Part 3

Istuin katolla odotellen. Tahdoin, että kun hän tulee, olen ikäänkuin lopettelevinani sammalten asettelemista.

Mutta häntä ei kuulunut.

Tulin katolta alas ja istuin kauan aikaa maassa yhä odotellen. Jos kuulen risauksen, kiipeän taas katolle ja olen asettelevinani... Mutta hän ei tullut.

Eikä hän tullut tälle mökille enää milloinkaan. Se oli hänen mielestään kaiketi ollut jo aikaa sitten valmis.

V.

Noihin aikoihin olin viidentoista ikäinen.

Jokseenkin niin kuin olen kertonut, syntyi minussa tuo omituinen, siihen aikaan minulle itselleni aivan selittämätön kiintymys talon toisessa kerroksessa majailevaan herrasperheeseen.

Olin ensi kerran elämässäni nähnyt hienoja ihmisiä. Nyt täysi-ikäisenä en voi muistaa heissä mitään sellaista erikoista, joka ei olisi yhteistä kaikille samanlaisille hienostuneille säätyläisihmisille, mutta silloin he kuvastuivat mieleeni jonakin ihmeenä, uuden elämän avauksena, ennen aavistamattomana hyvyyden, hienouden ja onnen maailmana. Kaikki lapsekkaat, torpan ympärillä kasvaneet käsitykseni saivat tästä ajasta asti uuden suunnan, niinkuin joskus käy ikkunakukalle, joka on ojentanut kaikki lehtensä auringon puolelle ja nyt käännetään ympäri, että lehtiä kasvaisi toisellekin puolelle; kaikki näyttää kukasta nurinpäiseltä, kaikki kääntyy uutta aurinkoa kohden, entinen on kuin jotakin olematonta, väärään suuntaan kasvanutta.

Niin näytti silloin. Nyt sanon:

Tästä ajasta alkoi elämäni onnellinen erehdys, joka sittemmin muuttui varsinaiseksi olemuksekseni, kaiken ulkonaisen muodostajaksi, sisäiseksi ytimeksi, vaikutinteni vaikuttimeksi, siksi, mikä teki elämäni yksin vain minun eikä kenenkään muun elämäksi.

Jos vieläkin ummistan silmäni asettuakseni silloiseen mielentilaan, niin on kaksi päätunnetta vallalla: rajaton ihailuni ja sen vieressä, ympärillä, sisällä -- sanomaton kaiho, kun olen niin peräti syrjässä ihailuni esineistä, suljettuna kaiken sen yhteydestä, johon lehteni kurottavat, -- kun vain näen uuden auringon, mutta en pääse sen lämmön piiriin...

Heidän lähdettyään olin todella kuin kuollut kaikelle entiselle, isälle, äitipuolelle, veljille, sisarille, lehmälle, kanoille, navetalle, kaivolle, lehdoille, purolle, ja kaikelle, mikä oli ennen muodostanut kirkkaudessa helkkyvän elämäni. Kun ei aurinko paistanut uudelta puolelta, ei se paistanut enää vanhaltakaan. Varmaan en nähnyt enkä kuullut ketään, koskapa muistelen ihmisten katselleen minua ihmetellen ja keskenään neuvotelleen minun suhteeni, ikäänkuin olisin ollut mielipuoli, joka katselee näkyjä eikä niiltä näe edessään olevaa todellisuutta.

Erikoisiin muistoihin tältä ajalta kuuluvat taajat käyntini mökillä.

Kuvittelin ikävissäni, että minun poikani on yhä vieläkin siellä. Hiivin näreikköön juuri niinkuin olin ennenkin hiipinyt ja hajoitin tieltäni kuusten oksat nähdäkseni miten hän siellä muka touhuaa ... hiljaa, hiljaa, ettei hän vain kuulisi ja huomaisi!

Västäräkki siellä näkyi istuvan katonsammalilla, tiainen lensi ikkuna-aukosta sisään, toinen koputteli ikkunanlautaa. Kaikki tuo merkitsi: -- Siellä ei ole ketään. Mutta minä en ollut lintusia huomaavinani, vaikka itkettikin. Kuvittelin, että siellä hän kyllä on, vaikka on vain toisella puolella, tai -- on muka mennyt taloon nauloja hakemaan.

Olen odottelevinani hänen palaamistaan, jaksan kauan -- kauan odottaa.

