Part 8

Nyt tuli poika rohkeammaksi ja istuutui vuoteen laidalle. Vähän ajan perästä Sanna tunsi, kuinka käsi hiljaa laskeutui hänen olallensa, hellän ystävällisesti. Mutta hän murahti äkäisesti ja puisti käden olaltansa, tiuskaisten: Anna minun nukkua, senkin ... ja kirosi siihen lisäksi. Luullen Sannan jo taas nukkuneen alkoi poika vielä hellemmin herätellä häntä, siveli hänen päätänsä, hyväili hänen kaulaansa ja rupesi hakemaan hänen käsiänsä, jotka olivat peitteen alla, hänen maatessaan käppyrässä kyljellään, seinään päin kääntyneenä. Nyt Sanna alkoi potkia häntä pois vuoteen laidalta...

Minua kovasti liikutti tämä kohta kertomuksesta ja minä sanoin:

-- Miksi hänelle niin teit?

-- Mitäs sinä itse olisit hänelle tehnyt? kysyi Sanna vuorostaan.

Kysymys tuli kovin odottamatta, mutta se yllytti minua oudosti, ja minä koetin vastata juuri niinkuin tunsin:

-- Minä olisin pujottanut käteni peitteen alta, ottanut häntä kaulasta ja vetänyt luokseni.

Aamu oli jo valkenemassa. Näin selvästi Sannan kasvot, kun hän makasi minuun päin kääntyneenä, pää käden varassa, ja ihmettelin, oliko hänkin liikutettu, vaikka juuri äsken oli nauranut.

-- No kävikö hän sitten vielä täällä?

Sannan vastauksessa tuntui sitä hänen tavallista raakuuttansa, jolla hän aina koetti poistaa tunteellisuuttansa: Vai oliko käynyt! Eihän se muuta tehnytkään kuin juoksi täällä! Eikä se enää ujoudestakaan mitään tiennyt. Ei tuota mokomaa ollut ennen nähnyt! Kaikki ne ovat samanlaisia.

-- Mutta jospa hän rakastaa sinua?

Sanna teeskenteli nauruun purskahdusta.

-- Ole nyt! -- Kyllä se sinuakin rakastaisi, jos tietäisi sinun täällä valmiina nukkuvan. Tahdotko?

En todella tiennyt sillä hetkellä, tahdoinko vai en. Sillä heti ensimmäisistä Sannan sanoista, joilla hän tämän viimeisen kertomuksensa alkoi -- "Se ei osannut muuta kuin sopertaa, kaunis, komea poika" -- minä kumma kyllä olin saanut eteeni oman poikani kuvan, ja mitä pitemmälle Sanna puhui, sitä elävämmäksi tämä kuva tuli. Senvuoksihan minä sanoinkin, että olisin pujottanut käteni peitteen alta ja vetänyt hänet luokseni! Minä olin kuin palossa koko hänen kertomuksensa ajan. Ja nyt, kun Sanna kysyi, tahdoinko, niin tämä kysymys, joka muussa tapauksessa olisi voinut tuntua rivon raa'alta, oli minulle samaa kuin kysyä tahdoinko, että hän olisi rukoillut rakkauttani ja hakenut käsiäni peitteen alta.

Kuinka en minä olisi tahtonut, jos ylpeä poikani, tyranni, olisi edessäni niin nöyrtynyt!

Ihmeelliset ovat kohtalon tiet!

Ennenkuin ehdin kysymykseen vastatakaan, kuului uusi koputus ulko-ovelle.

Sanna kavahti pystyyn. -- "Siinä se taas on!" sanoi hän ja kiiruhti eteiseen aivan kuin olisi rientänyt tulta tukehduttamaan.

Olisin ollut kovin utelias kuulemaan edes, millainen ääni sillä "kauniilla ja komealla pojalla" oli. Minuun oli tullut sellainen vallattomuuden puuska, niinkuin kauan sitten siellä maalla pahan Sannan seurassa joskus. Minä potkaisin kaikki peitteet päältäni ja huusin kovalla äänellä:

-- Kuka siellä?

-- Bjarne! -- kuului oven takaa iloinen, päihtynyt, nuorekas miehen ääni.

Nyt sukelsin päineni takaisin peitteen alle ja kiristäydyin sykkyräksi, jota ei olisi saanut siitä milloinkaan auki. Silmänikin minä kiristin kokoon, silmäni ja sydämeni, mykistyin irti kaikista ajatuksista ja tunteista, että elämästäni oli jäljellä vain pienen pieni piste pimeyden keskellä.

