Part 6

Elämäni Johanssonien luona alkoi siis minulle hyvin synkissä merkeissä. Kuinka olinkaan kuvitellut kaupunkia loistavaksi, kullan kiiltäväksi ja hopean heliseväksi, nyt en välittänyt siitä ollenkaan. Inhoittavaa oli korvissani se pauhu, joka alati kuului keittiöön, vihamielistä oli minulle kaikki, ihmiset, kadut, kivimuurit, laivat, torikauppiaat, joita jokapäivä näin matamin kanssa ostoksilla käydessämme, ajurit, vaunut, kellon kilinät ja autojen mörähdykset. Sanomaton koti-ikävä painoi mieltäni niin voimakkaasti, että ajatukset olivat mennä sekaisin ja minua halutti viskautua jonnekin pois koko elämästä. Yksin äitipuoltakin oli ikävä ja hän tuntui minusta enkelimäisen hyvältä. Muistin hänestä yhä useampia perin lempeitä piirteitä, ystävällisiä sanoja, alttiita tekoja, ja itkin, etten ollut ajoissa ymmärtänyt osoittaa hänelle parempaa vastarakkautta, vaan olin aina vihannut häntä ja selittänyt kaikki hänen tekonsa pahimmalta puolelta. Entäpä veljet ja sisaret, jotka ehkä juuri tälläkin hetkellä kulkivat tuvan ovesta, juoksivat purolle tai syöttivät karitsoja! Ja isä sitten! Nähdä hänen lähestyvän kotituvan kuistia, seisahtuvan siihen mietteissään, itsekseen hymyilevän, syljeskelevän, -- tulla hänen luokseen, painautua häntä vastaan, hänen tuttua liiviänsä vastaan, nähdä kuinka hän kysyvästi katsahtaa, heräten ajatuksistaan: -- Mikäs sinun nyt on, tyttöseni? -- ja sanoo jotakin hyvää, kohta taas vaipuakseen omiin ajatuksiinsa. Voi isä, isä, enkö milloinkaan saa sinua enää nähdä!

Johanssonien kodissa tuntui minusta kaikki kolealta ja valottomalta, ja elämä ilman Sannaa oli minusta suorastaan sietämätöntä. Ei niin, että Johansson olisi päässyt täällä erikoisemmin minua ahdistamaan, päinvastoin olin täällä paremmassa suojassa kuin siellä maalla heidän keittiössään, sillä täällä olin alituisesti rouvan vaanivien silmien alaisena ja Johansson salasi hirmuisen tarkasti kaikki sellaiset pyyteensä. He oleskelivat päivisin suuressa, keittiön viereisessä huoneessa, joka oli sekä ruokailuhuoneena että lastenkamarina. Muita lukuisia sisähuoneita ei käytetty juuri ollenkaan muulloin kuin vieraiden aikana. Siellä oli aina paksulta tomua ja kostean ummehtunut, kolea pimeys. Kun siellä piti tomuttaa vieraita odotettaessa, en voinut noissa huoneissa viipyä hetkeäkään kauemmin kuin pakko vaati. Niiden ummehtunut haju oli minulle vain ikäväni tunnuksellinen herättäjä.

Aloin kuitenkin epäillä, että Johanssonska oli huomannut miehensä aiheettomat hymyilyt ja vetiset katseet, koskapa rupesi minulle kovin häijyksi. Ei puhunut minulle halkaistua sanaa enempää kuin minkä töissäni tylysti käski tai kielsi. Hän ilmestyi joka aamu keittiöön ankarana ja punakasvoisena, sytytti pienen lampun, kuumensi sen lasissa tukkasakset ja poltteli itselleen kierot kiharat otsaan ja niskaan. Tätä tehdessään hän ikäänkuin alkavan päivän valmistukseksi sätti ja haukkui minua ja muita palvelustyttöjä ties kuinka kaukaisista synneistä, viikkoja ennen särkyneistä astioista ja jos joistakin mitättömyyksistä. Hänelle näytti olevan aivan välttämätöntä löytää jotakin haukkumisen aihetta ennenkuin määräsi kullekin päivän tehtävät. Meidän piti tuntea, että nämä tehtävät oli määrätty meille rangaistukseksi pahoista teoistamme, muuten hän ei luullut meidän voivan mitään työtä suorittaa. Minä kuvittelin tietysti, että kaikki tämä loppumaton kiukku tarkoitti oikeastaan yksin vain minua, vaikka se suuntautuikin näin ylimalkaisena kaikkiin, ja koti-ikäväni kasvoi kasvamistaan.