Tuolla maassahan hän aina istui, kun minä hänelle rakentelin, ja olin katolla sammalia asettelemassa. Mutta katon lopullista valmistumista hän ei enää halunnutkaan nähdä, ja juuri tämä katto se olisikin ollut minun parastani -- kun minä jo aivan täydellisesti ymmärsin hänen tarkoituksensa! Saatuaan katolle sen verran sammalia, että juuri ja juuri saattoi kuvitella, millaiselta mökki tulee valmistuneena näyttämään, ei hän mitään enempää huolinutkaan. Se jo riitti, se oli valmis, ja hän jätti kaiken.

Ihmeellistä! Saattaa siis löytyä semmoisia olentoja, jotka kantavat lautoja ja otsa hiessä rakentavat suurta mökkiä vain sen vuoksi, että se -- _näyttäisi!_ En olisi aavistanut, että semmoisia on. Olin kuvitellut, että saa tahtoa vain sellaista, mikä on hyödyllistä, tarpeellista isälle tai elukoille, -- nyt näin, että voi tahtoa tuommoistakin olematonta, hyödystä riippumatonta. Ja innostuin, hurmaannuin, rakastuinkin tuohon ihmeelliseen, syvään, uuteen, joka olisi ollut minulle olematonta, mutta nyt oli todellisuutta, koskapa meitä oli kaksi, jotka tunsimme sen samoin.

Jos teen itselleni tarkkaa tiliä, niin täytyy sanoa näin:

Kaikessa rakastumisessa on aina jokin erikoinen toisen piirre tai äänensävy, sanomisen tapa, tai liikkuminen, katseleminen, tai jokin muu sellainen aivan ulkonainen toisen ominaisuus, joka käsittämättömästä, näennäisesti aivan aiheettomasta syystä toista miellyttää. Tämä mieltymys, niin vähäpätöiseltä kuin se voisi paperille kirjoitettuna ja ulkoapäin katsottuna näyttääkin, on kuitenkin aivan ratkaiseva. Ennen ei ollut mitään, sen jälkeen avautui kaikki. Ennen tuo ihminen oli vieras niinkuin kaikki muutkin ihmiset, sen jälkeen katosi väliltä jokin este, joku nosti pois verhon, joku puhalsi mustan tomun valkoisen pinnan päältä. Nyt ei ole välillä enää mitään, on kuin avatun oven edessä, josta näkyy vieraan asunnon sisus, suloinen kotihämy. Ei uskalla astua sisälle, koska ei tunneta toisiaan, mutta tuo on vain ulkonainen este, koti näkyy kaikkinensa, sen sisimpiin sopukkoihin asti.

Varmaan suuresti hämmästytän lukijani, kun ilmaisen, että se erikoinen alkumieltymys, josta olen puhunut, oli minulle tuo viehättävä saippuan tuoksu, jota tosin silloin en tiennyt saippuasta lähteneeksi. Mutta mihinkäpä sitä totuudesta pääsee.

Muistoni puhuvat tässä kohden lahjomatonta kieltä.

Kun jaksamatta enää näreikössä kuvitella, että hän on siellä, vaikka ei ollutkaan, juoksin rakennuspaikalle, oli ensimmäinen haluni löytää esine, josta olisin tuntenut saippuan tuoksun. Paljon oli puupalasia, olivatpa tuossa rikkoutuneen sahankin palikat, mutta en mistään tuntenut muuta kuin kuusenpihkan hajua ja olisin ihan tuohon paikkaan tahtonut painua itkemään. Ei minulle elänyt mikään, aurinko ei paistanut, kuusen oksat huiskuivat tuulessa ihan turhaan, minua ilahduttamatta. Tuossa muurahaiset kulkivat, tuossa kuivuneet lehdet käpertyivät sammalen päälle, kaikki eli niinkuin ennenkin, mutta ei vain minulle, -- minulle oli kaikki kuollutta, kun sitä ainoata ei ollut täällä, eikä koko metsässä, ei tiellä, ei talossa, ei koko sillä suurella seudun lakeudella, jota siihen aikaan kuvittelin maailmaksi.