Voi että minun pitääkin lukijalle _näin_ esittää oman poikani armas nimi! Bjarne, minun poikaseni!

Saatuaan eteisessä kaikki jälleen hiljenemään Sanna sipsutti paitasillaan luokseni. Minä en vain pistänyt päätäni peitteen alta.

-- Kas kun sinun ruumiisi vapisee, -- puheli Sanna. -- Että sinun pitääkin noin ... ja kuinka hän oli kukitettu! rinta ja olat, ja valkoinen ylioppilaslakki -- siinäkin oli kultaa. Mutta itketkö, sinä Hilja? Voi että sen pitikin käydä näin! Usko minua, en ole milloinkaan ollut hänen kanssaan...

Sanna tuntui istuutuvan luokseni, mutta en puhunut hyvään aikaan mitään. Ehkä hänkin itki.

Vähän niisteltyänsä hän rupesi jatkamaan illallisia ehdotuksiaan meidän asettumisestamme yhdessä asumaan -- enkelin säyseällä ja hiljaisella äänellä, niinkuin ei olisi koskaan voittanut suurta voittoansa meidän erimielisyytemme asiassa. -- Muuttaisimme pois koko tästä huoneesta, -- hän puheli, -- toiseen kaupunginosaan, ettei meitä enää kukaan löytäisi, ostaisimme hyvän, aivan vähän käytetyn ompelukoneen, -- hän tiesi jo, keltä semmoinen oli saatavakin, olisimme yöt päivät yhdessä eikä meihin kukaan pystyisi, ei herrat eikä poliisit.

En tiedä kuinka kauan hän lienee puhunut, sillä kuunnellessani minä kaiketi kesken nyyhkytyksiäni nukuin sikeään uneen.

XIII.

Kun heräsin, oli hän jo lähtenyt tupakkatehtaaseensa.

Auringonsäteet pursusivat paksun ikkunauutimen raoista ja reijistä sisälle, aamu oli sittenkin jo myöhäinen.

Minä poloinen -- mitä minun oli tehtävä?

Olin herpautunut niin voimattomaksi, etten tahtonut päästä vuoteestani. Kun tartuin uuteen pukuuni pannakseni sen ylleni ja yritin nytkyttää sen alas pellinvarrelta, putosivat käteni hermottomina huomatessani, että uusi pukuni puseroineen olisi myytävä, jos me todellakin muutamme toiseen paikkaan ja rupeamme ompelijoiksi. Mutta kun sitten tartuin vanhaan hameeseeni, en kestänytkään ajatusta, että iäksi luovun Bjarnen näkemisestä, ja vaivuin jälleen vuoteelleni. Aika kului, tunnit vierivät, mutta en vain voinut päättää, huokailin, tuskailin, ja aina vain herpaannuin yrityksissäni, ja tuossa oli Sannalla avonaisena hänen peililaukkunsa, siinä käherryssakset, pienet hajuvesipulloset ja monenlaiset värivehkeet, joiden avulla hän osasi maalata itsensä joskus niin viehättäväksi. Olinhan minäkin kerran koettanut leikilläni ja puolihämärissä olimme Sannan kanssa menneet kadulle: herrat olivat silloin olleet hulluina minuun! Nyt tämä ajatus sanomattomasti kiihoitti minua, sydämeni sykki ja minä nousin taas tarmokkaana vuoteeltani. Menen tarjoilijattareksi hienoon ravintolaan, näen siellä Bjarnen, hurmaan hänet, teen mustapartaiseksi orjakseni, ryöstän hänet hienolta kodiltansa. Olin todella jo rupeamassa peilin ääreen, mutta silloin muistin Sannan, joka oli minun tähteni aikonut muuttua hyväksi, ja tuskastuin hirveästi, painauduin päänalusta vasten ja herpaannuin kokonaan.

Jäljellä oli todellakin vain istua neulomakoneen ääreen ja iäksi jättää armaat ajatukset, tunnustaa ne hullun tytön mielettömyydeksi, jona niitä varmaan koko maailma olisi pitänyt, jos olisi saanut sisääni katsahtaa. Minun täytyi hirmuisesti hävetä, jos katselin itseäni vieraiden kannalta: sisässäni oli kokoelma järjettömiä mahdottomuuksia, joista ihmisten mielestä olisi pitänyt olla hyvin helppo luopua, mutta kun itse kuvittelin niistä luopuvani, oli se minusta melkein samaa kuin olisin luopunut koko elämästäni. Kaikki kadotti kokonsa, meni aivan mitättömämmäksi. Raskain huokauksin nousin vuoteelta pukeutuakseni vanhaan pukuuni.