Mutta eräänä päivänä keittäjätär, joka oli palvellut heillä lähemmäs vuoden, sanoi tuskastuneena, ettei hän puolestaan ollut vielä milloinkaan nähnyt ilkeämpää ihmistä kuin Johanssonska oli, ja nimitti häntä yhteenmenoon mitä rumimmilla nimillä, kuten: ryökäle, keitetty rapu, väkäleuka, sika, ja sitäkin sopimattomammilla.

Ja niistä hänen sanoistaan kääntyi huomioni todenteolla Johanssonskaan, -- lieneekö senkin vaikuttanut minun omituinen kiintymykseni "pahoihin", en tiedä. Jos minulle joku sanoi: -- Tuo ihminen on paha, oli se samaa kuin jos minulta olisi kielletty avaamasta sitä kirjan lehteä, jonka takana oli kuva. Mitä pahempi ihminen, sitä uteliaammaksi hän minut saattoi. (Ja omituista sanoa, saattaa vieläkin).

Aloin seurata häntä päästäkseni perille, millainen hän oli omillensa siellä sisähuoneissa. Tirkistelinpä usein avaimenreijästäkin nähdäkseni heidän keskinäistä elämäänsä. Mutta ei sieltäkään päin koskaan ainoatakaan naurahdusta kuulunut, aina vain samaa pahaa tuulta, kärtyisyyttä ja torumista.

Pian sain paremmankin tilaisuuden tutustua heidän elämäänsä kuin mitä avaimenreijästä saattoi nähdä.

Minut olisi varmaan piankin ajettu pois Johanssonien palveluksesta, sillä enpä suinkaan kyennyt voittamaan rouvan vastenmielisyyttä tekemällä itseni ylen tarpeelliseksi keittiöhommissa. Mutta minä tulin Johanssoneille tarpeelliseksi aivan toisella alalla.

Minut muutettiin lastenkamariin kampsuineni ja vuoteineni. Tehtäväkseni tuli kahden nuorimman hoitaminen. Ja pian tämän jälkeen kehittyivät asiat niin, että myöskin koulussa käyvät pojat joutuivat kasvateikseni.

Johanssonin lapset olivat armottoman kovapäisiä lukuasioissa. Enpä kotikylän kansakoulussa muista ainoatakaan niin peräti lahjatonta oppilasta. Muutoin he kyllä saattoivat olla aika reiluja poikia, parhaita kiven linkoojia, taitavimpia nappipelissä, rohkeita tappeluissa, mutta kohta kun tuli kysymys lukemisesta, kun vain joku kirja avattiin heidän eteensä, muuttui heidän toimekas näkönsä kokonaan: silmät alkoivat muljottaa suurina ja tyhminä, nenä tohisi ja saamattomina huulet erkanivat toisistaan, kaikki oli pysähtynyt, ajatuksenjuoksu seisahtunut kokonaan.

Kuunnellessani heidän läksynlukujaan minä pelkkien kansakoulutietojeni mukaan usein sain selvittää heille kirjain pulmallisia kohtia ja moniehtoisen päätöslaskun ongelmia. Kun he eivät selityksistäni mitään ymmärtäneet, laskin minä laskut heille paperille, jopa joskus kirjoitin puhtaaksi vihkoihinkin.

