä kyllä minä kuuntelin, kuuntelin joka sanaa, päästämättä käsistäni mitään tilaisuutta, niinkuin janoinen, jolle vain pisaroittain ja mielivalloin vettä juotetaan. Kuinka en olisi kuunnellut heidän keskustelujansa, kun asiat, joista he useimmiten puhuivat, olivat sydänjuuriani myöten minunkin asioitani, vastasivat minun sisimpiin kysymyksiini, joihin en ikinä ollut kuvitellutkaan mitään vastausta ihmisiltä saavani? Kuinka en olisi kuunnellut, kun ainoa uskoni tähän aikaan oli usko parempiin ihmisiin? Kuinka en olisi kuunnellut, kun minä kaikessa salaisuudessa olin ruvennut rakastamaan paronitarta?

Niin. Siitä hetkestä asti, kun tuon merkillisen kirjeen sisällys minulle täysin selvisi, aloin pitää paronitarta kaikkein jaloimpana ihmisenä. Olinhan minä tietysti ennenkin kuullut tuon lauseen, että ei pidä muille tehdä, mitä ei itsellensä soisi tehtävän, mutta että se todella olisi ollut tarkoitettu elämään sovitettavaksi, sitä en ollut tullut ajatelleeksikaan, vielä vähemmän aavistanut, että löytyisi ihmisiä, jotka olisivat sen elämässään toteuttaneet niin pitkälle kuin paronitar kirjeestä päättäen oli tehnyt. Unohtaa oman poikansa onni, jota rakastaa ylitse kaiken, sen vuoksi vain, ettei tahdo tehdä vieraalle mitä ei soisi tehtävän itsellensä! Tuo oli minusta niin hienoa, niin suurta, että se oli kuin jokin uusi elämän avaus minulle. Kummako siis, että kuuntelin jokaista hänen sanaansa aivan kuin olisin elämän vettä hänestä imenyt.

Mistäkö he sitten keskustelivat? Koetan kertoa tarkemmin.

Päivisin ei heistä paljonkaan tietänyt. Toinen oli siellä, toinen täällä, paronittarella kävi vieraita tai hän itse ajoi vieraisiin. Iltasella taas oli paronitar aina yksinänsä kotona, eikä ollut kenen kanssa puhua. Hän joi teensäkin yksin, sanaakaan kellekään meistä puhumatta, sillä ylimalkaan hän ei puhunut palvelijainsa kanssa muusta kuin palvelusasioista (paitsi ehkä Klaaran kanssa joskus hyvin harvoin). En luule, että tämä oli mitään ylpeyttä hänen puoleltaan, -- hän ei vain tullut milloinkaan edes sille päälle, että olisi saattanut puhua meidän kanssamme mistään muusta asiasta, -- se oli ikivanha perinnäistapa, joka oli meidän verissämme aivan yhtä paljon kuin hänen: emme mekään olisi tulleet sille päälle, että hän olisi voinut ruveta kanssamme puhumaan, olisimme joutuneet kovin hämillemme, melkeinpä punastuneet, jos jotakin niin tavatonta olisi sattunut. Ja toden sanoakseni huomasinpa minä jonkun kerran hänen omillakin kasvoillansa jotakin hämilletulon merkkejä, kun hän, aivan vahingossa jouduttuaan keittiöön, satunnaisen puheen käänteessä kysäisi minulta jotakin vanhemmistani ja minä innostuin hänelle latelemaan tietoja kotioloistani: aivan ilmeisesti hän tuli noloksi. -- Ja' -- ja' myönnytteli hän lyhyesti ja moneen kertaan, suu hämmentyneessä hymyssä, ja peräytyi askel askeleelta pois keittiöstä, aivan kuin minä olisin ruvennut häntä takkiaisilla heittelemään.

Niin että kyllä hän todella ja sanan täydessä merkityksessä oli peräti yksin, kun hän päivän hälinän vaijettua istui teepöydän ääressä tavattoman korkeassa ruokasalissa. Ei sieltä kuulunut muuta kuin joskus ehkä sanomalehden kahina hetkiseksi tai teelusikan hiljainen kilahtaminen.

Hän koetti loppumattomiin venyttää teenjuontiansa, toivoen kai, että hänen poikansa kotiutuisivat hänen vielä siinä istuessaan. Mutta niin kävi ani harvoin. Todella en muista juuri milloinkaan nähneeni nuorten paronien juovan iltateetä paronittaren seurassa. Mutta silti hän tuntui aina odottavan.