Mitä minusta olisi tullut, jos todella olisin asettunut Sannan kanssa ompelijaksi johonkin syrjäiseen kaupunginlaitaan, sitä en voi suunnilleenkaan ymmärtää. Minä todella luulin, että olin asian jo niinpäin päättänyt. Mutta juuri viime hetkessä, kun kurottauduin ottamaan vanhaa pukuani, käteni sipasi pellistä riippuvaan hameeseen ja minä levitin sen heti eteeni vielä kerran niitä nähdäkseni. Samassa käteni, minulta mitään kysymättä, ottivat sen alas ja alkoivat pukea sitä ylleni, kiirehtivät, aivankuin sittenkin vielä ehtiäkseni uuteen palveluspaikkaan! Ja myöskin, että olisin ehtinyt pois, ennenkuin Sanna tulee ruokatunnille. Ja vielä, etten olisi saanut aikaa tätä viimeistä päätöstä purkamaan. Minä salaa riemuitsin niinkuin takaisin elämään pelastumisesta, virkistyin ja vihdoin rupesin itsekin edistämään pukeutumista, ottaen kädet omaan komentooni sekä pannen ne vieläkin parempaan vauhtiin.

Jospa Sanna aavistaisi -- ajattelin tätä tehdessäni -- jospa aavistaisi, että minä rakastan Sannaa vielä hänen kertomuksensa jälkeenkin, enkä ollenkaan vihaa!

Sanna vihasi ja ylenkatsoi herrasväkeä melkein yhtä kovasti kuin minun isäni, eikä uskonut heistä mitään hyvää. Yöllisellä kertomuksella hän oli tahtonut todistaa, että Bjarnekin aikoi vain vietellä niitä tyttöjä, joita sai saaliiksensa. Eikä Sanna uskonut hänen koskaan alkavan rakastaa minuakaan muulla tavalla. Mutta juuri Sannan oma kertomus todisti minulle päinvastaista: Bjarne oli varmaan rakastanut Sannaa, nähnyt hänessä yhtä ihanaa rakastettavaa kuin minäkin, vaikka Sanna oli sysännyt hänet luotaan ja potkinut häntä.

Eihän Sanna tietänyt Bjarnesta kaikkea, mitä minä, eikä ollut milloinkaan salaa katsellut hänen hommiansa tiheän kuusinäreikön takaa, ei ollut kantanut lautoja hänen kanssaan eikä hakenut sammalia. Sanna luuli, että Bjarne oli vain noita hänen vihaamiansa herroja. Mutta minun mielestäni se, joka saattoi rakastaa vanhaa Loviisan kallellaan olevaa sammalkattoista mökkiä niin, että puolet kesää joka päivä rakenteli metsään sen kuvaa, sellainen taisi kyllä rakastaa Loviisaa itseäänkin, jos vain olisi kerrankin sattunut näkemään, millainen vanha Loviisa oikeestaan oli.

Ja tästä minä nyt tahdoin päätellä, että Bjarne kyllä olisi voinut rakastaa minuakin, jos vain olisi katsonut ... jos olisi tiennyt, mitä minä hänestä ajattelin, mitä tunsin ... jos me vain olisimme saaneet oikein kohdata toisemme ... jos hän vain olisi aavistanut, kuinka minäkin rakastin sekä Loviisan mökkiä että Sannaa ja tahtonut hyväillä Sannan päätä juuri kuin hänkin... Ehkä hän kerran minua tahtoo samoin hyväillä...

Valmiiksi pukeuduttuani, juuri kun olin panemassa ovea kiinni, oli Sanna kulkevinaan huoneessa ja hätäisesti ojentavinaan käsiään minua kohden, etten häntä jättäisi. Minä vastasin mielessäni hänelle: -- Ole huoletta, en minä paikkaa jätä, vaan kun löydän, niin löydän sinullekin. Ja painoin oven epäröimättä kiinni.