Siten tuli oloni heidän alituisena apurinaan pian välttämättömäksi, ja minä olin ainoa koko talossa, joka vastasin heidän luokalta pääsystään, kun he ensin olivat toinen kaksi ja toinen kolme vuotta istuneet samalla luokalla. Olisipa jokukaan minun maalaisista pikku tovereistani saanut lueskella niin hauskoja koulukirjoja kuin näillä pojilla oli, nähdä sellaisia karttoja, sellaisia lintujen kuvia, kertomuskirjoja, historioita, -- mitä olisikaan heistä tullut, he kun olivat olleet minua paljon viisaampia ja älykkäämpiä, mutta jääneet kaikkea oppia vaille! Sitä minä monta kertaa ihmettelin päntätessäni päätöslaskuja kollojeni päihin. Mutta keittäjä sanoi tähän vain, että rahalla saa ja hevosella pääsee, -- jonka ihmeellisen ajatelman minä ymmärsin vasta vuosien kuluttua todeksi.

Minun kansakoulutietoni olivat pian käyneet riittämättömiksi ja niin oli tullut välttämättömäksi omin päin tutkia heidän monia koulukirjojansa voidakseni edelleen heitä luvuissa auttaa ja luokalta pääsystä vastata. Tässä tarkoituksessa minun annettiin käyttää paljon aikaa valmistuakseni heidän läksyjensä kuulustelemiseen, (oikeastaan ja kaikessa salaisuudessa vain itse lukeakseni omasta mielihalustani, mikä oli minusta kovin hauskaa, ja sehän se olikin alkuaihe minun vastaiseen "sivistykseeni"). Mutta minun pitikin puhua nyt Johanssonskasta eikä itsestäni. No niin.

Lastenkamariin muutettuani minä pian pääsin perille aivan odottamattomista puolista Johanssonien elämässä.

He tappelivat keskenään. Usein ja verisesti.

Kuulin noita julmia temmellyksiä ohuen lautaseinän takaa. Lapset olivat niihin niin tottuneet, että jos kovimman rytäkän aikana heräsivätkin, niin tekivät sen vain sitä makeammin jälleen nukkuakseen. Eivätkä heitä myöskään seuraavan päivän sinelmät ja kuhmut papan ja mamman kasvoissa sen enempää hämmästyttäneet.

Toista oli minun laitani. Minun unestani ei tahtonut tulla koko yönä mitään. Ja Johanssonit itse saattoivat jo uudelleen kuorsata, mutta minä en voinut päästä kiihtyneistä ajatuksistani. Koko tuo suhde muistutti minulle selvästi isän ja äitipuolen suhdetta ja sai tekemään muitakin vertauksia, jotka kovin läheltä ja syvältä koskivat omaa elämääni.

Olin huomannut, että Johansson ei milloinkaan katsonut Johanssonskaan, ei, vaikka tällä olisi ollut millaisia koristeita yllänsä. Söi vain sanaakaan sanomatta, vastasi lyhyesti, jos ollenkaan ja läksi pian asioillensa. Minun oli kovin surku Johanssonskaa, sillä hän oli rakastunut tuohon mieheen ja katseli häntä alinomaa -- niinkuin minä olin katsellut poikaani, juuri samalla murheella ja ihastuksella, itkulla ja ihailulla.

Mutta miten heidän välillään sitten saattoi syntyä tappelu, se oli minulle peräti käsittämätöntä.

Johanssonin palattua kotiin keskiyön jälkeen tai aamun koitteessa tuntui heidän puolellaan ensin kaikki olevan sulaa sovintoa ja supatusta.