Sitten kuului noin kahdentoista aikaan tuolin siirtyminen pöydän äärestä ja paronitar vetäytyi omaan huoneeseensa odottamista jatkamaan.

-- Vihdoinkin! -- sanoi aina silloin Klaara, joka oli haukotellen istunut jalat riipuksissa keittiön halkolaatikon päällä tätä hetkeä odotellen. Hän meni nyt ruokasaliin ja toi sieltä tiskattavakseni mitä paronitar oli jättänyt.

Sen tehtyäni oli nyt _minun_ vuoroni astua näyttämölle.

Klaara, joka oli hyvin iltauninen, oli järjestänyt asiat niin, että minä sain harjaantumiseni vuoksi hoitaa hänen yöllisiä sisäkkötehtäviään.

Minun oli nyt uudelleen kattaminen ruokasalin pöytä, asettaminen siihen veitset, kahvelit, pöytäastiat, lautaset kahdelle hengelle ja keittiöstä tuominen leikkeleet, sitten kaksi portteripuolikasta ja kristallinen pähkinärasia paroni Holgerin kohdalle sekä pähkinäsakset, joilla ne loukuteltiin auki. Bjarnen puolelle asetettiin pullollinen kiinaviiniä ja lusikka. Sitäpaitsi oli pitäminen huoli, ettei Sohvin valmistama ilta-ateria päässyt kylmenemään, samoin oli teevesi pidettävä valkealla, vaikka tee jäi useimmiten juomatta. Muuten sain kyllä mennä vaatteet yllä vuoteeseeni torkkumaan, kunhan herrain kotiutuessa kohta olin pystyssä ja kannoin aterian ja teevehkeet pöydälle. Sitten oli oltava ylhäällä sen varalta, että herrat jotakin vielä tarvitsisivat pöytään ja siitä keittiöön soittaisivat, sekä kantaakseni illallisen jälkeen astiat takaisin keittiöön. Tiski sai sentään jäädä aamuksi.

Milloin paronitar muuten nukkui, en minä ollenkaan voi käsittää, sillä aamulla hän oli tavallisella ajalla jo jalkeilla, mutta yöllä ei hän milloinkaan pannut maata, ennenkuin kumpikin hänen pojistaan oli saapunut kotiin. Nuoret herrat tulivat usein eri aikoina, mutta milloin vain minä nousin ovea avaamaan ja sitten vein ruokasaliin tarjottimen asettaakseni ruoat pöytään, oli paronittaren huoneen ovi puolittain auki ja hänen lamppunsa palamassa. Jos toinen herroista sattuikin tulemaan aikaisemmin, niin hän, juteltuaan pitkät ajat tämän kanssa, jäi vielä toista odottamaan, kun toinen oli jo mennyt maata. Aina vain, läpi pitkien talviöiden, sama viheriän lampun tuike näkyi hänen huoneestaan. Usein hän näytti näpertelevän jotakin neuletta kädessään. Usein hän myöskin istui pienen valkoisen pöytänsä luona, jossa hänen kirjeensä olivat, kirjoitteli tai teki joitakin laskelmia luunäppäimillä, silmälasit kaukana nenän päässä.

Joskus tuli paroni Holger ensin kotiin, jo noin kahta käydessä.

Silloin paronitar aina tuli hänen seuraansa ruokapöytään istumaan ja he juttelivat keskenään, jääden pitkiksi ajoiksi istumaan pöydän ääreen, paroni Holgerin laitellessa ajatuksissaan pitkillä sormillaan pikku pallosia leivän murenista.

Huoneiden keskinäinen suhde oli sellainen, että niihin oli melkein kaikkiin ovet keittiöstä tulevaan pimeään välikäytävään, joka pidettiin yön aikana valaistuna. Kun tämä suljettu sisäkäytävä oli aina hyvin lämmin, piti herrasväki mielellään sinne huoneistaan johtavia ovia auki, joten minä täältä käsin usein kuulin, mitä ruokasalissa tai paronittaren omassa huoneessa puhuttiin, ja paitsi todellisia talousasioita oli tunnustaakseni helppo löytää tekosyitä siellä oleskellakseni. Odotellessani illallisen päättymistä minä usein ompelin tai kudoin sukkaa käytävän kirkkaan valon alla.