Ja oven suljettuani, jo pois mennessäni, minä vieläkin puhelin Sannalle:

-- Jos olisit pikku tyttönä sinäkin tuonut marjoja paronittarelle, niin kuin minä, -- niin hän olisi sinutkin joskus vetänyt istumaan polvensa nojaan, niinkuin kerran minut, valloituksiinsa sanomattoman hellästi silmiin katsoen, niin et varmaan vihaisi häntä, vaan tuntisit niinkuin minä nyt, että haet samaa paikkaa uudestaan, -- että menet kotiin päin etkä kotoa pois. Mutta Sanna ei ollut koskaan käynyt oikein hienojen ihmisten asunnoissa eikä ollut sellaisten ihmisten lähelläkään. Hän ei mennyt enää mihinkään, vaan oli niinkuin metsään yksikseen eksynyt, joka ei haekaan kotia.

Odota vähän, ajattelin minä Sannaa, -- kun minä löydän, niin löydän samalla sinullekin! Sillä olivat nämä ihmiset, joissa olin ensi kerran nähnyt sivistyneitä, minulle jotakin enemmän kuin kaikki muut.

XIV.

Ilmestymiseni uuteen palveluspaikkaani ei tehnyt keittiössä olijoihin suotuisaa vaikutusta. Ensiksikin tulin myöhemmin kuin oli odotettu, joten työt jo olivat täydessä käynnissä. Minun uusi pukuni sapetti suuresti pääsisäkköä ja aiheutti hänessä kohta alusta alkaen karvaita sanoja minua kohtaan. Minun oli näet määrä olla apulaissisäkkönä, laasta ja siivota makuuhuoneet, kantaa vedet, lämmittää uunit, sijata vuoteet, jotavastoin hänen asianaan olivat hienommat tehtävät vierashuoneissa, kaikki tarjoilu ja tiskauksesta korkeintaan vain pyyhkiminen. Minun alempiarvoisuuteni olisi näinollen pitänyt tietenkin näkyä ennenkaikkea myöskin ulkoasuni suhteellisessa vaatimattomuudessa, mutta niin ei ollutkaan asianlaita. Uusi pukuni olisi paremmin sopinut hänen puvukseen ja hänen minun. Minun pukuni oli hänen pukuansa sekä aineen puolesta verraten paljon kalliimpi että kuosinsa puolesta parempi ja komeampi, seikka, josta en nyt enään voinut iloita.

Kuitenkin olin saanut mukana olleet myttyset viedyksi keittiön viereiseen piikakamariin ja mennyt jälleen keittiöön, kun hän melkein samaten laski lattialle eteeni ämpärin likavesineen ja ivallisesti niiaten sanoi ruotsiksi: neiti on niin hyvä! -- Sitten hän läksi sisälle sen enempää selittämättä.

Tuttavaltani keittäjältä, jolla jo aamiaisruuat pihisivät hellalla, sain senverran selvää tehtävästäni, että pääsin toimeen: minun oli siivottava muudan paikka, jossa jompikumpi noista herroista oli yön aikana voinut pahoin.

Bjarne! -- minä ymmärsin kohta ja sydämeni sykki iloisesti.

Se kirjani lukijoistani, joka ei ole milloinkaan ollut palvelijana, varmaan ihmettelee tätä ilon purkausta, mutta palvelija, joka on tottunut siivoamaan erotuksetta jos jonkinlaisten valtiainsa jälkiä, voi hyvin tuntea iloa, jos hänen palveltavakseen kerrankin sattuu hänen hellästi rakastamansa olento itse.

-- Otahan nyt edes tuo! -- sanoi keittäjä ja nouti minulle sinisen esiliinansa puolipimeään välikäytävään, kun minä astioineni menin osoitettuun paikkaan.

Sen jälkeen sain rakkaaksi tehtäväkseni irroittaa jäljellä olevat kukat Bjarnen takista, harjata hänen vaatteensa, joita salaa painoin tervehdykseksi rintaani vasten, ja kiilloittaa hänen armaat kenkänsä, jotka oli asetettu makuuhuoneen oven eteen.

Mutta sisäkön tultua takaisin keittiöön sain häneltä käskyn mennä makuuhuoneeseen sielläkin suorittaakseni samallaista siivousta kuin äsken.

Minä uskalsin sanoa tahtovani tehdä sen vasta sitten kuin nuori herra, joka vielä nukkui, oli mennyt aamiaiselle ruokasaliin.