Sitten alkoi kuulua Johanssonin kuorsahduksia Johanssonskan jatkaessa armasteluansa, sitten Johanssonin vihaisia ärjähdyksiä, jopa kirouksiakin. Äkkiä läiskähti korvapuusti, sitten toinen, kolmas, ja Johanssonskan itku muuttui toraiseksi kahinaksi, jossa hänen tutut, mehevät haukkumasanansa yhä kovaäänisempinä seurasivat heti jokaisen läiskähdyksen jälkeen, ikäänkuin kilpaillen näiden kanssa voimaperäisyyden kunniasta. Vihdoin muuttui kaikki yhdeksi sekamelskaksi ja karjunnaksi, läiskinäksi, jytinäksi, viskelyksi, särkyvien huonekalujen ryskeeksi.

Lapset alkoivat liikkua vuoteissaan, huokaillen ja unissaan raapien itseään. Mutta minä olin täysin valveilla ja vaikka joka kerta päätin olla välittämättä heidän tappelustaan, niin aina kuitenkin vapisin ja itkin, ja olin valmis juoksemaan Johanssonskan avuksi.

Kun kaikki oli jälleen hiljaista, vietin loppuyöni yhä kiihtyvissä ajatuksissa, tehden edelleen vertauksia itseni ja Johanssonskan välillä. Kysyin itseltäni, voisinko minäkin noin suuttua pojalleni, kirota ja koettaa raivoissani murskata hänet. Ja hämmästyksekseni kiihdyin todella ajatuksissani jonkunlaiseen koston vimmaan.

Saatoin tuntea itseni sydänjuuriani myöten loukatuksi: minä kannan hänelle lautoja, minä rakennan hänelle mökin, minä sijoitan sammalet hänen herkimmän vaistonsa mukaisesti, olen valmis palvelemaan häntä millä ikinä hän vain tahtoo, mutta hän -- vaikka käyttää minun apuani -- ei katsahda kertaakaan silmiini, hän ei tunnusta minua ihmiseksi, ei näe minua, ei ajattele minua, minä olen hänelle puukapula! Ja ajatuksissani lennän hänen niskaansa, isken kostoksi kynteni hänen lihaansa, revin ja raatelen häntä. Kohta on hänestä vain muodoton kasa jäljellä. Mutta minä revin häntä yhä edelleen, minä hävitän hänet tyyten, enkä lakkaa ennenkuin olen päässyt viimeisenkin, perimmäisen sydämensäikeen perille, ennenkuin olen saanut käsiini hänen olentonsa syvimmän ytimen ja repinyt sen kappaleiksi, hieronut kokonaan olemattomaksi, hävittänyt pienintä hitusta myöten.

Seuraavana päivänä Johanssonska tavallisesti itki salaa, missä vain muiden näkemättä saattoi. Yksikseen jouduttuaan hän istahti väsyneenä tuolille, kallisti päänsä ja itki haikeasti. Joskus hän itkunsa ohella suoritteli sangen merkillisiä temppuja. Hän istui peilinsä ääreen ja koetteli koristeita päähänsä, nosteli otsalleen vanhentuneita päähineitään, asetteli tukkaansa erilaisille jakauksille, mutta lopulta aina kaikki raukesi, kädet vaipuivat alas, koristeet vierähtivät syliin ja hän jatkoi hiljaista itkuaan. Kalpea kuutamokauneus ei todellakaan ollut Johanssonskan olennon ominaisuuksia. Ei. Hänen lihavia, punaisiksi tulehtuneita kasvojaan katsellessa johtuivat mieleen pikemmin kuumennetulla hellalla rätisevät rasvat. Ja ne hunnut, joita hän koetteli päähänsä sovitella, tekivät hänen kasvonsa naurettaviksi, senhän hän varmaan itsekin peilistä huomasi.

Kerran meni tappelu niin pitkälle, että naapurihuoneiston asukkaat alkoivat pelätä ja noutivat kadulta kolme passipoliisia.