Mutta jollen rakastumiseni yhteydessä ajattele saippuan tuoksua -- mikä tosin on minulle melkein mahdotonta -- niin on minulla tiedossa kyllä toinenkin ihastuksen aihe, -- hänen katkonainen puhetapansa. Hän sanoi vain juuri sen verran kuin oli välttämätöntä, jopa tyytyi vain kädenliikkeellä osoittamiseen, jos sillä pääsi sanomasta. Se ei ollut seuraus siitä, että hän olisi minun arvoani vähäksynyt, päinvastoin hän taisikin suvaita minua vain siksi, että niin ketterästi ymmärsin kohta hänen tarkoituksensa hänen tarvitsematta mitään selittää. En kuitenkaan ollut hänelle olemassa muussa merkityksessä kuin vain tuon rakentamisen avustajana. Olin siis rakastunut juuri siihen, mikä tavallaan kuvasti hänen luonteensa pahimpia varjopuolia, hänen tahtonsa tyranniuteen. Kun hän halusi jotakin, eli hän vain tuon halunsa täyttämiseksi. Ja vaikka hän ei olisikaan halunnut mitään näkyvää osoitettavaa esinettä, oli hänen katseensa usein tähdättynä johonkin sisäiseen ajatukseen siitä, mitä hän tahtoi, eikä hän silloinkaan tuntunut näkevän mitään muuta. Oikeastaan hän oli aina näin tähtäämässä katsettaan johonkin tahtomaansa näkyvään tai näkymättömään asiaan, niinkuin nuori rotukoira, joka elää hetki hetkeltä nykyisyyden voimakkaissa vainuissa, värisevin sieraimin, vavahtelevin jäntein etsien tietä saaliinsa läheisyyteen. Hänen paksu, ruskea, kihara tukkansa, joka tavallisuutta halveksien hakeutui myöskin ohimoille, hänen sirontasainen kyömynenänsä ja pienen suun paksut huulet, ja erittäinkin nuo alituisesti tähtäilevät silmät, jotka eivät ymmärtäneet mitään epämääräistä tai elotonta, ja vihdoin tuo keskeneräisyys lauseissa, joka ei milloinkaan malttanut eikä tavoittanutkaan löytää rauhallista ja täyteläistä ilmaisua sisäisten vainujen vaihtelulle, nuo kaikki ne olivat minun rakastumiseni ydinvaikuttimia.

Nyt voin sanoa sen, jota en olisi voinut selittää ilman näitä pitkiä puheita: -- Minä olin rakastunut juuri siihen, ettei hän kertaakaan katsahtanut minuun, hänen tyranniuteensa.

Nostelin maasta oksanpaloja, tikkuja, rikkoutuneen lehtisahan varren, koettelin tuntea niistä hajusaippuan tuoksua, mutta niissäkin oli vain metsäistä pihkan hajua. Ei, ei, ei milloinkaan enää...

Itkin ja valittelin yksinäisyydessäni.

Enkä voinut enää valituksiani leikkeihin vaihtaa.

VI.

Muudan tuttava myöhäisemmiltä ajoilta ja sivistyneiden joukosta, joiden parissa olen elämäni toisenpuolen viettänyt, sanoi kerran minulle tavanneensa luonteessani erään käsittämättömän ominaisuuden: -- Minä muka "pidän pahoista".

Täytyy myöntää, että "pahat" -- vieläpä huonomaineiset -- ovat sangen usein joutuneet aivan erikoisiksi ystävikseni. Ja jo tiedottomasta nuoruudestani asti. Ehkä minussa todella piilee jokin salaperäinen vetovoima rappeutuneihin ihmisiin? Voin hyvinkin yleistää tämän tunteen, kun ajattelen tuttujeni sarjaa lapsuudesta näihin päiviin asti. "Pahoilta" on ainakin puuttunut se farisealaisuuden leima, joka minusta on ihmisissä aina ollut vastenmielisintä. Miksi ei hyvissä ilmene vaatimattomuutta, avomielisyyttä, ystävyyden kalliiksi arvioimista, niinkuin pahoissa?