Sisäkön nimi oli Klaara. Hän avasi minulle oven makuuhuoneen eteiseen ja sormellansa osoittaen sinne tietä sanoi, että _neiti_ menee nyt vaan!

Minä pillahdin itkemään.

Lukija voi luullakseni selityksittäkin hyvin käsittää itkuni syyn, mutta sitä eivät tietenkään keittiötoverini voineet, kun eivät erikoisista asioistani mitään aavistaneet. Heistä se oli aivan kuulumatonta neitimäisyyttä ja ystäväni keittäjä meni kohta Klaaran puolelle.

Keittäjän nimi oli Sohvi. Hän oli savolainen eikä paljon voinut puhua ruotsalaisen Klaaran kanssa, mutta kyllä he nyt toisensa ymmärsivät.

Kaikki oli kuin liittoutunut minua vastaan väkisin ottaakseen minulta kalliimpani, ensin Sanna siellä, sitten Klaara täällä, ja nyt he vaativat vielä tunkeutumaan makuukamariin! Entä kun nukkuja herää ja näkee minun tunkeutumiseni! En mene, en mene, en mene! En jaksanut enää hillitä itseäni, minä itkin oikein tyrskimällä.

Klaara sanoi: -- Jaha, kysytään sitten paronittarelta! Ja sen sanottuaan hän meni kipakasti taas sisälle.

Sohvi sanoi, että minä vain menisin, ennenkuin paronitar ehtii käskemään, muuten voi käydä hullusti ja hän itsekin tulla kärsimään, kun oli minua suositellut.

Ei auttanut muu kuin totella. Täytin pesukannun, otin ämpärin ja menin. Vähän aikaa käytävässä hapuiltuani löysin eteisen oven. Avasin hiljaa.

Makuuhuone oli punertavassa puolipimennossa ikkunanuudinten ollessa suljettuina. Se oli hyvin korkea, tumma ja monien pitkien verhojensa vuoksi totinen kuin jokin kappeli.

Kahden vuoteen päätymessingit kiiluivat pimennossa.

Askeleeni eivät kuuluneet paksulla matolla. Mutta käteni vapisi niin, että vaivoin sain pesukannun kolahtamatta asetetuksi marmoriselle pesualtaalle.

Ensimmäisellä vuoteella ei ollut ketään, se oli jo jätetty. "Holger!" minä ajattelin. (Se oli Bjarnen vanhemman veljen nimi.)

Toisen, tuonnempana olevan vuoteen lakanat ja peitteet olivat levällään ja puolittain maassa. Itse vuoteelle minä en katsonut. En katsonut, ja kuitenkin näin valkoisella höyhenpatjalla tutun pään. En katsonut, ja kuitenkin tunsin kasvot, saman voimakkaana kähermänä otsalle työntyvän tukan ... saman suun, joka oli höpössä-huulin muovaillut Loviisan mökin rakennusta... Oli kuin olisin piilosta kuusinäreikön takaa tullut nukuksiin loihtimani pojan luo, ottaakseni hänet, viedäkseni... Ainakin sama petos häntä vastaan oli minun puoleltani tapahtunut. Ja niinkuin hän olisi silloin siepannut puusälön maasta ja lyönyt minut kuoliaaksi, jos olisi minut väijyksistä huomannut, niin hän varmaan nytkin olisi minut tappanut, jos olisi herännyt. Mutta en sittenkään tiedä, sykkikö sydämeni noin rajusti vain hirmuisesta pelosta vaiko myöskin halusta todella katsahtaa häneen.

Vaistomaisesti tartuin alas valuneisiin sänkyvaatteisiin ja peitin hänet -- yhä vieläkin katsomatta häneen.

Kuuntelin henkeäni pidättäen, hän ei herännyt, unissaan vain tuskaisesti huokaisi.

Oli niin pimeä, etten voinut nähdä, mitä minun siinä vuoteen luona oli tehtävä, jonka vuoksi raotin ikkunanuudinta.

Tai olisikohan sekin tapahtunut samasta valtoimesta halusta!

Varmaa vain on, että tämä uutimen avaus oli minulle kuin säälimätön verhon repäisy nuoruuteni utuisten unelmien edestä.

Se valaisi hänet, ja nyt minä todella katsoin häntä, katsoin kauan, -- ja vihdoin minun täytyi syvästi, syvästi huokaista.

Eihän se ollut entinen Bjarne, ei sinnepäinkään!