Omituinen kysymys vaivasi minua senjälkeen pitkät ajat, enkä tiedä, onko se oikeastaan vieläkään lakannut minua vaivaamasta. Minä rakastin poikaani hellittämättä, hänen kuvansa ei milloinkaan mennyt mielestäni, hänen kasvojensa muisto viehätti ajatuksiani päivä päivältä yhä voimakkaammin. Mutta miten on selitettävä, että niin peräti hyvin ymmärsin Johanssonskan, jopa olin hänen puolellaan, ja että itsekin ajatuksissani saatoin repiä palasiksi saman rakastetun kuvan? Eivätkö viha ja rakkaus olekaan toistensa vastakohtia?

"Köksä", joka suuresti halveksi Johanssonskaa, ei ollenkaan ottanut uskoakseen, että tämä olisi milloinkaan osannut itkeä. Johanssonska ei ollut hänen silmissään mennyt kahtia niinkuin minun, vaan oli yksi ja sama tuima, haukkuvainen, aina toraileva ja milloinkaan hymyilemätön "piru". -- "Katsos sitä vain, kuinka se taas hienostelee" -- hän sanoi, kun Johanssonska ilmestyi keittiöön ja huomenta sanomatta komensi kahvit tulelle. Köksän silmissä välähteli sellainen vihan tuli, että hän puolestaan olisi varmaan repinyt kappaleiksi Johanssonskan, ellei olisi pelännyt poliisien sekaantuvan asiaan.

Keittäjätär ei pitänyt Johanssoneja ollenkaan minään herrasväkenä, joita hän ylimalkaan suuresti ihaili. Ei hänen puheistaan tahtonut loppua tulla, kun hän pääsi kertoilemaan, missä kaikissa paikoissa hän oli palvellut ja miten hän oli alkaen vähemmän hienoista kohonnut yhä hienompiin ja rikkaampiin. "Ei ne kaikkein hienoimmat piikainsa kanssa mitään puhu, emännöitsijä saa toimittaa asiat". Mutta oikeastaan hän piti kaikkein hienoimpina niitä, jotka eivät ollenkaan katsoneetkaan piikoihinsa, eivät tienneet näiden nimiä eivätkä milloinkaan käyneet keittiössä. Semmoisessakin paikassa, ihanteittensa ihanteessa, hän oli kerran palvellut. Tunsin punastuvani, kun hän siitä kertoi, sillä varmaan se "minun herrasväkeni" oli juuri sellaista, joka ei koskaan katsahtanutkaan piikaansa.

Kolmesti minut ajettiin pois Johanssonien luota aivan mitättömien syiden vuoksi, sillä oikea syy oli rouvan epäluulo ja mustasukkaisuus. Ja kolmesti minut haettiin jälleen takaisin poikien armottoman kovapäisyyden vuoksi, kun he minutta eivät voineet oppia mitään.

Keittäjätär oli sosialisti, ja häneltä minä ensi kerran sainkin tietää, mitä tuo kummallinen sana merkitsi. (Ensi kerran kuulin koko sanan sen vaimoihmisen suusta, joka oli lähtenyt minua viemään asuntoonsa pois Johanssonin kynsistä.) Mutta hämmästykseni oli suuri, kun sain tietää, että oma isäni oli kova sosialisti, jonka keittäjätär sanoi hyvin tuntevansa ja joka oli usein pitänyt kiivaita puheita työväentalolla. Hän vei minut kerran sinne ja nuori sydämeni paisui ylpeydestä, kun ajattelin, että noiden seinien sisällä oli julkisesti puhunut se henkilö, jonka sylissä minä olin istunut ja jonka rintaa vasten minulla oli oikeus hellästi painautua. Itse aate ei minulle silloin vielä keittäjättärenkään puheista selvinnyt, vaikka mielelläni uskoinkin hänen vakuutuksiaan, että kerran me työkansa luomme alemmuuden ikeen niskoiltamme; sehän oli samaa mitä tuo toinenkin oli sanonut. -- Armahda silloin Johanssonskaa, kun se aika tulee, että "köksä" pääsee häneen käsiksi, ajattelin minä toisinaan kylläkin vahingonilolla, kun en muuta kostontapaa löytänyt. Samaa teki keittäjätär itsekin: hän kätki kaikki Johanssonskan mehevät haukkumasanat johonkin epämääräiseen tulevaisuuteen, johon varmasti uskoi, ja vain senvuoksi saattoikin olla suoraan lentämättä emäntänsä niskaan ja häntä kuoliaaksi mukiloimatta, sillä niin hän häntä vihasi. Hän saattoi olla Johanssonskalle vastaamatta vain siksi, että hänellä oli tuo tulevaisuuden loukku, johon hän pujahti kostonhetkeä odottamaan. Mutta minä näin, että Johanssonska puolestaan piti keittäjättärensä suurimpana ansiona juuri hänen kykyänsä olla vastaamatta, jopa uhkasi ajaa minut pois, kun en malttanut olla hiljaa.