He puhuivat kahden kesken ollessaan hyvin usein Bjarnesta, neuvotellen mitä olisi tehtävä, ettei tuo ylimielisen vallattomasti elävä poika liiaksi viehättyisi vapauteensa. Paronitar pelkäsi, että poika oli suuressa vaarassa turmella terveytensä. Holger koetti aina lohduttaa, sanoi pitävänsä veljeään silmällä ja alinomaa varoittavansa. Molemmat he rakastivat Bjarnea, mutta erittäinkin puhui paronitar hänestä niin kuin Bjarne olisi ollut koko hänen elämänsä keskus, jota varten hän eli ja hengitti, ja jonka hyväksi olisi kaikkensa uhrannut. Yhä suurempaa huolestumisen syytä tuotti paronittarelle se heidän havaintonsa, että Bjarne oli alkanut syödä sanojansa, puoli, joka ei suinkaan kuulunut hänen luonteeseensa. Kaupungille lähtiessään hän lupasi ja vannoi äidillensä palaavansa ajoissa, mutta säännöllisesti rikkoi valansa ja mitä pyhemmin hän lupasi, sitä myöhemmin palasi. Paronitar koetti selittää Holgerille, että tässä saattoi olla alku todella sisälliseen turmeltumiseen, mutta Holger tapansa mukaan vain lohdutti ja haki lievennyksiä, vaikka he molemmat ilmeisesti olivat samaa mieltä ja yhtä huolissaan Bjarnesta.

Sitten kilahti ovikello iloisesti ja tarmokkaasti. Jos Holger ei silloin vielä ollut mennyt maata, ottivat he molemmat hänet vastaan ruokasalissa, ja minä kannoin sisälle uudestaan kuuman veden ja hellan uunissa lämpimänä pitämäni ruoan.

Bjarne tuli kotiin aina kovin hyväntuulisena, täynnänsä uutisia maailmalta, rohkeita suunnitelmia, joita hänellä oli toveriensa kanssa, ja hullunkurisia kertomuksia. Hän tiesi, kuinka kohdella surevaisia. Ja todellakin, nuo kaksi, jotka äsken vielä näkivät Bjarnen asiat niin synkissä väreissä, nauroivat nyt hänen sukkeluuksilleen katketakseen, paronitar päätänsä pidellen ja Holger ihan käppyrässä.

Siten oli totisuudelta ja moitteilta kärki katkaistu.

Mutta yhtä varmasti kuin päivän hälinän täytyy luonnonlakien pakosta vähitellen vaihtua yön rauhalliseen pimeyteen, yhtä varmasti paronitar alkoi vetää keskustelua jälleen omaan suuntaansa ja Bjarnen leikinlaskuista huolimatta selitellä, miksi hyvä on hyvä ja paha on paha.

Bjarne teki muutamia ylimielisiä huomautuksia, milloin hyvä hänen mielestään saattoi olla pahaa ja paha hyvää.

Holger myönsi, että niin voi todella joskus olla.

Mutta asian joutuminen näin väittelyn asteelle saikin paronittaren vasta oikein elpymään. Hän alkoi selitellä asiaa juurtajaksain, pitkällisesti ja perinpohjaisesti, ikäänkuin tyytyväisenä, että vihdoinkin oli saanut tilaisuuden kylvää Bjarnen mieleen parhainta, mitä oli itsessään hautonut ja selvyyteen asti kehittänyt. Hän ajatteli kai, että mitä kauemmin hän puhuu, sitä varmemmin se sinne kylväytyy.

Bjarne alkoi haukotella ja yhä harvemmin lausui mitään omasta puolestaan. Hän istui silmät rypyssä, posket pullollaan, kädet taskuissa, jalat kaukana pöydän alla, haluttomana yhteen kohti tuijottaen.

Holgerkin haukotteli, suutaan tosin kuitenkaan aukaisematta.

Vähitellen hiljeni sentään paronittarenkin puhe ja he istuivat pöydän ääressä pitkät ajat sanomatta toisilleen sanaakaan.

Sitten he nousivat mennäkseen levolle.