Ei niin, että hän olisi tullut toisen näköiseksi vain ikänsä puolesta, mutta hänessä ei ollut enää sitä, mikä oli erottanut hänet kaikista -- kaikista muista ihmisistä. Hän oli nyt niinkuin monen monet niistä kalpeista lyseolaisista, joiden olin torimatkoilla jokapäivä nähnyt kirjat kainalossa kulkevan kouluihinsa. Ja kuinka auttamattomana hän siinä makasi, vaikea valitus silmäkulmissa, ilmeisesti sairaana, tuhkanharmaana kasvoiltansa!

Ihmettelin minä sitä paronitarta, että hän salli poikaansa tällaisena katsella. Johanssonskakin oli melkein aina itse korjannut miehensä siivottomuudet öisten päihtymysten jälkeen, minulta asiaa salaten, mutta tässä äiti näytti minulle poikansa, pitäen kai mahdottomana pakottaa sormiansa minun tehtävääni. Varmaan hän ei rakastanut tätä lastansa.

Polvillani maassa, siivoamassa paksua mattoa, minä jälleen pillahdin itkemään.

Mikä ihmeen kohtalo, mikä juonikas pahansuopaisuus, mitkä meitä voimakkaammat ihmiset, jotka siellä jossakin määräävät maailman menoa, mitkä surkeilemattomat jumalat, jotka pilvistä käsin hallitsivat ihmisten elämää, mitkä kaikkeuden horjumattomat suunnitelmat ne lienevätkään edeltäpäin päättäneet väkisin häivyttää minun rakkauteni Bjarneen, -- minä vain itse en voinut siitä sittenkään luopua.

Sanna oli antanut ymmärtää, että Bjarne oli jo ehtinyt muuttua samanlaiseksi kuin kaikki muut. Mutta rakastinhan minä Sannaa itseäänkin, vaikka Sanna joi ja reuhaili. Miksi en olisi rakastanut Bjarneakin, olipa hän kummoinen tahansa!

En minä itkenyt sitä, että olin menettänyt unelmieni kuvan Bjarnesta, vaan sitä, että tuo raukka tuossa oli menettänyt itsensä. Minun oli niin sanomattoman surku häntä, niin särkevän sääli, ja minä itkin omaa mitättömyyttäni, etten voinut hänelle antaa menetettyä takaisin.

Voi sinä kukkivain utusaarteni kuningas!

Siinä hän makasi, raukka, hiukan käppyrässä, ja hänen ruumiinsa piirtäytyi peitteen alta siksi pienenä, että vain vähän levittämällä käsiäni olisin voinut hänet pituudelleen mitata.

Saatuani kaikki korjuun, aseteltuani vaatteet parhaaseen järjestykseen tuolille, suoristettuani kaiken mikä oli mennyt väärään ja vinoon, pantuani paikoilleen hajalle heitetyt huivit ja kaulukset ja kammat ja harjaset, avattuani pellit ja ilmaluukut, minä pudotin ikkunanuutimen jälleen umpeen ja hiivin ämpäreineni huoneesta.

XV.

Minun tehtäväni paronittaren keittiössä, alituiset, kolmesti päivässä uudistuvat tiskaukset ateriain jälkeen ja vielä kuppitiskit teen ja kahvinjuontien jälkeen sekä vesien kantamiset ja raaemmat siivoustehtävät aamuisin sisähuoneissa olivat kaikki sitä laatua, että aniharvoin tulin mihinkään yhteyteen itse herrasväen kanssa.

Kului koko ensimmäinen kuukausi palvelusajastani, etten kertaakaan tavannut nuoria herroja, sen kun vilaukselta heitä joskus näin ruokasalin pöydässä keittiöstä käsin, kun Klaara kantoi sisälle suurta tarjotinta eikä itse voinut ovia aukoa.

Mutta tämän perheen asemaan, asioihin, elämäntapoihin, iloihin ja suruihin ehdin silti jo tuon ensimmäisenkin kuukauden kuluessa perinpohjin tutustua.