Kun minut neljännen kerran sanottiin palveluksestani irti, olin siihen kuitenkin kokonaan itse syypää.

Se asia kävi tällä tavalla.

XI.

Eräänä iltana, kun olin jo makuulla, minut herätettiin, käskettiin nopeasti pukeutua ja lähetettiin Yliopiston apteekkiin lääkärin määräämiä rohtoja hakemaan. Johanssonskan nuorin lapsi oli sairastunut.

Juuri ennen määräpaikkaa, Mikon ja Esplanaadinkatujen kulmauksessa joku riuhtaisi minua kädestä, pyöräytti ympäri ja Sannan ääni sanoi vallattomasti huutaen: -- Siinäkö sinä olet, senkin saatana!

Hän oli oudon hillitön, kovaääninen, sanoissaan ylimalkainen ja epäselvä. Olen myöhemmin ymmärtänyt hänen olleen juovuksissa, mutta silloin en ehtinyt hänen käytöstänsä ihmetellä, sillä se mitä hän sanoi, vavahdutti koko olentoani, pysäytti sydämeni lyönnit ja tyrmistytti kaikki ajatukseni.

Minun poikani oli jossakin lähelläni, jossakin tuolla Sannan pään ja käden viitteissä. -- Missä, missä? kysyin minä ja kaikki sekautui aivoissani.

Sanna alkoi viedä minua Esplanaadin teatterinpuoleisia pensaikkoja kohden, joiden pimennoissa olevilla penkeillä olimme Sannan kanssa kerran istuneet hänen tuttaviensa merisotilaiden seurassa.

Kivimuurit kaatuivat eteeni mullin mallin ja katu tanssi omien lyhtyjensä yläpuolella.

Enhän minä ollut onnistunut näkemään poikaani kolmeen vuoteen muuta kuin yhden ainoan kerran hyvin kaukaa, ja vasta juuri vähää ennen tätä tapausta, josta nyt kerron. Olin vihdoinkin saanut selville missä hän asui ja missä koulussa kävi, ja Johanssonskan lähetettyä minut asialle asetuin vahtiin. Suurien, pitkien poikien parvessa hän tuli kouluansa kohden. Heillä oli kaikilla päät yhdessä ja jotakin kirjaa he keskenänsä katselivat ja lukivat. Minä tunsin omani, vaikka olin kolmen talonvälin päässä heistä. Hän oli kasvanut, mutta sama, sama hän oli, ja sama oli sydämeni hurja ihastus, sama myös sen katkera haavoitus siitä, ettei hän nähnyt minua eikä olisi katsonut, vaikka olisi nähnytkin.