Hennomatta erota äidistään näin sanattomina he kuitenkin menivät usein vielä paronittaren huoneeseen ja siellä virisi keskustelu uudestaan entisellä eloisuudella. Bjarne myönsi, että _todellinen_ hyvä on kyllä aina hyvää ja samoin paha pahaa. Hän ei kai voinut erota äidistään saamatta välejään tämän kanssa aivan entiselleen, ja luullakseni osaksi vain tässä tarkoituksessa hän tekikin noita pyhiä lupauksiaan vastaisuuden varalle. Paronittaren äänestä saattoi pian päättää, että hän uskoo poikaansa jälleen yhtä lujasti kuin ennenkin, ja seuraavilla pitkillä puheillaan hän ikäänkuin tahtoi vain sinetöidä tämän toivehikkaamman mielentilan pysyväisyyttä. Taas kuului vain paronittaren loppumatonta yksinpuhelua, ja Bjarne nukkui usein kesken kaikkea leposohvalle, jolta hänet sitten herätettiin ja saatettiin vuoteeseensa.

Nämä paronittaren puheet ne nyt olivat, jotka niin kiinnittivät mieltäni, etten olisi sanaakaan tahtonut kuulematta jättää. Ja mitä unisemmiksi hänen oikeat kuulijansa kävivät, sitä uteliaampi olin minä, joka kuuntelin vain varkain, sydän kurkussa odottaen, minä hetkenä minut yllätetään. Kuinka monta kertaa huomasinkaan, että paronitar keskeytti puheensa kun minä, venyttääkseni ruokasalissa-oloani, liian kauan kilistelin teelusikoita kaapissa, tai hiljensi äänensä tai tuli sulkemaan oven, kun huomasi minun sijoittuneen välikäytävään. Mutta minä en voinut millään mahdilla vastustaa haluani kuunnella häntä.

Sillä parasta, mitä olen koskaan saanut tietooni hyvästä ja pahasta, omastatunnosta, rakkaudesta, totuudesta, rehellisyydestä, kärsivällisyydestä, alttiudesta, olen saanut varkain kuuntelemalla häntä. Oli kuin jokin uusi, minulle entuudestaan aivan tuntematon hengen maailma olisi noussut näköpiiriini.

Ei niin, että olisin ensikerran kuullut noita jokaisessa saarnassa ja joka kirjassa usein käytettyjä sanoja, vaan niin, että ne esiintyivät minulle aivan uudelta puolelta, muuttuivat omiksi asioikseni, oltuaan ennen vain sanoja. Voi, jospa Johanssonit kerrankin olisivat saaneet kuulla, mitä paronitar elämästä sanoi, -- kyllä he olisivat varmaan tappelemasta lakanneet. Ja mitähän isä olisi sanonut näistä puheista? Varmaan hän olisi lakitta päin, kasvot ylös kääntyneinä, kirkastunein katsein ottanut vastaan jokaisen sanan, joka hänelle niin suuria hengen salaisuuksia ilmaisi, hän kun aina lakkaamatta eli ajatusten ongelmissa. Entä veljet ja sisaret, jotka eivät milloinkaan olleet mitään sentapaistakaan kuulleet, eivätkä kaiketi tule koskaan kuulemaan! Jospa koko se minun maailmani voisi hengessä tulla tänne kuulemaan, varmaan ei mahtuisi näihin huoneisiin niin paljon ihmisiä, varmaan he kiipeisivät ikkunoihin, varmaan he täyttäisivät kaikki sopukat, ja heidän päitänsä näkyisi hartaassa ihmetyksessä vieri vieressä ikkunain päällyksilläkin, suurten taulujen kehyksillä, peilien takaa, uunien reunuksilla, verhojen ja uudinten laskoksilla.

Kerran, -- vain yhden ainoan kerran paronitar puhui suoraan Jumalastakin, jota sanaa ei hänen suustansa milloinkaan kuulunut. Minä ymmärsin kohta, ettei tämä sana hänellä merkinnyt mitään "Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaa", vaan jotakin luonnollista, ihmisen ajatuksissa puhuvaa. Jokainen jänne oli minussa vireillä, kun koetin kuulla ja ymmärtää, mitä hän sanoi, mutta se ei onnistunut. Juuri tärkeimmällä hetkellä pudotin sukkapuikkoni, joka läksi kilahtaen kierimään lattialla. Paronitar vaikeni, nousi, ja ovi sulkeutui, mykästi, jäätävän kylmästi...

Voi! Miksi puhutaan niille, jotka nukkuvat, ja miksi niille, jotka kuulisivat, ei ole muuta annettavaa kuin -- oven sulkeminen!