Huonomaineiset ovat vapaita ihmisiä, ei siinä pahassa merkityksessä ainoastaan, että saavat tehdä sellaistakin, mikä on muilta kielletty, vaan niin, että heitä ei sido tarve näyttäytyä paremmilta kuin ovat, joten he pääsevät kantamasta ulkokultaisuuden kahleita. Tämä vapaus sisältää tosin vapauden pahaankin, vieden heiltä kaikkein tavallisimman keinon, jonka avulla muut säästyvät mainetta turmelevista teoista, mutta se vapauttaa myöskin hyvän heissä. Niinpä he eivät tunne mitään estettä heittäytyessään rajattoman avomielisiksi. Heidän ei tarvitse punnita etukäteen, onko tuo täydellinen antautuminen heille edullinen taikka ei. He saattavat vapaasti sanoa tai tehdä jotakin pelkästään jonkun liikutuksen puuskasta, tunteellisen kiintymyksen vaikuttimesta, tarvitsematta arvioida menettelynsä suhdetta edeltäpäin harkittuihin suunnitteluihin. He elävät nykyisyyden vapaudessa, sillä heillä ei voi olla mitään persoonallista tulevaisuutta, joka nykyisyyttä kahlehtisi. Heitä eivät velvoita myöskään mitkään ihmisten vaativat odotukset, sillä ihmiset eivät ylimalkaan odotakaan heiltä mitään, eivätkä ole muodostaneet itselleen pahoista lähimmäisistään mitään kuvaa, joka voisi sitoa näitä tämän kuvan kanssa sopusointuisiin ja sitä pönkittäviin tekoihin.

Nämä pahojen ominaisuudet ovat varmasti niitä, jotka ovat kaikille ystävilleni tunnuksellisia, ajattelinpa heitä miltä elämäni ajalta tahansa.

Mutta kun menin Sannan luo ja kohta rupesin hänen läheisimmäksi ystäväkseen, vaikka hän siihen aikaan oli kylässämme niin halveksittu, etteivät siatkaan, jotka kuonoillaan tonkivat likaisia kylänraitin reunoja, tuntuneet hänen rinnallaan alempi-arvoisilta, niin tämän tuttavuutemme alkusyynä ei kyllä ollut mikään vetovoima pahoihin, vaan luullakseni yksistään se, että minä vain hain jatkoa hajusaippua-tunnelmalleni, joka ajan pitkään uhkasi hajota uusien virikkeiden puutteesta. Talon yläkertaan en näet voinut juuri millään tekosyyllä enää päästä, rakennuspaikallamme eivät mitkään sammalet, risut, kapulat, ikkunanpielet, enää jaksaneet tyydyttää vähentymättömän kaipuuni liekkiä, ja lumihan olikin jo peittänyt kaikki nuo muistojeni lehdot. Mutta Sanna oli elävä lumienkin aikana. Hän oli maailman ihmisistä ainoa, jolla ehkä saattoi olla halua puhua noista menneenkesäisistä herraspojista, sillä olihan hän ollut jossakin ihmeellisessä suhteessa ihailuni esineen vanhempaan veljeen, kauheassa suhteessa tosin, niinkuin asian _nyt_ ymmärrän, mutta silloin vain salaperäistä uteliaisuutta ja mielenkiintoa herättävässä.

Että heti kohta kuitenkin erottamattomasti kiinnyin "huonomaineiseen" Sannaan ja aloin tuntea suurta vetovoimaa häneen, se on kyllä myöskin totta.

Sanna oli pienikasvuinen, heikkorakenteinen tyttö. Hänen hartiansa olivat vähän eteenpäin kumarassa, niinkuin joskus keuhkotautisilla. Jotakin tautisuutta olisi ilmaissut asiantuntijalle myöskin poskipäiden puna hänen muuten valkean kalpeilla kasvoillaan. Mutta minusta se silloin näytti hänen eloisan, ihmeellisen herkän sydämensä parhaalta ja välittömimmältä ilmaisijalta. Se seurasi niitä hänen mielensä liikutuksia, jotka avasivat minulle hänen sielunsa, ja senvuoksi juuri tuo puna, jonka joku lääkäri olisi ehkä inhoten tuominnut, oli minusta hänen kasvojensa melkein pääviehätin, jota ei niistä olisi toki mitenkään saanut puuttua. Toinen keskimmäisistä ylähampaista oli poissa. Mutta tuokin vika, joka usein rumentaa ihmistä, antoi minun nähdäkseni hänen kasvoilleen päinvastoin aivan erikoisen viehätyksen. En voi milloinkaan unohtaa noiden poskien herttaisesti pyöristyvää kertautumista hänen hymyillessään, jolloin puuttuvan hampaan aukko tuli näkyviin, muuttui yhdeksi hänen hymynsä kanssa ja sai senvuoksi itsekin saman viehättävyyden. Mielenliikutuksen hetkinä hänen silmänsä kostuivat herkästi, värehtivät ja loistivat niin elävästi, ettei niiden ja näkymättömän sielun välillä tuntunut olevan mitään eroa.