Sanna oli kertonut hänen olevan viimeisillä luokilla ja tulevan piakkoin ylioppilaaksi. Mutta kun Sannan mielestä juuri tämä asia saattoi antaa minulle joitakin toiveita, en silloin vielä itse puolestani voinut ymmärtää muuta kuin että tuo ylioppilaaksi tuleminen päinvastoin oli tekevä viimeisenkin toivonkipinän sulaksi mahdottomuudeksi, ja koetin siis suunnata kaiken kekseliäisyyteni siihen, että olisin päässyt johonkin vaikkapa etäiseenkin yhteyteen hänen kanssaan hänen vielä koululaisena ollessaan. Kaikki yritykseni olivat kolmivuotisten ponnistusten jälkeen vieneet vain siihen tulokseen, että olin hänet hetken verran kaukaa nähnyt.

Mutta nyt sanoi Sanna: -- Tuossa, tuossa!

Ja ennenkuin ehdin aavistaakaan, survaisi hän minut voimakkaasti takaa työntäen puistikon valaistulta hiekkakäytävältä syrjään lehdikön pimentoon, itse jatkaen matkaansa.

Jotkin kädet tarttuivat minuun ja vetivät minut penkille istumaan. Joku alkoi puhua minulle järjettömiä sanoja, koettaen pimeästä huolimatta nähdä kasvojani ja painautuen yhä lähemmäksi minua kuulla vastausta.

Mutta minä jähmetyin.

Ja vaikka näin, että ne olivat todella _hänen_ silmänsä, jotka tiukasti hakivat katsettani, -- vaikka tunsin hänen lämpimän hengityksensä, -- vaikka hänen kätensä kosketti minua ja hänen kultaiset kellonvitjansa valahtivat minun kädelleni, -- vaikka hän ei puhunut laudoista eikä sammalista, vaan kiihkeästi kuiskasi korvaani järjettömän hulluja sanoja minusta, ja vaikka tunsin, että kaikki mikä minussa oli kelpasi hänelle, minä en lämminnyt, vaan pysyin tunteettomana kuin kuollut kivi, jota kauniit huulet suutelevat. Tai miksi vertaan itseäni kiveen? Minä olin kuolluttakin kuolleempi. Kivessä on kiveä, mutta minä olin tyhjä, peräti tyhjä. Ja irrallisena ajatus yksin liikkui tämän kuolleen tyhjyyden ylitse: -- Kas tuota kirjavata liiviä, onkohan se sitä, mitä sanotaan sametiksi? Ja kellonvitjat, ovatkohan ne kultaa? Ja vieläköhän ne käyttävät samaa saippuata, koska tuoksu on juuri sama kuin silloinkin? Ei vähimmässäkään määrässä hänen kätensä kosketus, ei hänen hengityksensä eikä järjetön puheensa liikuttaneet minua, vaan kohta, kun muistin apteekin, kavahdin ylös, hyvilläni siitä, että sain syyn jättää hänet ja päästä tuskallisesta ujoudesta.

Ja minut valloitti kokonaan vain kauhu siitä, että olin kadottanut käsistäni lääkärinmääräyksen, joka olisi ollut apteekkiin vietävä.

Johanssonska olisi rikokseni sovitukseksi ensin vain muitta mutkitta antanut minulle -- selkään. Mutta Johansson ei sallinut sitä, vaan torjui väkisin Johanssonskan hyökkäyksen ja työnsi minut selkänsä taakse. Tästä sukeutui heidän välillensä riita. Johanssonskan mustasukkaisuus heräsi ja hän sätti minua mitä kamalimmilla nimityksillä, aikomatta kuitenkaan haavoittaa niillä muita kuin Johanssonia. Näin riita paisui tappeluksi, joka oli verisimpiä mitä olen saanut todistaa. Silloin lapsetkin itkivät.

Ja he itkivät vieläkin haikeammin, kun minä sitten läksin. Johanssonska oli tällä kertaa luja eikä peruuttanut sanaansa.