XVII.

Oliko paronitar jotakin huomannut Bjarnen ja minun välisistä suhteista, en varmasti tiennyt, mutta kerran aamupäivällä kuulin paronittaren ja Holgerin puhuvan keskenään hyvin matalalla äänellä paronittaren huoneessa, vaikka he eivät suinkaan voineet otaksua minun kuuntelevan. Arkaluontoisista asioista puhuessaan ihmiset aina alentavat äänensä.

Keskustelua kesti hyvin kauan.

Sen verran sain selville, että puhe oli todellakin minusta ja Bjarnesta. Juuri ennenkuin ovi sulkeutui, kuulin useampaan kertaan sekä Bjarnea että omaa nimeäni mainittavan.

Minä aivan jähmetyin kauhusta.

Mitähän nyt olikaan tullut ilmi!

Olikohan paronitar päässyt huomaamaan ainoastaan sen, että minä "katselin" Bjarnea. Saattoihan se kyllä olla mahdollista, sillä vaikka kuinkakin koettaa, ei semmoisissa asioissa voi milloinkaan olla varma itsestään. Saattaa punastua milloin ei pitäisi. Saattaa sekaantua puheessa, kun toinen tulee äkkiä sisälle. Saattaa rientää auttamaan, vaikka olisi autettava vanhempia, ehkä paronitarta itseään. Kaiken tuon ilmituleminen ei olisi ollut mitään erikoisen kauheaa jo senkin vuoksi, että olisi ollut melkein ihmeellisempää, jos joku _ei_ olisi ollut sellaiseen poikaan rakastunut.

Mutta jos paronitar oli huomannut, mitä edellisen päivän iltana oli sattunut, niin olisin mieluummin vajonnut vaikka maan alle.

Bjarne oli ihmeellinen sekoitus ujoudesta ja ylimielisyydestä. Se mitä Sanna oli hänen ensimmäisestä käynnistään kertonut, ja se minkä minä itse olin puistikossa nähnyt, nuo kaksi eri olentoa menivät hänessä todellakin yhteen.

Huomasin kohta alussa, ettei hän tietysti ollut minua tuntenut eikä mitenkään aavistanut minua samaksi tytöksi, joka joskus olin hänen kanssaan Loviisan mökkiä rakentanut. Mitään arvelematta ja minkäänlaisia varovaisuusnäkökohtia huomioon ottamatta hän tahtoi välikäytävässä kohta käyttäytyä minua kohtaan samalla tavalla kuin oli käyttäytynyt puistikossa, vieläpä tällä kertaa väkisin suudella.

Tästä asiasta syntyi välillämme miellyttävä kahakka, joka olisi varmasti herättänyt keittiöläisten taikka itse paronittarenkin huomiota, ellen minä olisi hätäännyksissäni sellaisen mahdollisuuden pelosta vaistomaisesti keksinyt sanoa häntä rakennusmestariksi ja kysyä, muistiko hän, kuinka kannettiin yhdessä lautoja. Hän pysähtyi kohta vallattomassa yrityksessään, kysyi hämmästyneenä, olinko minä todella sama tyttö, katseli minua kiireestä kantapäähän, sitten uudestaan kasvoihini, -- ja nyt varmaankin tunsi. Hieno rypistys ilmestyi hänen silmäkulmaansa, hän käänsi katseensa pois ja tuli totiseksi.

Silloin minä rakastuin häneen uudestaan.

Onhan tämä merkillistä. Ennen en mitään niin toivonut kuin että hän vain olisi katsahtanut minuun, ja se katsahtaminen tuntui minusta olevan ainoa, mikä oli onneni täydellisyydestä vailla. Nyt sen sijaan en välittänyt yhtään mitään hänen katselemisestaan. Päinvastoin, kun hän oli minua alinomaa katsellut ja vihdoin rupesi vallattomaksi, luulin kokonaan lakanneeni pitämästä hänestä. Mutta kun hän kääntyi minusta, kun hänen silmäkulmansa meni entisellä tavalla ryppyyn, kun hän melkein karttoi minua ja aina laittoi niin, ettei tarvinnut kohdata minua välikäytävässä, kun minä ruokasaliin teetä tuodessani ja lautasia asetellessani olin hänelle -- niinkuin sanotaan -- pelkkää ilmaa, nyt minä rakastuin häneen uudestaan!