Sanna asui vihaisen ja ajoittain mielipuolisen äitinsä kanssa saunassa, joka oli melkein keskellä kylää. Kylpypäivinä he siirsivät saunassakävijäin tieltä vuoteensa ja muuttivat pienet kapistuksensa syrjään. Hämärän saunan pikku ikkunan ääressä oli hyvä jutella Sannan kanssa. Siinä -- ei muualla -- oli kyllin valoa, että saattoi ihailla Sannan silmäin välkettä ja hänen eloisten kasvojensa kiihkeätä ilmeiden vaihtelua.

Sanna oli kieltänyt minua tulemasta luokseen. Hän oli koettanut minulle hellästi selittää -- sikäli kuin luuli minun voivan asioita käsittää -- minkä vuoksi hänen kanssaan seurusteleminen saattoi olla minulle haitaksi. Kun sittenkin tulin, ei vastaanotto ollut juuri kohteliaimpia. Sanna kivahti makuultaan pystyyn ja hänen kasvoilleen ilmestyi punehtunut kiukkuisa häpeä. Kaiketi hän oli sitäpaitsi ihan äsken riidellyt hullun äitinsä kanssa eivätkä vihat olleet vielä asettuneet. Raa'asti hän huusi minulle kysyen, mitä asiaa minulla oli ja uhkaavasti kättänsä kohottaen sanoi moneen kertaan kieltäneensä ihmisiä tulemasta luokseen. Mutta lyönnin sijasta -- en kertoisi mitä hän teki, ellei se olisi hänelle niin kuvaavaa -- hän äkkiä kääntyi ja teki minua kohden takaperoisen kumarruksen.

-- Siinä on sinullekin! Tämmöistä täältä saadaan, huusi hän ja rupesi kiukusta itkemään.

Meidän kyläisissä oloissamme ei moinen vastaanotto ollut kuitenkaan lähimainkaan niin kauhea kuin miltä se voi tuntua sivistyneestä lukijasta. Räikeällä tempullaan Sanna oikeastaan tahtoi sanoa samaa kuin oli ennen sanonut hellimmällä äänellään, kieltää minua luokseen tulemasta. Mutta hän tahtoi painostaa nyt lisäksi vielä sitä, että: "Jos sinä tulet luokseni siinä käsityksessä, että minä olen mainettani parempi ja säälit minua, niin tuossa on sinulle todistus päinvastaisesta! Nyt näet itse, laputa siis tiehesi!"

Ja kun hän temppunsa tehtyään rupesi raa'asti kiroilemaan, niin nyt ymmärrän selvästi, että hänen samalla aikaa itkevässä äänessään -- semmoisena kuin sen nyt vuosikymmenien takaa kuulen -- tuntuu lapsekkaan viaton, syvä suru siitä, ettei hän voinut lähestymistäni omistaa.

Mutta silloin en tietenkään sellaista ymmärtänyt. Rupesin haikeasti itkemään.

Silloin en myöskään ymmärtänyt, miksi Sanna, kun minä kyynelien vuoksi nostin käteni selkäpuolen silmilleni, heti itkuni huomattuaan ilostui ja lauhtui, ja koko ajan sitten oli hyvin lähellä minua, niinkuin olisi milloin tahansa voinut kapsahtaa kaulaani, vaikka sitä ei sentään ilennyt tehdä.

Hän tahtoi kohta lohduttaa minua, kaivoi saunan pimeästä nurkasta esille laatikkonsa, avasi sen avaimellansa, veti sieltä punaisia nauhasia ja muita kapistuksia minun nähtäväkseni, salli käsitellä jokaista esinettä erikseen, laskeutua polvilleen penkin eteen ja asetella siihen vieriviereen kaikki: nauhaset, neulaset, irtopalmikot, otsatukat, soljet, käherryssakset, taskupeilit, ihmeelliset pitsit, pulloset, voiteet, valokuvat ... sanalla sanoen, edessäni oli pian kirjava, mieltäni huumaava sarja esineitä, joita jokaista olisin tahtonut ihailla ja vähintään viikon käsissäni pidellä.

Itse hän sillä aikaa rupesi sukimaan tukkaansa seisten minun takanani.

Muutamat esineet olivat varmasti niitä, jotka olin nähnyt herrasväen valkoisen pesukaapin pikkuhyllyllä. Minä katsahdin kummastuneena taakseni, hiuksiaan sukivaan Sannaan, mutta hän vain hymyili minun kummastukselleni. Äkkiä hän kapaisi käteensä jotakin penkiltä, ja minusta näytti, että se oli hieno, kaksinkertainen kultaketju. Mutta sen minulta kätkettyään hän taas veti suunsa nauruun ja alkoi sukia itseään. "Nyt näet itse, mikä minä olen!" -- tuntui hänen naurava katseensa sanovan. Todella en voinut käsittää, kuinka Sanna oli nämä esineet saanut, käymättä talon yläkerrassa, sillä eihän häntä siellä kärsitty paljon pihallakaan.

Viehätykseni kasvoi kasvamistaan. Eittämätön, minulle tuttu, hurmaava tuoksu levisi noista Sannan varastamista esineistä, erittäinkin muutamasta pienestä harjasta, jota senvuoksi pitelin käsissäni ja jonka aioin häneltä salaa pistää taskuuni.

Varmaan hän kuitenkin huomasi sala-aikeeni, koskapa hänen suunsa oli aina vain naurussa. Panin harjan muka pois ja rupesin muita esineitä katsomaan, aikoen vasta pitemmän ajan kuluttua äkkiä siepata sen ja kätkeä hameeseeni. Kun hetki oli tullut ja minä katsahdin taakseni, oliko hän varuillaan, unohtui minulta kaikkityyni.

Sillä Sanna seisoi saunan perällä, puolihämärässä, ihanana kuin satujen prinsessa, takanaan lavan nokinen pimeys. Hänen poskensa olivat maidonvalkeat, mutta poskien päät hohtivat ruusunpunaisina. Silmäkulmat kaartuivat kauniina mustina viiruina valkoista otsaa vasten ja tukansuortuvat lankesivat takaa hänen povelleen kummaltakin puolen kaulaa. Hartioilleen oli hän heittänyt punaisen vaipan, joka kulki kainalon alta rinnan yli selän taakse ja tuli toisen olan yli jälleen rinnoille, mahtavasti roikkuen tupsupäineen polviin asti liikkumattoman käsivarren päällä. Toisessa kädessä hän leyhytteli ihmeellistä kukallista viuhkaa, milloin kooten sen, milloin taas levälleen avaten. Hän ei enää nauranut, vaan katsoi minun ylitseni, ylpeänä ja arvonsa tuntevana, niinkuin paronitar, joka katseli talon yläkerrasta huomaamatta pihalla olijoita.

Sannan äidin sanottiin osaavan noitua, mutta Sanna itse ei varmaankaan ollut mikään noita, ja kuitenkin oli hän osannut muuttua noin ihanaksi!

Minä vapisin ja aloin ojennetuin käsin kulkea häntä kohden, tunnustellakseni, oliko hän todella siinä, vai oliko edessäni joku haave. Ja muistan myös, että huuleni värisivät ja olin itkuun purskahtamaisillani -- ihastuksestako vaiko kauhistuksesta, en tiedä, ehkä molemmista yht'aikaa.

Silloin hän katsahti minuun, hänen poskensa pyöristyivät ja tuttu hampaanaukko näyttäytyi huulten alta; hän hymyili. Päästyäni hänen luokseen alkoi hän äidillisesti hyväillä minua, talutti minut penkille viereensä tai oikeastaan syliinsä istumaan ja silitellen tukkaani ylt'ympäriinsä painoi päätäni hellästi rintaansa vasten. Minä ummistin silmäni ja kuulin hänen sydämensä sykinnän, -- ja rakastin häntä niin äärettömästi, niin sanomattomasti ... se oli samaa kuin äidin rintaa vasten painautuessani.

Hän käski minun olla hiljaa ja liikkumatta paikallani, sanoi tahtovansa laittaa minut yhtä kauniiksi, ja hetken kuluttua minä tunsin -- yhä pitäessäni silmiäni ummessa, ettei hän huomaisi minun itkeneen -- kuinka hän raapusteli jollakin esineellä silmäkulmiani ja hieroskeli poskipäitäni, ja vihdoin jollakin sanomattoman hienolla ja hyvänhajuisella untuvaisella tupsulla pyyhki kasvojani.

Minä avasin silmäni. Hän nauroi ja katseli minua päätänsä kallistellen. Sitten hän sitoi otsani ympäri punaisen vaatteen, antoi käsiini peilin ja käski katsomaan.

En uskonut silmiäni. Rupesin jotakin sanomaan ja vasta oman suuni liikkeistä näin, että se todella olin minä. Minua nauratti ja hirveästi hävetti katsoa omaa hurmaavan kaunista nauruani, mutta en voinut panna peiliä käsistäni. Oma kuvani viehätti ja hullaannutti minut.

Nyt alkoi Sanna kertoa, ja liikkeillä ja eleillä näytellä minulle kaupunkilais-elämäänsä. Vasta silloin saatoin unohtaa peilin, sillä hänen kertomuksensa viehätti minua vieläkin enemmän. Erittäinkin loihti hän elävästi esille kuvan katuliikkeestä, kuinka valot loistivat lyhdyistä ja kauppojen ikkunoista, kuinka kellot soivat ja ajurit kiitivät toistensa ohitse, kuinka hän itse siellä muiden tyttöjen kanssa käveli pääkadun suuressa ihmisvilinässä tuntemattomien tuttujen iskiessä silmää salaiseksi tervehdykseksi.

Minä kuuntelin näitä hänen kertomuksiaan myöhään yöhön, posket hehkuen ja yhä lisää janoten. Seuraavalla kerralla, kun tiesin, ettei Sannan äiti ollut kotona, hiivin minä taas sinne, ja Sanna kertoi taas juttujansa. Lopulta tiesin jo semmoisiakin asioita, joista en ikinä voisi mitään paperille kirjoittaa. Kaiken sen, mitä meidän kylätytöt tiesivät kaupungin asioista ja ylimalkaan noista ihmeellisistä sukupuolten välisistä suhteista, he olivat saaneet tietää Sannalta. Siitäpä he keskinäisessä ymmärryksessä aina toisilleen hymyilivät, minun ällistellessä kummastuneena erinäisten ilmiöiden edessä, joita kylässämme sattui poikien ja tyttöjen kesken. Mutta nyt minäkin tiesin kaiken ja saatoin hymylläni sen osoittaa.

Sanomattomaksi mieleni jännitykseksi selvisi minulle nyt myöskin täydelleen tuon herrasväen vanhemman pojan ja Sannan välinen suhde, vaikka en käsittänytkään vielä, miksi _isä_ oli kehoittanut Kallea tuon tuttavuuden rakentajaksi. Oliko tämäkin vain sitä isän vihaa kaikkea herrassäätyä kohtaan? Voiko jokin niin kauhea olla mahdollista, että isä siis halusi tartuttaa jotakin tuohon poikaan, vieläpä nauroi Kallen kanssa koko asialle!

Monesti ajattelin itsekseni, että olisikohan isä hennonnut näin tylysti heitä kohtaan menetellä, jos olisi nähnyt, miten se minun nuorempi herraspoikani koetti rakentaa metsään vanhan Loviisan sammaltunutta mökkiä. Ei ikinä olisi!

Näiden kauheain asiain selviämiset ja Sannan terveydentilan ymmärtäminen eivät sentään vähimmässäkään määrässä heikontaneet suurta kiintymystäni häneen. Päinvastoin. Hän oli minulle vieläkin rakkaampi. Hänen kaamea erikoisasemansa muihin kylämme tyttöihin verraten kasvatti vetovoiman kahta suuremmaksi. -- Ja pian minä ajatuksissani sovitin kaikki hirvittävät ristiriidat ja rikokset. Ajattelin näin: -- Jos Sanna vain osaisi tekeytyä tuon vanhemman herraspojan edessä yhtä hurmaavaksi kuin oli ollut saunassa minun edessäni, niin ei olisi epäilemistäkään, ettei poika pyytäisi häntä vaimokseen.

Poika puristaa hänet rintaansa vasten ja tuntee silloin saman loppumattomasti rakkaan olemuksen Sannan sydämessä, jonka minäkin olin tuntenut painautuessani Sannan rintaa vasten. Mutta joka sen on kerrankin tuntenut, hän ei erkane milloinkaan Sannasta, yhtä vähän kuin esimerkiksi minä äitivainajastani. Hän on aina, kaikkina surujen tai vaikeuksien päivinä, milloin ihmistä itkettää ja milloin yksinäisyys peloittaa, hakeutuva Sannan läheisyyteen ja painautuva häntä vastaan. Ja jos Sanna kuolisi, ei hänkään enää voisi elää.

VII.