Minä puolestani en tuona ajankohtana pannut mihinkään tällaiseen mitään huomiota. Minä kuljin kuin unissani, missä vain oli kysymys jokapäiväisen elämän tehtävistä, tapauksista ja kohtaloista. Erottivatpa ne minut vaikka kohta apteekista tultuani ja vaikkapa olisivat ajaneet minut yöksi kadulle, tuskin olisin siitäkään mitään osannut välittää. Nyt kuljin unissani Johanssonien huoneissa ja keittiössä vielä kaksi viikkoa, voimatta avata silmiäni millekään todelliselle. Mikäli olin valveillani, olin kokonaan muualla.

Sillä jos joku luulee, että olin todella noin vain unohtanut sen, mitä oli tapahtunut Esplanaadin puistikossa, hän suuresti erehtyy.

Niin tosin itsekin ensin luulin, ja juoksin apteekkiin aivankuin ei minulle olisi mitään merkillistä tapahtunut. Mutta jo silloin lienen ollut sekaisin päästäni, sillä eihän minulla ollut lappua, jolla olisin saanut rohdot. He lienevät luulleet minua hulluksi. En muistanut asiaani, en saanut sanaakaan suustani, en ymmärtänyt mikä minulle oli tullut.

Sitten kotona Johanssonin ja Johanssonskan tappelun aikana minä katselin tuota temmellystä niinkuin jotakin kaukaista, toisarvoista, minuun kuulumatonta, ja aivoni askartelivat tietämättäni vain niiden rajaviivain tavoittamisessa, joiden avulla olisin saattanut määritellä äskeisen elämykseni. Jos suuri vuori putoaisi ihmisen silmien eteen, ei hän voisi ymmärtää mitä on tapahtunut, ennenkuin olisi etääntynyt vuoresta näkemän päähän, ja niin en minäkään voinut tajuta suurta elämystäni ennenkuin olin ajassa siitä tarpeeksi etäällä.

Ensi hetkenä luulin, ettei ollut tapahtunut mitään. Mutta kohta se alkoi. Alkoi selvitä, ettei suurempaa olisi voinut tapahtua, ja että olin päästänyt käsistäni juuri sen, mitä olin aina tavoitellut.

Enkö minä ollutkin ollut juuri niissä lehmuskäytäväin pimennoissa, joista siellä maalla Sannan kertomusten vaikutuksesta uneksin? Eikö ympärilläni ollut musiikkia ja ihmisvirran hurmausta? Enkö kuullut suurten ja pienten kellojen kilajavan, eivätkö valkoiset lamput häikäisseet katsettani? Eikö minun poikani ollut vihdoinkin katsonut minuun -- juuri niinkuin unelmissani, katsonut, jopa ojentanut kättänsäkin pyytääkseen minua? Kohtalo itse oli pienintä erikoisuutta myöten toteuttanut unelmani, mutta minä hullu tyttö en ollutkaan ymmärtänyt omaa onneani, en ollutkaan kohottanut viimeistä armonkatsettani häntä kohden, että olisimme yhdessä sitten ilosta itkeneet!

Sanna ei sanonut hänen ollenkaan tienneen, kuka minä olin, mutta sitä en minä toki osannut uskoa. Olihan silloin lehväin alla kyllä hyvin pimeää, mutta minä näin sittenkin hänen katseensa; ihminen ei voi tutummin toiseen katsoa. Minä näin erehtymättömän selvästi, että hänessä oli herännyt se, mikä minussa oli elänyt valveilla pitkien vuosien kuluessa. Sitähän minä silloin ihmettelinkin, siitähän riemuitsinkin, vaikka jokin hölmömäinen, käsittämätön tyrmistys oli kaiken ymmärrykseni halvauksella lyönyt. Hän oli tuntenut minut, hän rakasti minua ja pyysi vain, että minäkin olisin tuntenut ja rakastanut. Mutta minä mieletön houkka olin työntänyt hänet luotani, jättänyt niinkuin minkäkin halveksittavan mitättömyyden!