He olivat joskus iltaisin kaikki poissa, nuoret herrat melkein aina, mutta joskus paronitarkin. (Vanha paroni, se koikkelehtiva, halvauksen lyömä, jonka näin lapsena maalla, hän oli jo kuollut). Sellaisina iltoina me kyökkiläiset vapautettuina vaeltelimme kaikissa huoneissa. Lihava keittäjä Sohvi tosin mieluimmin istahti aina samaan mukavaan vierashuoneen nojatuoliin, upoten sen pehmeisiin patjoihin, hän kun muuten alituisesti seisoskeli hellan ääressä eikä milloinkaan päässyt levähtämään, -- ja vaati meitäkin Klaaran kanssa istumaan ja kertomaan historioitamme. Mutta me mieluummin liikuimme huoneesta huoneeseen ja vain huutelimme hänen kanssaan, ettei hän tuntenut oloaan yksinäiseksi. Hän tiesi herrasväen asiat perinpohjaisemmin kuin Klaara, mutta puheleminen ei käynyt häneltä helposti, hän vain oikaisi Klaaran erehdykset, kun tämä minulle kertoi, tarkisti tiedot ja vastasi Klaaralle, kun häneltä jokin tieto puuttui ja hän toisista huoneista huutaen kysyi jotakin sukulaisuussuhdetta.

Meistä oli Klaaran kanssa tullut hyvät ystävykset. Johan minä kohta alusta huomasin, etteivät tehtäväni sallineet minun uutta pukuani jokapäiväisenä käyttää, ja pukeuduin vanhaan. Kohta katosivat kaikki kaunat, ja nyt, vaikka olisin uudessakin ollut, ei hän olisi enää minua vihannut.

Klaara oli paronittaren erikoinen suosikki, johon hän rajattomasti luotti. Sentähden Klaaralle oli tässä talossa kaikki avoinna. Hän kulki huoneissa kuin kotonaan, istuutui tai heitti pitkäkseen minne tahtoi, aukoili mielin määrin laatikoita, jopa luki minulle paronittaren omakätisiä kirjeitä, joita kaivoi esille pienen pöydän lokeroista kannen alta.

Häneltä sain tietää, että tämä perhe ei vanhan paronin kuoleman jälkeen enää ollut niin hyvissä varoissa kuin suvun ylhäisyys olisi vaatinut. Jokin holhousjuttu oli lohkaissut ainakin puolet paronin omaisuudesta holhokin hyväksi, vieläpä heittänyt kevyen varjon paronin maineeseen -- tietysti vain aivan suvun keskuudessa. Klaara sanoi, että paronittaren oma suku oli sentään vielä hienompi ja se asia oli kilpenä kaikkea syrjäyttämistä vastaan: hautajaisissa olivat ylhäisimmät merkkihenkilöt olleet ja hienostoa kävi paronittaren luona vielä enemmän kuin paronin aikana, vaikka ei mitään pitoja enää koskaan sen jälkeen pidetty, kaiketi varojen puutteenkin vuoksi.

Paronitarta itseään Klaara kiitteli maailman hienoimmaksi ihmiseksi. Eikä hän sillä sukua tarkoittanut, vaan mielenlaatua.

Paronittaren aikoinaan vanhalle paronille osoittamista kirjeistä oli Klaara päässyt siihen käsitykseen, että nuorta paroni Holgeria pyysi vävyksi varakas ja ylhäinen suku, ja että Holger todella oli jo niin hyvin kuin kihloissa tuon neidin kanssa. Vielä syvemmältä pikku pöydän kirjesäiliöihin kaivautuessaan viisas Klaara oli taas vanhan paronin vaimolleen kirjoittamista kirjeistä päässyt perille, että tässä kysymyksessä heidän välillään vallitsi erimielisyys ja riita: paroni tahtoi naittaa poikansa siihen rikkaaseen sukuun, mutta paronitar vastusti poikansa naimisiin menoa.

Klaara näytti minullekin kaikkein merkillisimmät noista kirjeistä.

Minä en niistä paljoakaan ymmärtänyt, mutta ihmettelin vain kuinka kohteliaasti ja hienostellen nuo vanhat ihmiset toisilleen kirjoittivat, vaikka olivat keskenään vain mies ja vaimo. "Rakastettu vaimoni, paronitar Agathe se ja se, sydämeni iloitsee saada jälleen omistaa muutamat hetket ja kaikki ajatukseni Sinulle", -- oli kirjeen alussa, enkä minä tahtonut siitä löytää mitään muuta asiaa kuin pelkkiä ystävyyden ja rakkauden sanoja joka paikasta, mihin vain katsoin.

-- Älä sinä siihen katso, katso tuohon! -- sanoi Klaara ja töykkäsi sormellaan muutaman sivun alareunaan.

Siinä oli näin: